Nyt kun Tasavallan Presidenttikin on tuominnut Venäjän tunnustamispolitiikan Georgian suunnalla, rohkenen minäkin lausua jotakin. Tunnustaminen on yksi olennainen osa kansainvälisen järjestelmän perussäännöistä. Ken haluaa esiintyä itsenäisenä kansallisvaltiona, täytyy saada muilta kansainvälisen yhteisön jäseniltä siihen tunnustus.

Kansainvälinen järjestelmä on ikään kuin Lions-klubi. Vaikka kuinka haluaisin päästä Lions-klubin jäseneksi, tarvitaan siihen kaikkien jäsenten hyväksyntä. Tämä siitäkin huolimatta, että naapurini minua esittää ja kertoo muille, että Antola kyllä ansaitsee jäsenyyden. Ei auta, muidenkin täytyy hyväksyä. Tietenkin naapurini voi asemaansa vedoten saada joitakin jäseniä puolelleen jos hänellä on erityisiä voimavaroja siihen.

Kansainvälinen järjestelmä nojaa  kansallisvaltoihin. Tunnustaminen on yksi elementti suvereenisuutta. Muita ovat esimerkiksi se, että valtiolla on hyväksytyt rajat, joita se kykenee valvomaan. No tässä tapauksessa valvominen ulkoistetaan. En ole aivan varma, onko selkeitä rajoja tässä tapauksessa olemassa.

Oma kriteerinsä on, että maassa täytyy olla hallitus, joka kykenee ylläpitämään järjestystä alueellaan ja nauttii kansalaisten hyväksynnästä eli legitimiteetistä. Taitaa olla niin, että näissä tunnustetuissa valtioissa tämäkin täytyy hoitaa ulkoistetusti.  Tämän sisäisen järjestyksen ulottuvuus edellyttää myös jonkinlaista perustuslakia.

Niin, että ei nämä kaksi uutta ”kansallisvaltiota” aivan taida täyttää kaikkia ehtoja. Jokainen voi nyt laittaa vaikka jääkaapin oveen riittävän ison ruutupaperiarkin, kirjoittaa alakkain vasempaan reunaan maiden nimet ja laittaa kruksin maan perään sitä mukaan kun antavat tunnustuksen. Niitä on parisen sataa. Taitaa jonkin aikaa kulua, ennen kuin se ensimmäinen satanen rikkoontuu.

Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos 2008) on saanut varsin värikkään vastaanoton. Suurin osa arvioinneista on ollut neutraaleja, osa lievästi moittivia, osa innostuneita.

Myrsky vesilasissa on noussut Kirsi Pihan Hesarin verkkosivuilla vetämässä sympaattisessa Lukupiiri-blogissa. Siellä Kelan kirja on useammankin lukijan toimesta ”ammuttu pystyyn” sen kaliiberin aseilla, että kirjailija on itse kommentoinut kritiikkiä, mikä on ainutlaatuista Suomessa. Uuteen keskustelevaan verkkomediaan kun nähtävästi vielä ei olla totuttu.

Luin kirjan viikonloppuna, enkä millään lailla masentunut sen kirjallisista ansioista. Mielestäni se oli vetävästi kerrottua ja viritettyä tarinaa, jota oli helppo lukea. Olen lukenut kymmeniä ansioituneiden kirjailijoiden teoksia, jotka ovat olleet kirjallisesti heikompia.

Kelan tarina onnettomuudessa muistinsa menettäneestä päähenkilöstä ja hänen Ruttopuistossa tapaamastaan pari vuotta sitten kuolleesta entisestä pääministeristä on kevyen hauska. Rohkenenkin suositella sen lukemista.

Samoin teen Anna-Leena Härkösen Ei Kiitos -romaanin (Otava 2008) kanssa. Sitäkin on rusikoitu aikalailla. Samaan aikaan kun kirjan teemana oleva miehen avioliitossa osoittama seksuaalinen passiivisuus on ylistetty osuvaksi ja ajankohtaiseksi teemaksi (naistenlehdet…), opuksen kirjalliset ansiot on toisaalla tuomittu kioskikirjallisuuden luokkaan.

Kevyttä luettavaahan ”Ei kiitos” on. Mutta sellaiseksi se on kirjoitettukin. Ja jos kirjalla on missiona aiheuttaa keskustelua, siinä Anna-Leena Härkönen on onnistunut.

Ajankohtaista suomalaista kirjallisuutta kannattaa lukea. Kirjakauppaan siitä!

PeeHoon vastaus oli aina samanlainen: Se on ihan kauheata musiikkia. Tai: Älä nyt, sehän oli hirveätä. Tai: Älä pelleile, ei se ole hyvää. Oma iloni oli hyvin, hyvin usein saada rehellisesti ja täydestä sydämestä kiittää Pehr Henrik Nordgrenia hänen teostensa esitysten, useimmiten kantaesitysten, jälkeen. Hän oli aina hämmentynyt, käpertyi sisäänpäin, mutta hymyili ihan pikkuisen, salaa. Minä näytin teille!

Jollakin tavoin hänen musiikkinsa kosketti, eri tavalla kuin kenenkään muun. Se kosketti siksi, että PeeHoo oli erilainen kuin muut. Ja juuri siksi niin suurenmoinen ihminen. Illanistujaiset konserttien jälkeen PeeHoon ja Juha Kankaan seurassa olivat niitä kaikkein parhaimpia – ja omituisella tavallaan hauskimpia.

PeeHoolle Turku oli hänen elämänsä tärkeimpiä paikkoja. Juha Kankaan johtama Keski-Pohjanmaan kamariorkesteri oli hänen ykkössoittajistonsa ja Turun filharmonikot ehdoton kakkonen. Orkesterimme yhteistyö säveltäjän kanssa oli kansainvälisestikin harvinaislaatuista. Turun orkesteri kantaesitti vuodesta 1974 lähtien hänen kahdeksasta sinfoniastaan ensimmäisen, toisen, kolmannen, neljännen, seitsemännen ja kahdeksannen – ja soitti kuudennesta Suomen-ensiesityksen muutama viikko Japanin-kantaesityksen jälkeen. Kolme sinfonioista (3., 4. 7. – ja melkein 8.) oli orkesterin tilauksia ja yksi (2.) vielä Turun Soitannollisen seuran. Ykkösen kantaesityksen johti Leif Segerstam, kakkosen Ulf Söderblom, kolmosen Jorma Panula ja loput hänen kymmenien vuosien aseenkantajansa Juha Kangas. Lisäksi orkesteri esitti paljon hänen muutakin musiikkiaan.

Viime keväänä, suuren menestyksen saaneen seitsemännen sinfonian uusintaesityksen jälkeen, soitin PeeHoolle, joka ei enää ollut jaksanut lähteä tutulle, mutta vaivalloiselle tielleen Turkuun. Hän oli valtavan iloinen ja kertoi ties monennenko kerran, mutta aiempaa painokkaammin ja herkistyneemmin, kuinka merkittävää yhteistyö oli hänelle itselleen ollut ja kuinka tärkeää oli joka kerta ollut saada tuntea turkulaisen yleisön kiihkeän innostunut ja lämmin vastaanotto. Hän oli myös erittäin iloinen siitä, että vuosikausia suunniteltu hänen sinfonioidensa kokonaislevyttäminen sai keväällä vihdoin alkunsa – seitsemännen ja kahdeksannen sinfonian ja varhaisen Kesämusiikkia-teoksen levy ilmestynee vielä tämän vuoden aikana. Sarjassa oltaisiin päästy jo pitkälle, ellei eräiden turkulaisten hallintobyrokraattien kiivas puolustustaistelu turkulaista kulttuuria vastaan olisi kestänyt vuosikymmeniä. Kun orkesterin säännölliset levytykset mahdollistava sopimus on nyt viimein saatu hyväksytyksi (lähes kaksikymmentä vuotta Suomen pääorkestereiden jälkeen), sen ensimmäinen hedelmä on Pehr Henrik Nordgrenin sinfonioiden kokonaislevytyksen ensimmäinen osa – eikä kukaan enää voi estää orkesterimme historian tärkeimmän projektin toteutumista.

PeeHoon tumma, syvällinen, raastava ja vaativa, mutta aina niin esittäjänsä kuin kuulijansa palkitseva musiikki ei ole saanut ansaitsemaansa jalansijaa Suomessa eikä varsinkaan kansainvälisesti. Se ei ole sopinut musiikin muovikelmuisten tyhjiöpakkausten aikaan. Sen kansainväliseen markkinointiin ei ole uskallettu uhrata rahaa eivätkä maailmankapellimestarimme ole ottaneet sitä mukaan nuottisalkkuihinsa. Turun filharmonikkojen sinfonialevytykset voivatkin olla melkoinen yllätys maailmalla.

Pehr Henrik Nordgren opetti meille turkulaisille musiikinystäville sitä kauneinta elämässä: rehellisyyttä, vaatimattomuutta, herkkyyttä, kauneutta. Annettakoon hänen muistonsa elää yhtä voimakkaana kuin hänen musiikkinsa, joka soi tulevina vuosina edelleen vahvasti niin orkesterimme konserteissa kuin levytyksissä. Ja mielessämme Turun konserttitalon lavalle kipuaa yhä kumartamaan PeeHoon omintakeinen hahmo, aidosti hämmentyneenä.oonHoon

TFO:n kotisivuilta poistetut P.H.Nordgrenin säveltäjäsivut (2004)
Kannuvalimo kahdeksannen sinfonian kantaesityksessä maaliskuussa 2007

Viikonloppu mökillä on taas takana. Ja takana alkaa olla myös kesä. Sillä tein sunnuntaina yhden harvoista syksyyn valmistautumisoperaatioista, ajoin Vespan kaupunkiin. Olen ajellut sillä tänä kesänä harmillisen vähän, mitä nyt postilaatikolle, perunapelolle ja kaupalle.

Vespa kulkee tämmöinen painava äijä päällä sen minkä nopeusrajoitukset sallivat, 80 km/h. Sitä vauhtia ajelin ajokaistan oikeaa reunaa, metrin verran pyörätiestä. Ja ihmettelin jälleen sitä, mikä pakonomainen tarve kaikilla autoilla on ohittaa korkeinta sallittua maksiminopeutta ajava kaksipyöräinen. Ilmiöön kuuluu tietenkin vielä ohitustapa; kamikaze-tyyliin niin läheltä kuin mahdollista ja vastaantulevasta liikenteestä välittämättä.

Ja varmastikin ohiajavissa autoissa kiroillaan että eikö nuo voisi ajaa sivummassa eikä seistä keskellä kaistaa tien tukkeena! Mutta mitäs siitä hermostumaan, samanlaista se on aina ollut.

Viikonloppu toi jo pitkään odotetun vieraan, tatit metsään. Vielä viime viikonloppuna ei ollut mitään havaintoa muista kuin kantarelleista, nyt herkkusieniä nökötti siellä sun täällä.

Ensi havainto syntyi samalla tavalla kuin jonain vuosina ennenkin, riemu herkkutatista suli murheeseen kun havaitsin sienen olevan sappitatti. Pieni viisisenttinen sappitatti on erehdyttävän samanlainen kuin herkkutatti. Lakki on saman värinen, eikä sappitatille tyypillinen jalan tumma verkko vielä erotu.
Tunnistamiseen on kuitenkin varma helppo tapa, maistaminen. Sappitatti ei ole myrkyllinen, mutta pahan ja karvaan makuinen kyllä.

Harmi oli lyhytaikainen, ihania herkkutatteja kertyi korillinen! Niinpä saimme maistella tattirisottoa, tatticapuccinoa ja tietenkin tatteja suoraan pannulta. Nam! Nyt on herkuttelijan markkinat kun nahkiaisiakin jo saa!

Tatticapuccinon ohje
(lisää…)

YLEn urheilutoimitus kunnostautui tänään ennustajaeukkona ennakoimalla Andreas Thorkildsenin kultamitalin Pekingissä. Saman firman teksti-tv-toimitus vetäisee vielä paremmaksi. USA:n presidentinvaalitkin on jo ratkaistu, kun Obama on saanut rinnalleen varapresidentin, YLE kertoo.

Huomenna paljastetaan kauden Formulamestari, Tanssii tähtien kanssa -voittajapari ja samaan syssyyn Suomenkin seuraava presidentti.

Hyvä se on pronssikin. Ja vielä nelonen ja vitonen päälle.

Andreas Thorkildsen oli niin ylivoimainen, että ei tee edes mieli jossitella. Paitsi ihan vähän.

Seipään eilisessä huippufinaalissa Australian Steve Hooker kävi hyppyjensä välissä katsomon reunalla valmentajansa luona neuvoja saamassa, aivan niin kuin korkeus- ja pituushyppääjät sekä kolmiloikkaajat. Olisikohan tämä sopinut myös Tero Pitkämäelle, joka ei ehkä itse tuntenut ja nähnyt heitoissaan hiottavaa?

Kun Tero Järvenpään toiseksi viimeinen huippupitkä heitto lipsahti väärän askelmerkin kautta yliastutuksi, näin amatöörinä olisi voinut kuvitella, että viimeisen olisi voinut juosta samalla tavalla ”yli”, mutta lähteä vauhtiin neljä metriä kauempaa. Mutta ehkä ei sitten oikeasti. Nelosmies tunnusti keskittymisen menneen sijoituksen miettimiseen, hmm…, vastoin henkisen valmentautumisen ihan ensimmäisiä ohjeita.

Oliko YLE:n urheilutoimituksella ainoana etukäteistieto Thorkildsenin kultamitalikunnosta? Keihäskisan moneen kertaan esitetyssä ennakkotrailerissa suomalaistrion pullisteluja säesti hittipiisi Vuorenkuninkaan salissa. Säveltäjä Edvard Grieg, Norja. Aikamoiselle vuorelle Kuningas Thor tänään kiipesi. Gratulerer!

Kuva: Sibelius ei kelvannut YLElle, mutta tilalle löytyi Norjan Edvard Grieg.

Olin silloin muutaman päivän vaille 11-vuotias. Olympialaisia katsottiin kotona Helsingin Maunulan Pirttipolulla isän kanssa televisiosta, mustavalkoisesta. Muistikuva on vahva. Piiiitkä hyppy ja varsinkin se kenguruloikka alastulosta eteenpäin. Bob Beamon, 8,90 Mexicon olympiakisojen pituushypyssä vuoden 1968 lokakuussa.

Samalla tavalla vahvassa tunnemuistissa on Neuvostoliiton hyökkäys Tšekkoslovakiaan, tänään täsmälleen 40 vuotta sitten. Pikkupojan sydän tunsi sen suureksi uhaksi, ennen kokemattomaksi, vaaralliseksi. Me tuohtuneet lapset kävimme tiukkoja keskusteluja koulussamme SYK:ssa. Sain isältäni pinssin, jossa olivat Suomen ja Tsekkoslovakian liput – hän oli saanut sen voitettuaan korkeushypyn maaottelussa 1950-luvun alussa. Olin ylpeä rinnassani kiiltelevistä lipuista. Ilmeisesti kannanotto oli rohkea.

Eilisen urheilusuorituksen muistan toivottavasti ainakin seuraavat 40 vuotta. Katsotaan, millaiseen maailmantilanteeseen Venäjän hyökkäys Georgiaan johtaa.

Ihailin Usain Boltin valmistautumista 200 metrin juoksun loppukilpailuun. Täydellinen rentous, ilo, hauskanpito, show – ja kuitenkin tiukka keskittyminen. Sanoin pojalleni Elikselle: Bolt tekee maailmanennätyksen, sataprosenttisen varmasti. Pitkin päivää asiantuntijat eri kanavilla olivat vakuuttaneet, että loppuaika on 19,50:n nurkilla. Laskin alkukilpailujen hidastelun hävittyinä metreinä, ja päädyin tutkimuksessani siihen, että 1) kun vauhtia tulee lisää ja 2) kun se kestää kevyesti loppuun asti, ja 3) kun hän malttaa olla pelleilemättä kalkkiviivoilla, niin Michael Johnsonin uppoamattomana pidetty maailmanennätys siirtyy historiaan.

Niin kävi. Katsoiko Salama suoralla suurta näyttötaulua? Viimeisillä kymmenillä metreillä hänen lihaksensa ja ilmeensä jäykistyivät, kun yritystä tuli lisää. Ainoa vastustaja oli enää stadionin sähkökello. Eli muutama sadasosa olisi jäänyt vielä nipistettäväksi, jos suoritus olisi säilynyt rentona loppuun asti.

Hufvudstadsbladet kertoo Jamaican joukkueen päävalmentajan Maurice Williamsin resepteistä, joilla pieni maa on kahminut mitaleja juoksulajeissa.

”Olemme pyrkineet luomaan sellaisen systeemin, että urheilijoilla on aina hauskaa eikä heidän tarvitse tuntea paineita. Sillä tavalla he saavat muovata oman harjoittelunsa niin, että tuntuu hyvältä.”

Niinkö yksinkertaista se onkin? Ei salaista tietokoneohjelmaa, ruokavaliota, juoksuasua – vaan kaiken valmennuksen ensimmäinen sääntö: Että on hauskaa.

Mikä sitten on Boltin vahvuus? Päävalmentajan vastaus on lyhyt: ”Usainin salaisuus on se, että hän ei ota asioita liian vakavasti.”

Niinpä niin. Tämä on Jamaican Salaman viesti maailman kaikille nuorille urheilijoille ja heidän valmentajilleen.

P.S. Usainin show satasen loppumetreillä oli, no, hieman ylimitoitettu. Mutta niin on Kansainvälisen Olympiakomitean pääsihteerin Jacques Roggen lausuntokin Boltin epäurheilijamaisuudesta kilpakumppaneitaan kohtaan. Kyllä ykkönen saa näyttää ja sanoa, kun on maailman ykkönen. Jos sitä ei tee liian vakavasti.

Kuva: Jamaican suuri poika maan hallituksen virallisilla sivuilla.

Jos ei satanut, niin ainakin tuuli ja kovaa. Yleensä sekä satoi että tuuli. Ei tullut tenniksenpeluusta Bromarvin kylän asvalttikentällä mitään.

Viime vuonna Hugossa oli parhaana päivänä 35 punkkia. Tänä kesänä yhteensä kymmenisen.

Tänään lehdessä kerrottiin hirvikärpästen ilmestymisestä. Mistäs ilveestä niskavilloihini pöllähti se yksi jo kesäkuun puolella? Toista minuuttia meni sen listimiseen.

Koppakuoriaisen näin polulla vain kerran ennen sadetta. Ehkä se johtui siitä, että tilannetta ”ennen sadetta” ei ilmennyt, koska jo satoi.

Aluksi merivesi oli hyvin matalalla. Lopuksi hyvin korkealla.

Sinilevästä ei häivähdystäkään. Parina päivänä merivesi oli kirkkaampaa kuin muistaakseni koskaan.

Viime kesänä sain juosta merenpohjaa monta viikkoa joka aamu. Nyt vesi lämpeni yli kahdenkymmenen asteen vasta 27.7., kun pakkasimme kimpsumme. Lähtö sitten viivästyi, jotta pääsin ottamaan sen kaivatun lenkin.

Saaressa oli peuraperhe (vai kauriitako ne nykyään ovat?). Aikaisin yhtenä aamuna näin ison uroksen rannalla. Eivät häirinneet. Edes Hugoa.

Muutama lepakko raapi seinälautojen välissä pitkästä, pitkästä aikaa. Joskus parikymmentä vuotta sitten niitä oli yhtenä kesänä kymmeniä, lähtivät joka ilta lentoon mökin yhdestä kulmasta kuin raitiovaunut talleilta liikenteen alkaessa. Seuraavana vuonna ei näkynyt ainuttakaan. Mukava suhahdus, kun operettitähti vilahtaa kahden sentin päässä poskesta.

Hiiriä oli ilmeisesti enemmän kuin viime kesänä. Tyttäreni kissa Misty tuli kerran käymään ja toi saaliin ylpeänä näytille muutamassa minuutissa.

Piisamirotat ovat hävinneet. Harmi. Niiden uimareissuja oli mukava aina illalla katsella laiturilta, hämärässä.

Vadelmat kasvoivat tänä kesänä suoraan frouvan aamiaisterassille. Pöytiintarjoilu.

Vihtakoivun lehdet eivät tuoksuneet lainkaan, eivät juhannusviikolla, eivät koko kesänä, eivät kuivina, eivät märkinä. Eivät edes saunassa. Eivätkä Turussa. Mutta moni nuori koivu oli täynnä muurahaisia. Taitaisiko joku selittää?

Kuva: Ei sada, mutta tuulee + hajuttomia koivuja + kaurapuuroa ja terassivadelmia = kesä

Paavo Lipponen luopuu työhuoneestaan eduskunnassa, kertoi hän MTV:n Huomenta Suomessa. Syynä hänen mielestään mediakohu. Ei se että työhuoneen pitäminen olisi moraalisesti väärin?

Velipekka Nummikosken johtama alkoholiveroa pohtinut työryhmä aikoo ehdottaa keskioluen laimentamista keinona alkoholiongelmien poistamiseen. Olisi työryhmän mielestä tehokkaampi tapa kuin veron korotus. Se olisikin kätevää, lyötäisiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla; pilattaisiin hyvä suomalainen keskiolut ja epäonnistuttaisiin terveyshaittojen parantamisessa. Miksiköhän sellaiset oluet, joissa on hieman enemmän alkoholia, voittavat sokkona tehtävät makutestit?

Aamun lehdet myöhästyivät taas uutisissa. Ei paljon lämmittänyt lukea hehkutuksia Joonas Puhakan hyvistä eilisistä hypyistä kun aamu-uutiset kertoivat miehen karsiutuneen.

Tapaus Stockmann on ollut esillä ruokakeskusteluissa aika lailla viime aikoina. Sunnuntain Hesari jakoi suitsutusta hyvin hoidetusta maineen hallinnasta. Hyvin se onkin hoidettu ja koko asia on yliammutusti mediassa viestitty. Ja on ilmassa ollut vähän asennettakin, vai mitä pitäisi sanoa esimerkiksi Taloussanomien otsikoinneista:
Stockmann teki sen taas: Vanhaa lihaa asiakkaalle (29.7.08)
Stockmann suututti viranomaiset (31.7.08)
Ei kai taas, Stockmann! (31.7.08)
Stockmann alkaa lahjoa asiakkaitaan (1.8.08)
Stockmannin lahjakortit uponneet lakupötkoihin (6.8.08)
Ruokakohu itkettää Stockmannin työntekijöitä (18.8.08)

Onko urheilijalle mitään hienompaa kuin olympialaisten kultamitali?

Jotkut urheiluammattilaiset arvostavat enemmän oman lajinsa ranking-ykkössijaa eli koko vuoden kilpailujen yhteenlaskettua voittoa. Joillekuille vuoden rahallinen palkkiopotti on tärkein, vaikka kukaan miljonääreistä ei varmaankaan tiedä, paljonko tilillä on rahaa. Mutta urheilullisesti olympialaisten voittoa ei ylitä mikään, semminkin kun kisat järjestetään vain joka neljäs vuosi eikä häviötä voi paikata sitten ensi vuonna.

Eilen Rafael Nadal saavutti Pekingin-olympialaisten tenniksen miesten kaksinpelin kultamitalin peittoamalla Fernando Gonzalezin 6-3, 7-6(2), 6-3. Chileläisen silmistä näki, että hän tiesi Nadalin kukistamisen mahdottomaksi, mutta hienosti hän pelasi, olihan toisen erän voitto vain yhden pisteen päässä. Mutta Rafael Nadalia ei tiukassa paikassa voita kukaan.

Rafael Nadalille olympiakulta kruunasi suurenmoisen nousun maailman ykköspelaajaksi. Tänään 18.8. julkistetulla tenniksen kansainvälisen miesten ammattilaissarjan ATP:n rankinglistalla Mallorcan-Rafa syöksi sveitsiläisen Roger Federerin kakkoseksi. Federer oli viihtynyt ykkösenä yhtämittaisesti ennätykselliset 237 viikkoa (2.2.2004 alkaen), mistä ajasta Nadal oli kakkosena 160 perättäistä viikkoa (25.7.2005 lähtien).

“En koskaan enkä edes hurjimmissa unelmissani ole kyennyt kuvittelemaan mitään sellaista, mitä olen tänä vuonna tehnyt”, kertoi Nadal ujosti voittonsa jälkeen Pekingissä. ”Ykkösenä oleminen tuntuu hyvältä, mutta olo ei ole muuttunut paljoakaan, koska olen pelannut hyvin myös viime vuosina”, hän kertoi ja myönsi suovansa itselleen peräti pari päivää lomaa ennen kuin keskittyminen viikon kuluttua alkavan US-Openin valloittamiseen alkaa.

Tenniksen kiinnostavuuden ja suosion kannalta ei ole ollut hyvä, että yksi pelaaja on hallinnut suvereenisti miltei kaikkia turnauksia neljän ja puolen vuoden ajan. Se on tarkoittanut sitä, että muut huiput ovat lähteneet kisoihin tavoittelemaan lähinnä kakkossijaa. Nuorille kilpajunioreille ja kenelle tahansa meistä harrastelijoista Nadalin nousu ykkössijalle kertoo sen sijaan tärkeän viestin: Myös maailman huipulla voi tulla paremmaksi harjoittelemalla päättäväisesti ja suunnitelmallisesti, kunhan tavoite on selvä.

Ranking-sijoitus tai jonkin turnauksen voitto EI ole järkevä tavoite. Parempi on kehittää omaa teknistä, taktista ja fyysistä pelaamista ja kaikki nuo yhdistävää henkistä lujuutta siten, että voitto on oman kehityksen SEURAUS. Kun peli tulee varmemmaksi ja tehokkaammaksi, voittoja tulee – ja lopuksi mahdollisesti myös loppuottelussa. Ne, jotka maailman huipulla ovat huomanneet tämän, ovat kehittyneet eniten.

Rafael Nadalia ei harmittanut oleminen maailman kakkosena. Mutta hän ei ollut tyytyväinen omaan pelisuorituksiinsa muilla kuin hitailla massa-alustoilla. Niinpä hän aloitti tavoitteellisen harjoittelun yhdessä valmentaja-setänsä kanssa. Hänen pelinsä on parantunut kaikilta osiltaan, yhdessä vuodessa. Samalla hän nauttii suorituksestaan silminnähden enemmän.

Kuka tahansa pystyy samaan, urheilukentällä, konserttilavalla, työpaikalla, kotona. Haluatko yrittää?

Onneksi olkoon, Rafa! Ja kiitos, Roger!

Kuva: Rafan kotisivuilta

Maailman tennisykköset vuodesta 1973