Takuita ja takuita
Valtiosihteeri Teija Tiilikainen julkaisi pitkään odotetun selontekonsa EU:n ns. turvatakuista eli siitä tulevatko muut auttamaan pulaan joutunutta veljeä, siis hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenmaata.
Selonteko on kyllä aivan väärä termi kuvaamaan Tiilikaisen saavutusta. Se on niin epäselvästi kirjoitettu, että Tiilikainen itsekin kuuluu jo joutuneen selittelemään tekstiään. Taisipa uusi ulkoministerimmekin takellella asiassa peräti eduskunnan suuressa salissa.
Suomessa on Kansainliittovuosista lähtien ollut tapana uskoa sopimuksiin ja kansainväliseen oikeuteen. Se on pienen maan perinteinen näkökulma. Jos meille hyökätään niin muilla on velvollisuus tulla apuun ja päinvastoin: pitääkö meidän mennä. Niinpä nytkin pohditaan, mihin sopimus oikeastaan velvoittaa. Kukaan ei pysty sanomaan.
Ei pysty koska koko turvatakuu on poliittinen asia. Paras näkemäni tulkinta asiasta on eläköityneen suurlähettiläs Ilkka Pastisen Hesarin yleisönosastoon (18.4.) kirjoittama kannanotto. Pastinen sanoo asian aivan oikein: kaikkien liittojen tärkein tavoite on estää hyökkäys ja sen poliittinen asia.
Jos ajatellaan, että joku hyökkäisi Suomeen, olisimme sopimuksen piirissä. Siitäkään ei ole varmuutta, koska sopimuksessa on ns. Tuomiojan klausuuli: tiettyjen jäsenmaiden turvallisuuspolitiikan erityisluonne (se on liittoutumattomuus) on otettava huomioon. Miten? Siitä minä Alexander Stubbina teettäisin selonteon.
Eikä tässä vielä kaikki. Sopimuksessa sanotaan, että Naton jäsenmaita sitovat ensi sijassa Naton velvoitteet. Jos Nato ei lähde Suomen avuksi, emmehän ole Naton jäsenmaa, vasta sitten astuisivat EU-maat kuvaan turvatakuuta toteuttamaan. EU:ssa on vain kaksi valtiota, joilla on sotilaallista kykyä: Iso Britannia ja Ranska. Niiden halu ja tahto ovat EU:n takuiden poliittisena pohjana.
Sarkozy on ehdottanut, että kuusi suurta ottaisivat hoitaakseen sotilaalliset tehtävät EU:ssa. Olemme siis entistä enemmän suurten jäsenmaiden armoilla. Ja sitä ennen, olemme Naton päätöksen armoilla ja siihen asiaan USA:lla on painava sana.
huhtikuu 22nd, 2008 at 10:39
Luulen, että aina voimme luottaa siihen, että Venäjä tulee avuksemme jos tänne joku, esim. afrikan maa, tms. hyökkää. Soluttautuminen tuntuu ainakin täällä Helsingissä olevan jo hyvässä vauhdissa.
Uskooko joku päättävässä asemassa oleva ihan aikuisten oikeesti noihin sopimuksiin? Miten ne ovat aiemmin pitäneet, eikös sellaisia ole sovittu valtioiden välillä ja kaikenmaailman kansanliittojen toimesta ennenkin?
huhtikuu 23rd, 2008 at 9:59
Tragisch Tenor:
Suuria liittoutumiahan on joo historia pullollaan, ja myös niiden lopputuloksia. Puhumattakaan niistä tapauksista kun Suomi on aiemmin kokeillut länteen liittoutumista!