Se oli kunnon lomaduunia, kuusitoista kesää Savonlinnan Oopperajuhlilla. Laskin joskus, että olin käynyt Olavinlinnassa yli viisisataa kertaa. Ja se oli jo muutaman kesän jälkeen.

Noita kesiä on tullut muistelluksi, kun viime päivinä julkisuudessa on keskusteltu Olavinlinnan oopperaesitysten yleisöturvallisuudesta. Miten saada miltei kolmetuhatta ihmistä nopeasti virran yli turvaan, jos “jotain” tapahtuisi?

Vuosikymmenien aikana on sattunut yhtä ja toista, suurempaakin kuin nilkan nyrjähtämisiä. Omilta vuosiltani muistan pari erikoista tapausta. Olin muutaman kesän festivaalin pressipäällikkönä. Juhlien johtaja Timo Mustakallio sai eräänä päivänä nimettömän puhelinsoiton juuri ennen esityksen alkua; linnassa oli kuulemma pommi. Nopea päätös, ja niin yleisö kuin rooliasuinen oopperaväki matelivat rauhassa ja sulassa solussa sillan yli turvaan, noin puolessa tunnissa. Koirapoliisit tutkivat koko linnan, mitään ei löytynyt, ja esitys alkoi varmaan tunnin verran myöhässä. Seuraavana päivänä sama mies soitti uudelleen. Timo löi luurin korvalle, mutta kertoi asiasta meille muille vasta seuraavan aamun palaverissa.

Toisen kerran myrsky oli niin kova, että mietimme koko ajan, olisiko esitys keskeytettävä. Kävi nimittäin ilmi, että kukaan ei tiennyt, kuinka paljon pressukatto kestää. Ja saatoimme vain kuvitella, millaista jälkeä katon osat tekisivät pudotessaan yleisön päälle. Olimme jatkuvasti yhteydessä sääpalveluun, josta lupailtiin ilman vähittäistä paranemista. Vanhan katon pitkät pressut nousivat ja laskivat varmaan parin, kolmen metrin verran, ja pauke peitti musiikin. Timo Mustakallio oli huolestunut, sillä jos esitys olisi lopetettava ennen väliaikaa, yleisölle pitäisi maksaa lippurahat takaisin. Mutta siitäkin selvittiin, ja parin vuoden kuluttua koko katto uusittiin. Ja tämä nykyinen rakennelma on sitten vielä ihan eri tasoa – ja varmasti joku tietää, minkälaista puhuria se kestää.

Moneen kertaan mietin vuosien aikana, miten niin valtava määrä ihmisiä saataisiin linnasta turvaan hätätilanteessa. Kulkutunnelit ovat ahtaat ja pimeät, lattian kivet epätasaiset ja -säännölliset (ei piikkikorkoja eikä nahkapohjakenkiä!), ylävallin kiertotie mutkikas ja vielä kaksien portaiden päässä. Janoisimmat orkesterilaiset (siihen aikaan moraali oli vielä vähän erilaista kuin nykyään) juoksivat jo puoli minuuttia esityksen päättymisen jälkeen vallien ulkoseinän parinkymmenen sentin levyistä tasannetta, mustaa virtaa uhmaten, linnan ympäri sillalle ja olivat Tottissa tai Majakassa jo ennen kuin ensimmäinenkään kuulija ehti ponttonisillalle. Hädässä henkilötappiot tuolla reitillä voisivat kyllä olla suuret. Takalaiturin turvalautta saisi seilata virran yli leirintäalueelle kerran jos toisenkin oopperakansaa kannellaan.

Niin, mitä sitten voisi sattua? Palaako kivinen linna? Yksi torneista räjähti jo oliko se 1800-luvulla, mutta ammuksia ei taideta enää linnassa säilyttää. Terrorismi lienee vielä kaukana lämpimästä (eli kylmästä) Pohjolan idän suvi-illasta, mutta koko oopperaväki kulkee varmasti jo lähivuosina piippilaitteiden läpi. Esityksissä on nykyään suuri määrä sähkölaitteita, jotka eivät varmaankaan voi aina hyvin linnan kosteudessa. Suurin uhka lienee kuitenkin esitysten aikana vuolaassa virrassa liukuvat tankkilaivat. Ironista onkin, että kysymys Olavinlinnan turvallisuudesta esitettiin juuri tuollaisen laivaonnettomuuden tutkimusraportissa, vaikka monta sukupolvea valtakunnan poliittista ja turvallisuusasioista vastaavaa johtoa on seurannut juhlien esityksiä aitiopaikoilta. Kun silta katkeaa, niin kuin tässä onnettomuudessa, lähes kolmetuhatta ihmistä ovat loukussa ja pitkään. Voiko laiva räjähtää törmäysonnettomuudessa?

Miten katsomosta ja sokkeloisesta linnasta sitten pelastaudutaan nopeasti? Muureihin ei varmasti saa eikä ole syytäkään puhkaista aukkoja. Osa turvauloskäynneistä vie ahtaiden ikkuna-aukkojen kautta – poistumissuunta perä edellä. Ne voi välttää, kun paras tie Suvorovin bastionin takalaiturille vie orkesterisyvennyksen läpi – aukko yleisön puolelle lienee avattavissa muutamassa sekunnissa. Nopeasti avattava silta takalaiturilta virran yli on mainio ratkaisu, samoin virallisen ponttonisillan leventäminen.

Pääasia on kuitenkin, että mahdollisessa kriisissä ei synny paniikkia, sillä ahtaat tunnelit pimeine portaineen ovat aina vaara, nimenomaan iäkkäille ja liikuntarajoitteisille. Turvaohjeissa onkin varmasti erikseen määräys ihmismassan säännöstelystä, etteivät kaikki ryntää pieneen tunneliin mahdollisimman nopeasti. Turvateiden osoittaminen valotehostein ennen esitysten alkua olisi helppo apu, lentokoneiden tapaan.

Kaikkein järkevintä olisi kuitenkin toteuttaa uusi syväväylä Laitaatsiltaan tai sitten ihan minne vain, missä ensikertalaisen miehistön ja taitamattoman luotsin ohjaavat venäläistankkerit eivät enää koskaan aiheuttaisi vaaraa tuhansille ihmisille ja puolelle kaupungista. Olavinlinna ja Savonlinnan Oopperajuhlat ovat niin tärkeitä kansallisia monumentteja, että päätöksen jo vuosikymmeniä vireillä olleesta hankkeesta voisi tehdä vaikka juhlien jonkin esityksen väliajan sherrytarjoilulla, ministereitä ja kansanedustajia kun tuntuu olevan aina paikalla.

Puheet oopperakatsomon pienentämisestä pitänee sijoittaa palstalle Mätäkuun jutut. Juhlien budjetti elää tai kaatuu pääsylipputulojen mukana, ja lippujen hinnat ovat jo ajat sitten ylittäneet ainakin privaattivieraiden kipurajan. Hoidettakoon siis tämän vuoden Uhkapeli (englanniksi The Wager) ensin, ja järjestettäköön sitten asiasta vaikka kunnon seminaari Olavinlinnan naapurissa Ideariihisaaressa.

NHL-miljonäärit lainailevat veneitään kavereilleen. Kaverit sitten taas ajelevat niitä matalikoille, ellei suorastaan saarten rantakivikkoon.

Asiassa on kunnostautunut aikaisemmin Teemu Selänne, juuri pari päivää sitten Saku Koivu. Yksi ero asiassa ainakin on (loppu selviää tutkimuksissa): media ei kysy Selänteen isin kommenttia asiasta, Koivun tapauksessa taas kyllä.

Saku Koivusta puheenollen, hän taisi olla yksi kolmesta järkevästä, jotka äänestivät Sari Multalan puolesta olympiakomiteassa. Sääli Suomen purjehduspaikan hankkinutta Multalaa. Ja Tenkasta. Vähän tuli paineita… Mutta urheilussahan selviää selittämällä.

Selittämällä Harri Ollikin on yrittänyt selvitä. Rattijuoppoussyyte pamahti, vaikka Hiihtoliiton tapaan hän asian kiisti. Asiassa lienee käytetty samaa viestintäkonsulttia kuin Lahden MM-hiihdoissa, kuka lieneekin.

Huomasin päivänä muutamana, että Turun Sanomien vastaavana päätoimittajana (vt) toimii nyt Kari Vainio. Viime vuosina onkin ollut jännittävää avata lehti ja ennen premisivua katsoa mitä päätoimittajista lukee pääkirjoituksen alla. Nyt siis Massisen Aimon loman aikana siinä lukee Kari Vainio. Miksi ihmeessä ei voisi lukea pysyvämminkin? Kari on fiksu osaava ihminen ja tärkeänä valintakriteerinä myös maanpuolustuspuoli on kunnossa, onhan hän myös Reserviläisen päätoimittaja.

Lapsena loruteltiin, että ”älä men Porrii, Poris pannaa pärekorrii ja veretää pisi torrii”. Minua ei vedetty ”pisi torrii”, mutta iskettiin katuun, Antinkatuun. Ja vielä raukkamaisesti takaa päin ja äkkiarvaamatta ja tietenkin yöllä. Aikamoinen kokemus se oli, pakko myöntää. Löin pääni katukiveen, lähinnä osalohkon ja poskipään. Mutta jälki oli julmaa. En toki voi kehua olevani kaunis mies, mutta siltikin jälki oli julmaa ja verta tuli. Nyt muutaman päivän jälkeen naama on värikäs kuin pakanamaan kartta, kuten ennen vanhaan sanottiin poliittisesti epäkorrektilla tavalla. Vahinkoja voi kuvata lähinnä asfaltti-ihottumaksi.

Pari havaintoa. Sairaalan ensiapuasemalla käynti alkuyöstä on sinällään kokemus. Samantyyppisiä vahinkoja oli sattunut muillekin. Muilla jonottajilla tuntui olevan vähän omaakin osuutta haavoihin! Me jonottajat emme vahinkoinemme olleet varmaankaan toiveasiakkaita. Paikalla oli yksi lääkäri ja pari hoitajaa. Mutta ennen muuta, paikalla oli kolme vartijaa. Kovin oli hidasta toiminta tällä kokoonpanolla mutta järjestys säilyi! Rahanpuute näkyy todella toiminnassa. Toinen lääkäri olisi ollut poikaa. Palvelualttius ei tietenkään ollut parasta luokkaa mutta öisen asiakaskunnan huomioon ottaen en sitä suuresti ihmettele.

Sen sijaan Porin poliisin toiminta oli erinomaista. Perustutkinta tehtiin polilla ja vielä ennen paluuta Turkuun oli kuulustelukin jo tehty. Erittäin asiallista ja nopeata toimintaa. Tietenkin päällekarkaajan selville saaminen olisi ihme. Meitä oli liikkeellä kolme henkilöä: puolisoni ja toinen miespuolinen henkilö. Iskijän kohteena olivat vain miehet eikä iskijällä ollut esimerkiksi ryöstöaikeita. Hän vaan lähestyi takaapäin ja iski äkkiarvaamatta ja poistui yöhön.

Tuttavien ja kylänmiesten reaktiot ovat olleet mielenkiintoisia. Puolisoni on saanut kymmeniä osaa ottavia tekstiviestejä, joissa kauhistellaan tapahtunutta ja kysellään enemmänkin, miten hän voi! Itse olen saanut tuskin kymmentäkään tervehdystä. Mitähän tämä ilmentää? Ehkä nainen-naiselle viestittäminen on tässä kriisiviestinnässä helpompaa. Tai ehkä miestenkin on helpompi viestittää naiselle? Tai ehkäpä puolisoni vaan kerää enemmän sympatiaa! Tätä minun täytyy miettiä tarkkaan.

Mutta kriisiapua en kumminkaan ole tarvinnut. Vai pitäisköhän kumminkin kerätä joku tukiryhmä!

Kesä on dekkareitten aikaa. Ja mikä mukavinta, kirjasyksy alkaa nykyisellään jo kesäkuussa, jolloin Reijo Mäet ja monet muut hitit ilmestyvät.

Tunnustan jääneeni koukkuun dekkareihin. Luen aina tuoreeltaan paitsi jo mainitun Reijo Mäen, myös Outi Pakkasen, Leena Lehtolaisen, Juha Nummisen, Donna Leonin, Michael Dibdinin, Liza Marklundin ja Henning Mankellin kirjat. Ja joka vuosi tarttuu joku koukku lisää. Viime vuonna se oli Jarkko Sipilä, tänä vuonna Matti Rönkä ja Jo Nesbø.

Jarkko Sipilän uutuus Seinää vasten (Gummerus 2008) on letkeää luettavaa. Teksti juoksee ja rikostoimittajan ammattitaito tuo mukaan oman aspektinsa. Komisario Takamäen ja ataripoliisi Suhosen uudet seikkailut kannattaa lukea.

Olen kai ollut tiukka dekkarikiintiössäni kun en ole lukenut yhtään Matti Rönkää aiemmin. Erilaiset palkinnot ja muu huomio saivat minun ostamaan viime syksynä ilmestynyt Isä, poika ja paha henki –kirjan (Gummerus 2007). Lukeminen oli mukavaa. Tarina venäläisestä Pavelista Suomen harmailla työmarkkinoilla on elämän makuinen.

Johnny Knigan Jyrki Niemisen vinkki sai tarttumaan Jo Nesbøn Lumiukkoon. Vasta suomeksi ilmestynyt kirja tempaisi sellaisella voimalla mukaan, etten muista aivan juuri vastaavaa kokeneeni. Tarinan kuljetus on huikeaa. Lukijaa viedään kuin vierasta sikaa. Puolessa välissä kirjaa alkaa homma lukijan mielestä hahmottua. Mitä tässä enää voi tapahtua? Ja sama toistuu vielä muutaman kerran ennen loppua. Hieno kirja, vaikka siinä vaikeiden asioiden kanssa painitaankin; perinnöllisten sairauksien ja sarjamurhan.

Lukuvinkki Lumiukkoon: aloita hyvissä ajoin päivällä, ettei käy kuin minulla. Yht’äkkiä huomaa kirjan loppuessa kellon olevan puoli kolme yöllä. Sitä paitsi Lumiukossa on merkkejä per sivu lähes tuplat vaikkapa Sipilään ja Rönkään verrattuna. Ja sivujakin.

Edelleen hyvää kesäsäätä odotellessa aika on kulunut lukemisen ja päivittäisten kesäaskareitten parissa.

Olen lukenut päivän lehdet niin netistä kuin painettunakin poikkeuksellisella hartaudella ja aikaa on riittänyt paitsi Kaius-herramme (1v3kk) kanssa touhuamiseen myös dekkareitten lukemiseen (kommentteja tulossa).

Ruoka tuntuu olevan nyt kovasti eri muodoissaan pinnalla niin gasronomisessa mielessä kuin myös erilaisina kriisi-ilmiöinä. Viimeisimpänä Italian juustosotkut. Miten erilaiset asiat pakkaantuvatkin yht’aikaa pintaan Italian suunnalla, Stockmannilla (hintamerkinnät) ja vaikkapa lihanjalostusteollisuudessa. Possunlihasta käytävä vääntö on sitä luokkaa, etten pysy siinä pelissä mukana. Pohdin sitä erikseen myöhemmin.

Mediassa yleensä viisaasti toiminut perussuomalaisten Timo Soini päästi suustaan eilisessä Hesarissa varsinaisen älymöläyksen. Hesari oli selvittänyt, fiksua kyllä, paikallisen alueosuuskauppojen poliittisia kytkentöjä. Ja niitähän löytyy. Niin paikallis- kuin valtakunnankin poliitikot käyttävät valtaa edustajistoissa ja hallintoneuvostoissa. Vai käyttävätkö osuuskaupat poliitikkoja… Mutta Soini: Hän sanoi olevansa mukana HOK:n hallinnossa ja osuuskauppatoiminnassa koska se on ”vastakohta raa’alle kapitalismille”. Minun mielestäni taas osuuskauppatoiminta nykyisellään on kapitalismin korkein aste!

Samassa lehdessä muuten paikallinen osuuskauppa tarjosi grilliin saksalaista possunlihaa!

Grilliin kannattaakin laittaa possua, suomalaista tosin. Se on hyvää ja halpaa. Possun ja muunkin grillattavan lihan kanssa sopii hyvin meidän perheen tämän kesän suosikki, coleslaw. Se on majoneesipohjainen kaalisalaatti. Helppo valmistaa, säilyy, – ja maistuu!

Kas näin:

Kaali-porkkanasalaatti eli coleslaw

puolikas kesäkaalia
2-3 uutta porkkanaa
1 sipuli varsineen

Kastike:
1 dl majoneesia
0,5 dl kermaviiliä
2 rkl (omena)viinietikkaa
1 rkl Dijon-sinappia
1 rkl sokeria
suolaa

Silppua kaali lyhyiksi pieniksi suikaleiksi, raasta porkkanat isolla raastinraudalla karkeaksi raasteeksi ja silppua sipuli varsineen ohuiksi siivuiksi. Valmista kastike sekoittamalla kaikki ainekset keskenään. Kaada vihannesten joukkoon ja sekoita hyvin. Anna vetäytyä kylmässä muutama tunti ennen tarjoilua. Seuraavana päivänä yhtä hyvää, jollei parempaa.

Äijä istuu laiturinnokassa onkivapaa pidellen ja toteaa sateenvarjon alta: ”Det är sant som det är sagt, svensk sommar är den finaste dagen på hela året”. Svenska Dagbladetin mainion pilapiirtäjän Andersin lakoninen toteamus on sinnitellyt kesämökkimme jääkaapin ovessa vuosikaudet. Enpä ole tällä haavaa kalaonnea kokeillut, mutta täältä pienen työkopperoni ikkunasta olen voinut todeta samaa: Suomen suvi oli koko vuoden hienoin päivä.

Se sattui heinäkuun ensimmäiselle. Työtehoseurani pikatutkimuksen mukaan kirjoitusintoni nousi auringon paistaessa noin 27%. Ensimmäisen ja ainoan kerran saatoin avata jopa ikkunani läpivedon aikaansaamiseksi. Ennen sitä ja sittemmin on puskettu välillä patterikin päällä, villasukat jalassa.

Juhannuksen alla jalkapalloa tuli televisiosta seuratuksi hieman aiottua enemmän. Ja viime viikolla tennistä haluttua vähemmän.

Täällä maalla tietenkään mitään digiboksia ollut. Joten sain isältä heidän ylimääräisensä, hän oli vaihtanut kortinlukijamalliseen. Vaikka oli oikein Philips, kuva ei välähtänytkään ruudulla. Siis Tammisaaressa käydessä kauppaan kyselemään – logoasuinen myyjä ovella sulkemassa tuntia ennen virallista aikaa. ”Kun huomenna on juhannusaatto”.

Tartuimme pojan kanssa maalaisjärkeen, olihan futisfinaalit pakko nähdä. Vika on a) boksissa tai b) ikivanhassa antennissa. Aloitimme b):stä. Eli poika katolle. Ei inahdustakaan. Mutta kun boksin sammutti, jalkapalloa vilahti, analogisesti, Viron kanavalta. Saatiin jopa värit kuvaan ja vauhdikas selostus, jossa herrat tuntuivat puhuvan kaikesta muusta kuin pelitilanteesta. Kommentaattori oli nimeltään Sarap, varmaan maan Paras. Illan mittaan lähetys muuttui asteittain, ääni häipyi ja kuva päätyi Suomen suveen sopivaan lumisateeseen. Maalin huomasi lähikuvassa, kun toisen joukkueen pojilla oli kädet pystyssä. Näin kävi joka halvatun päivä, loppuottelussakin. Silti kannatti katsoa, hienoa peliä.

Mutta kun Wimbledon oli tulossa, piti telkkariin saada kunnon kuva. Onneksi pidin kurssia Tammisaaressa, joten toiseen kauppaan. Vastaus, että vika on a) boksissa tai b) ikivanhassa antennissa. ”Jodå, det kan vara svårt med antennen i Bromarv. Har du mycket skog mellan dig och Fiskars?” Antennifirmasta sanottiin, että tuskin antennin vika, ”försök med en annan box”. Uusi boksi siis kehiin avoimella kaupalla, halvin mahdollinen. Johdot kiinni – ja heti toimi, hieno kuva ja yhdeksän kanavaa entisen neljän asemesta. Soitin kauppaan ja kiitin.

Wimbledonin tennis kuuluu niin sanottuun suomalaiseen kesään, vähän kuin juhannus. Ja koska se on yksi maailman keskeisistä urheiluturnauksista, ottelut pitää saada kokea maksuttomalla kanavalla.

Mutta eipä koettu. MTV3 oli lähtenyt peliin köykäisin eväin, ilman ammattitaitoa ja epäurheilijamaisin kaupallisin tavoittein. Roger Federerin ja Rafael Nadalin “Kaikkien aikojen finaali” jäi näkemättä muutamia vähemmän tärkeitä hetkiä lukuun ottamatta. Anteeksipyyntöä talon johdolta on saanut odottaa turhaan. Ja tietoa siitä, koska MTV3 näyttää koko ottelun, alusta loppuun, uusintana. Vaikka jonakin sadepäivänä.

P.S. Julkaistuani edellisen, käväisin MTV3:n sivuilla ja totesin, että ohjelma Wimbledon 2008 on juuri alkanut. Ei sanaakaan ohjelman sisällöstä edes kanavan teksti-tv:ssä, puhumattakaan, että lähetys olisi uutisena etusivulla. Avattuani television näin, että loppuottelun ensimmäinen erä on menossa. Miten MTV3 mahtoi tiedottaa tenniksen ystäville yllätysohjelmastaan? 

Loma on alkanut. Pitäisi varmaan alkaa panikoida, sillä peräti viikko on jo takana. Enää kolme viikkoa…

Nyt vasta alkaa loma, sillä turhat sättäykset, järjestelyt ym. on tehty. Työasiat alkavat tuntua vierailta. Se on lupaavaa. Kun takana on vielä loman ensimmäinen hellepäivä, ei voi olla muuta kuin tyytyväinen.

Lukemisen vauhtiin en vielä ole päässyt. Harjoittelin Kati Tervon Kesäpäiväkirjalla (WSOY 2008) ja Osmo Soininvaaran Fillarilla Nizzaan (Teos 2008) –kirjalla aluksi.

Vaikka kirjat olivatkin lomaan totuttamiseen sopivaa päiväkirjamaista kerrontaa, kumpikin yllätti iloisesti.

Tervon kirjaa on julkisuudessa retosteltu muutamalla irtopoiminnalla Kirjailijan (Jari Tervo) juhlinnasta. Se on lukemani perusteella ollut hämmästyttävää. Miten kokonaista ja hyvin kirjoitettua teosta kommentoidaan noilla perusteilla. Mutta: Vikahan on Tervon. Mitäs meni Uutisvuotoon ja ryhtyi julkkikseksi.

Kirjan mukaan Tervojen elämä on varsin tavallista perhe-elämää. Päiväkirja tosin paljon enemmän kuin yhden kesän ylöskirjaus. Lyhyillä lauseilla hauskasti kerrottua rikasta elämää.

Osmo Soininvaara kertoo samasta kesästä (2007) toisenlaisen päiväkirjan muodossa. Hullu ajatus polkea kuukaudessa Helsingistä Nizzaan kilpapyörällä mukana kahdeksan kilon reppu ja Nokian E90-kommunikaattori.

Kirjaa on mukava lukea matkakertomuksena ja osin vähän jännärinä: ehtiikö Soininvaara perille aikataulussa. Mutta paljon hedelmällisempää on tuon älykön pohdinnat eteen tulevista ilmiöistä. Se on kirjan parasta antia.

Kirjojen lukemisen lisäksi on toki syöty hyvin, uitu, tyhjennetty paskahuusi, tehty polttopuita, korjattu laituria ynnä muuta.

Hyviä lomakelejä tässä vaan odotellaan jatkossakin…

PS. Pori Jazziin mennään useammaksi päiväksi. Suosittelen muillekin.