Otsikko ei viittaa mihinkään valtatien numeroon, vaan on natriumglutamaatti-nimisen lisäaineen numero. Viime aikoina aineesta on kiitettävässä määrin alettu puhua. Kun on alettu uskoa, ettei kyse ole herkusta eikä myöskään kovin terveellisestä aineesta.

Tämän päivän Hufvudstadsbladet nosti asian ansiokkaasti etusivulleen kertomalla, että Espoon kouluruokailussa lisäaineen käyttö lopetetaan viimeistään ensi syksynä, jolloin glutamaatittomat reseptit ovat valmistuneet. Se on uutinen se.

Mutta vielä suurempi uutinen on, että tuota E621:tä käytetään koulu- ym. suurkeittiöissä päivittäin ämpärikaupalla.

Oletko joskus ihmetellyt, että tuommoisen ruokailun jälkeen on ”jotenkin pöhkö olo”. Kyseessä on todennäköisesti juuri E621:n sivuvaikutus. Sama sivuvaikutus, ”kiinasyndroomaksi” Hbl:ssa ristitty ilmiö saattaa vahingoittaa hermostoa ja juuri siksi lisäaineen käytöstä luovutaan. Vaikkei täysin varmaa tieteellistä näyttöä asiasta olekaan.

Tämä mitä nyt Espoossa tapahtuu, on varmasti jonkin uuden alku Suomessa. Ehkä muutkin tulevat perässä? Ensin Helsinki, sitten muu Suomi…

Natriumglutamaattien vastustus on havaittu myös elintarviketeollisuudessa. Nestlén liemikuutiot, esimerkiksi, valmistetaan nyt ilman E621:tä mikä tuodaan esille myös vahvasti pakkauksissa ja muussa viestinnässä.

Huvittavaa – ja järkyttävää – on, että olemme tottuneet natriumglutamaatin makuun. Lihaliemikuution maku on ennen ollut juuri sitä. Ja siitä syystä me suomalaiset kai rakastamme niin kovin valmiiksi marinoituja lihoja. Sillä sitähän myös se on, marinadi.

PS. Kiitos Matille ja TP:lle, jotka vinkkasivat Hbl:stä.

Suomalaisille olut on saunajuoma ja se kelpaa ruokapöytään lähinnä makkaran kanssa. Näin varsin yleisesti ajatellaan.

Jostain syystä viimeaikainen kehitys ympäri maailmaa on alkanut nostaa olutta ruokajuomaksi. Se on hyvä asia, sillä olut on oivaa seuraa monelle ruoalle, muullekin kuin makkaralle ja joulukinkulle.

Suomalaisista panimoista Hartwall on panostanut melko pitkään ruokaoluisiin, antamalla jopa yhdelle olutsarjalle Gourmet-nimen. Ja Savoyn keittiöpäällikkö Kai Kallio on tehnyt olut- ja ruoka-reseptiikkaa Hartwallille sekä järjestänyt erikoisviikkoja asiasta.

Myös Sinbrychoff on innostunut viime aikoina asiasta ja tuonut mm. Jakobsen-erikoisoluita esille ruokaoluena Hans Välimäki presentterinä.

Espanjasta kuului syksyllä kummia. El Bullin legendaarinen chef Ferran Adrià on kehitellyt barcelonalaiselle Estrella Damm –panimolle ”täydellisen ruokaoluen”. Tarinan mukaan kehitystyö on syntynyt maistelemalla tuhansia oluita. Ja työ on synnyttänyt Inedit-nimisen vehnäoluen, joka on pullotettu samppanjamaiseen korskeaan pulloon.

Nautin eilen ravintolassa aterian päälle tuota olutta. Vähän harmitti kun sommelier ei huomannut myydä sitä ruoan kanssa, mutta hyvä näinkin. Olut oli todella hyvää. Varmasti toimivaa vaikkapa kraavin kalan, äyriäisten jne. kanssa.

Mitäkö maksaa? Ravintolassa pullo maksoi 17 euroa, eli aika paljon. Mutta nytpä tietää miltä tuo maistuu…

Olen viime päivinä istunut Euroopassa muutamassa Pyöreän Pöydän keskustelussa. Yksi teema on ylitse muiden: kuinka pitkälle ja missä kaikissa asioissa valtio pitäisi tuoda takaisin. Ja tätä teemaa pohtivat niin demarit kuin porvaritkin. Valtio tekee paluun. Sitä huudetaan apuun, kun jumalaiset markkinat sortuvat.

Vielä syksyllä kuunneltiin ihastuneena, kuin maailma on nyt lopullisesti asettunut verkostojen varaan. Maailma on suuri verkosto ja politiikka sekä valtiot ovat siinä sivurooleissa. Tätä oppia toistettiin ja hiottiin ja uusia termejä keksittiin. Globaaleihin verkostoihin nojaava maailma on globnet! Jo aikaisemmin totuttiin siihen, että rahan pyörittäminen ja siirtely, finanssimarkkinat, on sitä todellista businesta.

Mutta globnet sortui ja valtiota tarvitaan apuun. Näinhän ajateltiin muinoin 1800-luvulla, kun kehitettiin teorioita liberaalista valtiosta. Se on ikään kuin yövartija, joka soihtu kädessään kiertelee öisiä katuja ja tulee apuun, jos rosvot yllättävät tai yövartija havaitsee tulipalon.

No nyt on sitten molemmat paikannettu: on tulipaloja ja on rosvoja. Ja yövartijavaltio tulee apuun. Pankit pelastetaan ensin eikä rahaa säästellä. Sitten ovat vuorossa teollisuuden avainalat, kansalliset championit, Saabit, Opelit ja muut. Keskustelua syntyy siitä, tulisiko tukea olemassa olevia työpaikkoja vai satsata koulutukseen ja työttömyyden hoitoon parempia aikoja odotellessa. Timothy F. Geithner on joko konna tai sankari.

Keskeiseksi teemaksi nousee, kuinka syvälle markkinoihin valtio tulee laskea sisälle? Ja miten se mahdollisesti vetäytyy sitten kun taas koittaa aika, jolloin markkinoiden voimaan ruvetaan uskomaan.

Aivan oma teemansa on Euroopassakin, kuinka kauan Obama kestää. On suorastaan melko traagista ajatella, kuinka nopeasti eurooppalaiset ns. poliittiset tahot ovat menettäneet sen vankan uskonsa Obaman muutokseen, joka nähtiin virkaanastujaisten aikaan. Hype on mennyttä. Nyt olisi Euroopan paikka, mutta ei taida täälläkään olla eväitä vetovastuun ottamiseen. Seuraava viikonloppu oin seuraamisen arvoinen.

Elämme todella mielenkiintoisia aikoja. On vaihteeksi kiva olla entinen politologi.

Suomalaisen ruoan puhtautta on toitotettu mantraksi asti virallisessa ruokapolitiikassamme. Jopa kaikki muut arvot unohtaen. Ja vielä erityisesti on korostettu, että Suomi on salmonellavapaa vyöhyke. Sitä kun ei ole sen koommin kana- kuin sikatiloillakaan.

Kilpailuviraston entinen ylijohtaja Matti Purasjoki aikaansai jonkinmoisen mediahuomion vuodenvaihteessa Aamulehdessä lausuessaan, että ”puhdas suomalainen ruoka on propagandamyytti”. Purasjoelle vain hymyiltiin ymmärtäväisesti…

Kun ensimmäiset tiedot Rehuraision saastuneen rehun vaikutuksista Suomen muna- ja possutiloille levisivät mediaan, ajattelin, että näinköhän tässä käy Suomen ruokaimagolle samalla tavalla kuin teolliselle maksalaatikolle parikymmentä vuotta sitten. Kaikki kaatui yhdessä yössä. Silloin kyseessä oli väite liian suuresta A-vitamiinipitoisuudesta tuotteessa. Niin ei näytä käyvän, sillä media tuntuu olevan kiltti asialle, mikä hyvä onkin, onhan kyseessä valtakunnan etu. Silti tietoa asiasta voisi olla enemmän.

Suomessa tunnutaan tarvittavan aina jonkinlainen kriisi ennen kuin totuttua toimintapolitiikkaa muutetaan.

Voisiko tämä, ehdottomasti ruokakriisiksi luokiteltava tapahtuma, olla mahdollisuus ja katalysaattori jonkinlaiselle muutokselle. Muutokselle huomata, että suomalaisessa ruoassa on muutakin hyvää kuin puhtaus.

Ja voisiko semmoinen olla vaikka maku? Sitä kun ei puhtauden, terveellisyyden, funktionaalisuuden jne. alta olla suostuttu mantrassa esille kaivamaan. Ja liittyy makuun osaamistakin. Maun osaajilla on kokintakki päällä, ei mikroskooppi nokan alla. Sitäkään väheksymättä.

PS. Salmonellajupakka on todellinen mahdollisuus Suomessa myös Luomulle. Ruokakriisin kautta se on muuallakin noussut.

Jos jääkiekkoa kommentoidaan, on kohteliasta huomoida myös tanssiurheilusta kiinnostuneet. Susanna Rahkamon “pömppömaha”-kommentti on kirvoittanut mediaa jos jonkinlaisiin suorituksiin.

Mitähän Miia Nuutilan pari tarkoitti?

Turkulaista jääkiekkoa on mollattu enemmän kuin tarpeeksi koko kauden ajan. Ja peräänkuulutin minä itsekin syksyllä ennen kauden avausta TPS:n ja koko systeemin uudistumista.

TPS:n muutos tuli, harvinaista kyllä, kesken kauden tehdyn valmentajanvaihdoksen myötä. Löytyi pelaamisen ilo – ja voittamisen myötä myös yleisö. Koko TPS:n kauden henkinen saldo muuttui yht’äkkiä miinukselta reilusti plussalle. Ja toivathan täydet salit viime otteluissa myös kaivattua rahaa.

Turkulaisuuden perikuva, Juhani ”Tami” Tamminen on luotsannut Vaasan Sportia kohti Liigaa. Ja saanut innostuksen aikaan Vaasassa. Ässien hävittyä Lukolle vastassa on tiukka ottelusarja Tami vastaan Ape. Saas nähdä kuinka käy. Vanhana porilaisena sydän sykkii Ape Suhosen Ässille, mutta saisi Tamikin onnistua… Voi-voi.

Aura-olut oli aikoinaan turkulaisille rakas asia. Vaikka se oli ”vaativa olut”, se maistui voimakkaan humalaisesta aromistaan huolimatta omalla alueellaan. Koska se tehtiin siellä.

Hartwall päätti keskittää tuotantoaan ja lopettaa melko hiljan uudistetun Kaarinan panimon. Samalla loppui Aura sen alkuperäisessä muodossaan.

Kansa äänesti äkkiä Hartwallia vastaan. Sen kaikkien oluitten markkinaosuudet laskivat Turun seudulla nopeasti huomattavasti alle valtakunnallisten lukujen. Kulutus ohjautui runsas sata kilometriä pohjoisempana tuotettavaan Karhuun, Porin Oluttehtaan klassiseen tuotteeseen, Sinebrychoffin brändiin.

Tämä oli varmasti vain yksi asia, joka sai muutaman prosenttiyksikön markkinaosuudesta nauttivan oluen nousemaan parhaimmillaan kolmannekseen koko markkinasta.

Tänään on tiedotettu Sinebrychoffin Porin oluttehtaan lakkauttamisesta. YT-neuvottelut ovat alkamassa.

Kun olen vieraillut Koffin Keravan tehtaalla, ymmärrän, ettei olutta kannata panna missään pikkukylässä pikkupanimossa, joka vieläpä kaipaa investointeja. Edes porilaista Karhua.

Ei varmasti kannata. Varsinkin jos voi luottaa siihen, ettei markkina reagoi. Mutta voiko siihen luottaa? Local Beer on maailman suosituin olut. Riski on olemassa.

Onko Laitilan Kukko oluitten markkinajohtaja vuonna 2011? On varmasti, jos markkina toistaa itseään.

Kannuvalimo on kunnostautunut aikaisempina vuosina kertomalla ensimmäisenä tai ensimmäisinä parhaimpia ravintoloita kun niitä on julkistettu. Ruokakulttuuri on alkanut kuitenkin kiinnostaa perinteistä mediaa viime vuosia enemmän, sillä mm. useimmat päälehdet julkaisivat Michelin-valinnat sivuillaan heti 2009 oppaan tultua julki. Eli asemaan ei edes pyritty.

Michelin-valinnat olivat entisenlaiset, mitä nyt hyvää hinta/laatusuhdetta kuvaava Bibendum-ukko lähti Ololta tuli uutena Meccalle ja Solnalle. Olon menetys oli harmillinen varsinkin kun itse veikkasin sille ansaitsemaansa tähteä.

Tähdet ovat tiukemmassa täällä Pohjolassa kuin vaikkapa Lontoossa tai Ranskassa. Niinpä mielestäni kaikilla suomalaisilla ja osin pohjoismaisilla tähtiravintoloilla pitäisi olla yksi tähti enemmän. Riittäisi silloin yksiä tähtiä maakuntaankin. Niitähän ei nyt ole, kun Ruotsissa Göreborgissa niitä on peräti viisi.

Paljon kiinnostavampi juttu onkin Viisi Tähteä –lehden 50 parasta ravintolaa –äänestys, jossa alan ammattilaiset (minäkin) äänestävät vuoden parhaat ravintolat kautta Suomen. Tänä vuonna äänestäjiä oli 220 ja tulokset hurjan mielenkiintoiset.

Yleisestä paikallaan pysymisestä ei ollut tietoakaan, ellei sellaiseksi lasketa kärkipaikalle betonoitunutta Chez Dominiquea. Mutta jos on hyvä, on hyvä.

Listalle palasi tai tuli uutena peräti kaksikymmentä ravintolaa. Kuvia kisassa ei kumarreta, sillä taas moni nimekäs ravintola lähti tuulettamaan liikeideaansa listan ulkopuolelle.

Hieno juttu on, että peräti 22 ravintolaa sijaitsee muualla kuin Helsingissä. Vain yhdellä listatulla on osuuskauppatausta.

Lähiruoan arvostus nousee, se on aistittavissa. Ja ruokakulttuuri yleensäkin.

Erityishuomio omallekin suosikilleni Mamille: Kaksi vuotta vanha ravintola, viimeksi sijalla 35, nyt kahdeksas! Kymppi kärjessä siis yhdeksän Helsingistä ja Mami Turusta. Onnea Mami – ja pojat!

Tulokset:
1 Chez Dominique, Helsinki
2 Demo, Helsinki
3 Savoy, Helsinki
4 Postres, Helsinki
5 Olo, Helsinki
6 Carma, Helsinki
7 Ateljé Finne, Helsinki
8 Mami, Turku
9 G.W. Sundmans, Helsinki
10 Kosmos, Helsinki
11 Herman, Turku
12 Näsinneula, Tampere
13 Matala, Oulu
14 Nokka, Helsinki
15 Sky Ounasvaara, Rovaniemi
16 Grotesk, Helsinki
17 Juuri, Helsinki
18 Elviira, Helsinki
19 Pöllöwaari, Jyväskylä
20 Hella ja Huone, Tampere
21 Sasso, Helsinki
22 Ravintola C, Tampere
23 Kuurna, Helsinki
24 Kabuki, Helsinki
25 Teatterin Grilli, Helsinki
26 Bucco, Pori
27 Sea Horse, Helsinki
28 Panimoravintola Plevna, Tampere
29 Mecca, Helsinki
30 Salud, Tampere
31 Rocca, Turku
32 Lasipalatsi, Helsinki
33 Strindberg, Helsinki
34 Raku Ya, Helsinki
35 Panimoravintola Koulu, Turku
36 Gastone, Helsinki
37 Musta Lammas, Kuopio
38 Ravintola Os, Kuopio
39 Masuuni, Tampere
40 Loft, Helsinki
41 Graniittilinna, Helsinki
42 Vesilinna, Jyväskylä
43 Bellevue, Helsinki
44 Wanha Laamanni, Porvoo
45 Uleåborg 1881, Oulu
46 Kultainen Poro, Levi
47 Sergios, Turku
48 Mange Sud, Helsinki
49 Aino, Helsinki
50 La Cocina, Helsinki

Matkustin viikko sitten Turusta Brysseliin Tukholman kautta. Matka alkoi klo 06.35. Jätin laukkuni jo ennen klo kuutta nauhalle. Mutta sitten tulikin mutkia matkaan niin sanoakseni. Kentältä lähti samoihin aikoihin kokonaista kolme konetta.

Jonotin turvatarkastukseen 40 minuuttia! Turku International Airport ei kykene näin vilkkaaseen liikenteeseen! Lopulta minut huudettiin jonosta etuilemaan, jotta ylipäänsä olisin ehtinyt koneeseen. Turvatarkastuksessa oli kaksi linjaa, joista toinen oli suljettuna!

Viivyttelyn seurauksena kone lähti myöhässä, jonka seurauksena minua huudeltiin Tukholman kentällä jatkoyhteyteen. Olin viimeinen koneeseen tulija. Jos eivät olisi odottaneet, olisin lähettänyt korvausvaatimuksen Turun lentoasemalle. Kai sen toiminnastakin joku vastaa?

Siinä jonossa kyllä laajasti ihmeteltiin asiaa. Eikä millään ilveellä voi ymmärtää, kuinka ylipäänsä voi kolmen keskikokoisen koneen täyttäminen kestää turvatarkastuksessa 40 minuuttia tai ehkä enemmänkin joidenkin osalta. Vertailun vuoksi otin aikaa paluumatkalla Brysselin kentällä. Tulin turvatarkastukseen 17.30 ja olin turvatarkastuksesta läpi 17.32. Ja samat tarkastukset tehtiin. Toki linjoja oli kuusi mutta lienee lähtöjäkin puolentunnin sisällä enemmän kuin kolme.

Joku mättää Turun lentoasemalla ja pahasti.   Odotan jännittyneenä, kun seuraavan kahden viikon aikana olen kaksi kertaa samassa tilanteessa pyrkimässä aamutuimaan Eurooppaan. Seuraavan kerran teen asiasta virallisen valituksen jollekin taholle.

Viimeiset viisi päivää ovat menneet ikään kuin sumussa, mieli raskaana. Liki kolmekymmentä vuotta sitten perustamani perheen viimeinen jäsen, 22-vuotias Essi-tyttäreni, kuoli samaan sairauteen kuin molemmat sisaruksensa (JNCL) viime keskiviikkona Mehiläisen hoivakodissa.

Vaikka Essin poismeno oli odotettu ja armollinen, ei tuommoiseen koskaan totu. Se tuntuu pahalta ja raskaalta. Ja erityisesti asiassa painaa se, että nyt koko joukko on poissa. Vaimoni lähti ensimmäisenä melanoomaan (2000), sitten nuorimmainen (2002), vanhin (2003) ja nyt oli keskimmäisen vuoro. Essi oli sitkeä sissi. Ja positiivinen nuori nainen, loppuun asti.

Nyt on raskaiden järjestelyitten aika. Hautajaiset ja kaikenlainen paperisota vievät energiaa. Ja on siinä juristillakin miettimistä. Miten menevät asiat perheessä, jossa kaikki on alunpitäen ollut yhteistä. Sitten äidin osuus on jaettu puolisolle ja lapsille. Lapset ja isä perineet taas poismenneitä ja lopulta omassa kädessäni on pitkän kierron jälkeen sama omaisuus, joka lähtötilanteessa oli. Mitä nyt valtio on käynyt kukkarolla joka käänteessä. Järkevää?

Kaikella on tarkoituksensa, uskon. Etenkin sillä, että nyt rinnallani on ollut jo yli viisi vuotta ihana Anne. Ja Kaiuskin täyttää parin viikon kuluttua kaksi.

PS. Pohdin kovasti tämän kirjoituksen tekemistä. Että kerronko ja mitä. Mutta ei se siitä muuksi muutu. Valitettavan totta kaikki. Ja osin ihastuttavan.