Suomen tärkeimmät vaalit?
Venäjällä pidetään viikonloppuna presidentinvaalit. Vaikka lopputulos onkin selvä, saavat vaalit tavattomasti huomiota myös Suomessa. Joku onkin vihjaissut, että nämä saattavat olla hyvinkin Suomen tärkeimmät vaalit. Niin merkittävä asia meille on, minkälainen komento naapurissa on.
Rohkenen tehdä historiallisen rinnastuksen vaikka tiedänkin, että se on poliittisesti epäkorrekti. Suomalaiset suhtautuvat Venäjän presidentinvaihdokseen kuin aikanaan Tsaarin vaihtumiseen. Uusi Tsaari oli aina lupaus paremmasta tai ainakin saatettiin odottaa, että uusi Tsaari olisi Suomelle myönteinen.
Kun työkseni seuraan eurooppalaisia lähteitä, en voi olla huomaamatta älyllistä kuilua suomalaisen ja eurooppalaisen keskustelun välillä. Meillä vallitsee Paasikiven oppi: Venäjästä puhutaan sordiinolla. Aivan ymmärrettävää: Tsaaria ei sovi ärsyttää, toivommehan Hyvää Tsaaria. Leikkaan siivet vastakommentilta heti sanomalla, että vaihtoehto ei ole Venäjän olojen rääpiminen vaan ihan rehellinen ja älyllinen keskustelu naapurin oloista.
Suomen odotukset ja kiinnikkeet Venäjään ovat niin omalaatuiset Euroopan Unionin jäsenmaista, että voisimme lakata hakemasta itsellemme Venäjäosaajan roolia unionissa. Me osaamme vain omien asioittemme hoidon omalla tavallamme. Pysytään siinä.
Televisiossa on näytetty viime viikkoina puolidokumentteja Tsaarien vierailuista Suomessa. Ne olivat erinomaisia aikansa kuvauksia. Tsaarin matkojen yhteydessä toivoimme vahvistavamme Tsaarin hyväntahtoisuutta tekemällä hänen olonsa viihtyisäksi.
En voi mitään, että dokumentit tulivat mieleeni, kun luin Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä Unto Hämäläisen jutun Putinista ja Turusta. Piispan Pojat investoivat Hyvään Tsaariin. Piispan Pojat ja muut Turun dignitaarit: kovin pieni osuus jättimäisistä Venäjän investoinneista ulkomaille on tänne kumminkaan tippunut! Eikä taida ihan hirmuisia olla turkulaisten yritysten etabloitumiset Venäjän houkuttelevilla markkinoilla. Korjaan käsitykseni kun saan faktoja!
Mutta yksi saavutus Tsaarin viihdyttämisestä on: Putin aloittaa Suomen vierailunsa Kultarannasta ja käy Turussa!
Linja jatkuu. Turun Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoittaa sunnuntaina alakerran otsikolla: ”Medvedevissä on ainesta viisaaksi johtajaksi”. Eläköön Hyvä Tsaari!
kuvassa Nikolai II
maaliskuu 3rd, 2008 at 11:32
Onko sitten turhaa optimismia antaa tällainen “benefit of a doubt” uudelle hallitsijalle, antaa näyttää luonteensa ikäänkuin puhtaalta pöydältä? Onhan meillä toisaalta ns. kansan parissa vastapainona myös erittäin perusnegatiivinen suhtautuminen Venäjään, tiivistyen vahnaan sanontaan siitä, että voissa paistamallakaan ei neuvostovenäläinen muuksi muutu.
Meillähän täällä Inno-Suomessa oppimista ylistetään ja siihen kannustetaan kaikkialla muualla, mutta poliitikoilta se on kielletty. Poliittisessa kontekstissa oppimiselle on annettu toinen nimi, takinkääntö, ja vertaisvalvonta järjestelmän sisällä toimii vuosikymmenten päähän. Näin muutoksia voidaan odottaa tapahtuvaksi vain silloin, kun valta vaihtuu. Ei siis liene ihme, että asiantilaan tyytymättömät odottavat uusia tuulia juuri näinä aikoina.
Yhteys tsaarien vaihtumisiin on muuten varsin suuri, etenkin siinä mielessä, että seuraava hallitsija on ollut jo hyvän aikaa tiedossa. Siinä mielessä nämä vaalit olivat lähes täysin merkityksettömät, mutta valtionpäämiehen vaihtuminen sinänsä toki tärkeä asia.
Vaalien merkitys voi olla siinä, että ne selkeästi veivät Venäjää taas kauemmas ETYJ:n vaalimista demokraattisten vaalien ihanteista, ja vaalitarkkailuoperaation kaatuminen pikkuseikkoihin saattoi olla koko mudassa kahlaavan järjestön tulevaisuuden kannalta kohtalokas. Tietysti samalla Venäjän näennäisvaaleista tuli maahan uusi standardi siitä, että demokratian muotoja voidaan toteuttaa ja silti pitää ohjakset tiukasti pienessä piirissä – kumppaneillekin tuntuu järjestely sopivan.
maaliskuu 3rd, 2008 at 12:24
Sen verran voisin olla nyansseista eri mieltä, että Suomen olisi järkevää pyrkiä pysyttelemään aktiivisesti mukana siinä jos/kun/taas/viimein EU yrittää epätoivoisesti riipiä kasaan edes jonkinlaista yhtenäistä suhtautumista Venäjään. Suomella voi nimittäin siinä olla paljon hävittävääkin (sikäli kun asia liittyy vaikkapa EU:n yhtenäiseen energiapolitiikkaan).
Suomella on tosiaan omalaatuinen suhde Venäjään EU:ssa. Siksikin, että olemme onnistuneet a) luomaan ja b) pitämään yllä jopa toimiviksi luonnehdittavat suhteet, niin diplomaattisesti kuin taloudellisestikin.
Tämä ei tietysti ole pelkästään sen ansiota, että Suomen nykyinen hallitus ei uskalla kutsua asioita oikeilla nimillä. Olen samaa mieltä siitä, että Suomessa harjoitettava keskustelu muistuttaa älylliseltä tasoltaan lähinnä ameebojen pariutumisriittejä.
Venäjäsuhteemme ovat puolin ja toisin monta astetta vähemmän traumaattiset kuin vaikkapa eteläisillä naapureillamme. EU:n uudet jäsenmaat pyrkivät lähes apinan raivolla tuomaan EU-tasolle melko konfliktinhakuista lähestymistapaa Venäjään. Ei sekään kannata. Ameebasta hutkivaksi apinaksi on vain siirtymistä yhdestä ääripäästä toiseen.
maaliskuu 3rd, 2008 at 14:41
Suhteemme Venäjään on paljon vanhempi kuin Paasikiven aikainen. Asiasta on hauska puhua juuri näinä päivinä, kun kenraali Buxdehoevdenin joukkojen saapumisesta Turkuun on jokseenkin tasan 200 vuotta. Yliopiston ja kirkon päälliköt riensivät tuolloin vedet silmissä kiitollisina tervehtimään uutta isäntää. Jo muutama viikko myöhemmin kokoonnuttiin samppanjalasin ääreen yhteisiin tanssiaisiin. Tuli alkaneeksi perinne, jota vielä ylläpidettiin 1970 -luvulla Vartiovuorenmäkeen kohonneessa ääliömäisen rumassa ryssänbunkkerissa. Kansa ja porvarit puristelivat käsiä taskussa nyrkkiin, herrojen katsottiin pettävän maan (mikä tuolloin tarkoitti kruunua ja kuningasta). Tasapainoilu ystävällisten naapuruussuhteiden ja maanpetoksen välillä onkin yksi juonne hyvää suomalais -venäläistä historiaa. Vilkuilu vanhaan (ja oikeaan) viitekehykseemme, läntiseen Eurooppaan, on johtanut rangaistukseen aina vuoteen 1995 asti. Saas kattoo, oliko tämä liian aikainen arvio.
maaliskuu 3rd, 2008 at 21:17
Tekisi mieleni heittää melkoinen provokaatio tuosta ruotsalaisuuden alla värjöttävästä historian tulkinnasta, ja siitä ajatuksesta kuinka suomalaiset juntit on pelastettava idän raakalaisilta. No, heitinpä juuri.
Sinänsä voisi olla katkera siitäkin kuinka ruotsalaiset onnistuivat tuottamaan kerta toisensa jälkeen valtaistuimelle täydellisen kyvyttömän pässinpään, joilla oli kaiken lisäksi vielä omituinen harhaluulo siitä että hyökkäyssotaa itään kannattaa käydä sillä varjolla että olin suurvalta joskus. Ja mikäs siinä käydessä kun ei itse tarvitse varsinaisen valtakunnan puolella niin kauheasti uhrautua. No, perinnöllisen monarkian hinnan muodostavat ennen pitkää poikkeuksetta sangen ikävät sattumat (myös Venäjällä).
Minua muuten ihmetyttää kohu Mannerheimista korsetissa. Korsettihan on varsin avulias kapine, jos sitä ei käytetä kuristavassa tarkoituksessa.
maaliskuu 3rd, 2008 at 22:25
“Vanhan” kilpakumppanini Annan kanssa on helppo olla samaa mieltä tästä asiasta. Ruotsin kruunulla ei vuosisatoihin ollut paljon muuta tarjota Pohjanlahden tälle puolelle kuin nälkää, sotaa, verisiä vaatteita ja veroista vapautettujen tilanherrojen mielivaltaa. Sitä pahempaa oli tiedossa vain niinä veren ja vainon vuosina, kun idän karhu välillä kylvi täällä miehittäjänä kauhua. Pakkoirtautuminen Ruotsista ja yllättäen myönnetty autonomia antoivat tilaa jollekin, josta ensin kasvoi kansallistunne ja sittemmin -valtio. Edellytyksenä oli se, että Suomen valtaapitävät oppivat tasapainottelemaan oman edun ja Pietarin (sittemmin Kremlin) mielistelyn välillä. Kasvoi kansallinen taito, jossa Snellman, Paasikivi ja Kekkonen ovat samalla jatkumolla. Ihan joka hetki ei ole osattu sanoa, vedätämmekö me Venäjää vai leikkiikö se meillä kissaa ja hiirtä (tai karhua ja leijonanpentua). Suomalaisten kutsumista junteiksi ja idän valtiaiden kutsumista raakalaisiksi en pidä provokaationa vaan osuvana diagnoosina.
maaliskuu 5th, 2008 at 19:04
Aika hauskaa kun saman asian yhteydessä keskustelijat puhuvat voin käyttämisestä paistinrasvana ja amebojen parittelusta. Mutta onkohan se lausahdus siitä paistamisesta liittynyt vasta neuvostovenäläiseen? Kun sanotaan, että ryssä on ryssä vaikka voissa paistas niin sehän on totta eikä siinä ole kysymys mistään ryssittelystä. Naapurikansa vaan on sellainen kuin on ja niinkuin Heikkilä toteaa sen kanssa on suomalaisten ollut taitaminen tulla toimeen. En minä ymmärrä miten tämä meidän nykyinen hallitus olisi erityisen heikosti ilmaissut asioita oikeilla nimillään sen kummemmin kuin moniaat edeltäjänsä. Silloinko hallitukset haastelivat oikeilla termeillä kun kommunistit olivat mukana? Mutta siihen, että suomalaisilla olisi joku erityinen osaaminen toimia koko Euroopan venäjäsuhdekonsultteina en kyllä jaksa uskoa.