Onko Ukraina seuraava?
Eurooppalaisissa lehdissä käydään nyt kovaa polemiikkia siitä, onko Ukraina seuraavaksi Venäjän kasvavan vaikutusvallan kohteena. Merkkejä on. Niistä hälyttävin on Ukrainan hallituskriisi. Maa on jakaantunut kahteen, ellei kolmeenkin leiriin. Pääministeri ja presidentti ovat eri leireissä.
Äkkinäinen arvaus voisi olla, että tilanteen kiristymisellä maan sisällä olisi joitain yhtymäkohtia viime viikkoja tapahtumiin Kaukasuksella. Ei välttämättä. Ukrainan jännittynyt sisäinen tilanne on ollut päällä aina edellisistä Presidentinvaaleista lähtien.
Monet arvioijat näyttävät tuumailevan, että Venäjän strateginen intressi ei ole horjuttaa Ukrainaa vaan yksinkertaisesti turvata läsnäolonsa Krimillä. Ukrainan ja Venäjän sopimuksella Sevastopol on Venäjän Mustameren laivaston tukikohta. Järjestely perustuu eräänlaiseen YYA-sopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä.
Krimi taitaa olla ongelma. Se on hyvin venäläinen alue ja Sevastopolin tukikohta tekee siitä erityisen tärkeän. Sen säilyttäminen on Venäjälle pääasia eikä tavoitetta välttämättä turvaa Ukrainan järjestyksen horjuttaminen. Ukraina on eri asia kuin Georgia.
Ukrainan horjuttaminen saisi aikaan melkoisen reaktion. Puola on herkin osa, joka takuulla reagoi voimakkaasti. Puola on merkittävä jäsenmaa niin EU:ssa ja Natossa. Ukraina on sekä Natolle että EU:lle aivan toisella tavalla merkittävä kuin Georgia.
On muuten jännittävää ajatella, onko siinäkin tapauksessa että Ukrainan tilanne kärjistyy, että se ei millään tavalla vaikuta Suomen turvallisuuspolitiikan Pyhien Kirjoen arviointeihin.
syyskuu 5th, 2008 at 13:38
No Kaukasuksen tilanne ei tietenkään voi olla vaikuttamatta ilmapiiriin Venäjän muissa rajanaapureissa. Ukraina on kuitenkin Venäjälle kulttuurisesti huomattavasti tärkeämpi alue kuin Georgia, ja Ukrainan venäläismielinen väestö ei ole mikään mitätön vähemmistö. Kiovassa otetaan nyt asentoja maan tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen, mistä kielinee aiemmin hyvinkin länsimielisen pääministeri Timoshenkon asennetarkistus Venäjän suuntaan.
Samaan aikaan tämä soppa sekoitetaan eräisiin toisiinkin vaaleihin, kun kotimaassaan aika syvästi inhottu Dick Cheney on käynyt moikkaamassa setiä sekä Tbilisissä että Kiovassa. McCain hoitaa oman osansa tästä ja tukee Georgian pikaista Natojäsenyyttä.
En tiedä teistä, mutta minä ainakin haluan ehdottomasti olla samassa pöydässä Saakashvilin tapaisen hullun kanssa, joka hyökkää oman maakuntansa kimppuun tahallaan Venäjää ärsyttäen uutisten mukaan vastoin yhdysvaltalaisten ja israelilaisten sotilasasiantuntijoidensa neuvoa.
Joku vastuuntuntoinen voisi ajatella, että tärkeää olisi ensinnäkin keräillä rypälepommit pois sieltä vahingoittamasta sivullisia, rauhoittaa tilanne, ehdollistaa Georgian jäsenyydet missään korruption todelliseen kitkemiseen ja median vapauteen, ja ehdottomasti säilyttää keskusteluyhteys Venäjän kanssa, mieluiten siten että keskustelun hoitaa joku vähemmän russofobinen natoisti.
Olin eilen Europarlamentin Venäjä-valtuuskunnan ylimääräisessä Georgia-kokouksessa, ja täytyy sanoa että se EU:n “yhteinen ääni” on kyllä melkoinen sordiino jos virittäytyy kuuntelemaan. Virolaismepit vaativat suureen ääneen kaikkien virallisten diplomaattisten suhteiden katkaisemista Venäjään brittikonservatiivien nyökytellessä innokkaan itsetietoisesti vieressä. Jopa muut baltit haluavat ottaa tästä lähtökohdasta etäisyyttä ja huomauttavat, että mitään sellaista ei tehty edes oikean kylmän sodan aikana.
Kysymys “onko Urkaina seuraava” on siinä mielessä väärä, että se implikoi asioiden riippuvan vain ja ainoastaan Venäjästä. Huolissaan tulisi myös olla siitä, mitä meidän reaktioistamme seuraa. Jos pyrimme eristämään Venäjän sillä perusteella että se hyökkäsi meidän näkökulmastamme väärän maan kimppuun – olkoonkin että sen presidenttinä heiluu koorruptoitunut ja epäluotettava seikkalunhaluinen hullu – otamme riskin venäläisen jo nykyään vaarallisen vahvan nationalismin tiivistymisestä entisestään.
Ei Saakashvili ole sen arvoinen, ei Ukrainallekaan, mikä sekin näkyy viime aikojen lausunnoissa.