Kannuvalimossakin keskustelua aiheuttanut Ahvenanmaan viinihanke on saanut palstatilaa ulkomaita myöten, nyt New York Timesissa.

Puhutaan mitä puhutaan, pääasia että puhutaan, sanoi joku poliitikko julkisuudessa olemisesta. Tuskinpa viinihanke arvostetun median sivuille olisi päässyt ilman kohun syntymistä.

Kannattaa käydä lukemassa juttu ja samaan syssyyn vierailla ehkäpä maailman parhaimmilla ruoka-aiheisilla nettisivuilla.

Työhuoneeni on Vanhan Suurtorin Hjeltin talon toisen kerroksen kulmahuone. Juuri nyt torilla on melkoinen melu. Siellä harjoitellaan Keskiaikamarkkinoita. Olen jo vuosia ihmetellyt, että olivatko Keskiajan ihmiset niin älyttömän oloisia kuin nämä oman ajan näyttelijät? Oliko Keskiajan Turku täynnä mölyäviä, syljeskeleviä ja ohikulkijoita ivaavia ihmisiä?

Voisiko joku minua tietävämpi valistaa, minkälainen keskiaikainen yhteisö Turku oikein oli. Ymmärrän toki, että nyt harjoitellaan ja esitetään markkinoita.  Mutta käyttäytyivätkö ihmiset näin tolkuttomasti edes markkinoilla? Ei voi välttyä ajattelemasta, että nykyisen kaltainen meno lähinnä vapauttaa esiintyjät käyttäytymään huonosti.

Ajattelisin, että Keskiaikamarkkinat on niin hieno keksintö, jos sitä vertaa vaikkapa Joulukaupunki Turkuun, että se toimisi vähemmälläkin kiroilemisella, että sen varaan voisi rakentaa ihan oikeata kaupunkifestivaalia. Voisi esittää keskiaikaista musiikkia, tuoda esille muutakin elämänmenoa kuin melskaamista.

Tällä on vaikutusta Turku –kuvaankin. Se luo kuvaa melskaavista ja rähinöi-vistä Suomen vanhimman kaupungin asukkaista, jonka mielikuvan jatkumoa kernaasti muualla Suomessa, etenkin H…, (enpä viitsikään kirjoittaa) viljellään. Enkä aikonut kirjoittaa Hämeenlinna!

Mutta se kysymys: olivatko turkulaiset ihan oikeasti sellaisia, kuin torstaista lähtien taas kohtaamme?

Juhannus meni huomattavasti aurinkoisemmassa säässä kuin mitä alun perin ennustettiin. Ainakin Turun saaristossa sai nauttia varsin kesäisestä säästä ulkosalla syömisineen kaikkineen.

Nyt kun töihin lähtö on hetken kuluttua käsillä ja taivaalta ripottelee vettä, aivan säätiedotusten mukaisesti, mietityttää juhannustradition taika. Mitä maagista juhannuksessa on? Eikö se olekin aivan tavallinen kesäviikonloppu? Jotain syvälle suomalaisuuteen vetoavaa siinä pitää olla kun kerran sitä niin innolla ”vietetään”. Kauppapäivänäkin juhannuksen aatonaatto lyö joulun vastaavan päivän mennen tullen!

Olen tällä palstalla arvostellut päivälehtiä niiden roolin haussa suhteessa nettiin. Täytyy nyt hieman antaa löysiä. Katselin televisiosta viime yönä Italian ja Espanjan välistä jalkapallo-ottelua suurella jännityksellä aivan rangaistuspotkukilpailun loppuun saakka. Kello oli silloin suunnilleen 00.20. Vähän yli viisi tuntia myöhemmin hain postilaatikolta täällä saaristossa lehdet. Turun Sanomissa oli paitsi lopputulos, myös asianmukainen selostus ottelusta. Loistavaa! Lehti hoiti hienosti paitsi tiedonvälitystehtävää, sen nykyistä roolia, kommentointia erinomaisesti! Mutta siksihän sen haluankin lukea painettua lehteä nyt ja tulevaisuudessa.

Suomalaisen ruokajournalismin Grand Old Lady Anna-Maija Tanttu täyttää tänään 70 vuotta. Onnea, Anna-Maija! Ja kiitos edelleen jatkuvasta aktiivisesta toiminnasta hyvän asian puolesta!

Menestyskirjailija on Suomessa harvinaisuus. Sellaisia kuitenkin on koko joukko, supermenestyjiäkin kymmenkunta. Arto Paasilinna on ollut sellainen jo vuosikaudet, Turun oma poika Reijo Mäki vasta vähemmän aikaa.

Reijon uusimman kirjan, Lännen miehen (Otava 2008) ilmestyessä tiedotettiin samalla, että niteitä on myyty jo yli miljoona, mikä Suomessa on todella paljon.

Reijon kirjat, Vares-sellaiset etenkin, ovat odotettuja julkaisuja. Ja samassa narussa olen itsekin. Heti kun uusi kirja on ilmestynyt, se on hankittava – ja luettava. Niin kävi nytkin, pari viikkoa sitten.

Mutta-mutta, jotain oli tapahtunut. Kirja ei vetänyt. Tarina tuntui kaukaa haetulta, Turun kuvaus vieraalta ja koko meininki takkuiselta. Sivuja kirjassa on nelisensataa, sekin vielä. Kirjaa vaivaa kliseisyys ja huulenheittoa jäykkyys. Maneerit tunkevat pintaan, eikä homma toimi niin kuin pitäisi.

Viime vuoden uutuutta kommentoidessani kiinnitin huomiota tuotesijoittelussa tapahtuneeseen muutokseen, Karhu-oluen vaihtumista Laitilan Kukkoon. Nyt Karhu oli palannut, rosvot joivat Karhua, Vares, Luusalmi ja kumppanit Kukkoa…

En toki aio Reijoa hylätä, ostan seuraavankin kirjan – ja luen.

Arto Paasilinnan olen jo ehtinyt hylätä. Ostin ja luin ainakin parikymmentä ensimmäistä. Sitten alkoi tökkiä. En enää saanut luettua. Jonkun ostin, enkä lukenut. Sitten lopetin.

Enkö ymmärrä, mietin kun luin Jorma Kaimion laajan Paasilinna-artikkelin Hesarista pari viikkoa sitten. Siinä hehkutettiin Arto Paasilinnan romaanien monikerroksisuutta ja kerronnan neroutta. Euroopassa kuulemma jo odotetaan siirtoa Nobel-listan lyhyeen versioon.

Mietin tätä taas kirjakaupassa, Paasilinna kädessäni. Mutten ostanut.

Tiistai-iltana Antti Vahtera soitti ja kertoi kuulleensa murheellisen uutisen. Suomalaisen keittotaiteen huippuosaaja ja vahva mies, keittiömestari Eero Mäkelä oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen maanantai-iltana.

Uutinen tyrmistytti. Eerohan oli elämänsä kunnossa, ajattelin. Pahimman järkytyksen yli päästyäni aloin muistella kaikkea omakohtaista Eeroon liittyvää.

Jos pitäisi nimetä yksi yksittäinen suomalaisen gastronomian nousuun liittyvä ihminen, olisi se eittämättä Eero Mäkelä. Hänen saavutuksensa ovat merkittävät, mutta vielä merkittävämpi on ollut hänen vaikutuksensa suomalaiseen ruokaan.

Mitä tahansa Suomessa eri rintamilla on saavutettu ensimmäistä kertaa, on asialla ollut Eero Mäkelä. On kyse ollut sitten osallistumisesta Bocuse de Or –kilpailuun, tuomaroinnista siellä, Michelin-tähdestä tai mistä. Hän on ollut myös vaikuttaja, osallistuja ja kirjoittaja. Ruokakirjoja pelkästään syntyi toista kymmentä.

Eero tunnettiin värikkäänä tarinankertojana sekä myös tarinoiden kohteena. Eerosta on satoja sympaattisia anekdootteja, joita hänen kanssaan työskennelleet mielellään kertovat.

Eero Mäkelän ruokatuntemus oli vertaansa vailla. Hän luennoi suvereenisi aiheesta kuin aiheesta, vaikkapa osterien viljelystä tai italialaisesta ruoasta. Ja tarkka hän oli. Muistan millaisen ryöpyn sain kun kerroin lehdessä huuhtelevani mateen mädin verestä. Kannustus- tai veljellinen moitesoitto tuli kun olin jotain häntä puhuttelevaa tai ärsyttävää suustani päästänyt tai kirjoittanut.

Yksi mielenkiintoinen vaihe liittyy Eeron viimeisimpään uraan ravintolakeittiössä. Siirtyessään Arctian gastronomisen konsultin tehtävistä yrittäjäksi Kanavarantaan oli siinä välissä hyvin lähellä tilanne, että Eero olisi palannut synnyinkaupunkiinsa Turkuun. Olimme neuvotteluissa hyvin pitkällä hänen siirtymisekseen ravintoloitsijaksi Suomalaiselle Pohjalle. Kanavaranta avaimet käteen –periaatteella saatuna kuitenkin houkutti enemmän. Eero harmitteli asiaa monesti tavatessamme. Turulla oli aina vahva paikka hänen sydämessään. Se näkyi mm. hänen halussaan tulla pitämään erikoisviikkoja Roccaan. Ja olihan Eero Antti Vahterankin esikuva.

Eero Mäkelä on kuollut, mutta hänen kädenjälkensä elää.

Olin Cardenabbiassa, Italiassa, Como -järven rannalla keskustelemassa Itämeri –visiosta, jota olen kevään aikana tehnyt eräälle kansainväliselle taholle. Como –järvi on hieno paikka. Se on jopa 400 metriä syvä ja sen pohja syvimmillään yli 200 metriä alle merenpinnan. Järvi on yli 40 kilometriä pitkä. Se on melkoinen allas.

Mutta ennen kaikkea se on valtavan upea maisemaltaan. Se on jo ikään kuin Alppien kainalossa. Sveitsin rajalle on vain muutama kymmenen kilometriä. Järven rannat ovat täynnä ”huviloita”, joissa eri alojen merkkihenkilöt ovat vuosisatojen ajan asuttaneet. Ehkä viehättävin alueen kaupungeista on Bellagio, jota asukkaat sanovat kravattien pääkaupungiksi. Ostin kolme.

Oli erinomainen idea koota Itämeren piiristä kerätty ryhmä keskustelemaan alueesta juuri Lombardiaan. Erityisen hupaisaa oli, että aamuisin totesimme netistä Itämeren alueen lämpötilaksi lähemmäs 30 astetta kun Cardenabbiassa sateessa päästiin tuskin 20:een.

Kaikille on jo tuttua, että Itämeren asiat eivät ole hyvin. Päinvastoin, Itämeri voi pahoin. Mutta erityisen ongelmallista on, että alueen valtiot ja muut toimijat eivät saa oikein tehtyä asialle mitään. Tietoa ja tietoisuuttakin, mutta kun liikkeelle ei päästä. Tuntuu vähän oudolta, että vauhtia haetaan EU:n Itämeri-strategialla, jonka valmistelu on vasta alkuvaiheissaan.

Nyt pitäisi löytää puhtia. Mutta mistä ja keneltä? Muodikasta olisi sanoa, että puhdin tulisi lähteä alhaalta ylöspäin. Siis kansalaisilta ja heidän järjestöiltään tai kaupungeilta ja alueilta, siis niiltä, jotka ovat jokapäiväisessä yhteydessä mereen. Tässä pannaan kyllä aika paljon painetta näille toimijoille.

Vaikka maanviljelijät kuinka vähentäisivät päästöjään ja vaikka Turun ja Helsingin vetoomus saisi kuinka paljon seuraajia ja vaikka Centrum Balticum –säätiön Saaristomeren Suojelurahasto saisi kerättyä rahaa konkreettisiin hankkeisiin, ei tilanne oleellisesti parane.

Kyllä siihen tarvitaan valtioita. Mutta juuri sillä tasolla ei juurikaan mitään tapahdu. Tähän mennessä ne ovat vain esittäneet omia listojaan ongelmista, mutta ei muuta. Kyllä visioista on tarvetta, vaikka niistä puhuminen tuntuukin usein aika turhauttavalta. Kuten Tasavallan Presidentti sanoi Turun Itämeri-foorumin avajaisissa, jottain tarttis tehrä!

Terveisiä poliittisille johtajille. Ehkä sitten, kun vaalirahat on selvitetty, miettisitte tätäkin asiaa. Ihmiset odottavat. Tältä se Cardenabbiasta käsin näyttää.

Kesän tulemisen huomaa muutenkin kuin ilmojen lämpenemisestä tai ihmisten pukeutumisesta. Media on siinä myös vahva indikaattori.

Uutiskynnys madaltuu ja Ruokolahden leijona –tyyppiset jutut alkavat elää omaa elämäänsä. Kannuvalimon väelläkin alkavat selvästi ajatukset olla kesässä, sillä bloggauksia ei ole ollut ihan kaikkina arkipäivinä, niin kuin tarkkaavaiset lukijat varmasti ovat huomanneet.

Johonkin sentään voi luottaa. Kun Topi Sukari on poistunut uutiskärjestä ja jäljelle jäänyt pelkkä vaalirahoitusjuttu, nousee mediatuhkasta Vesa Keskinen. Siinä missä Sukari poltti näppinsä, Vesa Keskinen poltti kasvonsa.

Vesa-parka sai liikaa aurinkoa ja nahka kasvoissa uutta ilmettä. Surkean näköisen Keskisen kasvot näkyivät tiistaiaamun Iltalehden kannessa ja sisäsivulla. Valokuvaajan nimeä ei kuvassa ollut, joten olikohan skuuppi ihan itse rakennettu ja kuvakin lehteen toimitettu?

Voi meitä lukijaparkoja!

Olen Saarenmaan kauniissa Kuresaaren kaupungissa. Kokouksessa tietenkin. Täällä Itämeren kaupunkien neuvosto (UBC) pitää hallituksensa kokousta ja olen mukana asiantuntijana.

Kuresaari on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Asukkaita on 15 000. Mutta kaupungin olemus on viehättävä. Siitä saamme osaltaan kiittää Neuvostoliittoa, joka piti tämän suljettuna kaupunkina. Siksi se on säilynyt ilmeeltään.

Uusi Viro on toki pannut vauhtia kaupunkiin, EU-rahoilla mutta varsin tyylikkäästi. Täällä on paljon kivoja terasseja ja kauppoja ja ihmiset ymmärtävät, että turismin on paikan elinehto. Kannatta tulla. Tosin matka on melkoinen. Tallinnasta on tultava bussilla kolme tuntia, tai omalla autolla. Lentokonekin tulee Tallinnasta pari kertaa päivässä, ainakin kesällä.

Sen sijaan kauniit suunnitelmat laivareitin avaamiseksi Turusta tänne olivat aivan ilmassa. Tämä nyt ei ole sellainen turismipyydys.

En ole lopultakaan aivan varma, saatiinko nyt Itämeren asiat kuntoon. Mutta ikkuna on avoimena kaikenlaisille hyville ehdotuksille. Euroopan komissiossa on erityinen porukka, jonka on tarkoitus luoda unionille Itämeri-strategia ensi kesään mennessä. Tarkoituksena oli, että syyskuussa tänä syksynä komissio esittäisi ajatuksiaan asianosaisille Tukholmassa. Mutta jo nyt tiedetään, että mitään ei tule kommentoitavaksi paperilla.

Tämä antaa sekä mahdollisuuden että suorastaan velvollisuuden alueen toimijoille ottaa aloitteen omiin käsiinsä. Pannaan komissio reagoimaan! Siinä on tehtäväkenttää.

Komealta se tuntui, kun oman Kadi-tyttären päähän painettiin lauantaina ylioppilaslakki Turun Akatemiansalissa. Ehdin pitkän seremonian aikana kelata hänen elämänsä kouluja taaksepäin: Turun Katedralskolan, S:t Olof ja Sirkkala, Tukholmassa Adolf Fredrikin musiikkiluokat, Lidingössä Klockargårdenin koulu sekä dagis paloaseman vieressä, Lahdessa päiväkoti sairaalan takana ja sitten se ihan ensimmäinen opinahjo, amerikkalainen lastentarha vanhaa Konserttitaloa vastapäätä. Aikamoinen uurastus – ja hohtava palkinto: valkoinen lakki!

Denna dagen ett liv! Tunsin itseni ihan pikkuisen vanhaksi Papaksi, siis ylpeäksi perheenisäksi, kun juhlapuheeni virallisessa osassa sain opastaa tytärtäni Astrid Lindgrenin Saariston lasten Melker Melkersonin sanoin:

Jokainen päivä on kokonainen elämä! Mutta tämä niistä on sen verran erilainen, että sen muistaa aina. Tänään on aivan kuin yhden pitkän ottelun viimeinen erä päättynyt, voittoon. Mutta turnaus jatkuu!

Muutama tunti aikaisemmin poikani Eliksen käteen lyötiin peruskoulun (vai keskikoulun vai yläasteen vai mikä se nykyään onkaan) päästötodistus S:t Olofin kotoisessa juhlassa – ja syksyllä alkaa hänen viimeinen eränsä, Katedralskolanissa. Akateemiseen juhlaan ei kuulunut Suvivirsi, mutta onneksi sen pääsi laulamaan koulujuhlissa, alkuperäisesti på svenska, jopa sillä ruotsin-nuotilla. Tällä tavalla kesän pitää alkaa.

Herätimme varmaan hieman hämmennystä Akatemian edessä, kun toimme ylioppilasjuhlaan aidon ruotsalaisen perinteen kepin päähän naulattuna (kuvassa ylpeä äiti). Mutta hevosvaunuja tai avoautoa emme sentään kehdanneet tilata. Olisikohan tästä tavaksi Turussakin?

Armasta aikaa kaikille uusille ylioppilaille sekä syksylläkin vielä koulunpenkkiä kuluttaville!

Viime viikon Markkinointi&Mainonnassa oli mielenkiintoinen juttu iltapäivälehtien taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudennäkymistä. Jutussa todettiin sekä Ilta-Sanomien, että Iltalehden olleen omistajilleen jonkinlainen pettymys. Levikki ja kokonaistuotot ovat laskeneet. Menestys verkossa ei ole vielä näkynyt riittävästi kassassa.

Toisaalla M&M:ssä Toimituksen kommentti-palstalla Mattias Erkkilä väittää, että iltapäivälehdillä menee hyvin. Päivittäisiä lukijoita kummallakin on printti+netti yhteenlaskettuna n. puolitoista miljoonaa. Se on paljon. Jopa päättäjälukijoissa ne nousevat kärkitiloille.

Olen lehden kanssa samaa mieltä. Panostus nettiin tulee kannattamaan. Netin kävijätilastoista on hyvin luettavissa ne tahot, jotka siihen panostavat ja ne, jotka ei. Maakuntalehdillä on edessään paha paikka. Turun suunnalla varsinkin.

Maakuntalehtien menestys on riippuvainen paikallisen uutisoinnin tehokkuudesta. Siinäkin netti on avainroolissa. Lehtiyhtymän päätös perustaa 18 uutta paikallista sivustoa nykyisten brändiensä nimissä on kiinnostava hanke.

Netissä siis tapahtuu ja siihen uskotaan mediassa. Ilta-Sanomat hakee näyttävällä kampanjalla verkkojohtajaa ja Sanoma Digital tusinan verran huippumyyjiä. Eivät ne sitä turhan takia tee.