Sumussa
Viimeiset viisi päivää ovat menneet ikään kuin sumussa, mieli raskaana. Liki kolmekymmentä vuotta sitten perustamani perheen viimeinen jäsen, 22-vuotias Essi-tyttäreni, kuoli samaan sairauteen kuin molemmat sisaruksensa (JNCL) viime keskiviikkona Mehiläisen hoivakodissa.
Vaikka Essin poismeno oli odotettu ja armollinen, ei tuommoiseen koskaan totu. Se tuntuu pahalta ja raskaalta. Ja erityisesti asiassa painaa se, että nyt koko joukko on poissa. Vaimoni lähti ensimmäisenä melanoomaan (2000), sitten nuorimmainen (2002), vanhin (2003) ja nyt oli keskimmäisen vuoro. Essi oli sitkeä sissi. Ja positiivinen nuori nainen, loppuun asti.
Nyt on raskaiden järjestelyitten aika. Hautajaiset ja kaikenlainen paperisota vievät energiaa. Ja on siinä juristillakin miettimistä. Miten menevät asiat perheessä, jossa kaikki on alunpitäen ollut yhteistä. Sitten äidin osuus on jaettu puolisolle ja lapsille. Lapset ja isä perineet taas poismenneitä ja lopulta omassa kädessäni on pitkän kierron jälkeen sama omaisuus, joka lähtötilanteessa oli. Mitä nyt valtio on käynyt kukkarolla joka käänteessä. Järkevää?
Kaikella on tarkoituksensa, uskon. Etenkin sillä, että nyt rinnallani on ollut jo yli viisi vuotta ihana Anne. Ja Kaiuskin täyttää parin viikon kuluttua kaksi.
PS. Pohdin kovasti tämän kirjoituksen tekemistä. Että kerronko ja mitä. Mutta ei se siitä muuksi muutu. Valitettavan totta kaikki. Ja osin ihastuttavan.
maaliskuu 16th, 2009 at 1:40
Raskas taakka kaikkine käytännön seuraamuksineen. Elämän on kumminkin jatkuttava, vaikka se kipeä nurkka sieluun jääkin.
maaliskuu 16th, 2009 at 5:51
“Niin elämä jatkuu, sen eläjät muuttuu, elämä ottaa ja antaa”, laulaa Souvarit laulussaan 12 kurkea. Osanottoni.
maaliskuu 16th, 2009 at 10:04
Luulenpa, että kaikki me kannuvalimon kommentoijat haluamme välittää lämpimät osanottomme sinulle!
maaliskuu 16th, 2009 at 11:04
Yks´on kaikkein matkan pää. Osanottoni.
maaliskuu 16th, 2009 at 14:04
Osanottoni, Visa
Vaikka en tunnekkaan sinua muuta kuin blogin kautta, hätkähdin lukiessani uutisesi. Kuolema tuntuu aina, ei näin kaukaisena henkilönä suruna, mutta tietynlaisena huolestumisena toisesta. Monesti asia on täänään käynyt mielessäni.
Jos hiukankin tunnen sinua, uskon että kuljet eteenpäin. Taaksesi on jäänyt ja jää kaunis menneisyys. Tuntuu tosi onelliselta että sinulla on rakkaat Anne ja Kaius. Kirjoitat PS:ssä pohtimisestasi. Se antaa minulle, ja toivon kaikille kannuvalimolisille, uskaliaan elämänkuvan sinusta.
maaliskuu 16th, 2009 at 16:32
Syvä osanotto Kaijalta ja minulta. Suomen kielen termi “ottaa osaa” on ehkä kulunut ja vaatimaton mutta pitää sisällään todellisen tarkoituksen. Sen, että me ystävät ja tuttavat haluaisimme edes jossain mielessä jakaa surua kanssasi. Ei niin, että surusi siitä kevenisi, mutta niin, että tietäisit vilpittömien ja hyvää tarkoittavien ajatusten kohdistuvan Sinuun ja perheeseesi haikealla hetkellä.
Tiedottamistapasi tragediasta on niin kuin tähänkin asti ihailtavan suoraa ja väistelemätöntä. Siitä voi moni oppia.
maaliskuu 16th, 2009 at 17:23
Syvä osanottoni Visa.
maaliskuu 16th, 2009 at 17:38
Osanottoni ja voimia.
Lapsensa menettäminen on kaikista suurin suru.
maaliskuu 16th, 2009 at 18:08
Visa,
jaan taakkasi haikuna:
väsynyt lähti
lihaani ja vertani
on tyhjä olo
maaliskuu 16th, 2009 at 22:10
voi visa!
syntymä aiheuttaa elämän lisäksi sen vääjäämättömyyden, että elämä päättyy, me kuolemme.
mitä se on, mitä se ei ole, mitä se ei voi olla, mitä sen täytyy olla.
osanottoa kuitenkin tarvitaan. sitä siis. minulta.
maaliskuu 17th, 2009 at 6:07
Osanotot täältäkin. Elämä tapaa olla melko epäoikeudenmukaista aika ajoin ja tässä kohdin se on ollut sitä jos jossain. Onneksi tunnelinpäässä näkyy jo valoa.
maaliskuu 17th, 2009 at 10:44
Syvä osanottoni.
Pieni ihminen hiljentyy ajattelemaan elämän suuria kysymyksiä. Mitä Kohtalo tarkoittaa, kun se vie yhden perheen jäsenet tasaisin väliajoin.
Voimia ja valoisuutta tulevaan!
maaliskuu 19th, 2009 at 7:19
Lämmintä myötätuntoa ja osanottoa täältä Kreikasta.
maaliskuu 19th, 2009 at 21:22
Osanottonani lähetän Han Shan´in runon satojen vuosin takaa:
Tulin kerran Kylmälle vuorelle
ja olen viipynyt kolmekymmentä vuotta.
Eilen menin tapaamaan ystäviä ja sukulaisia,
useimmat olivat lähteneet Kuoleman lähteille.
Vähä vähältä elämä loppuu kuin kynttilä,
kuohuen eteenpäin kuin ohikiitävä virta.
Tänä aamuna kohtaan yksinäisen varjoni,
ja tahtomattani kyynelet alkavat virrata.
maaliskuu 20th, 2009 at 22:54
Hei Visa Nurmi!
Päädyin Kannuvalimon sivuille “vahigossa” erää blogin kautta. Liikutuin syvästi tämän kirjoituksesi johdosta! Jotenkin tässä kohtaan vois todeta – Elämä on joskus kohtuutonta!! Vaikka emme tunnekaan, niin tunne syvää surua ja myötätuntoa, olen siis ihminen.
Kaikkea hyvää ja kaunista Sinulle!
Vierailija Porista.
maaliskuu 21st, 2009 at 2:44
Osanottoni Visa
maaliskuu 23rd, 2009 at 22:28
Kiitos kaikille kommentoijille. En kerjännyt bloggauksellani sääliä enkä huomiota, katsoin vaan tarpeelliseksi tiedottaa. Mutta sydämeenkäyvän ihania ovat kaikkien teidän myötäelämisen ilmoituksenne. Olemme Annen kanssa niistä kovin kiitollisia.
Voimille ottaa, edelleen, mutta pikkuhiljaa alkaa nähdä väreissä. Siitä se lähtee…
Kiitos!
Visa