Luin ruotsalaisen Mats-Eric Nilssonin kirjan Petos lautasella (WSOY 2008) jouluruokaa sulatellessa. Se on ajankohtainen ja provokatorinen kirja kaikesta siitä mitä syömme, tai paremminkin mitä meille syötetään. Sillä tuo meille syöttäminen on kirjan johtava teema.

Ruoka aukenee kirjassa tuoteselosteitten kautta. Nilsson kehottaa kuluttajia lukemaan tuoteselosteet ennen ruoan ostamista ja vaatimaan kauppiaalta aitoa ruokaa.

Väärennetystä ruoasta kirjassa puhutaan kun tarkoitetaan erilaisilla lisäaineilla, aromeilla ja aromivahvisteilla rakennettua teollista ruokaa.

Vaikka mielestäni tiesin kaiken etukäteen mitä kirjassa todistellaan, se hätkähdytti silti. Nilsson toi esille kymmeniä esimerkkejä falskeista tuotteista. Eräs esimerkki oli tex-mex –ruokaan kuuluva valmis guacamoletahna. Guacamolehan on avocadotahnan synonyymi, eikä siis sitä voi olla ilman avocadoa. Paitsi kaupassa.

Kirjan innottamana kävelin kuivamuonakaapille, otin luupin käteen (ihan totta, niin pientä printtiä tuoteseloste tummanpunaisella pohjalla oli) ja järkytyin: yli kolmenkymmenen tuotteen listan häntäpäässä sanottiin avocadojauhetta olevan tuotteessa 0,4%! Guacamolehan tehdään murskaamalla parin avocadon liha, lisäämällä sitrunamehua, öljyä, sipulia jne. Mutta tuoretta hedelmää siis valtaosin.

Lähdin kauppaan ruokaostoksille ja suuntasin tex-mex –hyllylle. Kaupan oma private label sisälsi hedelmää 1,7% ja vähän kalliimpi tuote peräti 26%.

Muutama viikko ennen kirjan lukemista sorruin ostamaan itsenäisyyspäiväksi Poutun prinssinakki- ja cocktailpulla –lajitelman. Ajattelin, että Kaius napostelee pieniä lihapullia. Niinpä avasin pakkauksen ja maistoin palleron. Maku oli kammottava! Otin pakkauksen käteeni ja luin tuoteselosteen. Palleroitten lihaprosentti ilmoitettiin pienessä präntissä 24:ksi! Nakkien vastaava oli 60. Heitin pullerot roskiin ja tein nakeista kastiketta, enkä ikinä enää osta mitään Poutun tuotetta.

Tämän ja kirjan lukemisen ansiosta kuljen kaupassa täst’edes paitsi lukulasit, myös luuppi taskussa…

PS. kirjoitin syksyllä lukulasien tarpeellisuudesta kaupassa myös Gourmet-lehteen.

Mediassa on tänään revitelty taas vaalien rahoitusilmoituksien satoa. Nehän piti jättää maanantain kuluessa. Varsinaisia mainosguruja nämä kaupunginvaltuutetut! Tekevät n. 10.000 eurolla uskomattoman laajoja kampanjoita. Kaikilla on nettisivut, kaikki painattavat esitteen, teettävät videoklippejä ja valokuvauksia, ostavat ulkomainontaa, liikennevälinemainontaa, päivälehtimainontaa. Ja teettävät työn vielä mainostoimistossa.

Uskomattoman tehokasta työtä, hinta/laatusuhde on paikallaan. Kannattaisi palkita jollain mainosalan pystillä!?

Vai olisiko kyse toimivaksi todetusta politiikan konstista, valehtelusta?

Nuarempan määkin pruukasi kanta hualt Turu imagosta. Mut mä ole lopettanu se. Ei siit tul last ei paska vaik kui pal toohotais.

Ehkä on sitten totta, että kaikki ymmärtävät meitä väärin. Etenkin helsinkiläiset. Ja syyhän on tietenkin se, että ovat vaan kateellisia. Meillä on asiat kerta kaikkiaan niin hienosti, että kateus luo väärämielisyyttä eikä sitä vastaan kannata tapella.

Kun kuuntelee tämän kaupungin eliittejä, muodollisia ja epämuodollisia, porvareita tai sosialisteja, julkisen vallan eliittejä tai liikemieseliittejä, ei juuri muuhun johtopäätökseen voi tulla. Mutta onko sillä oikeasti jotain väliä, minkälainen imago Turusta on muualla Suomessa? Jos annettais vaan olla. Olemme juuri valinneet ”uuden” luottamusmiesjohdon ja tiedot tämän johdon johtovalinnoista antavat odottaa, että sama meno tulee jatkumaan.  Eikö tämä kaikki viittaa siihen, että kansalaiset ovat kovinkin tyytyväisiä asiantilaan.

Jos imagolla jotain merkitystä olisikin kaupungin hyvinvoinnille, niin aika on jo tehnyt tehtävänsä. Kaupunki on tyhjentynyt kansallisen tason yrityksistä. Harvat pääkonttoritkin ovat lähteneet. Voimme todistaa toisillemme, että onhan meillä telakka (jonka nimeä kovin harva turkulainen osaa tunnistaa), jonka pääkonttori on joko Koreassa tai ainakin Ranskassa.

Varsinainen aikapommi pihallamme on vuosi 2011. En tiedä, eikä kukaan tiedä, mitä sille tapahtuu. Kolmen päivän päästä eletään vuotta 2009 ja sitten seuraava vuosi onkin jo 2010. Harvinaisen hyvin osaavat pitää piilossa ne huikeat hankkeet, jotka siitä noin 1000 esityksen joukosta varmaankin jo on valittukin. Joku tamperelainenhan voi ne vaikka varastaa

Silloin kun nuorempana olin kovinkin huolissani Turun kehityksestä, tein monellekin taholle esityksiä, että kerätään kokoon porukka pitämään muutama istunto ja miettimään, mistä Turun tilanteessa oikein kiikastaa. Tehdään Valkoinen Kirja, ellei suorastaan Selonteko. Otettaisiin porukka, joka osaisi katsoa asiaa helikopteriperspektiivistä, osaisi nähdä muutakin kuin omat edut ja katsoa vähän väljemmin.  Monet olivat jopa innostuneitakin asiasta, mutta kukaan ei vaan soittanut, että tehdään se. Mulla oli, ja on, nimilistakin jossain.

Nyt olis paikallaan kerätä vaikka neljä ihmistä, kaksi naista ja kaksi miestä, vuokrata kaupungin vuokramökki Lapista, ottaa mukaan kevyesti juotavaa ja syötävää ja kannettavat tietokoneet ja kirjoittaa pamfletti Turusta. Jotta voisi edes aloittaa miettimään, mitä voisi tehdä, olisi avattava ruumis.

Mutta Visa, koeta oppia vähitellen, että meillä on kaikki hyvin ja ainakin paremmin kuin Tampereella ja että kyse on kateudesta. Kateellisten kanssa täytyy vaan elää!

Taloustutkimus Oy julkisti joulun alla suomalaisten kaupunkien imagotutkimuksen. Se meni valtakunnanjulkisuudessa pienellä huomiolla, lähinnä esille tuli, että isoista kaupungeista Tampereella on hyvä imago, samoin Naantalilla pienissä kaupungeissa. Ja että Turun imago oli isojen kaupunkien huonoin.

En kovin suurella innolla puutu aiheeseen, mutta pakko on, kun havaitsin tänään postiluukkuun jätetyssä Turkulainen-lehdessä artikkelin ”Turun imago maan tylyin”.

Otsikko lähti faktasta, tutkimuksen sisällöstä. Jutun sisältö taas oli juuri sitä mikä tuottaa otsikon aineistoa. Varsinaisessa jutussa Turkulaisen tuleva päätoimittava seli-selittää miksi näin on. Että turkulaisten käytös jossain tilaisuuksissa saatetaan kokea ylpeäksi.

Tähän on kommentoitava, että ehkä olisi parempi pyrkiä erilaisiin tilaisuuksiin Helsingissä kuin kutsua helsinkiläisiä katsomaan meidän omaa pönötystämme vaikkapa Merkurius-karnevaaleilla. Havaintoni kun on ettei meikäläisiä juuri isolla kylällä näy, valitettavasti. Jummi Wihantoa on aikanaan moni Turussa arvostellut ”Helsingissä touhuamisesta”, mutta eipä juuri muita ole näkynyt. Konsuli Wihanto on tehnyt kuitenkin hyvää työtä, toki näköisellään tavalla.

”Uskon, että imago ja todellisuus eivät kohtaa näissä tutkimuksissa” sanoo Turun kaupungin palvelutoimen apulaiskaupunginjohtaja Maija Kyttä samassa lehtijutussa.

Voi kamalaa!

”Siinä suhteessa olisi paljon kehittämisen varaa. Tunnen sen verran Tampereen sosiaalisektoria, että väitän Turun hoitavan sen puolen palvelut tasokkaammin ja monipuolisemmin. Mutta miten se saataisiin esille, siinä onkin pulma. Turku-strategiassa imago onkin otettava vahvan tarkastelun alle, Maija Kyttä sanoo”

Jep-jep. Nyt kaikki puolueet ovat saaneet  allekirjoitettua ”hallitus-sopimuksen”, paperin jonka pelisäännöillä kaupunkia johdetaan seuraavat neljä vuotta. Ehkäpä siellä lukee, että kaupungin imago vastaisuudessa on hyvä.

Tuntuu typerältä saada mediasta informaatiota, josta paljastuu, ettei kaupungin virkamieskunnassa, edes ylimmillä tasoilla, ymmärretä mitä imago tarkoittaa. Että sitä ei säädellä poliittisin päätöksin. Ja että omalla mielikuvalla, jota harhaisesti usein kutsutaan totuudeksi, ei ole mitään tekemistä sen kanssa josta muodostuu se imago. Jota kiusallisissa tutkimuksissa mitataan.

Kun akuuteista viestintäkriisestä on onneksi päästy, kannattaisiko Turun panna viestintään hieman enemmän painoarvoa vaikkapa vaan ihan heti. Enkä tarkoita tällä uusien satasivuisten esitteitten painattamista.

Eikä pahitteeksi olisi pysähtyä miettimään mistähän ne viestimet sen kaiken ”kamalan roskan” ammentavat.

Turussa kun ollaan, palkattaneen taas yksi virkamies lisää. Ehkä se siitä…

Jouluaattoyönä Kannuvalimossa aletaan jo odotella joulupukkia. Kinkku on lämpenemässä paistokuntoiseksi aamuun. Riisiryynit on pehmitetty ja puuro odottaa vain hauduttamista aamun koittaessa. Saunakin on esisäädetty päälle. Jouluaattoaamun valmistelut ovat hallinnassa. Perunalaatikko tuoksuttaa kypsymisen merkkejä.

Vielä viime viikolla tuntui lähinnä huumorilta ajatus joulun rauhasta ja pysähtymisestä. Ja kaiken hässäköimisen jälkeen se onkin taas läsnä. Rauha ja hyvä mieli.

Tänä jouluna meillä on sovittu, että ruokalajeja on vähemmän. Haasteelliselta se näyttää. Pitää aamulla virittää pari yllätyssilliä ym.

Meillä kun on kuusi ollut sisällä jo kohta viikon, mietityttää mitenkä Tero-Pekka tänä vuonna onnistuu. Viime vuonnahan hänellä oli tiettyjä hankaluuksia kuusen hankitsemisessa.

Kannuvalimon koko kirjoittajajoukon puolesta toivotan lukijoillemme mitä parhainta joulun aikaa!

Ei vielä uutta vuotta, sillä tarinaa syntyy ennen vuoden vaihtumista…

Huomenna julistetaan joulurauha, noin henkilökohtaisesti. Muutama rankka matka Helsinkiin on taasen (kerta 29) johtanut vuoden huipennukseen. Kamarikuoro Sympaatin joulukonsertti Helsingin Vanhassa kirkossa klo 16, siis lauantaina 20.12. Tervetuloa!

Kuoron johtaminen on fyysisesti aivan mahdottoman suurenmoista. Tenniksessä täydellisesti onnistunut ohituslyönti antaa hieman samanlaisen tunteen. Mutta kun puolentoista tunnin tennismatsissa sitä todellista pelaamista on ehkä vartin verran, samanmittaisessa joulukonsertissa saa nauttia tunnin ja vartin. Yhteislaulujen aikana voi vähän huilata, ikään kuin vaihdettaisiin kenttäpuoliskoa.

Aivan erityisen nautinnon saa johtaessaan itse kirjoittamaansa musiikkia. Siinä palataan hetkeen – joka siis tuntuu hetkeltä, mutta voi todellisuudessa olla monta tuntia ja sitten taas monta tuntia – jolloin musiikin välineet, nuotit, tauot, rytmit, harmoniat, tapahtumat, nousut, laskut, vastakkain asettelut, kehittelyt, sisäinen muoto, yllätys, kehitys ja kokonaisuus jollakin kumman tavalla törmäävät soivaksi yhteydeksi ja jatkumoksi nimeltä oma teos eli opus.

Huomenna mukana on yksi oma sävellys ja kaksi sovitusta. On se mukavaa, kun ne seisovat nuottipaperilla. Mutta kun ne kohotahdilla potkaisee liikkeelle, niin ollaankin eri maailmassa. Minä johdan musiikkia, musiikki johtaa minua.

Kokeilepa, sinä kannustelija, kotona! Valitse itsellesi tärkeä opus ja laita se soimaan. Jos musiikki menee kolmeen, lyö ykkönen alas, kakkonen ulos (kehosta pois päin eli oikealla kädellä oikeaan) ja kolmonen ylös. Neljään mentäessä johdetaan kaavaa alas – vasemmalle – oikealle – ylös. Kahdessa lyödään ikään kuin kaaressa ulos – ylös – ulos – ylös. Oikealla (tai siis sillä omalla vahvemmalla) lyödään yleensä tahtia ja toisella kädellä annetaan musiikille tulkinta, samoin kuin kasvoilla ja keholla; alussa voit toki tehdä molemmilla käsillä ikään kuin peilikuvallisia liikkeitä. Ennen musiikin alkua annetaan upbeat eli kohotahti eli se edellinen lyönti tuossa kaavassa ja sitten se aloittava lyönti jäntevästi. Kun haluat voimakasta meteliä, näytä se isommilla liikkeillä, hiljainen pienillä. Sitten kun homma alkaa sujua, voit antaa iskuillesi hieman pehmeätä rekyyliä ja pyöreyttä, tanssijan käsien tavoin.

Käsien kautta saat musiikin sisällesi, kehoon, tunteeksi ja liikkeeksi. Asetu kaiuttimien keskelle sopivaan haara-asentoon. Ja orkesterisi edessä voit ottaa tikun tai kynän käteesi. Jos nuottien lukeminen on tuttua, avaa partituuri (voit lainata musiikkikirjastosta tai jopa löytää netistä). Mutta mukavinta on, kun osaa teoksen ja voi johtaa ilman nuottia.

Ehkä on kotiväen mielenrauhan kannalta hyvä aloittaa kapellimestarointi ihan yksin. Verhotkin voi vetää kiinni.

Tee tämä kerran päivässä, vaikka puoli tuntia kerrallaan (Beethovenin yhdeksäs kestää noin 75 minuuttia, joululaulut pari, kolme). Sydämesi elää musiikin mukana. Pulssi kohoaa. Eipä tunnu kinkku vyötäröllä joulurauhan loppuessa.

Joulupukki tuo silloin tällöin jo ennen joulua paketteja työpöydälle. Ja utelias kun on, semmoiset pitää avata.

Sain tänään pienen kirjapaketin. Paketin sisältä paljastui riemastuttava Säännöt, miehen kirja (Nemo 2008). Se perustuu Esquire-lehden palstaan, jossa annetaan elämisen ohjeita. Kirjan kääntäjä Jyrki Lehtola toteaa esipuheessaan, että kaikki säännöt ovat totta. Ja että niiden omaksuminen helpottaa huomattavasti elämää. Ja ettei helpossa elämässä ole mitään pahaa. Nuo virkkeet vetävät sääntöjen ideologian yhteen.

Joulunajan stressiä keventääkseni lainaan kirjasta joitain sääntöjä:
- Mitä lihavampi mies, sitä pienemmät uimahousut.
- Ne, jotka väittävät rakastavansa munakoisoa, valehtelevat.
- Voileipä maistuu täsmälleen 33% paremmalta toisen tekemänä.
- Vaikka jazz ja brunssi ovatkin hyväksyttäviä erillään, niitä ei tule koskaan yhdistää.
- Älä luota mieheen, joka kutsuu vessaa pikkulaksi.
- Vaikka kuinka harjoittelisit, et voi sanoa ”Just joo” kuulostamatta sarkastiselta.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen lähikaupasta hankkimaasi alkoholitonta viiniä, jossa lukee ”ruoan valmistamiseen”.
- Älä koskaan käytä ruoan valmistamiseen viiniä, jota et haluaisi juoda.
- Jos juot vain harvinaisia keräilyviinejä, älä valmista ruokaa.
- Valkoisten kenkien tehoa on tarpeetonta korostaa valkoisella vyöllä.
- Älä koskaan luota mieheen, jonka etu- ja sukunimen välissä on kirjaimia.
- Älä kuuntele ketään, joka sanoo ”hiinä ja hiinä”.
- Etenkään jos henkilö oli hetki sitten ”palaamassa astialle”.
- Prada-salkun ostanut mies ei oikeastaan tarvitse salkkua.
- Jos olet järjestänyt levysi genren, ilmestymisvuoden ja aakkosten mukaan, olisi korkea aika alkaa tavata ihmisiä.
- Hummeri on aina pieni pettymys.
- Kampaamoita typerämmät nimet on vain veneillä.
- Kukaan ei koskaan väitä, etteikö kanasalaatti olisi tehty samana päivänä.

Jne. Miehille suunnattuja sääntöjä on kaikkiaan 599. Ja kaikki totta.

Syksyn suuri mediatapahtuma huipentui hetki sitten. Idols-äänetys päättyi ja niinhän siinä sitten kävi, että Koop Arponen voitti Anna Puustjärven 7-3.

En ole katsonut kisaa, mutta loppuhehkutus kiinnosti. Siitä kun tulos tuli, se oli Iltalehden sivulla minuutissa, Ilta-Sanomissa kolmessa. Ilta-Sanomat tosin kertoi jo muutakin kuin otsikon.

Jäin vaan miettimään missähän se kovin kisa käytiin, Koopin ja Annan välillä vai jossain muualla?

Mediassa on nähty paljon vaivaa Ahtisaaren Nobel-juhlista. Siitä, keitä hän kutsui omiin bileisiinsä ja varsinkin keitä ei. Turun Sanomien Aimo Massinen oli suorastaan loukkaantunut Halosen puolesta. Hän jopa epäili, ettei näin pienen valtion sankari ehkä oikein kestä noin suurta palkintoa.

Koko kolumni oli otsikoitu: ”Kokoomus juhlii, keskusta kärsii”. Itse luin rivien välistä, että otsikkoa olisi voinut jatkaa: …ja demaria vi**ttaa.

Vaivaa on nähty myös Sari Sarkomaan hallituksesta poisjäämisestä. Kummallista, miten henkilökohtaiset asiat vaivaavat niin toimittajia kuin varsinkin toimittaja-naisasianaisia.

Sarkomaa itse kommentoi, että jos mies olisi tehnyt vastaavan ratkaisun, häntä olisi kehuttu, nyt naista säälitään. Harmittaa tuommoinen fiksun ihmisen – ja päätöksen – puolesta.

Suomalainen ruoka näyttäytyy maailmalla nykyään vähän väliä, eikä haukuttuna, vaan ylistettynä. Nyt on asialla the New York Times, jonka syöte paukahti ruudulleni illalla.

NYT on vieraillut Helsingissä mm. ravintola Groteskissa ja ravintola Juuressa, joista kummastakin lausutaan suorastaan ylistäviä arvioita. Sama koskee ravintola Loftia ja Nokkaa.

Hienoa! Kuinka ollakaan, juttu alkaa vanhalla Berlusconi & Chirac –tarinalla. Se tarina onkin todella ollut onneksi ruokakulttuurillemme!

Olen New York Timesin sivujen ehdoton fani, eikä vähiten hurmaavien kuvaesitysten takia. Katsokaa!

Kansalaisten tietämättömissä käydään Suomessa ankaraa vääntöä turvallisuuspolitiikasta.  Asiaa harrastavana ja sivusta seuraavana on pakko ihmetellä, missä se turvallisuuspoliittinen selonteko oikein viipyy.

Olen kuullut Helsingin kabineteissa kerrottavan, että paperi oli valmis jo kesällä, niin kuin pitikin. Mutta sitten tuli Georgia. Viikkokausia kuulemma pyöriteltiin sanamuotoja, miten sitä asiaa oikein tulisi selonteossa käsitellä. Nuori ulkoministeri hämmensi pataa sanomalla suurlähettiläskokouksessa, että Suomessa on Natofobia.

Sitten lykättiin selonteon julkistamista kunnallisvaalien yli. Turkulaisena äänestäjänä tosin en huomannut turvallisuuspoliittisten kysymysten liiemmälti heijastuneen vaaleihin. Mutta siirrettiin kumminkin.

Nyt sitä odotetaan ehkä Helmikuussa, ehkä myöhemmin. Syyksi on sanottu, että on vaikea löytää kokousaikoja. Kenelle? Olen kuullut, että itse raportti on jo luovutettu hallitukselle ilman suurta julkisuutta. Onko asia nyt niin, että Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunnan jäsenet, Tasavallan Presidentti mukana, käyvät virkamiesten kuukausia fiilaamaa tekstiä rivi riviltä? Mikähän siellä nyt niin vallankumouksellista on?

Luulenpa, että vallankumouksellista ei suinkaan ole, että siellä ehdotettaisiin Natoon menoa. Luulen, että päinvastoin. Olen ollut huomaavinani, että puolueettomuus on taas tullut keskusteluun muualtakin kuin ulkoministeri Lavrovilta.  Onko nyt paineita sen kuuluisan option rajaamiseen? Optioitahan nyt leikataan muuallakin, ehkä mallia otetaan pankkiirien optioleikkauksista.

Ja nyt sitten on huomattu, että sitä Naton valmiusjoukkopäätöstäkin täytyy pohtia uudelleen. Se saattaa olla kyllä perusteltuakin. Kun tässä sitä Obaman Eurooppa-politiikan linjausta vielä odotellaan, on syytä varautua siihenkin ”optioon”, että hän haluaa parantaa liittolaissuhdetta Eurooppaan pyytämällä lisää joukkoja Afganistaniin. Mitäs siihen vastataan?

Enkä oikein muutenkaan ymmärrä, miksi meidän täytyy väenväkisin osoittaa olevamme niin hyviä liittolaisia että, kun kumminkin olemme ulkopuolella liiton. Kas siinäpä kysymys.