Kolmisenkymmentä vuotta Vappuaamun asemapaikkamme on ollut klo 8.30, satoi tai paistoi tai väsytti tai ei, Helsingin niin sanottu Kolmikulmapuisto. Tellervo-patsaalta nimensä saanut Diana-kvartetti (eli -parketti) on osapuilleen noihin aikoihin, ei koskaan kuitenkaan ennen, kajauttanut keihäänheittäjättärelle serenadin. Näin tapahtuu myös huomisaamuna, tervetuloa ihmettelemään niin laulua kuin uuden ilmeen saanutta puistoa (johon Tellervo on taas palannut seikkailuiltaan)!

Joulukonserteistaan tunnettu Sympaatti-kamarikuoro siirtyy Dianalta sitten sutjakasti Ullanlinnanmäen rinteeseen, joka vuosi samoille sijoille. Saapi tulla tervehtämään, suunnistus laulun suuntaan! Melkein joka vuosi ollaan tartuttu jonkin televisio- tai radiotiimin dokumenttiin. Suosituin kuvauskohde on ollut etäserenadi, kännyköiden välityksellä eri puolille maailmaa. Lienemmekö olleet tässä lajissa aivan ensimmäisiä, joskus kaukana menneisyydessä?

Erikoinen traditiomme on myös kävely Lähetysseuran myyjäisiin Tähtitorninkadulle. Sieltä saa aivan mainioita vohveleita sekä ostaa mukaansa paitsi aitoa, oikeaa simaa, niin muutaman päivän kotiruoat. Yhteisellä lounaalla jonkun laulajan kotona sitten kommentoidaan joulun jälkeiset tapahtumat ja ryhdytään henkisesti valmistautumaan seuraavaan joulukonserttiin, kalenterit kädessä.

Näin me kahdeksan perhettä lapsinemme kaikkinemme olemme viettäneet Vappumme, tuntuu että ”aina”. Ja kun joulunakin olemme yhdessä, niin vuodet siinä mukavasti rytmittyvät. Kun traditiot ovat aina lähes täsmälleen samanlaiset, vuosien kulumista ei edes huomaa – ikään kuin eläisimme huomenna taas nuoruuden Vappua uudelleen.

SYK:n historianopettajani Antti-Jukka Oksanen kiusasi meitä lukiolaisia, että miksi te nyt Vappua juhlitte, sehän on ylioppilaiden ja työväen juhla. Minä olen molempia, Antti-Jukka julisti, mutta te ette ole vielä kumpaakaan!

Mutta nyt ollaan. Lämmintä, aurinkoista kevään juhlaa!

Kuvassa viimevappuinen isä-poika-keskustelu vohvelin äärellä.

Näin vappuna, työväen suurena juhlana, kannattaa rekisteröidä yksi suuri poliittinen, jopa historiallinen muutos Euroopan politiikassa. Italian Parlamentissa ei enää ole kommunistisen puolueen edustajia. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana näin ei ole ennen tapahtunut.

Italian kommunistinen puolue oli suurin länsieurooppalainen kommunistinen puolue. 1970-luvun puolivälissä se sai yli 34 prosenttia äänistä. 1980-luvulta lähtien puolue on moneen kertaan jakaantunut ja sen ydin kantanut monenlaista nimeä. Se oli aikanaan ns. eurokommunismin keskeinen edustaja.

Viime vuosina puolue on ollut sisällöllisesti kaukana nimestään, lähinnä suomalaisittain sanottuna demaripuolue. Mutta nyt sekin on ohi. Vaikka kommunistisen puolueen putoaminen parlamentista ei ehkä aatteellisesti enää ollut merkittävä askel, on sillä suuri symboliarvo.

Silti oli hämmentävää nähdä vielä viikko Italian vaalien jälkeen Bolognassa suuri määrä kommunistisen puolueen vaalimainoksia, sirpin ja vasaran kuvaa. Bolognan seutu on aina ollut kommunistisen puolueen vahvaa tukialuetta.

Kommunismin katoaminen Euroopasta on kuitenkin liioiteltua. Kannattaa muistaa, että ei kovin kauan sitten Kyproksella valittiin kommunisti presidentiksi. Mutta perinteinen kommunismi, se, joka kukoisti Neuvostoliiton aikana, on sekin kuollut Euroopassa.

Mitä tulee tilalle, onkin sitten jo toinen juttu. Vasen laita ei kuihdu, pienenee mutta saa koko ajan uusia muotoja. En liene väärässä, että kommunismin siemen itää Euroopassa, mutta oraista ei voi päätellä, mitä lopulta on tulossa.

Kun vappuun mennään, on hyvä pitää mielessä, että EU:n 27:ssä jäsenmaassa vallassa ovat nyt porvarit tai paremminkin keskustaoikeiston rintamat. Niin kuin Suomessa ja kuudessa muussakin Itämeren alueen valtiossa. Vain yhdessä, Liettuassa, on demari pääministerinä.

Koko EU:ssa on parhaillaan kahdeksan demaria ja yksi kommunisti vallan kahvassa. Se on kolmannes EU:n jäsenmaista. Porvari voi siis juhlia vappuaan rauhassa.

Kirjoitan tätä junassa Turusta Seinäjoelle. Ensimmäinen ”legi” on Turusta Tampereelle. Käytössä on ns. sininen juna, siis vanha pikajunakalusto. Eletään tietoyhteiskunnan vuotta 2008. Junassa ei ole pistokepaikkoja eikä sen puoleen edes kahvilaa!

Ei todellakaan uskoisi  että tämmösillä vehkeillä vielä ajetaan. Samalla tulee mieleen parin  viikon takainen Ysitie -seminaari. Sanoin seminaarissa, että eri laisia kehityskäytäviä luodaan, ovat ne ns. multimodaalisia. Eli  niissä yhdistyvät erilaiset kuljetusmuodot. Kun kirjoitan tätä Loimaan ja Humppilan välimaastossa tulee ajatelleeksi, että ysitie ja tämä rautatie kulkevat vierekkäin. Mitenhän tämä multimodaalisuus mahtaa toimia edes suunnitelmissa?

Rautatien merkitys tulee takuulla kasvamaan. Eilen lukaisin raporttia, jossa sanottiin Euroopan komission suunnittelevan ympäristömaksuja rekoille. Nyt loimaalaiset, äkkiä konsultit piirtämään kauniita kuvia multimodaalisesta kehityskäytävästä, jossa rautatie imee maantieltä rekat. On takuulla tulevaisuuden malli.

Olen käyttänyt junaa Turku-Helsinki välillä keskimäärin kerran viikossa 1970-luvun lopulta asti. Asia vaan on niin, että jos Suomessa haluaa olla yhteiskunnan toimissa mukana, on asiat hoidettava Hesassa. Jos vielä käy niinkin ihmeellisesti, että omalla osaamisellasi on kysyntää vallan piireissä, houkutus sen käyttämiseen on suuri.

Kokemukseni junan käytöstä ovat pääasiassa erinomaiset. Vuosikymmenten aikana ovat konnarit tulleet tutuiksi samoin kuin ystävälliset kahvin ym. myyjättäret. Ei ole heidän vikansa, jos luonto ei enää kerta kaikkiaan anna periksi syödä sitä iänikuista barbeque chicken –kolmiovoileipää. Se on Avecran aivan käsittämättömän typerän politiikan seurausta.

Entä se hinta. Viime viikolla ajoin Bolognasta Forliin, tuohon Mussolinin kotikaupunkiin, jossa hakaristit yhä koristavat julkisten rakennusten seiniä. Matka on 80 km. Ja matkalipun hinta: 3,50€!

Katumaastureista puhutaan. Ruotsissa niitä kutsuttiin jo kymmenen vuotta sitten yleisesti Killer-jeepeiksi. Syynä olivat niin autotyypin lukuisat onnettomuudet kuin sen rakenne, joka aiheutti kolareissa suuria tuhoja vastapuolen normaaleille autoille. Maasturit kun ovat painavia ja osuvat suuren maavaransa ansiosta törmäyksessä normaalin henkilöauton puskurin ja niin myös törmäystä vaimentavan vyöhykkeen yläpuolelle. Tämä on ollut Ruotsissa myös yksi merkittävä syy niiden hankkimiseen: se voittaa kolareissa eli itselle käy pienemmällä todennäköisyydellä huonosti – muista ei ole niin väliä.

Kävin ihan silkasta mielenkiinnosta muutama viikko sitten koeajamassa Citroënin (tai oikeammin Mitsubishin) katumaasturin, kun oma ceevitoseni oli (taas) ajotietokoneen ohjelmoinnissa.

Varmuuden vuoksi myyjä varoitti jo etukäteen, että ”tämä ei sitten ole oikea Citikka”. Mutta Tekniikan Maailman vertailussa se suoriutui mainiosti.

Myyjän ennustus toteutui: ei ripaustakaan ranskalaismerkin eleganssista. Korkeus ja lyhyt akseliväli tekevät citymaasturin ajamisesta vaikeata. Painopiste on korkealla ja auto hakee suuntaansa levottomasti. Moottoritien kulumisurat heittelivät autoa reilusti. Kaupunkiajossa on toki jotenkin hienoa istua muiden yläpuolella, ja tilanteiden ennakointi helpottuu. Mutta toisaalta maasturin takana ajavan on vaikea nähdä auton läpi muuta liikennettä. Ihmettelin, miten tyylistään tunnettu Citroën on hyväksynyt auton muovisen, halvalta näyttävän sisustuksen – mutta se ei toki ole turvallisuusasia. Turvallisuuteen eivät vaikuta myöskään kulutuslukemat, mutta raskas auto syö paljon ja päästöttää ronskisti, erityisesti nimensä mukaisessa citykäytössä.

Olen ajanut yli kahta sataa erilaista autoa ja harvoin olen tuntenut itseni niin epävarmaksi liikenteessä kuin citymaasturin ratissa. Yksinkertaisesti: tämä auto on vaikeampi ajaa ja hallita kuin normaali, vastaavan luokan henkilöauto. Enkä usko, että se on Citroënin (tai Mitsubishin) vika.

Olisi kiinnostavaa nähdä Suomen onnettomuustilastot katumaastureiden osalta. Voiko niistä lukea ajo-ominaisuuksien osuuden kolariin johtavana syynä, suhteessa kuljettajan kokemattomuuteen erikoisauton ratissa? Entäpä vastapuolen normaaliauton vauriot nokkakolareissa ja peräänajoissa?

Mikä innostaa hankkimaan tällaisen ajoneuvon, kun innostimena eivät selvästikään ole naasturin henkilöautoa paremmat ajo-ominaisuudet tai farmarimallia suuremmat tilat? Onko syy sama kuin sumuvalojen päällä pitäminen säällä kuin säällä eli egon nostatus: tuntuu makealta, näyttää ”hienolta”. Vai onko perusteena tuo alussa mainittu oma turvallisuus, siis turvallisuudempi? Vai johtaako ostopäätökseen, kenties ilman koeajoa, amerikkalaisperäisen muoti-ilmiön perässä juokseminen? Vai sijaitseeko jokaisen omistajan kesämökki todella vaikean kärrypolun päässä?

Vai liekö citymaasturissa sittenkin jotain ylivoimaista, joka jäi minulta koeajossa huomaamatta?

Visan mielikuva katumaasturista

Kannuvalimo koeajaa Aidon Citikan

Ystäväpariskuntamme lähetti postikortin ulkomaan matkaltaan. Siis posti toi kohdemaan kuvalla olevan postimerkillä varustetun sympaattisen viestin maailmalta meidän nimellä ja osoitteella! Sen saatuamme jäimme miettimään tämän tavan täydellistä rapistumista.

Matkustaminen on arkipäiväistynyt, on varmaan selitys. On tullut uusia välineitä saman asian hoitamiseen, tekstiviestit sun muut, on toinen selitys. Kolmannesta käy, että ylipäätään postikorttien lähettäminen on vähentynyt.

Samaan aikaan joulukortteja edelleen lähetellään runsaasti, silti aikaisempaa vähemmän. Myös ystävänpäivän merkitys tässä suhteessa on laskenut, pääsiäisestä ei kannata puhuakaan.

Hyviä selityksiä, ehkä. Vai voisiko olla niin, että ajattelemme kaiken kiireen keskellä vain itseämme, emme ystäviämme? Sillä toisen ajattelemisestahan kortin kirjoittamisessa on kysymys. Käydä ostamassa kortit, hakea mahdollisesti toisesta paikasta postimerkit, istua alas ja kirjoittaa. Ajatella läheistä hyvällä.

Lämmin kiitos ystävillemme kortista! Se sai ajattelemaan.

Ajatelkaamme toisiamme lämmöllä – ja kerrottakoon se, vaikka postikortilla. Eikä sen tekemiseksi edes tarvitse minnekään matkustaa. Ja sen voi tehdä jopa tavallisena torstaina. Tänäänkin.

Mistä bloggaisin tänään, löytyisikö uusi näkökulma, miten kirjoittaisin vielä paremmin kuin viimeksi? Tai ylipäätään: mistä löytäisin ajan, tarmon, idean kirjoittamiselle? Ettei vain Kannuvalimo aiheuttaisi stressiä?

Yhdysvalloissa on viime kuukausina ainakin kaksi 50 – 60-vuotiasta miestä kuollut sydänkohtaukseen liiasta bloggaamisesta – 40-vuotias selvisi omasta kohtauksestaan hengissä, Tukholman Metro-lehden siteeraama New York Times kertoo.

Tukholmalaisen Stessikeskuksen psykologi Georgio Grossi analysoi artikkelissa liian vakavamielisen bloggaamisen oireita: ”Yllä valvotaan, vatvotaan asioita, ollaan huolissaan, mietitään uusia tapoja olla aina askelen edellä omissa kirjoituksissa”. Jutun mukaan bloggareilla on tarve tulla nähdyiksi ja huomatuiksi: oma pää pitää nostaa muita ylemmäksi, mieluiten kriittisillä jutuilla, mikä lisää stressiä.

Ruotsalainen julkkisbloggari ”Blondinbella” eli Isabella Löwengrip taasen kertoo, että seinä oli nousta vastaan viime kesänä, kun piti aloittaa lukion toinen luokka samalla, kun blogista oli tulossa osakeyhtiö. 17-vuotias Blondinbella teki kovasti töitä näkyäkseen kaikkialla – ja joutui sairaalaan pyörryttyään ylirasituksen takia. Lääkitykseksi määrättiin viiden päivittäisen blogin vähentäminen kahteen. Mutta pillerit ovat tainneet jäädä syömättä: toissapäivänä juttuja oli kahdeksan, eilenkin viisi ja tänä aamuna ensimmäinen kello 7.03. Huomatkaa kommenttien määrä!

Mitens on, Kannuveljet? Hakkaako sydän yön pimeinä tunteina? Kuka tunnustaa ensimmäisenä?

Eilen illalla se taas julkistettiin, listaus maailman parhaista ravintoloista vuonna 2008. Tuo Iso-Britanniasta johdettu kilpailu on varmasti hieman Eurooppa-keskeinen, mutta kiinnostava. Listan ravintolat valitsee asiantuntijajoukko, joka on jaettu 23:een alueeseen ympäri maailmaa.

Valtaisia muutoksia listalla ei ole, mielenkiintoisia trendejä toki. The World’s 50 Best Restaurants –listan kärjessä komeilee Espanjan ylpeys, E Bulli, toisena The Fat Dock Lontoon läheltä ja kolmantena  Pierre Gagnaire Pariisista. Paras amerikkalainen, Thomas Kellerin The French Laundry on sijalla 5.

Kannuvalimon mielenkiinto kohdistuu tietenkin Suomen ja muiden pohjoismaiden sijoituksiin. Hans Välimäen Chez Dominique on upeasti sijalla 39. Varsinainen jymy-yllätys on Kööpenhaminan Noman jatkuva nousu, nyt jo sijalle 10. Kuka vielä väittää, ettei Pohjola ole iskussa! Paras ruotsalainen, Oaxen Skärgårdskrog putosi yhdeksän sijaa 48:ksi.

Ranskan ravintolaikoni Bocuse jatkoi laskuaan pudoten päälistalta sijalle 71, mitä trendiä viime vuonna jo ennustelin.

Maailman parhaat löytyvät täältä.

Valtiosihteeri Teija Tiilikainen julkaisi pitkään odotetun selontekonsa EU:n ns. turvatakuista eli siitä tulevatko muut auttamaan pulaan joutunutta veljeä, siis hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata.

Selonteko on kyllä aivan väärä termi kuvaamaan Tiilikaisen saavutusta. Se on niin epäselvästi kirjoitettu, että Tiilikainen itsekin kuuluu jo joutuneen selittelemään tekstiään. Taisipa uusi ulkoministerimmekin takellella asiassa peräti eduskunnan suuressa salissa.

Suomessa on Kansainliittovuosista lähtien ollut tapana uskoa sopimuksiin ja kansainväliseen oikeuteen. Se on pienen maan perinteinen näkökulma. Jos meille hyökätään niin muilla on velvollisuus tulla apuun ja päinvastoin: pitääkö meidän mennä. Niinpä nytkin pohditaan, mihin sopimus oikeastaan velvoittaa. Kukaan ei pysty sanomaan.

Ei pysty koska koko turvatakuu on poliittinen asia. Paras näkemäni tulkinta asiasta on eläköityneen suurlähettiläs Ilkka Pastisen Hesarin yleisönosastoon (18.4.) kirjoittama kannanotto. Pastinen sanoo asian aivan oikein: kaikkien liittojen tärkein tavoite on estää hyökkäys ja sen poliittinen asia.

Jos ajatellaan, että joku hyökkäisi Suomeen, olisimme sopimuksen piirissä. Siitäkään ei ole varmuutta, koska sopimuksessa on ns. Tuomiojan klausuuli: tiettyjen jäsenmaiden turvallisuuspolitiikan erityisluonne (se on liittoutumattomuus) on otettava huomioon. Miten? Siitä minä Alexander Stubbina teettäisin selonteon.

Eikä tässä vielä kaikki. Sopimuksessa sanotaan, että Naton jäsenmaita sitovat ensi sijassa Naton velvoitteet. Jos Nato ei lähde Suomen avuksi, emmehän ole Naton jäsenmaa, vasta sitten astuisivat EU-maat kuvaan turvatakuuta toteuttamaan. EU:ssa on vain kaksi valtiota, joilla on sotilaallista kykyä: Iso Britannia ja Ranska. Niiden halu ja tahto ovat EU:n takuiden poliittisena pohjana.

Sarkozy on ehdottanut, että kuusi suurta ottaisivat hoitaakseen sotilaalliset tehtävät EU:ssa. Olemme siis entistä enemmän suurten jäsenmaiden armoilla. Ja sitä ennen, olemme Naton päätöksen armoilla ja siihen asiaan USA:lla on painava sana.

Avasin runsas tunti sitten television kun huomasin Ylen ykkösellä MOT-ohjelman käsittelevän viime päivinä esille noussutta Neurocity-tapausta.

Hämmästyin melkoisesti kun nimeni oli präntätty ruutuun osana puolitoista vuotta sitten eronnutta hallitusta. Tottahan se on, että kuuluin säätiön hallitukseen aina vuoden 2004 loppuun asti. Sitten ”homma alkoi mielestäni haista” ja pyysin eroa. Se myönnettiinkin, mutta ilmeisesti nimeä ei poistettu netistä.

Lähdin mukaan mielestäni hienoon toimintaan, neurologisesti sairaiden lasten auttamiseen pyyteettömästi, niin kuin entinen arkkipiispa, kaksi neurologian professoria, asianajaja, kaksi kansanedustajaa ja pankinjohtajakin. Erityispontimena hallitukseen menoon oli omat, silloin vielä kaikki elossa olleet kolme neurologisesti sairasta lastani.

Toiminta oli innostavaa, henki oli päällä ja Raha-automaattiyhdistys sekä monet muut yhteiskunnalliset tahot tukivat tärkeää työtä huomattavillakin summilla. Pyöritettiinhän niillä toimintakeskusta Rymättylässä.

Mutta kun säätiön perustaja David Gumpler alkoi perustaa yhtiöitä, puhua tuulivoimalan perustamisesta ynnä muusta, päätin erota. Kysyin: miten tämä kaikki liittyy neurologisesti sairaiden lasten puolesta toimimiseen? Vastaus löytyy mm. MOT-ohjelmasta.

Neurocity haettiin konkurssiin pari kuukautta sitten. Gumpler ja mahdolliset rahat ovat kateissa.

Lauantai-iltana ennen iltayhtätoista nettiin ilmestyi murheellinen uutinen bussiturmasta Espanjan aurinkorannikon Benalmadeinssa. Se pysäytti miettimään asiaa moneltakin kannalta. Myös siksi, että nurkat ovat tuttuja. Itse olen ajellut tuota vaarallisen tuntuista tietä monta kertaa.

Netti näytti taas voimansa tiedonvälittäjänä. Ajan tasalla olevien viestimien nettisivuilta pystyi seuraamaan tilanteen kehitystä lähes reaaliajassa. Ja espanjalaisten medioitten sivuilta näki videomateriaalia.

Aamun tv-uutisissa suorana näytetty tiedotustilaisuus ulkoministeriössä herätti minussa myönteisiä tuntemuksia. Virkamiehet olivat hereillä ja tilanteen tasalla. Tuntui siltä, että oli opittu jotain niin tsunamista kuin muistakin murhanäytelmistä.

Tilanteen kehittymistä oli mahdollista seurata edelleen reaaliajassa erilaisista lähteistä netissä. Siellä oli käynnistynyt myös aktiivinen keskustelu. Myötätuntoa jaettiin ja aito järkytys oli käsin kosketeltavissa.

Mutta mikä meitä suomalaisia vaivaa kaunaisuudessamme? Koko joukko keskustelijoita oli sitä mieltä, että ministerit vaan kalastelivat  pisteitä, monet pitivät uutisointia rikkaitten palvomisena. Osa purki kateuttaan ja katkeruuttaan Espanjassa asuvia suomalaisia kohtaan.

Niin kuin tavallisten suomalaisten lomamatkalla koti-Euroopassa olisi jotain tekemistä tämmöisten asioiden kanssa. Murheellista.