Ranskan presidentin vierailu Isoon Britanniaan oli moniulotteinen tapahtuma, josta näkyvimmäksi nousi tietenkin rva Sarkozy ja hänen suutelonsa Gordon Brownin kanssa.

Mutta vierailu saattoi olla kauaskantoinen. Muistetaanpa, että kymmnen vuotta sitten, silloisen Kosovon kriisin jälkeen, Tony Blair ja Jacques Chrac antoivat St Malón julistuksen, jossa sanottiin, että EU:n pitää luoda itselleen sotilaallinen ulottuvuus, jotta se olisi uskottava. Nyt se ulottuvuus on olemassa. Onko EU uskottava maailmassa, onkin toinen juttu.

Tällä kertaa Sarkozyn lähtökohtana oli, että vaikka Saksan ja Ranskan liitto on tärkeä moottori Euroopalle, se ei riitä. Tarvitaan myös Ranskan ja Ison Britannian yhteistyötä. Mieleen tulee entente cordiale, vuonna 1904 annettu ”sydämellisen yhteistyön” julistus Ranskan ja Britannian välillä.

Nyt annetun julistuksen luonteesta ei oikein ole selvyyttä Sarkozy kutsui sitä nimellä ”entente amicable”, ”ystäväsopimus” (huom E Antolan käännös!) mutta Gordon Brown käyttää termiä ”entente formidable” joka voi tarkoittaa montaakin asiaa pelottavasta mahtavaan!

Joka tapauksessa Ranska ja Britannia sopivat monista asioista kuten pyrkimyksistä vahvistaa sotilaallista yhteistyötään, vahvistaa kansainvälisiä instituutioita, yhteistyötä laittoman maahanmuuton estämiseksi ja kahdenvälistä yhteistyötään monissa kysymyksissä.

Kaksi suurta kysymystä jää leijumaan. Mitä vaikutus tällä on Saksan ja Ranskan yhteistyölle? Onko kahden kauppa kolmannen korvapuusti? Saksa ja Ranska äskettäin siirsivät huippukokoustaan kesään ja huhujen mukaan Merkelin ja Sarkozyn kemiat eivät oikein mene yksiin. Jos näin kävisi, mihin en usko, mannerlaatat todella siirtyisivät Euroopassa.

Toinen suuri kysymys koskettaa EU:n lähiajan kehitystä. Ranska on EU:n puheenjohtaja kolmen kuukauden päästä. Sinä aikana sovitaan esimerkiksi EU:n keskeisistä vakansseista. Yhteisymmärrys voi johtaa siihen, pahimmillaan, että suuret maat löytävät toisensa tässä ja muissakin asioissa.

Pienet EU-maat vaviskoot. Haloo, Suomen poliittinen eliitti, kuuleeko kukaan?

Olen pitkän painostuksen tuloksena saanut aikaan sen, että lähikaupastani saa puhvelinmaidosta tehtyä mozzarellaa. Niinpä eilenkin sitä syötiin hyvällä halulla kun italialaistyyppistä päivällistä perheen kanssa nautittiin.

Vaarallista elämää vietämme, silakkaakin on tällä viikolla syöty. Kummassakin on nimittäin dioksiinia.

The New York Timesin ruokasivujen RSS-syötteet lähettävät tietoa uusista jutuista päivittäin. Niinpä eilen jäin aluksi vaan ihailemaan hienoa kuvaa mozzarellasta juttua lukematta. Ajattelin jopa lähes ääneen, että ”tarttiskin kauppiaille vilauttaa aitoa mozzarellan kuvaa” kunnes aloin lukea uutista.

Puhvelinmaidosta tehdyn mozzarellan dioksiinipitoisuudet ovat EU:n syynissä ihan samalla lailla kuin silakka joku vuosi sitten. Myynti on romahtanut, puhvelitiloja suljettu ja kaaos melkoinen, onhan kyseessä yksi Italian gastronomian kirkkaimmista helmistä.

Hässäkän syynä lienee Napolin viimeaikaiset jäteongelmat ja siitä johtunut hallitsematon jätteiden poltto.

Viranomaiset, ministeri ja paikallinen MTK vakuuttelevat, että kyseessä tilapäinen häiriö jne.

Harmillista, totta kai, mutta jotenkin tunnen myös mielihyvää siitä, että ”sattuu sitä paremmissakin piireissä”. Suomea kun näissä ruoka-asioissa on viety kuin vierasta sikaa.

Saas nähdä kuinka käy. Aion nauttia niin silakasta kuin mozzarella di buffalasta vastakin hyvällä halulla. Kohtuudella…

Kuvana leike NYTimesin nettisivuilta

Visa maalasi kovin kiehtovaa kuvaa ruotsalaisesta yhteiskunnasta lukemansa kirjan perusteella. Mutta sitten: ruotsalaiset pettivät taas! Eivät lähdekään meidän kanssa samaa jalkaa Naton nopean toiminnan joukkoihin.

Pääministeri Vanhanen sanoi tienneensä asiasta jo etukäteen. Niin tai näin, jättivät meidät yksin ottamaan tätäkin askelta Naton suuntaan. Eihän se varsinainen yllätys ollut asiaa seuraavalle. On siitä ollut tietoja, että demarit eivät nopeaan aikatauluun suostu.

Vaikka asiaa ei kannata sen enempää dramatisoida,  on se huomion arvoinen juttu. Minulle on tullut monesta asiayhteydestä käsitys, että Vanhasen hallituksessa ollaan nyt kovin sensitiivisiä Ruotsin toiveisiin. Tämä näkyy eritoten EU:n Itämeri-strategian prosessissa. Ruotsalaiset ovat jo hyvissä ajoin antaneet ymmärtää, että sanotusta asiasta tulee heidän EU-puheenjohtajuutensa tärkein asia.

He ovat myös antaneet ymmärtää, minullekin, että Suomen ei sovi sitten tulla kupille. Niinpä Suomi näyttää nyt jättävän Itämeri-strategian sovinnolla Ruotsille ja pyrkii vain tukemaan Ruotsin pyrintöjä. Ei saa pahoittaa Ruotsin mieltä.

Ymmärrän tämän vain siinä tapauksessa, että Suomen hallitus hakee Ruotsista todellista toimivaa kumppania EU-politiikassa. Maathan ovat monella tapaa samanlaisia paisti että Ruotsi ei ole EMU:ssa, unionin ainoassa oikeassa ytimessä.

Nyt pitäisi Suomen ja Ruotsin hallitusten pyrkiä sopimaan asioiden hoidosta. Ei voi olla niin, että toinen tukee ja toinen nauttii tuesta. Nyrkkiä pöytään ruotsalaisille! Hyvistä palveluista tulee vaatia vastavuoroisuutta. Ruotsin toiveet vain kasvavat: kohta ilmoitamme tukevamme Carl Bildin kampanjaa uudeksi Solanaksi.

Pitäisi muistaa aito turkulainen viimeinen kysymys pitkien puukkojen yössä: mitä mää täst sit saan?

Meikäläinen suurten ikäluokkien ihminen on tottunut elämään Ylen kanssa tiiviissä yhteydessä. Mitäpä sitä halikkolainen maalaispoika muutakaan olisi harrastanut kuin urheilun seuraamista. Ja sitä tuli Ylen ainoalta radiokanavalta kiitettävästi.

Vihkoja tuli täytettyä Tiilikaisen luettelemilla väliaikatiedoilla vaikkapa Salpausselän 50 kilometrin hiihdoista. Tutuiksi tulivat niin Hakulinen, Kiuru, Kolehmainen Arvo Viitanen ja moni muukin sankari. Ja se Olavien 1500 metriä Urheilupuistosta levitti tiheän tunnelman Halikkoon asti.

Mediatutkijat sanovat, että median kuluttajat ovat pirstaloituneet eikä suuria yhteisiä kokemuksia enää synny. Nyt Yle yrittää: television ajankohtaisohjelmat ovat Ilkka Kanerva –asiassa tehneet parhaansa. Muuan kokoomusvaikuttaja huomautti minulle viime viikolla, että iltapäivälehtien Pääsiäisnumerot eivät ole Kanervan ongelma vaan Ylen pääsiäisohjelmat.

Tämä tuli mieleeni, kun äsken Ajankohtaisessa kakkosessa tuli raportti Kanerva-kohun kansainvälisistä vaikutuksista. Harvoin näkee niin väkinäisesti tehtyä juttua. Jopa Etelä-Afrikassa ja Australiassa asia on huomattu!

Mahtoi olla Ylelle valtava isku, kun Pääsiäisen uutispommiksi tarkoitettu kysely, mitä kansa ajattelee, antoikin valitettavasti aivan odotusten vastaisen tuloksen. 69 prosenttia vastaajista katsoi, että anteeksipyyntö riittää ja vain 23% sanoi, ettei riitä.  Siitä ei sitten saatukaan sitä uutta juttua eteenpäin kehitetyksi.

Kun kansa hyväksyy, jää kaksi oljenkortta: Kokoomuksen torstainen ryhmäkokous ja Ajankohtaisessa kakkosessa viritetty kysymys, voiko UMI jatkaa kun ulkomailla ihmetellään.

En mielestäni ole tässä tulkinnassa vainoharhainen. On vaan niin, että edellisen seitsemän päivän aikana Ylen ajankohtais- ja uutistoimitukset ovat kaikkein ärhäkämmin Kanervan asiaa käsitelleet. Mielenkiintoista. Tämä lienee merkki uudenlaisesta uutisjournalismista Ylessä, etenkin television puolella.

Tässä ei myöskään ole minkäänlaista henkilökohtaista kannanottoa Kanervan toimiin, vain ohjelmaprofiilin tarkkailua.

Pääsiäinen meni, lampaasta ei ole kuin luita jäljellä. Sääkin suosi ulkoilua ja ikkunasta katselua jopa täällä lounaisessa Suomessa.

Pääsiäisen loppuja ruokia kun eilen pakattiin mökiltä autoon, huomattiin, että se yksi ainoa ropponen mämmiä oli koskemattomana vielä toisena pääsiäispäivänä. Se oli täysi vahinko, syöminen vaan unohtui.

Samalla kun Saarioisten mämmiä (oli muuten hyvää) sitten vihdoin popsittiin, pohdiskelin mämmin asemaa markkinoilla. Tuntuu siltä, että mämmi on poissa muodista. Ei sitä näe enää kaupoissa entiseen tapaan, eikä se ainakaan mikään sisäänvetoartikkeli ole.

Mitä on tapahtunut? Eikö mämmi enää maistu? Onko väärin syöttää sitä erilaisille gordonramsayille esimerkkinä aidosta suomalaisesta ruoasta? Tykkäätkö itse mämmistä? Montako ropposta per vuosi ostat?  Onko mämmi visuaalisesti Suomen rumin sana?

PS. Mämmistä on jopa kirjoitettu gastronominen kirja. Tunisialainen Suomessa asuva mämmivelho Ahmed Ladarsi (Mämmi, Pehemediat 2008) opastaa mämmin käyttöön muutenkin kuin vain kerman/maidon kera jälkiruokana.

Rankka räkätauti on vienyt voimia pääsiäisenvietosta niin, ettei edes kirjoja ole jaksanut lukea siinä määrin kuin olisi halunnut.

No – ei nyt sentään ihan joutenkaan ole voinut olla. Lammasta on laitettu parillakin eri tavalla, saunottu ja nautittu jopa melko lailla talvisesta säästä. Ja on sitä vähän luettukin.

Vähän suorastaan harmittaa, että olen työntänyt jo muutaman kerran syrjään lukemaisillaan olleen Miika Nousiaisen Valdelmavenepakolaisen (Otava 2007). Kirjan ulkoasu on ollut varmaan jotenkin epäilyksiä herättävä. Mutta kun tänä aamuna kirjaan vihdon tartuin, kaduin viivästelyäni ja nautin.

Vaikka Miika Nousiainen on ammattikirjoittaja, Vadelmavenepakolainen on hänen esikoisromaaninsa. Nousiaisesta kuullaan varmasti vielä, hänhän kirjoittaa kuin Hotakainen parhaimmillaan. Rankkaa huumoria naama peruslukemilla.

Pikkupoika Mikko Virtasesta vadelmaveneet maistuvat paremmilta kuin mitkään muut karkit ja niinpä hänestä tulee ajan myötä armoton ja kritiikitön Ruotsi-fani. Jopa niin, että kun häneltä monta kertaa evätään kansalaisuusanomus Ruotsiin (kun ei ole siellä lainkaan asunut), hän havaitsee piankin olevansa Mikael Andersson, varastetulla henkilöllisyydellä liikuskeleva medelsvensson.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettuun kirjaan mahtuu vauhtia ja vaarallisia tilanteita joka sivulle. Tarina on tiukkaa, eikä todellakaan valmiiksi naurettua.

Kirja on huikea ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikki tai ylistys, kuinka sen haluaa lukea. Sivuilla käsitellään vaikeitakin asioita kuten tsunamia, Anna Lindhin ja Olof Palmen murhaa. Komiteoita ja kriisiapua on tarjolla käänteessä kuin käänteessä.

Lukekaa se! Sitä paitsi kansikin on ihan hyvä… Varsin kuvaava.

PS. Tero-Pekka: sinun pitäisi lukea kirja ja kommentoida!

Katkelma kirjasta kohdasta, jossa Mikaelin työpaikalla äänestetään kahvikassan veloitustavasta.
(lisää…)

Luonnonkatastrofit, suuret ja yleensä väkivaltaiset uutistapahtumat, olympialaiset ja silloin tällöin jokin elokuva tai televisiosarja yhdistävät maailman ihmisiä, herättävät keskustelua ja tunteita, lyhyeksi aikaa.

Mutta yksi ihminen tekee sen joka vuosi. Eikä hän ollut poliittinen johtaja, sotapäällikkö, mestariurheilija, poptähti tai saarnaaja. Hän oli muuan tavallinen työläinen, jonka tehtävä oli säveltää teoksia omalle seurakunnalleen. Leipzigilainen maalaiskanttori Johann Sebastian Bach ei uskaltanut ajatellakaan niille esityksiä omaa kaupunkiaan kauemmaksi, kun ei itse edes juuri matkustellut.

Ilman Bachin Johannes- ja Matteus-passiota kristillisen kirkkovuoden suurimman juhlan aika ei tuntuisi todelliselta. Kärsimysviikon sanoman avaa juuri Bachin musiikki, vuosi vuoden jälkeen, koko elämän ajan, sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta toiseen. 1720-luvun Leipzigin Nikolain- ja Tuomaankirkon esitykset uusitaan joka vuosi sadoissa konserteissa, kymmenien maiden radioissa ja televisioissa ja miljoonilla äänilevyillä.

Olen menneiden viikkojen aikana jälleen päässyt jälleen osaksi sitä valtavaa verkostoa, jonka Bachin suurteosten esittäjät muodostavat. Joka ilta jossakin päin maailmaa on harjoiteltu ja toistettu noita alun perin nopeilla sulkakynänvedoilla halvalle paperille piirtyneitä koukeroita. Passioiden harjoitusaika on rytmittänyt kuorojen, jokaisen kuoronjohtajan ja laulajan sekä heidän perheidensä elämää. Illalla on tultu kotiin nuottisalkku kainalossa aina vähän onnellisempina.

Eilen, kiirastorstaina, alkoi sitten jossakin päin maailmaa Bachin passioiden katkeamaton virta, joka yltyy vuolaimmilleen tänä iltana, pitkänäperjantaina, maailman eri aikavyöhykkeillä. Kun me, Chorus Cathedralis Aboensis ja Turun filharmoninen orkesteri, tänään aloitamme Matteus-passiomme muutaman minuutin yli 18, Australiassa ja Japanissa ollaan jo nukkumassa pitkien esitysten jälkeen. Ruotsissa ja Keski-Euroopassa availlaan ääniä ja Englannissa vielä silitetään esitysasuja, kun taas Amerikoissa ollaan vasta herätty passiopäivän aamuun.

Noin 35 kertaa olen itse päässyt Bachin passioita esittämään, Johannesta kaksi kertaa jopa johtajana. Nuhjuiset partituurini ovat täynnä eri kapellimestareiden jännittävällä tavalla eriäviä esitysmerkintöjä, harjoitusten lentäviä lauseita ja jo edesmenneidenkin maestrojen nimikirjoituksia. Mutta joka kerta Bachin partituureista löytyy uutta opittavaa, neronleimauksia, lämmintä huumoria, käsityötaidon mestarillisuutta, omaelämäkerran dramatiikkaa.

Tänä iltana Johann Sebastian Bachin passiot tuovat jälleen ihmiset yhteen. Kärsimysnäytelmän kertojina ne ovat yhden ihmisen ääni, viesti ja sanoma, Leipzigin ja koko maailman seurakunnalle.

Olen useampaan otteeseen kannutellut Turun päätöksenteon hitaudesta. Lienevätkö seitsemän vuottani täällä olleet liian laihoja, kun en ole vieläkään oppinut Turun tavoille? Kulttuuripääkaupunkikenraalin valintaakin saatiin odottaa, odottaa, odottaa ja vielä kerran odottaa. Ja kun se viimein tuli, ensireaktioni oli järkytys.

Yön yli nukuttuani ymmärsin, että odotukseni olivat olleet epärealistiset. Nimityksen viivästyminen merkitsi, että päättäminen oli ollut vaikeaa. Hakijoiden pitkällä listalla oli kokeneita kulttuuriammattilaisia, joista joillakuilla oli kokemusta jopa kansainvälisisistä kulttuurin johto- ja tuotantotehtävistä.

Lopulta Turun johto rohkeni myöntää, että sillä ei ollut aikomuksenakaan valita kulttuuripääkaupungin johtoon kulttuuri-ihmistä. Sen sijaan kenraaliksi valittiin marsalkka, lujatahtoinen ja suorapuheinen nainen valtakunnallisen byrokratian huipulta.

Muutaman lisäyön jälkeen olen toipunut järkytyksestä. Olen alkanut ymmärtää, että valinta on sittenkin ollut oiva, tosin luultavasti eri tavoin kuin valitsijat itse luulivat. Cay Sevón on persoona, jonka nenälle ei hypitä eikä varpaille astuta. En usko, että kukaan kaupungin johtajista kykenee panemaan hänelle vastaan. Hyvä niin. Olen aikoinani istunut muutamassa Sevónin vetämässä kokouksessa, kun hän vielä työskenteli kaupungin viestintäjohtajana. Keskusteluja käytiin, aikataulussa pysyttiin, tunnelma oli vapaa, jopa hauska, ja päätöksiä saatiin aikaan – hänen mielensä mukaisesti.

Uskon, että Cay Sevón ei kuvittelekaan tulleensa Turkuun kulttuurijohtajaksi. Hän tietää päätehtävikseen jättiprojektin hallinnollisen kasassa pitämisen, Turun kulttuuriuskottavuuden palauttamisen sekä pyöreiden 20 miljoonan euron keräämisen markkinoilta ja toisen vastaavan kiristämisen kaupungin johdolta. Kaupunginjohdon, -hallituksen ja -valtuuston pitää vihdoin sitoutua hankkeeseen konkreettisin talouspäätöksin. Valtio on jo sanansa pitänyt – tosin ehtona on kaupungin vastaava satsaus – mistä kiitos kuuluu turkulaiselle kulttuuri(ja urheilu-)ministerille Stefan Wallinille.

Uskon myös, että Sevón aloittaa heti organisaationsa vahvistamisen. Hän tekee viisaasti, jos valitsee pikaisesti toimintasektoreiden päälliköiksi kulttuurin ja viestinnän huippuammattilaiset. Heidän tulee sopia hänen luomaansa työilmapiiriin; huonoja esimerkkejä päinvastaisesta ei kaupungin hallinnossa tarvitse kaukaa hakea. Sevónilla on kiire laittaa koko esikuntansa huhkimaan, kun kilpajuoksussa ajan kanssa ollaan jo monta kierrosta jäljessä. Suvi Innilässä Sevónilla on hyvä työtoveri, minkä ansiosta hän saa lentävän lähdön suuressa tehtävässään.

Kulttuurikaupunkijohtajan löytäminen kesti melkein kaksi vuotta. Kahden vuoden kuluttua kaiken pitää olla jo kunnossa juhlien alkamista varten. Ja siitä kahden vuoden kuluttua Cay Sevón saa kaiken kunnian – tai, turkulaiseen tapaan, saa kuulla kunniansa.

Presidenttipeli on käynnissä. EU:ssa nimittäin. Tosin äkkinäisemmät näkevät sitä myös Suomessa, presidentin pelaamana. Euroopan poliittinen eliitti täyttää jo mahdollisesti voimaan tulevan Lissabonin sopimuksen mukaista pysyvän puheenjohtajan paikkaa Eurooppa-neuvostossa, siis unionin uudessa valtakeskuksessa.

Olen jo aikaisemmin Kannussa kertonut ”pysäyttäkää Blair” –liikkeestä. Tony Blair kuitenkin on yhä vahva ehdokas. Mutta peli kiihtyy. Nyt sentään keskustellaan siitäkin, minkälaista henkilöä siihen tarvitaan: arvojohtajaa (!), korkean tason poliittista johtajaa vai ehkäpä teknokraattia, joka pystyy rakentamaan kompromisseja.

Myös pohditaan kysymystä, mistä sen puheenjohtajan tulisi tulla: etelästä, pohjoisesta, suuresta jäsenmaasta vai pienestä, pitäisikö olla porvari vai sosialisti. Kysymyksessä on kahden ja puolen vuoden jaksoksi täytettävä vakanssi, johon valitun täytyy olla itse poliittinen johtaja, mutta joka ei kumminkaan saa pitää muuta tehtävää samanaikaisesti.

Blair merkitsisi poliittisesti korkean profiilin henkilön valintaa. Saksan vaaleja ennakoiden myös Angela Merkelin nimi on noussut esille. Jos taas halutaan kompromissien rakentajaa, pienten jäsenmaiden poliittiset johtajat nousevat pörssissä. Kärkiniminä ovat nyt Tanskan pääministeri Anders Fog Rasmussen tai Jean-Claude Juncker Luxemburgista. Siis pienten maiden johtajat ovat tässä vaiheessa pörssissä korkealla.

Mutta kuvio on laajempi. Siihen pitää laskea mukaan myös kaksi muuta vakanssia: ulkopolitiikan korkea edustaja ja komission puheenjohtaja. Ei ole helppo löytää ratkaisuja, jossa erilaiset ulottuvuudet sidotaan paketiksi. On siinä monenlaista pitkien puukkojen yötä tulossa.

Entä Suomi: ketäs me esitetään? Arvaan, että ajan oloon keskustan suunnalta nostetaan esille entinen pääministeri Esko Aho, demarit muistuttavat Paavo Lipposesta. Mutta entä kokoomus: oman nimen puutteessa riittää Martti Ahtisaari.

Kohu ulkoministeri Ilkka Kanervan ympärillä alkaa hiljetä. Siitä lienevät riemuissaan niin Kanerva itse, Jyrki Katainen kuin Elina Kiikkokin. Koko asia tietysti ihmetyttää, mutta erityisesti median näkökulma.

Ensimmäinen ihmetys on Kekkosen ajan hengessä toteutunut hymistely: Ike nyt on Ike – heh-heh. Koko vakavasti otettava media poliittisissa toimituksissaan tietää asian ytimen, muttei kirjoita siitä. Puhutaan yksittäistapauksesta, vaikka tiedetään, että kyseessä on ilmiö. Sen voi jokainen nähdä vaikka kesällä Kämpin terassilla istuskellen.

Toinen ihmetys liittyy median diagnoosiin: kyseessä on tekstiviestiaddikti. Mielestäni addikti on ihan muualla. Tekstiviesti on vaan väline toteuttaa sitä.

Kolmas kysymys on ulkoministerin elämänkumppanin rooli tässä kaikessa. Kirjoitetaan kaikki soopa sellaisenaan eikä vähääkään välitetä mitä Elina Kiikko tästä mahtaa ajatella.

Muutama hyväkin juttu aiheesta on ollut. Matti-Esko Hytönen kirjoitti viikonlopun Iltalehdessä loistavasti ja toi myös Elina Kiikon mahdollisen näkemysmaailman etevästi pintaan. Toinen hyvä suoritus oli eilisessä Kauppalehdessä julkaistu Marjaana Toimisen kolumni. ”Aikuisuus ilmenee ihmisessä siten, että tämä hillitsee mielihalujaan arvojensa mukaan, ymmärtää tekojensa seuraukset eikä valehtele itselleen omasta luonteestaan”, kirjoittaa Toiminen napakasti. Eikä hullumpi ollut myöskään Jari Tervon pläjäys uusisuomi.fi:ssa.

Pistää miettimään ulkoministerin roolia, joka on menettänyt kansalaisten silmissä luottamuksensa arvostusta nauttivana henkilönä. Kaikki nettiäänestykset eivät voi olla väärässä. Ja jossain vaiheessa kai varsinaisen substanssin arvioimisen aika koittaa. Toivottavasti sen vipuvoima riittää muiden murheiden kumoamiseen.