Salama
Olin silloin muutaman päivän vaille 11-vuotias. Olympialaisia katsottiin kotona Helsingin Maunulan Pirttipolulla isän kanssa televisiosta, mustavalkoisesta. Muistikuva on vahva. Piiiitkä hyppy ja varsinkin se kenguruloikka alastulosta eteenpäin. Bob Beamon, 8,90 Mexicon olympiakisojen pituushypyssä vuoden 1968 lokakuussa.
Samalla tavalla vahvassa tunnemuistissa on Neuvostoliiton hyökkäys Tšekkoslovakiaan, tänään täsmälleen 40 vuotta sitten. Pikkupojan sydän tunsi sen suureksi uhaksi, ennen kokemattomaksi, vaaralliseksi. Me tuohtuneet lapset kävimme tiukkoja keskusteluja koulussamme SYK:ssa. Sain isältäni pinssin, jossa olivat Suomen ja Tsekkoslovakian liput – hän oli saanut sen voitettuaan korkeushypyn maaottelussa 1950-luvun alussa. Olin ylpeä rinnassani kiiltelevistä lipuista. Ilmeisesti kannanotto oli rohkea.
Eilisen urheilusuorituksen muistan toivottavasti ainakin seuraavat 40 vuotta. Katsotaan, millaiseen maailmantilanteeseen Venäjän hyökkäys Georgiaan johtaa.
Ihailin Usain Boltin valmistautumista 200 metrin juoksun loppukilpailuun. Täydellinen rentous, ilo, hauskanpito, show – ja kuitenkin tiukka keskittyminen. Sanoin pojalleni Elikselle: Bolt tekee maailmanennätyksen, sataprosenttisen varmasti. Pitkin päivää asiantuntijat eri kanavilla olivat vakuuttaneet, että loppuaika on 19,50:n nurkilla. Laskin alkukilpailujen hidastelun hävittyinä metreinä, ja päädyin tutkimuksessani siihen, että 1) kun vauhtia tulee lisää ja 2) kun se kestää kevyesti loppuun asti, ja 3) kun hän malttaa olla pelleilemättä kalkkiviivoilla, niin Michael Johnsonin uppoamattomana pidetty maailmanennätys siirtyy historiaan.
Niin kävi. Katsoiko Salama suoralla suurta näyttötaulua? Viimeisillä kymmenillä metreillä hänen lihaksensa ja ilmeensä jäykistyivät, kun yritystä tuli lisää. Ainoa vastustaja oli enää stadionin sähkökello. Eli muutama sadasosa olisi jäänyt vielä nipistettäväksi, jos suoritus olisi säilynyt rentona loppuun asti.
Hufvudstadsbladet kertoo Jamaican joukkueen päävalmentajan Maurice Williamsin resepteistä, joilla pieni maa on kahminut mitaleja juoksulajeissa.
”Olemme pyrkineet luomaan sellaisen systeemin, että urheilijoilla on aina hauskaa eikä heidän tarvitse tuntea paineita. Sillä tavalla he saavat muovata oman harjoittelunsa niin, että tuntuu hyvältä.”
Niinkö yksinkertaista se onkin? Ei salaista tietokoneohjelmaa, ruokavaliota, juoksuasua – vaan kaiken valmennuksen ensimmäinen sääntö: Että on hauskaa.
Mikä sitten on Boltin vahvuus? Päävalmentajan vastaus on lyhyt: ”Usainin salaisuus on se, että hän ei ota asioita liian vakavasti.”
Niinpä niin. Tämä on Jamaican Salaman viesti maailman kaikille nuorille urheilijoille ja heidän valmentajilleen.
P.S. Usainin show satasen loppumetreillä oli, no, hieman ylimitoitettu. Mutta niin on Kansainvälisen Olympiakomitean pääsihteerin Jacques Roggen lausuntokin Boltin epäurheilijamaisuudesta kilpakumppaneitaan kohtaan. Kyllä ykkönen saa näyttää ja sanoa, kun on maailman ykkönen. Jos sitä ei tee liian vakavasti.
Kuva: Jamaican suuri poika maan hallituksen virallisilla sivuilla.
elokuu 21st, 2008 at 12:47
..jaa että vielä hauskaa… Niinpä niin..
Jos karsiutunut urheilija sanoo, että oli kuitenkin hauskaa, niin eiköhän herrat olumppiakomiteassa pidä huolen, että hän seuraavalla kerralla suhtautuu vakavasti lajiinsa…
Näinhän se on oikeissakin töissä.
Luottamus hyvä, kontrolli parempi (V.I. Lenin).
elokuu 21st, 2008 at 18:22
Naisten keihäänheiton voittajan voimavarannosta: harmi ettei Sergei Makarov päässyt loppukilpailuun…
elokuu 21st, 2008 at 20:20
En halua heittäytyä ilonpilaajaksi, mutta dopingin tunnusmerkeiksi luetellaan alan tuntijoiden joukossa seuraavat:
1) joku on käsittämättömän ylivoimainen
2) joku maa marssittaa yllättäen kisoihin joukon ylivoimaisia urheilijoita
3) joku parantaa omia tuloksiaan yhtäkkiä ällistyttävän paljon.
elokuu 21st, 2008 at 20:21
Ja
4) urheilijan käytös on ylipursuavan “machoilevaa”, riehakasta, hybristä pursuavaa.
elokuu 22nd, 2008 at 1:35
ja
5) kehitys se vaan kehittyy. Pekingin kisoissa neljä hevosta on viestimien mukaan syyllistynyt dopingiin. Ja hei, yksi niistä oli norjalainen. Hyvästi puhdas hevosurheilu.
elokuu 22nd, 2008 at 12:20
…eikun makkaraksi vaan
elokuu 22nd, 2008 at 16:50
Kun taannoin tehtiin konin s-fileestä lankkupihvejä, niin jo joku hörhölehti innostu runoilemaan, että hirnuuko härkä lautasellanne. Menneenä kesäkuuna mainittua sisistä ostaessani hinta lähenteli jo kolmeakymppiä per kilo. Millä lienee doupattu ?
elokuu 23rd, 2008 at 9:53
Heikkilä sanaili naulan kantaan. Samaa aihetta sivusin itsekin blogissani:
http://sanakari.wordpress.com/2008/08/20/dopingilla-vai-ilman/
uus’maalaisen jutusta tuli mieleen lyhyt urani ravintolakokkina. Silloisessa työpaikassani häränpihvinä myytiin hevosenlihaa. Liekö ollut tuolloin, noin 30 vuotta sitten humma selvästi halvempaa kuin sonni?