Lasse Lehtinen on palannut taas kertomakirjallisuuden pariin. Se on hieno juttu. Lassen kynä luistaa ja laajalla sivistyksellä on käyttöä tarinan kuljetuksessa.

Lasse Lehtisen uutukainen, Siivetönnä en voi lentää (WSOY 2008) kertoo Toivo Johannes Aholan ja Meri Tellervo Kotkavuoren värikkään tarinan. Tarinan jossa sodanjälkeinen Suomi ja sen rakentaminen ovat pääosassa. Liike-elämä on kovaa ja siinä menestyvät vain kovimmat, kuten vaikeuksien kautta myös Taisto Ahola.

Toivo menee kauppaneuvoksen tyttären kanssa naimisiin, muttei halua samaistua sukuun, vaan painaa eteenpäin rakentajan urallaan omin  voimin. Suorittaa rakennusmestarin tutkinnon ja menestyy. Kunnes tekee konkurssin ja aloittaa alusta. Ja sitten vasta menestyykin!

Kirjailija on julkisesti kertonut, että tarina on Armas Puolimatkan tarina. Mukana on Puolimatkan uran kaikki keskeiset kiinnekohdat ja investointipäätökset, kuten elementtitehdas.

Tarina on hauska ja uskottava. Teksti kulkee ja sitä on mukava lukea. Kun vielä tietää aiheesta hieman, on lukeminen riemastuttavaa!

Yksi asia kirjassa on käsittämätön: kansi. Se on niin huono, kuiva, eikä missään tekemisissä kirjan kanssa että… Tarina olisi mahdollistanut vaikka mitä!

Mutta: Armas Puolimatkan värikästä mielikuvaa olisi kiinnostava lukea myös tietokirjallisuuden puolella. Hänen värikkään elämänsä faktat tulisi panna kansiin. Lasse Lehtinen olisi erinomainen mies tekemään sen.

Tiedän, että hanketta on pohdittu Armas Puolimatkan jälkeläisten keskuudessa. Nyt olisi sen toteuttamisen aika, kaikkine karvoineen.

Jyrki Sukula, tv:stäkin tuttu supliikki keittiömestari ja HK-ruokatalon luova johtaja, julkaisi eilen peräti mainion uuden kirjan. Tammen kustantama ”Hullu Kokki Piemontessa” kertoo Jyrkin ja vaimonsa Riikan seikkailuista Piemonten maakunnassa, josta pariskunta osti muutama vuosi sitten viinitilan.

Tilalla tuotetaan Hullun Kokin viiniä. Ja sillä nimellä, Cuoco Pazzo, myös tila tunnetaan. En yhtään ihmettele, että kirjassa kerrotaan Jyrkin perheineen hankkineen jo suorastaan legendaarista mainetta, sillä nimensä väärtihän tarinan kokki on, mitä positiivisimmassa mielessä.

Samalla nimellä alkaa myös televisio-ohjelma MTV-3:lla torstaina. Kirjan kun on lukenut, tuntuu vääryydeltä, että kirjan takakannessa sanotaan sen perustuvan tv-ohjelmaan. Kirjan ystävänä se aina näyttää pahalta…

Kirja, ja varmaan telkkariohjelmakin, rakentavat kuvaa italialaisesta ruokakulttuurista. Kun eilen illalla luin Hullun Kokin Piemontessa, syntyi ajatus. Mietin nimittäin samalla tämän aamun ruokakulttuuripalaveria. Työryhmää, jossa yritetään ponnella määritellä suomalaista ruokakulttuuria.

Jylppy kuvaa kirjassaan italialaista ruokakulttuuria ”tosta vaan”. Siinä paikkansa hakevat syöminen, juominen, reseptiikka, kanssakäyminen, jopa miehen ja naisen väliset suhteet jne.

Mistä löytyisi joku Hullu Kokki muualta, joka tulisi ja kuvaisi suomalaisen ruokakulttuurin vastaavalla tavalla? Helposti, ymmärrettävästi ja hauskasti. Uskon nimittäin, että ruokakulttuuristamme olisi siihen. Meillä itsellämme kun on selvästi ongelmia nähdä mitään hyvää ympärillämme Suomessa.

Vai kuinka?

Tänään Hesarissa (joka oli tullut! – eilinenkin oli saapunut samalla kolahduksella) on mestarillinen selitys lumenluonnin tökkimisestä Helsingissä. Helsingin rakennusviraston vastaava työnjohtaja Seppo Ilvonen filosofoi, että: “Työ olisi mennyt hukkaan, jos auraus olisi aloitettu keskellä sakeinta lumipyryä”.

Helpotusta elämään! Saa siteerata millä tahansa työpaikalla, eeeikun mietitään vielä… Obaman ei kannata yrittääkään ratkaista talouskriisiä, koska ongelmia sataa kuitenkin koko ajan lisää. Pukkinenkin voi tehdä ilvoset kirveen/juustohöylän kanssa, kun kannattaa mieluummin odottaa sitä pahinta. Eikä päätetä toriparkista, koska autoliikenne voi parhaassa tapauksessa vaikka loppua Turun keskustasta kokonaan.

Jos talvi tulee, niin se tulee yllättäin. Harvassa olivat hiekanmuruset, kun ensimmäinen valkoinen annos viime viikolla oli jäätynyt Turun kaduille ja teille. Kun pääjoukko sitten eilen laskeutui taivaalta, koko Etelä-Suomi meni sekaisin. Perinteiden mukaisesti.

Olin eilen iltapäivällä lähdössä vetämään Sympaatti-kuoromme joulukonserttiharjoitusta Helsinkiin. Tein ilmeisen viisaan päätöksen mennä bussilla. Mukava kuljettaja lupasi jo lähtiessä, että perille ei tulla aikataulun mukaisesti, vaan puolisen tuntia myöhässä. Samaan hengenvetoon hän ilmoitti, että koska tuuli on niin kova, emme aja vasta avattua uutta mooottoritietä, vaan köröttelemme vanhaa ykköstä. Vaikka vauhti oli kaukana sallitusta, ennen Muurlaa bussi heittelehti paikoin kunnolla ja oli kerran lähteä peräpäästä liirtoon.

Helsingin-pään moottoritiellä sininen farmari lähti uhkarohkeasti ohituskaistalle bussimme nostaman lumituiskun läpi. Sen kuljettaja menetti autonsa hallinnan, ja farmari oli hetken melkein poikittain bussimme kohdalla. Jotenkin tilanne kuitenkin selvisi ja farmari katosi maksimivauhtia tuiskuun.

Kamppiin saavuttiin 25 minuuttia aikataulusta jäljessä, mikä on toisaalta aivan normaalia, ainakin arkipäivisin. Oli ihan pakko kysellä noista uuden moottoritien vaaroista. Kuljettaja kertoi, että tie on rakennettu niin korkeralle, että avaralla autobaanalla tuulee todella vaarallisen kovaa. “Eikös vain heiluminen loppunut, kun palasimme vanhalle tielle?”, hän kysyi minulta. Kyllä, sen huomasi matkustajakin. Kuljettaja kertoi, että ajassakin voitetaan vanhalla tiellä, koska uusi on seitsemän kilometriä pidempi “kun se kiertää järven ja tekee suuren mutkan”.

No, turvallisuudesta kuitenkin on kannattanut ilmeisesti maksaa tien rakentajille – jos tuollaisia myräköitä ei ole aivan joka päivä. Kotimatkalla tuuli vieläkin enemmän, uutta tietä ajettiin auran perässä. Ja lopulta oltiin Turussa tasan tunnin myöhässä aivan kuten kuljettaja osasi jo alkumatkasta ennustaa. Jotenkin matka tuntui kuitenkin rauhoittavalta, Stieg Larssonin mainiota ruotsalaista dekkaria lukiessa. Tunnustan pelkääväni usein, aivan normaalivuoroilla ja hyvällä säällä, kun Helsingin-bussit joutuvat aina kaahaamaan ylinopeutta aikatauluissa pysyäkseen.

P.S. Hufvudstadsbladet ennakoi Vuosaaren sataman tästä päivästä alkaen Helsingin Kehä III:lle aiheuttavaa liikennekaaosta, kun 4000 rekkaa päivässä ängetään jo muutenkin tukkoiselle “paikallistielle”, kuten rekkakuski Höblässä osuvasti toteaa. Kehällä on monia valoristeyksiä, jotkut ylämäen juurella. Parin liian matalan sillan takia muu liikenne pitää pysäyttää, jotta korkeimmat rekat voivat ajaa vastaantulevan kaistan kautta. Kehän rampit ovat niin lyhyet, että kääntyvien rekkojen täytyy jonottaa Kehän laitimmaisella kaistalla. Sivulauseessa todetaan ruuhkan vaikuttavan myös lentoaseman liikenteeseen (koska olet viimeksi saapunut Turusta bussilla Helsingin lentoasemalle aikataulussa?). Kohta varmaan syytetään suunnittelukukkasesta tietokoneita.

P.P.S. Kello on 10.29 Turun-aikaa, eikä Hesari ole vieläkään tullut. Ovat ilmeisesti ajaneet uutta tietä.

Kun kolme tytärtäni olivat pieniä, he seurasivat televisiosta Pikkukakkosta, jossa Simo Ojasen mainiolla käsikirjoituksella Pelle Hermannia näytteli Veijo Pasanen. Siitä on paljon aikaa.

Pelle Hermanneja otettiin videolle ja niitä sitten kelattiin uudelleen ja uudelleen vuosikausia. Moni juttu jäi sivusta seuraten mieleen. Erilaiset sutkaukset ja sanonnat, muun muassa. Yksi mehevimmistä oli ”totta kuin rotan potta”. Sitä käytettiin tilanteessa, jossa oli päällä meininki ”uskokoon ken tahtoo”.

Tämä kaikki aukeni yht’äkkiä mieleeni kun luin, että yksi television tosi-tv –ohjelmista, Sinkkuäidille sulhanen, oli pelkkää näyteltyä huijausta. Finaaliin selvinnyt sinkkuäiti olikin varattu. Ja tuotantoyhtiö oli tiennyt asian.

En ole nähnyt yhtään jaksoa ko. sarjasta, en Maajussille morsiamesta, kymmenkunta minuuttia Big Brotherista jne. Olen siis varmaan aikalailla kelvoton arvioimaan koko tosi-tv:tä?

Silti olin hyvilläni lukiessani tv-yhtiön selitystä Hesarin uutisessa. Ehkäpä kansakunnalle selviää laajemminkin, että koko tuo maailma ja ilmiö on ”totta kuin rotan potta”!

Viikonlopun printtimediaa lukiessani vastaan osui tavalla tai toisella mielenkiintoisia kolumneja useampia. Kaikissa niissä käsitellään internettiä jollain tavalla.

Kirsi Piha aloittaa kolumninsa Talouselämässä vertaamalla internetissä välillä esiin ponnahtavia mainoksia hanhien pakkosyöttöön. Tuolla varsin epäeettisellä toimintatavalla hanhien  maksat turpoavat ja niistä saadaan kallista herkkua.

Piha ei suoraan väitä internetmainosten olevan epäeettisiä, kunhan nyt vain vihjailee.

Enhän minäkään niistä pidä, ja Kirsi Pihan tapaan olen myös paperilehden ystävä. Mutta minun mielestäni hyvää journalismia on kaikkialla, julkaisutavasta riippumatta, niin kuin mainoksiakin, jotka netissä  ponnahtaessaan ottavat Pihaa päähän. Luin kolumnin myös netistä, eikä siellä mikään ponnahtanut, edes Lotto-mainos.

Olen kuullut, että lukijat ovat maailman sivu kyselleet lehdiltä voiko lehden saada myös ilman mainoksia. Kirsi Piha yllättää liittoutumalla tähän joukoon.

Lempiälykköni Osmo Soininvaara kirjoittaa Suomen Kuvalehden laajassa kolumnissaan puolueiden vaalimenestyksestä. Kirjoituksen lopuksi Soininvaara viittaa blogien merkitykseen vaalituloksissa. Esimerkkinä hän mainitsee perussuomalaisten Jussi Halla-ahon, jonka maahanmuuttajavastaisuus on pursunnut juuri blogeista. Toisaalta Soininvaara toteaa omankin menestyksensä rakentuneen juuri blogin varaan. Hän kirjoittaa blogien ja nettikeskusteluiden tulevaisuudesta ja kasvusta: ”Tämä olisi hyvää kehitystä: ehdokkaat menestyisivät ajatuksillaan, eivät ulkoisilla tekijöillä.”

Juuri nyt Osmo Soininvaaran sivuilla käydään huippumielenkiintoista keskustelua geenitunnistamisesta ja maahanmuuttajista. Kannattaa tsekata.

Suomen Kuvalehden Susan Heikkinen on myös avoimmuuden kannattaja. ”Netti ei ole media, netti on paikka. Netti on kaupunki, jonne mennään kommunikoimaan, viihtymään, nauttimaan, tappamaan aikaa, etsimään tietoa tai hoitamaan asioita.” Heikkinen toivoisi myös, että keskustelu niin netissä kuin printissäkin käytäisiin ihmisten välillä omilla nimillä. Sitä hän ei silti vaadi, sillä se olisi hänestä sama kuin kaupungissa kiellettäisiin keskustelu tuntemattomien välillä.

PS. Netissä julkaistuu blogi ja printtilehden kolumni ovat mielestäni käsitteellisesti menneet sekaisin. Jotkut blogit ovat ilmiselviä kolumneja ja päin vastoinkin. Ehkäpä kielitoimisto keksii jotain jossain vaiheessa. Tai mitäs siitä.

Turun Sanomien nettisivut, jotka olivat suorastaan aikaansa edellä viime vuosituhannen loppuvaiheilla, lähettävät innokkaille tilaajilleen RSS-syötteellä hienoja uutisia. Mitään paikallista (siis itse toimitettua) ei koskaan ja senkin edestä STT:n välittämiä kiinnostavia urheilutuloksia vaikkapa Turkua koskettamattomista salibandyotteluista, pyöräilytuloksista maailmalla jne.

Ja ikiomaa TPS:ääkin käsitellään näin sympaattisesti:
Sarjajumbo TPS vei pisteet HIFK:lta
Helsingin IFK on joutunut taipumaan kotikaukalossaan jääkiekon SM-liigan peränpitäjä TPS:lle 1-3 (1-0, 0-2, 0-1) jne.

Tosi hienoa. Esimerkillistä ja innostavaa.

PS. tulossa on myös kohokohtia, alkaahan pesäpallokin taas keväällä.

Olen useita kertoja tällä palstalla kirjoittanut, suorastaan paasannut, mausta ja sen merkityksestä aterioinnissa. Ruoasta ja viinistäkin on ollut juttua, vaan ei pelkästään viinistä.

Nykyään Suomen varmasti tunnetuin ranskalaisen viinin tuottaja, Juha Berglund, hurahti viiniin liittyviin asioihin parikymmentä vuotta sitten ja perusti Decanterin, viiniharrastukseen liittyvän liikkeen Helsinkiin, alan perusmedian, Viinilehden ja alkoi julkaista jokavuotista Suomen viiniraamattua, Viinistä Viiniin –kirjaa. Ja  alkoi sittemmin viljellä viiniä Bordeauxissa Chateau Carsin –tilalla.

Juha uskoi ja panosti myös viinin tarjoiluun.Ja alkoi maahantuoda itävaltalaista huippuviinilasistoa, Riedeliä. Upeita – ja kalliita – Riedelin laseja löytyy kaikille rypäleille ja viineille.

Meni vuosia, enkä uskonut moiseen lasiajatteluun. Siisti jalallinen lasi ja sillä siisti, oli ajatteluni, Juhan aktiivisesta valistuksesta huolimatta. Kunnes kerran Carsinin tilalla digestiivivaiheessa uskoin. Hyvä juoma maistuu paljon paremmalta oikeanlaisesta lasista. Siis juuri oikean laisesta.

Olin tiistai-iltana Juhan ja kumppaneiden kutsumana viinilasitastingissa, jossa Riedelin karismaattinen omistaja Georg Riedel maistatti viinejä erilaisista laseistaan. Maistelussa oli neljä viiniä, valkoiset Sauvignon Blanc ja Chardonnay sekä punaiset Pinot Noir ja Cabernet. Apuvälineistönä asiamukaisten lasien lisäksi yksi vesilasi, muovimuki ja perinteinen pieni viinilasi.

Vaikka olen lähes vastaavan testin kokenut aiemminkin, tulos ällistytti. Viini maistui oikeasta lasistaan loistavalta, väärästä huonoimmiltaan  kamalalta ja pääsääntöisesti yhdentekevältä. Mutta tärkein kysymys tuli ratkaistua, kuten niin monessa asiassa ennenkin. Huonompikin viini maistuu hyvältä kun se tarjoillaan hyvästä lasista ja vielä oikeanlaisen ruoan kera.

Eli turha ostaa hyvää viiniä, jos ei ole kunnon lasia. Tai hyvää lihaa, jos ei osaa sitä laittaa tai ei ole kunnon välineitä jne.

PS. Keskusteluun voi osallistua ja väittää, että ei pidä paikkaansa. Mutta on turhaa. Kyllä se pitää.

Oletteko panneet merkille, että pääministeri ja kaksi ulkoministeriä matkustavat alkavalla viikolla Moskovaan?  Kannattaa seurata vierailuja poikkeuksellisen tarkkaan. Ja Venäjän ulkoministeri Lavrovin haastattelu sunnuntain Hesarissa kannattaa leikata talteen.

Jollakin tavalla tuntuu hiukan oudolta, että ulkoministeri Stubb menee Moskovaan tiistaina  tapaamaan ulkoministeri Lavrovia ja pääministeri Vanhanen ministeri Väyrysen kanssa seuraavana päivänä tapaamaan pääministeri Putinia. Tuntuu vähän siltä, että koordinaatio pettää. Varmaan pian myös maittemme presidentit tapaavat.

Muistan, että ulkoministeri Kanerva aikanaan lupasi teettää politiikka-paperin, ettei vaan selontekoa peräti, Suomen Venäjä-politiikasta. Mitähän sille toimeksiannolle on tapahtunut? Näytettäisiin ainakin tarvittavan.  Kun tuntuu vielä siltäkin, että nämä kolme herraa eivät puhu välttämättä yhdellä äänellä. Toivottavasti edes puhuvat toisilleen kotioloissa ennen matkaa.

Tottakai Suomen pääministeri menee Moskovaan silloin kun isännälle sopii. Vieraat tulee ajallaan, talo elää tavallaan sanoi jo Urho Kekkonenkin kun Olavi J Mattilasta ulkoministerin teki!

Ja totta kai virallinen vastaus on, että Stubb menee Moskovaan ETYJ:n puheenjohtajana. Mutta mahtaako olla ihan sattuma, että Lavrov Hesarissa kiittelee Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Ehkä ei olisi kannattanut Stubbin ensikommentissaan epäillä, että Lavrovilla on joku väärinkäsitys.

Taitaa olla peräti selkeä käsitys siitä, miten naapurissa halutaan Suomen asian olevan. Ja miten ETYJin puheenjohtajan tulisi toimia. Muistattehan vielä parin viikon takaa sen Königstedtin tilaisuuden. Meille sovitellaan nyt roolia, josta olisi vaikea kieltäytyä.

Tässä on jutun juuri: Venäjä rakentelee Georgian jälkeen omaa Eurooppa-politiikkaansa tekemällä ehdotuksia ja reagoimalla toisten toimiin. Kremlin suurella pöydällä on auki uusi palapeli ja siihen sovitetaan Suomellekin paikkaa.

Minä ainakin seuraan hieman normaalia herkemmällä korvalla ja silmällä, mitä Moskovassa puhutaan.

Kun tulin työelämään kiinteillä työsuhteilla 70-80 –lukujen taitteessa, toimistoautomaation huippua edusti faksi. Laite, jolla dokumentin saattoi siirtää lähes alkuperäisen kaltaisena puhelinlinjaa pitkin toiselle osapuolelle. Siirto kesti 3 minuuttia per dokumentti.

Se oli huikeaa.

Sittemmin koko väline on lakannut olemasta tärkeä sähköpostin yleistymisen myötä. Tosin operaattorit ja laitetoimittajat ovat kuiskineet, että faksimyynti on yht’äkkiä lisääntynyt, sillä se on ainoa absoluuttisen luotettava väline luottamuksellisten asiakirjojen siirtelyyn.

Meillä toimistossa faksia on pidetty muutamien vedosten sisältöön liittyvien asioiden tarkistusten takia.
Runsas viikko sitten toimistomme ovikello soi ja yläkerrassa sijaitsevan mainostoimiston sympaattinen ihminen seisoi ovellamme kädessään pinkka fakseja. ”Nämä ovat tulleet meidän faksiin ja kuulunevat teille” oli viesti.

Hei, hetki! Haloo! meidän fakseja kilpailevan mainostoimiston faksiin? Soitto operaattorille: ”Mitä helvettiä?” Vastaus: ”Mahdottomuus!”. Mutta, tutkitaan.

No, tutkiminen kesti viikon, puolitoista ja yläkerran väki toi tai me haettiin harmittomat tarkistusvedokset sieltä.

Eilen saimme asian kuntoon. Sonera oli vähän järjestellyt piuhojaan. Tai tämmöisen vastauksen saimme laskutusoperaattoriltamme DNA:lta. Mitään fataalia ei tapahtunut. Mutta olisi voinut.

Voiko operaattorien toimintaan enää luottaa? Jollain on kupariverkko ja se laskuttaa siitä toista. Toinen tai kolmas myy edelleen. Kuka vastaa?

Olisi aika kiva, jos voisi luottaa, että viestit menevät sinne minne niiden pitää mennä. Vai mikä on operaattorien missio. Mahdollisimman messevä laskutus?