Haagin Eurooppa -liikkeen kokous sitten oli ja meni. Paikalla oli 500 osanottajaa ja kovasti asioita pohdittiin. Euroopan parlamentin entisen puhemiehen Pat Coxin lause: kuka lähtee matkalle ilman tietoa päämäärästä? sopii kuvaamaan tunnelmaa. Unioni tarvitsee tulevaisuutta varten selkeän päämäärän ja välineet päämäärän saavuttamiseksi.

Kansalaisten kannalta unionin on taattava turvattava henkilökohtainen turvallisuus ja unionin myös yhä enemmän ulkoista turvallisuutta. Nämä kaksi teemaa nousivat keskusteluissa vahvasti esille. Kun tuntien keskustelun jälkeen instituutioita ja politiikka käsitelleessä työryhmässä äänestettiin, missä järjestyksessä äänestämällä valitus 20  tavoitetta tulisi esittää, tulivat kärkeen kansalaisten vaikutusvallan kasvattaminen unionin sisällä ja unionin kansainvälisen vaikutusvallan kasvattaminen.

Jälkimmäinen on kiintoisa painotus. Ensimmäisessä Haagin kokouksessa 60 vuotta sitten tärkein päämäärä oli rauhan takaaminen yhteistyöllä. Kun EU nyt on kasvanut kansainvälisten suhteiden tärkeäksi tekijäksi, halutaan sille antaa enemmän sotilaallista kykyä, jotta se voisi rauhoittaa ympäristöään ja ottaa johtajuutta erityisesti kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa.

Unionin sisällä taas pitäisi olla enemmän ja parempia mahdollisuuksia parantaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Mutta näkyvästi nousi keskusteluissa esille myös suvaitsevaisuuden tarve. Maahanmuuttopolitiikka kaipaa uudistamista ja sen yhteydessä suvaitsemattomuuden lieventäminen on välttämättömyys. Kyllä Euroopassa pohdiskeluille on kysyntää.

Oma Traaginen Tenorimme tuli mieleeni, kun keskusteluissa joku huomautti nokkelasti paradoksista, että Euroopan unionin ongelmana on, että integraation saavutusten suurkuluttajat ovat samalla sen suurimmat kritisoijat.

Oletko, Tenori hyvä, koskaan ajatellut, että kun matkustat Bayreuthin festivaaleille nauttimaan rakkaasta Wagneristasi, menet sinne ilman viisumia ja passia, Schengen alueen kansalaisena ilman rajamuodollisuuksia, et joudu vaihtamaan valuuttaa (ellet pysähdy Ruotsissa ja Tanskassa), saat tunnetusti arvokkaiden pääsylippujen ostamista varten lainaa edullisella korolla etkä joudu huolestumaan valuuttakurssitappioista.

Tämän kaiken sinulle tuottaa Euroopan unioni mutta sitä et vaan huomaa. Se on niin jokapäiväistä.

Suomea kohtasi sensaatiomainen onni Euroviisuissa kun Teräsbetoni pääsi finaaliin 25 parhaan joukkoon. Tämä oli siinä mitassa kova juttu, että päätin sinnitellä telkkarin ääressä menneenä lauantaina niin kauan kun tulos olisi selvä tai ainakin niin kauan kun Suomi on äänestänyt – ja Ruotsikin. Mutta loppuun asti istuin.

Äänestäneitä maita kisassa oli 43. Se on valtava määrä. Maiden nimiä äänestyksessä kuunnellessa mieleen tuli Eskon monta kertaa lausumat sanat: ”missä seurassa mennään jne.” Eurooppasivistyksen kannalta viisut ovatkin ihan kivat, tuskin muuten…

Merkillepantavaa oli, että pisteiden anto noudatti ihan omaa uutta logiikkaa. Nurkkakunta äänesti nurkkakuntaa. Eli kotiin päin vedettiin. Mutta sehän on ihan kiva, ei Suomikaan sen tähden jäänyt tällä kertaa pisteittä.

Jännä yksityiskohta muuten: Venäjä sai täydet pisteet Virosta, Latviasta ja Liettuasta!

Monacossa ajettiin formulaa sateessa. Ryhdyin sitäkin eilen iltapäivällä katsomaan. Mutta en viihtynyt ruudun ääressä. Mietinkin koko touhua: kisaa ajetaan radalla, jolla on mahdotonta ohittaa. Kun ajoja näin ei voida ratkaista ajamalla, tulee mukaan kaikenlaiset muut muuttujat: ulosajot, sakot mutterien väännön myöhästymisestä, kolarit ym.

Ehkä pääasia onkin että miehet viihtyy…

Sosialidemokraatit (yhdellä aa:lla niin kuin Heinäluoma kirjoittaa tai kahdella, kuten julkinen sana) vaativat, että jo kuntavaaleissa on voimassa uudessa muodossa oleva laki vaalirahoituksen avoimuudesta uusine ilmoituskattoineen. Se on kuulemma ihan mahdollista aikataulullisesti.

Ihan hyvä. Olen samaa mieltä. Jännä tietysti, että demarien puheenjohtajasta ei ehditty järjestää jäsenäänestystä samassa ajassa.

Pakkasin juuri laukkuni Haagin matkaa varten. Siellä juhlitaan suuren kansalaiskokouksen 60 –vuotismuistoa. Silloin nimittäin kaupunkiin kokoontui suuri joukko poliittisia johtajia, kansalaisaktivisteja, intellektuelleja ja muuta väkeä miettimään, mihin suuntaan Eurooppaa tulisi ruveta kehittämään sodan jälkeisessä maailmassa.

Haagin kansalaiskokousta pidetään lähtölaukauksena Euroopan integraatioprosessille. Silloin oli suuri tarve miettiä suuria ratkaisuja ja kyllä niitä mietittiinkin. Sanotaan, että esimerkiksi yhä vielä toimiva Euroopan Neuvosto sai alkunsa siellä. Siihen aikaan oli vielä vahvana ajatus, että Eurooppa tarvitsee liittovaltion kyetäkseen jälleenrakennuksesta ja turvatakseen rauhan.

Sitä ei tullut, vaan integraatio lähti kulkemaan muita teitään. Pitkälle on päästy. On yhteinen raha ja nyt puuhataan yhteistä puolustuspolitiikkaa. Viikonloppuna Haagissa on tarkoitus linjata Eurooppa-ajatusta seuraavaa 60 vuotta varten. Hyvät neuvot ovatkin nyt tarpeen.

Niinpä helmikuussa avattiin Eurooppa-liikkeen kotisivuille mahdollisuus jokaiselle eurooppalaiselle tehdä ehdotuksia, mihin suuntaan tulisi mennä. Sain kunnian olla arvioimassa ehdotuksia ja tekemässä ehdotusta, mitkä ehdotukset olisivat hyviä politiikan ja instituutioiden kehittämisen kannalta. Luin yli 200 esitystä.

Ne painottuvat kolmeen kokonaisuuteen. Miten parannetaan kansalaisten osallistumista unionin toimintaan sai eniten ehdotuksia. Toisen ryhmän muodostivat ehdotukset turvallisuuspolitiikan ja puolustuskyvyn kehittämiseksi ja kolmanneksi eniten pohdittiin varsinaisia Euroopan unionin instituutioita ja niiden parantamista.

Ihmiset haluavat siis saada enemmän sanavaltaa ja toivovat, että unionista olisi enemmän hyötyä heidän turvallisuutensa parantamisessa. Aika mielenkiintoista. Kerron palattuani Kannussa miten kävi.

60 vuotta sitten ei muuten Haagissa ollut ainuttakaan suomalaista kokoustamassa. Yksi oli ilmoittautunut tarkkailijaksi, mutta ilmeisesti sairastui matkalla eikä ilmaantunut paikalle. On hyvä muistaa, että olimme kuukautta aikaisemmin solmineet YYA-sopimuksen. Suunta oli silloin se.

Eipä silti, ei tässä maassa tänäkään keväänä ole ketään kiusattu Eurooppa-pohdinnoilla. Hiljaista on ollut. Sekin vähän, mitä Lissabonin sopimus saa osakseen huomiota, liittyy sopimuksen artiklaan 42.7: jos joku hyökkää Suomeen, onko muiden velvollisuus tulla apuun. On on, mutta miten se tapahtuisi ja kuka tulisi onkin sitten toinen juttu.

Turun Sanomissa julkaistiin 20.5. poikkeuksellinen hätähuuto, kun Turun kaupunginteatterin työntekijät, Turun maakuntamuseon työntekijät, Turun kulttuurikeskuksen henkilökunta ja Turun filharmonisen orkesterin muusikkojen yhdistys yhteisvoimin julkistivat avoimen kirjeen kaupunginhallitukselle opetusministeriön kaupunkien kulttuurilaitoksille osoittaman niin sanotun valtionosuuden käytöstä.

Toisin kuin muissa kaupungeissa, Turussa rahat siirretään itsepintaisesti kunnan pohjattomaan kassaan silläkin uhalla, että valtionosuudet lopetetaan kokonaan.

Suuri joukko kulttuurin ammattilaisia kysyy, haluaako Turku todella valmistautua näin kulttuuripääkaupunkivuoteensa. Kulttuurilaisten mielestä kaupunki vie toiminnallaan mahdollisuuden ”pärjätä tarjonnan laadussa ja määrässä edes kotimaan tasolla asti saati kansainvälisesti”.

Vahva joukko kysyy: ”Mitä kerromme, kun juhlavuoden vieraat ja tiedotusvälineet kysyvät meiltä kaupungin kulttuuri-ilmapiiristä? Totuudenko? Eli sen, ettei juhlakalu katso voivansa rahoittaa kulttuuriaan edes siinä määrin kuin muut Suomen kaupungit.”

Kulttuurilaiset ovat täsmälleen oikeassa. Samaa huolta on kannettu ainakin koko sen kahdeksan vuoden ajan, kun itse olen kaupungissa asunut. Olen aiemminkin kertonut, että kun otin kysymyksen esille vuosia sitten Valtakunnallisilla orkesteripäivillä Tampereella Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkijan Heikki Helinin alustuksen jälkeen, hän niin kuin muidenkin kaupunkien edustajat nauroivat ääneen. Minä en voinut muuta kuin todeta, että valtionosuuksista puhuminen oli minulta peräti kielletty budjetista keskusteltaessa.

Turku on nyt jälleen ja jälleen päässyt julkisuuteen kielteisen kulttuuriuutisen kautta. Kaupungin ylimpään virkamiesjohtoon eivät tunnu millään tavalla vaikuttavan kaupunginvaltuuston päätös kulttuuripääkaupungista tai Turun maailmaa syleilevät poliittisesti päätetyt visiot ja strategiat. Sitoutuminen päätöksiin loppuu yleensä kaksi päivää uutisten julkaisemisen jälkeen, kun Turun Sanomat on jo kalankääreenä torilla.

Kaupungin johdolta puuttuu totaalisesti näkemys, kokonaiskuva ja reaalinen taju kulttuurin suurhankkeesta ja koko kulttuuritoimintamme positiivisesta vaikutuksesta kaupunkilaisten hyvinvointiin, kaupunkimme maineeseen tai liike-elämän toimintaedellytyksiin. Lentävän hollantilaisen jälkipuinti osoitti lisäksi, että kulttuurin talouden realiteetit ovat kaupungin johdolta täydellisesti kadoksissa.

Yhtäkään turkulaista kulttuuripäätöstä ei enää pystytä tekemään asiaperustein, kun kaupungin kulttuuriasioiden päätäntäketjussa ei Kaija Hartialan, Voitto Ranteen ja Keijo Perälän väistyttyä ole jäljellä ainuttakaan kokenutta ja näkemyksellistä, sivistynyttä kulttuuri-ihmistä.

Ei varmaan ole enää trendikästä kirjoittaa Paavo Lipposen kirjasta Järki voittaa (Otava 2008), sillä ajankohtaisempiakin aiheita on ilmestynyt kommentoitavaksi. Mutta kun kirjan substanssisisältö koskettaa myös Kannuvalimoa, on asiaa kommentoitava.

Ennakkobuffi kirjasta lupasi paljon. Jonkinlaista paljastuskirjaa nimilistoineen odotettiin mediassa varmasti innolla. Kirja ilmestyikin suurella kohulla viime viikon lopulla.

Olen mielenkiinnolla lukenut kommentteja kirjasta. Niistä paistaa yksi asia läpi yli kaiken. Lipponen on vielä aktiivivaikuttaja ja kommentointi näin muodoin kohteliaan ponnetonta. Vaikkapa eilisen Kauppalehden puolen sivun jutun otsikko, ”Lipposen kirjassa on älyä ja karheutta”, lupasi enemmän kuin antoi. Jos älyllä tarkoitetaan oppikirjamaista otetta, sitä kyllä löytyy. Ja karheudella demaritovereitten nostamista ja ampumista, sitäkin. Mutta varsinainen lukuelämys jää kovin vaatimattomaksi.

Koko teoksen katsantokanta on ylhäältä alas ja näin omaa älyllisyyttä kohtuuttomasti korostava. Onneksi lukija tekee lopulliset päätelmät…

Nykymedian ammuskelu on löysää sohvalla istumista, mistä käsin teilatuksi tulee kaikki uusi. Hyvää on telkkarissa Lauantaiseura ja Uutisvuoto. Ja siinä se.

Älykkölistailu on kirjan kiinnostavinta sisältöä. Miksi kukin tulee nostetuksi tai ammutuksi, on pohdinnan arvoinen juttu. Kannuvalimosta katsottuna hyvää toki on, että meidän Eskomme nostetaan syystäkin ajattelijoitten ylimpään kastiin.

PS. Lipposta varmaan harmittaa, että kirjan julkaisemisen hetkillä pamahti todellinenkin uutispommi ja huomio jäi ehkä suunniteltua vaatimattomammaksi.

Tiedotusvälineillä menee hyvin, sillä poliittinen järjestelmämme tuntuu tuottavan innostavaa materiaalia säännöllisin väliajoin kansan ihmeteltäväksi.

Tuskin on tekstiviesteistä toivuttu kun jo on uutta pesässä. Vaaliraha, yritysten ja eri tahojen tuki ehdokkaille on nyt pinnalla.

Uutisointia aktiivisesti seuraavana minua on jäänyt vaivaamaan jotkut asiat. Päällimmäisenä se, että eikö mistään opita mitään? Eikö sadoissa asioissa meillä ja maailmalla ole toteen näytetty vaikkapa se, että valehtelu ei kannata. Kun vielä on niin, että tuen ottaminen ei ole häpeällistä, mutta valehtelu on.

Olen sen verran paljon katsonut vaalijärjestelmäämme myös sisältä päin, että voin vakuuttaa valtaosan edustajista valehtelevan siinä, etteivät tiedä, että mistä vaaliraha on tullut. On se siinä määrin niukkuushyödyke kaikilla ehdokkailla kaikissa puolueissa, että varmasti ehdokas tietää antajan.

Entäpä jos antaja on ehdokkaalle tuntematon yhdistys, kuten nyt esille tullut Kehittyvien maakuntien Suomi ry? Toteaako ehdokas vaalipäällikölleen tai talousvastaavalle kymppitonnin lahjoituksesta: ”Ihan kiva”, vai mitä? Eikö tuntemattoman yhdistyksen taustoja rahoittajineen muka selvitetä?

Naurettavaa höpinää, sanon minä.

Seuraavassa vaiheessa kun lahjoittajat hermostuvat tähän pelleilyyn ( mainittu yhdistys ja muutamat esille tulleet yritykset eivät ole ihan ainoita! ) ja kertovat neuvotelleensa itse ehdokkaan kanssa, seuraa koko seikkailun mielenkiintoisin vaihe: poliittisen vastuun kanto.

Timo Kalli lausui kuolemattomasti televisiossa, että ei ole ilmoitettu kun ei ole rangaistusta rikkeestä, ainoastaan poliittinen vastuu. Toden totta, ainoastaan poliittinen vastuu…

Kuka kantaa ensimmäisenä?

Vielä yksi juttu. Osoittaa melkoista osaamista maakuntien tukiyhdistysten ihmisiltä suunnata raha niin, että rahan saaneista ehdokkaista tulee kansanedustajia, jopa ministereitä. Harhalaukauksiakin tullee. Siksi koko totuus ei ole ollut vielä millään muotoa esillä. Sillä tuskin tuolla rahalla niin maagista kosketusta on?

Iltaa kaksin Hugon kanssa. Karvaturri on levoton: lauma on sekaisin. Olen ollut koko viikon väsynyt. Onko kevätväsymys oikeasti olemassa? Varhaisaamun tennispeli oli hyvä hälytyskello. Paljon vääriä lyöntejä. Tietokone yskii eikä ehdi valita oikeita vaihtoehtoja. Nukahdin illan tv-uutisten ääreen (onko ihanampaa tapaa vaipua uneen kuin vahingossa?). Eikä nyt väsytä yhtään.

***

Kävin aamupäivällä Kaufmannilla tsekkaamassa firmani yritysgrafiikan. Jees! Oikarisen Pekka on tehnyt upeata jälkeä. Monissa hommissani olen saanut tehdä hyvin läheistä työtä graafikkojen kanssa. Tuntuu siltä, että kolmenkymmenen vuoden kiihkeän työuran aikana kaikkein hienoimpiin hetkiin ovat kuuluneet sekunnit, minuutit, tunnit, viikot luovien taiteilijoiden, säveltäjien ja graafikoiden, rinnalla. Säveltäjien norsunluutorneihin en ole päässyt kiipeämään luovan työn hetkellä, mutta olen saanut seurata lähietäisyydeltä monen tilaamani sävellyksen joskus vaikeitakin syntyprosesseja. Graafikoiden kanssa olen ollut mukana kokemassa monen monituista hetkeä, jossa aivoista kuuluu KLIK. Olen itse huono piirtäjä, ja minun on vaikea saada oma visioni kuvana paperille. Mutta silmäni toimii paremmin kuin käteni. Kuva on aivoissani äänen naapurina. Kuvio, kuva, logo: se soi – eikä kestä silmässäni pienintäkään poikkeamaa. Moni on hermostunut minuun: Jos muuttaisit tuota viivaa vähän… Olen oikeastaan ylpeä siitä, että niin Lahdessa kuin Turussa sekä kirjapainoissa että mainostoimistoissa olen saanut kuulla olevani niiden vaikein asiakas.

***

Lupasin Visalle kannuilla Mikko Heiniön viulukonserton kantaesityksestä. Mutta enpä päässyt koko tilaisuuteen, vaikka olen teoksen kummisetä. Verovirasto vei voiton: sekä firmani ensimmäinen alv-ilmoitus että henkilökohtaisen veroilmoituksen vähennykset voittivat musiikin. Onneksi filharmonikoilla on sentään vielä muutama uusinta jäljellä kovasti kutistuneessa sinfoniasarjassaan – siis uusi yritys perjantai-iltana. Verottajan pelko on viisauden alku.

***

Olen tainnut joskus kannuilla kahvinjuonnistani. Kertoja taitaa olla yhden käden sormin laskettava määrä. Mutta teetä juon, esimerkiksi juuri nyt, kun naputtelen läppäriä keittiön pöydän äärellä ja uunin kello näyttää 0.43 perjantain puolella. Teen ystävät, oletteko huomanneet kumman ilmiön kahviloiden tiskeillä? Harvoin on tarjolla haudutettua teetä (ja jos on, se on seissyt pannussa tuntikaupalla), ja pussiteelatikot on täytetty mitä ihmeellisimmillä hajusteilla ja vihreillä vaihtoehdoilla. Yhdeksän sortin loodasta on oikea tee aina loppu. Itse en ole teehienostelija (mutta kaipaan Tukholman Söderblandningia ja Gamla Stanin jo lopetettua teekauppaa). Haluan aamulla mustaa ja päivällä sekä illemmalla miedosti maustettua, vaikka sitten Pauligin ravintolasekoitusta tai yksinkertaista Earl Greytä. Myös kahvilassa.

***

Filharmonikkojen mainio oboisti Satu Ala tökkäsi minulle kerran nipullisen japanilaisen nykymusiikin ceedeitä – hän oli orkesterin taiteellisessa toimikunnassa ilmeisesti huomannut, että minua ei juuri muu musiikki (enää) innosta kuin oman aikamme säveltäjien tuotokset. Yksi levyistä oli kohtalokas. Olen kuunnellut Takashi Yoshimatsun ensimmäistä sinfoniaa varmasti ainakin kaksikymmentä kertaa, ilmeisesti enemmän kuin mitään muuta musiikkia koskaan. Palautin kasan parin vuoden (anteeksi) jälkeen jokunen viikko sitten. Samalla Satu vihjaisi, että netistä voi imuroida lisää. Toissapäivänä onnistuinkin siirtämään, pientä maksua vastaan, japanilaisen itseoppineen mestarin neljä seuraavaakin sinfoniaa omalle koneelleni. Yön ratoksi annan niiden virrata karralla, peräkkäin, itseeni – tykkään heittäytyä säveltäjien sisään sinfonioiden elämäkerran kautta, mikä näkyi orkesterimme KaikkiAlla-sarjoina. Mutta Yoshimatsun ykkönen on ilmeisesti ollut niin sensaatiomainen, että säveltäjästä on tullut sen vanki. Seuraavat kolme eivät puhu eivätkä puhuttele samalla tavoin, mutta vitosessa on taas meno päällä (ainakin kello 1.22).

Uskallatteko lähteä seikkailuun vaikka, sanotaanko, perjantai-iltana? Osoite on www.chandos.net, kirjautukaa jäseneksi, etsikää search-sivun säveltäjäpuolelta Y:stä Yoshimatsu, uhratkaa muutama euro klikkaamalla ensimmäistä sinfoniaa mp3-kohdasta, avatkaa vasemmalta levyvihko, lukekaa sinfonian koskettava historia ja antakaa mennä!

Ihanaa kovan päivän yötä!

Vaalirahan ympärillä vellova keskustelu palauttaa mieleen menneet ajat. Ei kai tilanne missään vaiheessa ole ollut kovin puhtoinen, mutta viime päivien paljastukset tuovat esiin poikkeuksellisen  laskelmoidun toiminnan niin antaja- kuin saajapuolellakin.

Tosin voisi sanoa ”paljastus ja paljastus”, sillä esimerkiksi Vanhasen, niin kuin Niinistönkin, kampanjointia tukeneen Kehittyvien maakuntien Suomi –yhdistyksen taustahahmot paljastettiin heti vaalien jälkeen. Uuteen valoon asia tuli tietenkin Vanhasen tuettua Toivo Sukarin Vihdin Ideapark-hanketta.

Muutama vuosikymmen sitten maakuntien kärkiehdokkaat tapasivat käydä tervehtimässä erilaisia vuorineuvoksia ja kummisetiä ennen vaaleja. Ja lähtivät tervehdyskäynniltään rahakuori mukanaan. Aktiivisesti liiketoimiaan edistäneet patruunat varasivat kuoria kassakaappiinsa kaikkia pääehdokkaita varten, puoluetaustasta riippumatta.

Tämän päivän tukeminen on yhtä laskelmoitua, näkyvämpää vain. Sillä kyllä kai nyt julki tulleet nimet löytyvät myös muiden puolueiden kuin keskustan takaa. Kunhan kiviä aletaan enemmän kääntää.

Vanhat ajat ovat palaamassa muutenkin, sillä juuri tänään lounaalle kokoontuu Turun liikemaailman edustajia julistamaan tukeaan entiselle kaupunginjohtaja Juhani Lepälle tulevissa kunnallisvaaleissa. Leppä aiotaan huudattaa kaupunginhallituksen johtoon vaalien jälkeen. Nähtäväksi jää, edistääkö toiminta äänisaaliin kasvua, sillä ääniäkin tarvitaan, rahan lisäksi.

Sain erikoisen puhelinsoiton syksyllä 1987. Langan päässä oli Lahden kaupunginorkesterin päävierailija-kapellimestari Osmo Vänskä, joka vuoden kuluttua oli vaihtamassa titteleitä ylikapellimestari Ulf Söderblomin kanssa. Osmo pyysi, että laittaisin paperit vetämään Lahden orkesterin intendentin paikkaa varten. Tuo ammatti ei ollut mieleeni juolahtanut, mutta päätin jo puhelun aikana lähteä mukaan seikkailuun. Osmoa en ollut aiemmin tavannut kuin muutamien kiitosten verran joidenkin hänen johtamiensa oopperaesitysten jälkeen.

Tuo puhelu poltti sisälläni viime torstaina, kun Lahden mahtavassa Sibeliustalossa vietettiin ensin konsertissa ja sitten pienen piirin virallisilla päivällisillä Osmon läksiäisiä kaksikymmenvuotisesta pestistä nykyisen maailmanorkesterin peräsimessä. Itsepäisiähän me molemmat olimme, välillä otettiin vähän yhteenkin, mutta koko ajan painettiin täysillä eteen ja ylös. Ei mietitty, osataanko, uskalletaanko tai onnistutaanko. Annettiin mennä. Ja kyllä sitten mentiinkin. Mutta Osmon kanssa molemmat tiedämme, että Lahden-ihme ei olisi toteutunut missään muualla. Kapellimestari ei pysty yksin taikurihommiin, intendentti ei voi yksin viedä orkesteria eteenpäin – eivätkä edes kapellimestari ja intendentti kaksistaan.

Lahden menestyksen ainutlaatuisuuden takana ovat muusikot. Yksikään heistä ei lähtenyt taistelemaan vastaan, kun uusi tie aukeni. Jokainen oli mukana vauhdissa alusta alkaen ja jokikinen hallintoporukasta muusikkojen rinnalla, siivoojia myöten. Tämä on tilastollisestikin mahdotonta. Mutta ei Lahdessa.

Välttämätön edellytys orkesterin menestykselle on ollut myös Lahden urheilukaupungin johdon rohkeus panostaa kulttuuriin. Juhlapäivällisillä historiankirjaa luki valtuuston nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Ilkka Viljanen, tuttu mies paikallisradio Ysiysin johdosta jo omilta Lahden-ajoiltani – ja nykyään vieläpä jääkiekkoseura Pelicansin puheenjohtaja. Ilkan puheessa kuului aito ylpeys orkesterista, joka on todellinen kaupungin ja kaupunkilaisten orkesteri. Osmo taasen kiitteli laveasti ja tunteikkaasti Lahden panostamisesta orkesteriinsa ja Sibeliustaloon. Illan liikuttavimman puheenvuoronsa Osmo kohdisti Ulf Söderblomille, jonka kolmen vuoden rakennustyö oli monessa mielessä ratkaiseva niin orkesterin kuin Osmonkin tulevalle kehitykselle.

Lahden kaupunginhallituksen ja orkesterin taiteellisen johtajan puheista ei olisi yhtä ainoata sanaa voinut lausua Turussa. Jotenkin vertauskuvallista oli lukea sunnuntaisesta Turun Sanomien nettilehdestä palvelutoimen apulaiskaupunginjohtajan Maija Kytän haastattelu. Kulttuurista oli tarkoitus olla kysymys. Oikeastaan yhtä ainoata sanaa ei haluaisi uskoa lukeneensa.

Kaupungin ja kulttuuritoimen johto tuntuu olevan täydellisesti eksyksissä. Ilmankos kulttuuritoimenjohtaja Minna Sartes on kaupunginorkesterin edessä kieltänyt puhumasta sanaakaan Lahdesta.

Nyt kirjoitan asiasta, josta minun ei pitäisi kirjoittaa. Kriisiavusta. Suomi on kriisiavun yhteiskunta. Tämä asia tuli niin vahvasti esille viikonlopun tiedotusvälineissä, että on pakko purkautua.

Jossakin uutisissa luin tai kuulin, että Suomi on ainoa oliko se nyt EU-maa, jossa annetaan kriisiapua moottoripyöräonnettomuuksissa menehtyneitä sureville. Toisaalta jommassakummassa iltapäivälehdessä oli iso juttu, jossa ihmeteltiin, kun Espoossa palaneen autiotalon palon takia ei järjestetty kriisiapua. Talon tontti sentään rajoittui hautausmaan aitaan, kuten jutussa todettiin! Haastateltu pappi totesikin viileästi, että muistotilaisuuksia ei kannata järjestää tyhjille kirkon seinille.

Olen myös kysynyt itseltäni, olikohan pikkusen ylimitoitettua lähettää Malagan bussionnettomuuden jälkeen paikan päälle suunnilleen saman verran kriisihoitajia kuin oli mahdollisia avun tarvitsijoitakin. Samalla päiviteltiin, kun valtio oli niin kylmäkiskoinen.

Suomi on etääntynyt pelottavan kauas kriisien sietämisestä. Ajatelkaa, jos ihan oikeasti sattuisi koko kansakuntaa koskeva kriisi, siis oikea kriisi. Miten ihmeessä selviytyisimme? Meillä on kriisilainsäädäntö ja eri viranomaistahot on kytketty laajaan ja monitasoiseen kriisivalmiusjärjestelmään. Valtioneuvoston kansliassa on kriisikeskus virkamiehineen odottamassa kriisiä.

Tämän päivän suomalaiset ovat niin avuttomia kohtaamaan minkäänlaista kriisiä, puhtaasti henkilökohtaistakaan, että yhteiskunnan, kirkon ja  kriisipsykologien perään huudetaan välittömästi. Ymmärrän toki että tsunamin ja Jokelan tyyppisissä kriiseissä apua tarvittiin.

Mutta että moottoripyöräonnettomuuksistakaan ei selvitä ilman yhteiskunnan apua! Eikö kannattaisi panostaa ennemminkin kuskien ajotapojen parantamiseen?   Kannattaisiko jo uskonnon ja yhteiskuntaopin opetukseen (mahdetaanko sielutiedettä enää opettaa ollenkaan niin kuin ennen) sisällyttää kriisin kohtaamisen kurssi?

Kyllä ihmisten pitää pystyä kohtaamaan kriisinsä ensi sijassa itse ja läheistensä kanssa eikä erilaisten tahojen organisoimana. Mieleen tulevat Talvisodan ja kesän 1944 menetykset ja miten niiden luomiin henkilökohtaisiin kriiseihin oli kerta kaikkiaan vaan sopeuduttava.  Tämä kansa ei Talvisodasta selviäisi.