Luin Parnassosta jokin aika sitten kirjoituksen, jossa pohdittiin kirjallisuusarvosteluja. Siinä oltiin murheellisia niiden värittömyydestä ja suoruudesta verrattuna vaikkapa kuvataiteeseen, teatteriin ja musiikkiin. Ja totta se onkin. Esimerkistä käy vaikka Karita Mattilan viimeviikkoinen Metropolitan-esiintyminen. Värikästä kieltä ja vapautunutta kirjoitusta. Kirjallisuuskritiikin luettuaan sitä vastoin jää usein hölmistynyt olo; mitähän tuossakin sanottiin.Oma lukunsa asiassa on erilainen peesailu. Odotetaan, että jokin auktoriteetti lausuu mielipiteensä ja sitten mennään vanavedessä.

Itsekin sorruin tähän kun heinäkuussa luin Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa –teoksen. Vaikka olin valtavan innostunut siitä, enpä tullut kehuneeksi, edes maininneeksi siitä tällä palstalla. Ehkä siksi, että se oli riemastuttavaa saippuaoopperaa. Riitti, että kehuin Anna-Leena Härkösen kirjaa, jota jossain syytettiin kioskikirjallisuudeksi ja Anssi Kelaa, ”joka nyt vaan oli muusikon tekele”.

Olisi pitänyt kirjoittaa Austerista jo heinäkuussa, sillä heti kun Helsingin Sanomat (6.9.08) ylisti sen erääksi syksyn parhaimmista käännösromaaneista, ovat kaikki kilvan yht’aikaa löytäneet sen kepeän kipeän huumorin. Siinähän päähenkilön piti kuolla syöpään.

Mutta yhtälailla on käynyt Kelalle. Positiivisia arvioita voi nyttemmin lukea lähes päivittäin.

Eikö kirjan lukeminen – ja arvosteleminen – voisi olla kuin viinin juominen. Se on hyvää kun se maistuu?

Viinistä voikin siirtyä ravintola-arvosteluihin. Se kulttuuri Suomesta puuttuu vielä tyystin. Kauppalehti Optio tekee varsin tasaista ja laadukastakin työtä, tosin niukkasanaista. Hesarissa taas kirjoitetaan pitkästi ja välillä puhutaan puuta heinää, niin kuin viime perjantain NYT-liitteen Tony’s Delin arvostelussa.

Siinä arvostelijaa haittasi kateenkorvan panerointi. Se kun nyt vaan on ehkä maailman suosituin tapa laittaa sitä.
Vitello tonnatto taas ”ei ollut unohtumaton”. Miksi sitten tilaat ruoan, joka ei vaan voi olla unohtumaton?
Arvostelijan maailmaa nähnyt seuralainen taas oli sitä mieltä, että risotto on rumaa. Arvostelijankaan mielestä pöytään kannettu risotto ei ollut kaunista.
Mustekalarisotossa hinta ( 25e) hirvitti. Arvostelija epäili, ettei mustekalan muste voi olla niin kallista kun viisi paahdettua kampasimpukkaa eivät hintaa oikeuttaneet. Kumma juttu. Ostin Stockalta sattumoisin samana päivänä kuusi kampasimpukkaa. Maksoivat yhteensä 17.38e.

Huh-huh, sainpas sanottua…

Sanos sääkin Tero-Pekka nyt jotain. Olet joskus maininnut, että olet Suomen Arvostelijain liiton jäsen!

Odotan kovin sekavin tuntein huomisaamua. Tai päivää paremminkin. Nyt ei huolestuta niinkään ampuma-aselaki eikä edes lähestyvät kunnallisvaalit, vaan maailman talous ja samassa rytäkässä omamme.

Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen hylkäävä päätös roskapankkijärjestelylle on saanut markkinat villiksi maailmalla. Jotenkin tuntuu mahdottomalta ajatella, että asia ei vaikuttaisi meillä. Tai että Glitnirin suomalaisten tallettajien rahat olisivat turvassa.

Indikaattoreita talouden laskusta on ilmassa samoin kuin tuomiopäivän enkeleitä. Kun positiivinen pyörre on nostanut meitä jo varsin pitkän aikaa, pelkään, että pyörre kääntyy.

Ehkä se ei vielä huomenna tapahdu? Eikä edes ihan lähimaastossa? Eikä ainakaan voimakkaana? Tai ehkä ei lainkaan? Ehkä?

Televisiosta tulee parhaillaan A-talkia, joka tietenkin käsittelee Kauhajokea. Kuinkahan monta lähetystä asiasta mahtaa vielä tulla? Keskustelu etenee oman logiikkansa mukaan. Tähän mennessä on vyörytetty faktoja faktojen perään. Kuva tapahtumasta ja henkilöstä tarkentuu kaiken aikaa.

Toisen vaiheen keskusteluna on jo alkanut aseiden ostamiseen ja omistamiseen liittyvä jankkaaminen. Siitä ne A-talkissakin juuri nyt kuuluvat puhuvan. Tuntuu aika karmaisevalta perustella aseiden ostamisen ja omistamisen mahdollisimman suurta vapautta, tai paremminkin mahdollisimman vähäisiä rajoituksia, vetoamalla kahteen olympiamitaliin Pekingissä!

Valitettavasti keskustelu ilman epäilyksiä taas motivoi ihmisvihaan elämäänsä rakentavia pohtimaan omia toimintamallejaan. Ei mitenkään voi sulkea pois sitä, että vastaavaa tapahtuu tulevaisuudessakin. Myönnän kernaasti, että mieleen tulee ajatus siitäkin, että sananvapauden pyhyydelläkin on rajansa. Kuinka moni lehtijulkaisu tästäkin asiasta revittää hyvät rahat.

Ahneudesta on puhuttu paljon viime päivinä Amerikan velkakriisin puhkeamisen yhteydessä. Ahneus ajaa ihmiset ja yhteisöt toimiin, joiden vaikutuksia he eivät laajemmin mieti. Toivoisi, että ahneuden vastuustakin puhuttaisiin, kun keskustelun kolmas aalto ensi viikolla käynnistyy. Silloin keskustellaan siitä, mikä yhteiskunnassa on niin pahasti vialla, että tämäkin ilmiö syntyy.

Minulla on siihen henkilökohtainen näkökulma. Tulin hakatuksi kesällä täysin yllättäen ja ilman syytä. Nyt katselen ympärilleni erittäin tarkasti. On hämmentävää huomata, että automaattisesti ryhtyy tarkkailemaan ympäristöään, tutuissa maisemassakin.

Niin, siitä neljännestä aallosta, siis siitä, miten yhteiskunta tähän reagoi, voimmekin lukea vain harvoista lehdistä eivätkä A-ohjelmatkaan sitä jaksa pyörittää. Valitettavasti. Julkisuudella on jo uudet teemansa.

Aamulla kömmin silmät sikkurassa postiluukulle. Ajattelin lehtiä nostaessani Kauhajoen murhenäytelmää ja lehtien oletettua sisältöä. ”Mitähän maailmassa pitäisi tapahtua, että etusivulla olisi mainosten sijasta uutinen,” ajattelin. Lehdistä päällimmäisenä oli Turun Sanomat. Mutta lehdet pöydälle heitettynä eteen aukeni Hesarin etusivu. Ja siinä se oli! Kauhajoen draama oli ylittänyt taloudellisen edun tavoittelun. Hienoa!

Vaikka itse uutinen onkin jo vanha, voivat sanomalehdet täyttää tänään tehtävänsä upeasti: kertoa taustoja tapahtumalle juurta jaksain. Ja esittää pohdintoja asiasta.

Heti dramaattisten tapahtumien jälkeen netissä alkoi keskustelu asiasta kymmenillä palstoilla. Varsin monessa kommentissa pohdittiin asiaa maamme mielikuvan kannalta. Mitä on tapahtunut itse luomalle illuusiollemme Suomesta maanpäällisenä onnelana ja rauhan tyyssijana? Onko maineemme mennyttä?

Totta onkin, että Suomi on muuttunut väkivaltaiseksi maaksi. Ampuma-aseita kansalaisillamme on enemmän kuin kenelläkään maailmassa.

Maahamme on nimitetty työryhmä miettimään Suomi-brändiä, mielikuvaamme maailmalla. Tämä asia vaikuttaa vahvasti mielikuvaamme. Mutta turha tässä on brändiä ajatella. Kaikki voima on nyt ja tulevaisuudessa pantava pohdinnalle mitä asioille voisi tehdä, ettei näin tapahtuisi vastaisuudessa.

Mielenkiintoinen yhteensattuma on, että kulttuuriministeri Stefan Wallin pohdiskelee mielikuvia juuri tämän päivän Turun Sanomissa. Kolumni on ennen eilisiä tapahtumia kirjoitettu.

”Aloita mukavampi elämä ja vaihda mokkulaan. Mokkulalla mokkuloit itsesi nettiin jotakuinkin missä vain, ilman ikäviä piuhoja. Tuikkaat vain Mokkulan kiinni tietokoneeseesi ja vot, olet netissä. Näppärää, eikös vain. Ja halpaakin vielä.”

Näin kauniisti lupaa aina niin nokkelan mukavan kiva DNA-operaattori. Mokkula on DNA:n brändi, jonka se aikoo vimmalla pitää itsellään melko lailla vastaavalla varmuudella kuin aikanaan Nokia termin kännykkä.

Joskus aikanaan harhaanjohtava mainonta oli ihan kansainvälisillä määräyksillä kiellettyä. Nyt ilmoitustilaa voi ostaa suuren päivälehden etusivulta ja löperrellä mitä hyvänsä.

DNA antaa kuluttajalle vaikutelman, jolla 9,80 euron kuukausimaksulla surffaillaan netissä melkein missä vain. Ja ilman johtoja. Tottahan se on, nopeudella 384 kb/s homma onnistuu lähes kaikkialla Suomessa. Tosin tuskin kukaan haluaa liikkua netissä tuolla nopeudella. Ja jos enemmän maksaa ja valitsee vaikkapa 2Mt/s yhteyden. Ei yhteys toimi tuolla nopeudella kuin siellä täällä, vaan mainitulla 384-nopeudella. Eikä ainakaan liikekannalla ollen.

Netti ei ole valmis sillä, että lykkää mokkulan kylkeen, vaan kun on osannut ladata tarvittavat ohjelmat ja tehdä asetukset. Ja kun on ladannut asetukset, voi aina jännittää, tunnistaako kone kivan mokkulan ja pääseekö sillä nettiin.

Mutta halpaa on, kunhan ei aukaise konetta ulkomailla, sillä kaikkialla maailmassa siirtoyhteydestä saa pulittaa joko 10,99e/Mt tai 7,99e/Mt. Siinä sitä voi mokkuloida itsensä nettiin ihan missä vain.

Kusetusta ilmassa. Ja silti DNA:lla on tyytyväisimmät asiakkaat. Tutkimuksen mukaan…

PS. Ilmoituksessa todetaan: Tiedonsiirto ulkomailla erillisen hinnaston mukaisesti. Entäpä jos siinä lukisi: Tiedonsiirto ulkomailla 7,99 tai 10.99 e/Mt. Ilmoituksen tekstimassa vähenisi muutamalla merkillä. Samalla peittely vaihtuisi rehellisyyteen. Haloo: onko Suomessa kuluttajaviranomaisia?

Syksy on tullut, sillä jääkiekon SM-liiga on alkanut. Hohohhoijaa.

Olen aina ollut lätkästä kiinnostunut. Pelannutkin sitä pikkusällinä sekä Porin Karhuissa, että Ässissä. Jääkiekko-otteluissa olen käynyt laiskasti, lähinnä kun joku on kutsunut. Porilaisuus Turussa on aiheuttanut hankaliakin tilanteita kun on lähes ”veitsi kurkulla” tivattu kannatanko Tepsiä vai Ässiä. Ihmisille on ollut vaikeaa ymmärtää, että olen kiinnostunut, mutta suhtaudun neutraalisti.

Mediallisessa mielessä touhu on kiinnostavaa. Lopputulokset, sarjataulukko, katselijamäärät jne. Seuraamisen intensiteetti on kuitenkin löysää verrattuna vaikkapa päivän politiikkaan.

Jotenkin olen ymmärtänyt, ettei laji ole buumissa Suomessa. Katsojamäärät ovat laskussa, seurojen tulokset kuralla jne.

Voisiko asiaan vaikuttaa se, että viimeiset 20 vuotta koko rulettia on pyörittänyt tasan tarkkaan sama porukka. Johto on samaa, valmentajat samoja (tosin seuroja välillä vaihtelevat), koko pelikenttä täysin liikkumaton. Ja media hampaaton.

Uudistumisen tarve? Tarvitsisiko koko homman edes hieman USKOTTAVASTI uudistua? Tarjota katselijoille jotain uutta? Käsi sydämelle: viihteestähän katsojan kannalta on kyse. Organisaatioiden kannalta busineksesta, pelaajien toimeentulosta. Voikohan joku väittää, että kyse on nuorten miesten välisestä kilvoittelusta?

Mitä koko touhulle pitäisi tehdä jotta vaikkapa minä hankkiutuisin hallille? Saati ostaisin pääsylipun tai peräti kausikortin (sellaisenkin olen monta kertaa aikanaan hankkinut)?

Turussa kärsitään ylimielisyyden ajan krapulaa, josta selviäminen näyttää olevan tuskallista. Mutta jottain tarttis tehdä, vähän laajemminkin.

Tai sitten ei.

Vaikka olenkin intohimoinen nettiuutisten kannattaja, myönnän auliisti, että media hakee vielä muotoaan. Enkä usko, varsinkaan toivo sen uhkaavan printtimediaa. Kunhan printinkin kehittämiseen riittää ruutia.

Piti aloittaa näin ylevästi päästäkseen asiaan. Tämän aamun nettiuutisissa on uutisia netistä, kummallisimmasta päästä. Google-etusivulleni rullaa rss-syötteellä 8:n eri median uutisia. Seuraan niitä aktiivisesti ja aina välillä hämmästyn lähteen bongattuani.

”Susanna Sievinen jätti kreikkalaisrakastajansa ja palaa Suomeen”, Helsingin Sanomat! Netti saa aikaan selvästi sen, että vääriä uutisia on väärissä lehdissä.

Kauppalehti taas uutisoi kaksi väärää uutista maailmasta ihan oikein ja ansiokkaasti: United Airlinesin kurssi oli romahtanut kun nettiin oli lipsahtanut kuusi vuotta vanha uutinen yhtiön konkurssihakemuksesta!

Ja toinen vielä makaaberimpi: Applen Steve Jobs joutui aloittamaan uusien laiteiden lanseeraustilaisuuden dramaattisesti. ”Huhut kuolemastani ovat vahvasti liioiteltuja”, lausui Jobs, sillä uutistoimisto oli julkaissut hänen valmiiksi tehdyn muistokirjoituksensa vahingossa.

Eläköön toimitussihteerit ja –päälliköt, jotka katsovat mitä maailmalle lähtee!

Nykymaailmassa monia asioita selitetään tarinoiden kautta. Menestyneillä tuotteilla on oma tarinansa, yrityksillä on tarinansa. Usein tarina on tosi, vähän ehkä väritetty. Joskus taas keksitty, mutta hauska. Masentavaa on kohdata tarina, joka on keksitty ja huono. Kohtasin sellaisen kun ruokailin Turun keskustassa avatussa Frank Benelli’s –ravintolassa.

Italialais-amerikkalainen (!) ravintola on yksi osa paikallisen osuuskauppiaan 4000:n ravintolapaikan kokonaisuutta. Pari viikkoa sitten siinä avattiin Frank Benelli’s ja joukko muita ravintoloita kun H&M vaihtoi paikkaa kadun toiselle puolelle.

Ravintola näyttää ketjupizzerialta, ruokalista samalta kuin kaikissa maailman muissa ketjuravintoloissa ja tarina loppuhuipennuksessaan tältä:

”New Yorkissa Frank oli myös tavannut ravintolassaan asiakkaana olleen suomalaisen herrasmiehen, joka paljastui lähes legendaariseksi Hamburger Börsin hovimestariksi Matti Puhakaiseksi. Frank ja Matti vaalivat ystävyyttään halki vuosien, tavatenkin aina välillä niin New Yorkissa, Las Vegasissa kuin Euroopassakin. Matti Puhakainen on vuosikymmenien aikana palvellut muun muassa kaikkia Suomen presidenttejä Presidentinlinnassa ja Kultarannassa, ja samalla tehnyt pitkän ja kunniakkaan uran Hamburger Börsissä. Myöhemmin selvisi myös että Matin kautta Frank oli tavannut jo vuosia sitten myös ravintolan nykyisen päällikön Susanna Lehtelän. Hamburger Börsin päälliköt olivat olleet opintomatkalla Euroopassa, ja samalla matkalla myös tavanneet vanhalla mantereella lomailleen Frankin.

Corrado Landin otettua yhteyttä Frankiin Suomen ja Turun ravintolamaailman puutteista, Frank soitti ystävälleen Matille kyselläkseen asiasta tarkemmin. Lopputuloksena näistä keskusteluista on avattu Suomen ensimmäinen Frank Benelli’s.”

Kun taustalla on näin vahva tarina, ruoka ei voi olla muuta kuin aidoimmastakin aidompaa! Hovimestari Puhakaisen kirjaa ”Kaikkien Suomen presidenttien palvelija” odotellessa jännitän konseptin menestystä.

Jotenkin jäi sellainen tunne, että Frank olisi voinut jättää Matin kanssa järjestelemättä Turun  ravintolamaailmaa…

Lounaalta palattuani tietokoneeni ruudulla odotti uutinen Igglon tarinan uudesta käänteestä. Tositarinat ovat julmia.

Eurooppalaisissa lehdissä käydään nyt kovaa polemiikkia siitä, onko Ukraina seuraavaksi Venäjän kasvavan vaikutusvallan kohteena. Merkkejä on. Niistä hälyttävin on Ukrainan hallituskriisi. Maa on jakaantunut kahteen, ellei kolmeenkin leiriin. Pääministeri ja presidentti ovat eri leireissä.

Äkkinäinen arvaus voisi olla, että tilanteen kiristymisellä maan sisällä olisi joitain yhtymäkohtia viime viikkoja tapahtumiin Kaukasuksella. Ei välttämättä. Ukrainan jännittynyt sisäinen tilanne on ollut päällä aina edellisistä Presidentinvaaleista lähtien.

Monet arvioijat näyttävät tuumailevan, että Venäjän strateginen intressi ei ole horjuttaa Ukrainaa vaan yksinkertaisesti turvata läsnäolonsa Krimillä. Ukrainan ja Venäjän sopimuksella Sevastopol on Venäjän Mustameren laivaston tukikohta. Järjestely perustuu eräänlaiseen YYA-sopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä.

Krimi taitaa olla ongelma. Se on hyvin venäläinen alue ja Sevastopolin tukikohta tekee siitä erityisen tärkeän. Sen säilyttäminen on Venäjälle pääasia eikä tavoitetta välttämättä turvaa Ukrainan järjestyksen horjuttaminen. Ukraina on eri asia kuin Georgia.

Ukrainan horjuttaminen saisi aikaan melkoisen reaktion. Puola on herkin osa, joka takuulla reagoi voimakkaasti. Puola on merkittävä jäsenmaa niin EU:ssa ja Natossa. Ukraina on sekä Natolle että EU:lle aivan toisella tavalla merkittävä kuin Georgia.

On muuten jännittävää ajatella, onko siinäkin tapauksessa että Ukrainan tilanne kärjistyy, että se ei millään tavalla vaikuta Suomen turvallisuuspolitiikan Pyhien Kirjoen arviointeihin.

Kirjoitin tovi sitten tälle palstalle Plup-veden lanseerauksesta, hieman kummastellen.

Kummastelen lisää:
Nyt on kuukausi kulunut, enkä vielä ole nähnyt kyseessä olevaa tuotetta kaupan hyllyllä!

Lanseerausstrategia oli erikoinen. Hesarin etusivulla kerrottiin kerran esitettävästä televisiomainoksesta. Sitten se esitettiin, eikä ole muuta kuulunut.

Ehkä tuote viedään kauppoihin kun kuluttajat ovat varmasti unohtaneet mainoksen.

Voi olla parempi niin?

PS. Onko joku nähnyt? Tai peräti ostanut?