Jossain vaiheessa kun Antti Vahteran kanssa olimme puuhastelleet ruokakirjojen tekemisen kanssa, alkoi sataa kyselyjä kirjoittaa lehtiin ruokajuttuja, kolumneja ja tuottaa reseptejä.

Kirjoitinkin salanimellä ”Antti Vahtera” Antin kanssa juttuja Taloussanomiin parin vuoden ajan, kunnes se loppui intressiristiriitaan Kauppalehden kanssa. Olimme osakkaana Ruokalassa, joka tuotti sisältöä toisen leirin lehteen ja se ei Kauppalehdelle käynyt.

Ei ehtinyt kulua kuin kuukausi kun Leeni Peltonen, silloinen Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö, kysyi kiinnostustani kirjoittaa syvästi arvostamaani lehteen.

Aloitin joulukuussa 2001 ruokaohjeella varustettujen kolumnien kirjoittamisen. Olin keskeisesti mukana myös Gourmet-lehden synnytyksessä 2004 ja tuotin sisältöä siihen viisi vuotta aktiivisesti kirjoittaen.

Gourmet loppui kustantajan päätökseen ja päätin katsoa ympärilleni ruokamediaa.

Olen aina sanonut kun suomalaista ruokamediaa on käsitelty, että Suomen ykkönen on Hesarin ruokatorstai, Ruoka&Juoma. Siksi olen ollut tänään kovin iloinen vastaanottaessani onnitteluja ja innostuksen purkauksia, sillä tänään julkaistiin ensimmäinen kolumnini Helsingin Sanomien ruokasivuilla. Kirjoitin perunan puolesta, mikä onkin minulle läheinen ja tärkeä asia. Lukekaa Hesaria…

Olin Ilkka Kanervan kanssa keskustelemassa ulkopolitiikasta. Tilaisuus Turussa oli osa Kokoomuksen tempausta ulkopolitiikasta ja siitä keskustelemisesta. Huolimatta mielestäni ylettömän lapsekkaasta mainoksesta (tai ehkä juuri siitä syystä) paikalle oli tullut yllättävän paljon väkeä. Eikä vain kokoomuslaisia.

Oli miellyttävä tilaisuus. Oli tietenkin aika mielikuvituksetonta laittaa Vanhan Liiton miehet keskustelemaan ulkopolitiikasta. Siinä tilaisuuden aikana muistui mieleeni, että I kanerva ja minä olimme peräkkäin 1980 –luvulla Turun Paasikivi-seuran puheenjohtajia.

Paasikivi-seura oli vielä tuolloin ulkopolitiikan opin, Paasikiven aatteellisen perinnön niin kuin säännöissä sanotaan, ylin vaalija maassa. Luonnollisesti Paasikivi-seurojen puheenjohtajat olivat seutukunnalla opin ylipappeja. Taisin olla vielä valtakunnallisen Paasikivi-seurojen neuvottelukunnankin puheenjohtaja.

Ei hävetä yhtään. Se oli sitä aikaa.

Paasikivi-seurakin piti kokouksiaan ravintoloissa, mutta vain kabineteissa ja hillitysti. Usein tarjottiin vierailevalle puhujalle ja valikoidulle seurueelle illallinen. Se oli opettavaista aikaa. Tulin Turun Paasikivi-seuran sihteeriksi 1975. Puheenjohtajana oli kenraali Urpo Levo. Silloin opin kaiken sen (vähän voisi joku sanoa!) mitä osaan pöytätavoista ja illallisten kutyymistä ja keskustelun tyylistä.

Kenraalissa, 18 vuotta Urho Kekkosen adjutanttina palvellessa Levossa oli tyyliä. Eikä koskaan, edes vahingossakaan ja vaikka joskus oltiin maistissakin, häneltä lipsahtanut mitään entisestä isännästään. Lojaaliosuus oli lojaalisuutta loppuun asti.
Mutta nyt oltiin olutravintolassa. Keskustelu oli vilkasta ja etenkin nuorten ihmisten, sanoisinko nuorten naisten, puheenvuorot olivat aivan erinomaisia. Ei mitään jargoniaa, ei itsestäänselvyyksiä vaan selkeitä puheita.

Kyllä siinä Vanhan Liiton miehet olivat vähällä nieleskellä tyhjää. Putosimme kuitenkin jaloillemme. Sen verran on kokemusta keskustelutilaisuuksista.

Mutta tulevaisuus on hyvissä käsissä. Ehkä vielä näemme sen päivän, jolloin ulkopolitiikasta keskustellaan kuin mistä tahansa luonnollisesta asiasta. Ihmisten touhuahan sekin vain on!

Olen koko aikuisen ikäni mielelläni käynyt päivittäistavarakaupassa. Tehnyt ruokaostokset joka päivä, sillä syön leipäni mieluimmin tuoreena. K-kaupat ovat myös viehättäneet muita kaupparyhmiä enemmän. Kauan sitten valinta perustui vaan intuitioon, nykyisin enemmän havainnointiin ja fiiliksen mittailuun.

Sen verran seikkailen myös S-kaupoissa, että tiedän mikä siellä on meininki. Ja joka kerta kun tulen sieltä ulos, päätän etten taas mene. Kunnes joku asia pitää taas käydä tarkistamassa. Tiedä vaikka että löytäisi Plup-vesipullon. Ei löydä.

Nautin suunnattomasti viime viikon Markkinoinnin ja mainonnan jutusta ”Järki vai tunteet”. Siinä analysoitiin erittäin yksinkertaisesti ja selkeästi kaupparyhmien välisiä eroja. Kaupparyhmien vetovastuisia oli haastateltu ja johtopäätöksenä oli mm. erimielisyys siitä, hakeeko asiakas elämyksiä ruokakaupasta. Jo tuo on selittäjä sille, miksi ne näyttävät niin erilaisilta.

S-ryhmässä kun ei elämyksiin uskota, ei niitä myöskään tarjota. Prismat ja S-marketit ovat samalla logiikalla kaikenlaisen gastronomisen kehityksen jarruja.

Myös jutun kuvitus, tekijänä Tuomas Ikonen, oli huikea. Siinä koko tarina aukenee yhdellä vilkaisulla. Ja jokainen voi valita omansa.

Tänään illalla olimme Ikeassa ostamassa kaikenlaista pikkupojallemme, herra K:lle. Samalla poikkesimme kaupan ravintolaan ja päätettiin syödä maailman yksi kuuluisimmista ruoka-annoksista, Ikean lihapullat, kastike ja puolukkahillo. Sekä tietenkin perunat.

Perhetarjous kolmelle: 10 euroa, sisältäen ruokajuomat ja juniorille jälkkäriksi jätski. Huikea juttu. Ruoka varsin hyvää ja konsepti toimi. Ei siis ihme, että kuuluisa.

Aloitin itsenäisen autoilun käytetyllä Saab 96lla 1970 – 1980 –luvun vaihteessa. Kun ensimmäisen kone laukesi pakkasella, hankin toisen, käytetyn. Sitten siirryin Volvoihin nyt sitten 2000-luvulla saksalaiseen. Mutta Saabilla aloitettiin.

Itselleni ei jäänyt sen paremmin intohimoa kuin vastenmielisyyttäkään kyseiseen ruotsalaiseen. Saabismista ei tullut sairautta.  Mieleeni on jäänyt oikeastaan vain vapaakytkin. Oli kiva päästellä ykköstiellä Paimion Motellin mäkeä alas Halikon suuntaan.

Saabin tarina on kiinteä osa ruotsalaisen teollisuusyhteiskunnan historiaa. 1947 tuli ensimmäinen Saab 92. Ruotsalaisilla oli aikaa ja rahaa kehittää tuotettaan. Samaan aikaan me rakensimme Neuvostoliitolle laivoja ja koneita ja asutimme siirtoväkeä ja sodasta palanneita miehiä.

Ruotsilla oli rahaa ja aikaa tehdä huipputeknologiaa. Oli omat teräkset ja kaikki. Voi sitä alemmuuden tunneta, jota koimme. Vain Voitto Hellsten toi lohtua ohittaessaan kalkkiviivoilla (ne olivat siihen aikaan kalkkia!) Alf Petttersonin pitkässä viestissä.

Mihin se Ruotsin teollinen mahti meni? Siihen, kun muutkin saivat asiansa kuntoon ja kykenivät kilpailemaan. Se oli paljon ennen Kiinaa. Ruotsin sodanjälkeinen teollisuushistoria voisi opettaa paljon. Ja Saab on sen kantava juoni.

Suurin mysteeri on, miksi Saab ja Volvo myytiin amerikkalaiselle autoteollisuudelle, jonka tiedettiin elävän auringonlaskun aikaa. Nyt se laski ja Saab, kuten kohta Volvokin, samoin kuin Opel, ovat takaisin lähtöruudussa. Tulee olemaan koko Euroopan kannalta äärimmäisen tärkeätä, että autoteollisuus täällä löytää ja keksii uuden paradigman, niin kuin hienosti sanotaan.

En usko, että autoteollisuus Euroopasta loppuu, mutta jotain perusteellisesti uutta teknologisesti ja filosofisesti pitää keksiä. Ruotsalaiset ovat oikeassa: ei nykyinen Saab valtionrahalla nouse lentoon.

Emme kuitenkaan saa olla ruotsalaisille vahingoniloisia. Voi sattua meillekin.

Mestarikokki Hans Välimäki nosti makkarakastikkeen esille Suomen aliarvostetuimpana ruokana Mitä Suomi On? –verkkopalvelun ruokakulttuurihaastattelussa. Ja totta onkin, että viimeaikainen syömisen suunta ei ole makkarakastikkeen tyyppisiä ruokia suosinut. Jo vaikkapa siksi, että ruoka tehdään nykyään niin epätrendikkään ruskean kastikkeen päälle ja siinä on makkaraa. Mutta Välimäki tykkää siitä.

Ja hyväähän makkarakastike on, suorastaan herkkua, kun malttaa keittää kastiketta kauan ja lisätä ruskistetut makkaransiivut mukaan vasta lopuksi. Laitankin tämän jutun loppuun oivan ohjeen toteutettavaksi hiihtolomaviikon ulkoilupäivään.

Jännä juttu tämä ruokakulttuurimme, miten nopeasti se nykyään tuo uusia, jopa kovin vieraita, ruokia pöytäämme ja yhtälailla unohtaa vanhat klassikot. Hyvät vanhat jutut tosin tapaavat tulla uudelleen ja uudelleen, onneksi.

Hans Välimäen haastattelu käsitteli ensisijaisesti ruokakulttuuriamme ja sitä, onko sitä meillä vai ei. Hans sanoo ei. Mutta hyviä ruokia meillä on, joita voisi enemmän arvostaa.

Ottakaa kantaa ja lukekaa myös keskustelupuheenvuorot Hansin videoon liittyen.

Makkarakastike

1 dl    vehnäjauhoja
100 g  suolatonta voita
1 l  kiehuvaa vettä
2  lihaliemikuutiota
2 dl  kermaa
valkopippuria myllystä
Maldon-suolaa
1  HK:n sininen
Sulata voi valurautapadassa. Lisää jauhot ja anna niiden ruskistua kauniiksi. Sekoita koko ajan. Varo, etteivät jauhot pala. Lisää kiehuva vesi ja lihaliemikuutiot. Jos sinulla on itse valmistettua lihalientä, käytä sitä. Sekoita vispilällä kerma sekaan. Anna kiehua reilulla lämmöllä 10-15 minuuttia. Jätä sitten liedelle kevyesti porisemaan ainakin tunniksi, mieluummin 2-3:ksi. Tarkkaile kypsymistä ja lisää nestettä tarvittaessa. Mausta valkopippurilla ja suolalla.

Poista makkarasta kuori syvällä viillolla. Leikkaa makkara ohuiksi siivuiksi. Paista voissa kauniin ruskeiksi. Nostele makkarat pannulta, mutta älä rasvaa. Lisää makkarat kuumaan kastikkeeseen ja nauti.

Meillähän on se kuuluisa lautasongelma. Tarvitaan ylimääräinen lautanen, kun mennään Euroopan unionin huippukokouksiin.

Mutta nyt on löytynyt vielä suurempi ongelma: missä Ranskan presidentti Sarkozy istuu, kun huhtikuun 6. päivä pidetään Naton 60-vuotisjuhlakokous. Der Spiegel raportoi, että Ranskan presidentti ei halua noudattaa aakkosellista istumajärjestystä, vaan haluaa istua Naton pääsihteerin Jaap de Hoop Schefferin vieressä (en sitten koskaan ehtinyt oppia tätä nimeä, hän ilmeisestikin vaihtuu kesällä Tanskan nykyiseen pääministeriin!)

”Haluun istua Jaapin vieressä!” tiedetään Sarkozyn vaativan. Tai muuten en tule ollenkaan!

Onneksi tilanteeseen on löytymässä ratkaisu. Sarkozy istuu pääsihteerin vieressä, oikealla puolella ja kansleri Merkel vasemmalla puolella niin kauan, kun kamerat ovat salissa. Mutta kun kamerat ajetaan ulos, Sarkozy ottaa oman paikkansa.

Koko häslinki johtuu siitä, että kokous pidetään Starssbourgissa, tuossa Saksan ja Ranskan ystävyyden muistomerkissä. Ja siksi Sarkozy haluaa näyttää meille kaikille Saksan ja Ranskan yhteisyyttä ja isännän paikan.

Toinen peruste on, että epäillään, että Ranska tulee ilmoittavansa paluustaan Naton ns. integroituun puolustusjärjestelmään, josta se lähti de Gaullen aikana. Olishan se kiva ilmoittaa pääsihteerin vierestä.

Mutta pakko kysyä itseltään, että tähän pöytäänkö todella haluaisin saada tuolin Suomelle? Muistattehan sen leikin, jossa kierretään pöytää ja aina napataan yksi tuoli pois kierroksen aikana. Ja joku jää ilman.

Muuten, hevosmiesten tietotoimistolta olen saanut varman tiedon, että Suomesta ei kokouksessa ole ketään, ei presidenttiä ei UMIa. Ei ole kutsuttu kun ei olla jäseniä. Niin että olishan se toisaalta kiva olla pöydässä, että kuulisi, mitä siellä päätetään ja kuka sanoo mitäkin. Etenkin kun Obamakin tulee.

Vuonna 1958 Suomi päätti liittyä jo meneillään olleisiin neuvotteluihin Pohjoismaiden Vapaakauppaliiton perustamisesta. Seuraavana vuonna Pohjoismaiset kumppanimme ilmoittivatkin luopuvansa hankkeesta la menevänsä Eftaan. Meille tuli kiire sopeutua.

Vuonna 1968 käynnistyivät neuvottelut NORDEKista eli Pohjoismaiden talousyhteisöstä. Vuonna 1970 Suomi luopui hankkeesta ja NORDEK sortui. Sortumista ei toki voi laittaa pelkästään Suomen piikkiin.

1989 Euroopan Komission puheenjohtaja Delors esitti EU-Efta- suhteen järjestämistä ns. ETA –järjestelyn kautta. Innostuimme kovasti ja uskoimme tämän tekevän EU-jäsenyyden tarpeettomaksi. 1990 Ruotsi kuitenkin ilmoitti hakevansa jäsenyyttä EU:ssa ja Suomi jäi tyhjän päälle.

Vuonna 1994 osa Suomen poliittisesta eliitistä, Paavo Väyrynen etunenässä, koetti myydä pohjoismaista yhteistyötä vaihtoehdoksi EU –jäsenyydelle.

Nyt Suomen johtavien poliitikkojen puheissa uskotaan vankasti pohjoismaiseen yhteistyöhön turvallisuuspolitiikassa. Tämäkin korttitalo sortuu. Ensin sortuu ajatus ja sitten Suomi menee Natoon. Vedonlyönnin paikka on, menemmekö Ruotsin perässä vai samaan aikaan.

Tiedän, että minulle vastataan, että pohjoismainen yhteistyö on tärkeätä esimerkiksi asehankintojen kohdalta ja uhkakuvien koordinaation ja muun sellaisen takia. Samaa mieltä. Mutta nyt puhutaankin turvatakuista ja Islannin ilmatilan valvonnasta. No tanskalaiset eivät asialle lämpene ja niinpä norjalaisten ajatus siirretään toteutumattomien suunnitelmien pinoon.

Suomalaiseen ulkopolitiikan perinteeseen näyttää kuuluvan, että viimeisenä oljenkortena, kun vääjäämätön näyttää tapahtuvan, kaivetaan pohjoismainen vaihtoehto esille. Tämä on kovin ikävää pohjoismaiden yhteisön kannalta. Pohjoismaat ja pohjoismaalaisuus ovat meille tärkeitä ja vaalittavia asioita. Mutta maan tapa nakertaa senkin uskottavuutta ja mielenkiintoa pohjosmaiseen yhteistyöhön.

Kannattaisiko ulkoministereiden taas kerran tilata raportti Pohjoismaiden yhteistyön haasteista nyt kun EU:n Itämeristrategiakin valmistuu. Siinä on haasteita, ihan konkreettisia ja käytännöllisiä.  Mutta ei tilata Pohjolismaiden Ministerineuvoston sihteeristöltä. Tilataan Henrik Laxilta, joka kohta jää pois Euroopan Parlamentista.

Kaikkea se Gallup tutkii. Nyt räpsähti ruudulle uusin mielipidetutkimus, jonka mukaan Suomi on pakanamaitten joukossa. Olivat nimittäin tutkineet kansalaisten suhtautumista uskontoon. Valitettavasti tässä uutisessa ei ollut tietoa Suomalaisten tilanteesta. Mutta ympäristöstä kyllä.

Kun haastatelluilta kysyttiin ”Onko uskonto tärkeä osa jokapäiväistä elämäänne” saatiin tulokseksi, että virolaisille uskonto on vähiten merkitsevä jokapäiväisessä elämässä. Vain 14 prosenttia heimoveljistä vastasi kysymykseen myöntävästi! Eikä tässä vielä kaikki. Seuraaviksi listalla sijoittuivat Ruotsi, Norja ja Tanska. Kaikilla prosenttiosuus on 20 tai alle.  Olemme siis pakanamaitten ympäröimänä.

Vastaavasti kaikkien eniten uskonto merkitsee …egyptiläisille! Täydet sata prosenttia egyptiläisistä antoi myöntävän vasatauksen. Sitten seurasivat Bangladesh, Sri Lanka, Indonesia ja Kongo. Siis ne maat, joista luemme uutisissa vain todella huonoja uutisia. Kaikkiaan mukana oli 143 maata.

Totta kai tutkimuksessa vertailtiin myös Amerikan osavaltioita. Tulos ei hämmästytä. Itärannikon osa-valtioissa uskonto merkitsee vähiten. Vermont oli ykkösenä ja perässä tulivat New Hampshire  ja Maine. Vastaavasti osavaltiot, joissa uskonto merkitse eniten ihmisten jokapäiväisessä elämässä ovat Mississippi, Alabama ja Etelä-Karolina.

Mitä paremmin asiat ovat, sitä vähemmän uskonto merkitsee. Tästä voisi saada aikaan ties minkälaista keskustelua ja polemiikkia.

Made on tämän vuodenajan todellinen suomalaisherkku. Se on kalana tyystin erilainen muihin kaloihin verrattaessa. Made on ruma ja limainen eikä herätä suuriakaan tunteita useimmissa meistä. Mutta ne, jotka sen päälle ymmärtävät, herkuttelevat sillä juuri nyt kun on sen aika.

Meressä on jääpeite ja pilkillä sitä nousee. Jännää onkin, että ilman meren jääpeitettä sitä ei juurikaan markkinoilla näe.

Itse olen kovasti mätimateiden perään. Mateen mäti on huikean hienoa herkkua. En halua lähteä vertaamaan sitä siian tai muikun mätiin, sillä se on ihan eri juttu.

Itse kala on ihanaa muhennoksena, paistettuna (ihan helppo vetää fileeksi) jne. Mutta takaisin mätiin.

En ymmärrä pilkkikansan sielunelämää, sillä luulisi siellä jääkannen päällä istuessa olevan aikaa verestää saaliinsa. Mutta ei. Made on useimmiten oman kokemukseni perusteella verestämätön. Niinpä mätipussitkin ovat täynnä verta pulppuavia suonia.

Söin tänään ravintolassa mateenmätiä, joka oli olemukseltaan limainen, tummanruskea ja maistui vereltä. Ei ollut hyvää. Ja olen ymmärtänyt, että monet jopa pakastavat tuollaista veristä räkää, joka pakastuksessa lisäksi muuttuu vetiseksi. Ja sitten kehuvat, että onpas hyvää.

Itse nautiskelen puhtaan vaaleasta mateen mädistä, joka on raikasta, limatonta, eikä maistu vereltä. Mutta olen vääräoppinen.

Kirjoitin seitsemän vuotta sitten Suomen Kuvalehden ohjeessani mateen mädin ”pesemisestä”. Edesmennyt Eero Mäkelä sai hepulin. Noin ei voi, eikä saa tehdä. Niinpä, jos ei ole koskaan uskaltanut maistaa toisin valmistettua mätiä. Laitan ohjeen seuraavalle sivulle.

Hyvä tapa nauttia mateen mädistä on tehdä se kermavaahdon, ei smetanan kera. Sipulisilppua ja mahdollisesti tilliä toki myös. Siis sellaisenaan blinin tai paahtoleivän kera. Mutta ihanaa se on tahnana paahdetun leivän, tumman tai vaalean kera mademuhennoksen ohella.

(lisää…)

Skotlantilaisen lehden toimittaja soitti ja kysyi mielipidettäni,  voisiko Skotlanti tulla EU:n jäseneksi. Olen joskus muistaakseni kirjoittanut Kannuun asiasta. Silloin oli puhe siitä, että tulisiko Skotlannin aloittaa jäsenyysneuvottelut alusta, siis hakijamaana, vaikka Iso Britannia on ollut jäsenenä jo 35 vuotta. Ja sen mukana Skotlanti.

Kysymys tuli aika yllättäen, toden totta. Jos Islanti ja Skotlanti liittyisivät unioniin, saisimme kaksi pohjoista valtiota lisää. Skotlantihan on lähes Suomen kokoinen väestöltään ja sijoittuisi pienten maitten ryhmään, kun Islanti puolestaan kasvattaisi minimaiden ryhmää.

Luulisin, että arvomaailmaltaan molemmat kasvattaisivat pohjoisten maitten ryhmää, joka laajenemiskehityksen edetessä tulee siirtämään painopistettä Kaakkois-Eurooppaan. Puhelun aikana muistui mieleeni yli 30 vuotta sitten käydyt keskustelut Edinburghissa politiikantutkijoitten maailmankokouksessa Skotlannin kansallismielisen puolueen porukoiden kanssa.

Silloinkin ajettiin Skotlannin itsenäisyyttä ja puolueen virallisena tavoitteena oli liittää itsenäinen Skotlanti Pohjoismaiden Neuvostoon. Minusta se sopisi oikein hyvin, kun katsoo kartasta, missä Skotlanti on. Ei ole Norja kaukana. Nyt tätä vaihtoehtoa ei ole esillä.

Itsenäisen Skotlannin liittymistä unioniin vastustavat sanovat, että jos liitytään, EU ottaa komentoonsa öljyvarat. Itsenäistymisen tärkeänä perustelun puolestaan on, että itsenäinen Skotlanti saisi itse nauttia omasta öljystään eikä sen tuotto menisi Britannian kassaan. Vastustajat sanovat, että otetaan oppia Norjasta.

Ehdotinkin toimittajalle Norjan mallia: itsenäistykää ja lyöttäytykää yhteen Norjan kanssa ja pohtikaa jäsenyyttä vasta, kun olette nähnyt, miten asiat rullaavat. Olen kyllä jokseenkin varma, että malli ei tyydyttäisi skotteja. Heidän yhteiskuntansa on osana Britanniaa jo niin tiiviisti sulautunut unioniin, ettei siitä irtaantuminen enää onnistu.

Sanoinkin sitten lopuksi, että jos ensi vuonna äänestätte kansanäänestyksessä itsenäistymisen puolesta ja haette EU-jäsenyyttä, joudutte neuvottelemaan mahdollisimman hankalaan aikaan. EU:ta ohjaavat suuret jäsenmaat ja huomio on Euroopan kaakkoisessa osassa.

En kumminkaan viitsinyt sanoa, että päähuomion ollessa muualla, Skotlanti voisi livahtaa lähes huomaamatta unionin sisälle.