Pitkänperjantain sanoma
Luonnonkatastrofit, suuret ja yleensä väkivaltaiset uutistapahtumat, olympialaiset ja silloin tällöin jokin elokuva tai televisiosarja yhdistävät maailman ihmisiä, herättävät keskustelua ja tunteita, lyhyeksi aikaa.
Mutta yksi ihminen tekee sen joka vuosi. Eikä hän ollut poliittinen johtaja, sotapäällikkö, mestariurheilija, poptähti tai saarnaaja. Hän oli muuan tavallinen työläinen, jonka tehtävä oli säveltää teoksia omalle seurakunnalleen. Leipzigilainen maalaiskanttori Johann Sebastian Bach ei uskaltanut ajatellakaan niille esityksiä omaa kaupunkiaan kauemmaksi, kun ei itse edes juuri matkustellut.
Ilman Bachin Johannes- ja Matteus-passiota kristillisen kirkkovuoden suurimman juhlan aika ei tuntuisi todelliselta. Kärsimysviikon sanoman avaa juuri Bachin musiikki, vuosi vuoden jälkeen, koko elämän ajan, sukupolvesta sukupolveen, vuosisadasta toiseen. 1720-luvun Leipzigin Nikolain- ja Tuomaankirkon esitykset uusitaan joka vuosi sadoissa konserteissa, kymmenien maiden radioissa ja televisioissa ja miljoonilla äänilevyillä.
Olen menneiden viikkojen aikana jälleen päässyt jälleen osaksi sitä valtavaa verkostoa, jonka Bachin suurteosten esittäjät muodostavat. Joka ilta jossakin päin maailmaa on harjoiteltu ja toistettu noita alun perin nopeilla sulkakynänvedoilla halvalle paperille piirtyneitä koukeroita. Passioiden harjoitusaika on rytmittänyt kuorojen, jokaisen kuoronjohtajan ja laulajan sekä heidän perheidensä elämää. Illalla on tultu kotiin nuottisalkku kainalossa aina vähän onnellisempina.
Eilen, kiirastorstaina, alkoi sitten jossakin päin maailmaa Bachin passioiden katkeamaton virta, joka yltyy vuolaimmilleen tänä iltana, pitkänäperjantaina, maailman eri aikavyöhykkeillä. Kun me, Chorus Cathedralis Aboensis ja Turun filharmoninen orkesteri, tänään aloitamme Matteus-passiomme muutaman minuutin yli 18, Australiassa ja Japanissa ollaan jo nukkumassa pitkien esitysten jälkeen. Ruotsissa ja Keski-Euroopassa availlaan ääniä ja Englannissa vielä silitetään esitysasuja, kun taas Amerikoissa ollaan vasta herätty passiopäivän aamuun.
Noin 35 kertaa olen itse päässyt Bachin passioita esittämään, Johannesta kaksi kertaa jopa johtajana. Nuhjuiset partituurini ovat täynnä eri kapellimestareiden jännittävällä tavalla eriäviä esitysmerkintöjä, harjoitusten lentäviä lauseita ja jo edesmenneidenkin maestrojen nimikirjoituksia. Mutta joka kerta Bachin partituureista löytyy uutta opittavaa, neronleimauksia, lämmintä huumoria, käsityötaidon mestarillisuutta, omaelämäkerran dramatiikkaa.
Tänä iltana Johann Sebastian Bachin passiot tuovat jälleen ihmiset yhteen. Kärsimysnäytelmän kertojina ne ovat yhden ihmisen ääni, viesti ja sanoma, Leipzigin ja koko maailman seurakunnalle.
maaliskuu 25th, 2008 at 9:32
Oli ihan outo olo, kun jäi passiot laulamatta. Johannespassio on lempipassioni, ehkä siksikin kun sitä on tullut niin paljoa laulettua. Matteuksesta minulla on vain kuuntelukokemuksia.
Minusta ne kuitenkin pitäisi esittää suomenkielellä, vaikka nyt kuinka elettäisiin monikulttuurisessa yhteiskunnassa.
Ei Bach niitä kirjoittanut latinaksi, vaan saksaksi, jotta yleisö ymmärtäisi.
Messuissa käytetään usein latinaa, mutta niiden tekstit on varmaan olleet tutumpia ko. ajan ihmisille, näissä passioissa on sanomaa (tekstiä) paljon enemmän.
Varmasti löytyy kynätaitureita jotka osaavat kääntää ne laulettavalle suomelle, ellei sitten nämä vanhat kelpaa. Katsoin juuri pääsiäisenä anopin noin 40 -luvulta olevaa Matteuspassion nuottia jossa oli kaikki kirjoitettu suomeksi, ilmeisesti myös esitetty.
No, onhan näitä muitakin hienoja teoksia. Käykääpäs kuuntelemassa You Tubesta Stephen Costellon Hodie Duboisin “The last seven words of Christ” -teoksesta. Kiusallisen hyvä laulaja ja kiusallisen hyvä teos. Ko. teos kuultiin Helsingissä viime keskiviikkona Vanhassa kirkossa. Enpä ole ko. teosta aimmin kuullut saatikka esittänyt. Helsingissä saman tenorisoolon (ym.) lauloi Petri Bäckström. Siinä olisi oiva kipale myös CCÅ:lle.
Mitenköhän noille passioille käy tulevaisuudessa? Ehkä niitä aletaan esittää englanniksi? Nykyään ainakin kun käy koulujen juhlissa, niin on poikkeuksellista jos siellä kuulee muuta kuin englanninkielistä popahtavaa musiikkia. Ehkä joku vähän sovittaa noita bachejakin, vähän niinku nykyaikaisemmiksi, you know.