On kovin inhimillistä pyrkiä selittämään olleensa aina oikeassa. Paavo Väyrynen on tunnettu siitä, että hän on aina oikeassa. Viimeksi siinä, että ei olisi tullut liittyä Euro-alueeseen. Ruotsin talouden surkea tilanne on johtanut kruunun devalvaatioon ja sitä kautta Ruotsin metsäteollisuuden kilpailukyky on tämän seurauksena parempi kuin Suomen hän todistaa Itä-Savo –lehdessä.

Teemalla ”Vanha Mies muistelee – osa 2” en voi välttyä palauttamasta mieleeni EMU -päätöstä edeltänyttä vaihetta. Palvelin Suomen hallitusta ns. professorityöryhmässä, joka teki hallitukselle selvityksen EMU -jäsenyyden eduista ja haitoista. Työryhmä työskenteli todella tiiviisti ja teki runsaasti selvityksiä. Se päätyi lopputulokseen, että kannattaa mennä.

Vastaava professorityöryhmä Ruotsissa (ns. Calmforsin työryhmä) tuli päinvastaiseen tulokseen. Yhtenä keskeisenä perusteluna meillä oli, että EMU –jäsenyys tuo kaivattua vakautta. Mitä se on tuonut. Halusimme EMU –jäsenyydellä nimenomaan katkaista sen devalvaatiokierteen, jonka Väyrynen haluaisi takaisin. Ruotsalaiset ovat parhaillaan todella tuskaisia kansantaloutensa tilanteesta. Ei kovin pitkälle lämmitä se, että devalvoitunut kruunu nyt auttaa joitakin teollisuudenaloja. Muille siitä on haittaa.

Olisi hyvä, jos EMU –päätöstä koskevassa keskustelussa katsottaisiin asiaa joka puolelta ja punnitusti suomalaisen kilpailukyvyn näkökulmasta, eritoten, jos arvion esittää Valtioneuvoston jäsen.

Ministeri Väyrysen mielipiteet ovat hänen mielipiteitään. Mutta hänen rooliaan Suomen hallituksen ministerinä ei voi ohittaa sanomalla, että joo, Väyrynen taas. Lausunto menee Reutersille ja muille kansainvälisille uutisvälittäjille. Siitä tehdään johtopäätös, että Suomen hallitus hoipertelee suhtautumisessaan euroon. Lausunnosta syntyy hallitukselle poliittinen riski. Se on erityisesti poliittinen riski näinä taloudellisen kriisin aikoina, jolloin euro on pelastanut Suomen.

Pääministerin tulisi sanoutua irti julkisesti Väyrysen lausumasta. Tämä hallitus on erottanut ministerin siviilielämään liittyneiden tekstiviestienkin takia. Tässä on kyse aika paljon vakavammasta asiasta. Minun mielestäni.

Vaputellaan!

Stefan Wallin on viimeinkin se kulttuuriministeri, joka on itse lukenut 1990-luvun alussa säädetyn lain kunnallisten kulttuurilaitosten valtionosuuksista. Kävimme asiasta pitkän keskustelun viime kesän kulttuuririennoissa, ja Wallin osoitti paitsi palavaa kulttuuri-intoa, niin syvää närkästystä, mistäpä muusta kuin tulevan Euroopan kulttuuripääkaupungin johdon itsepäisestä tavasta lukea lakia. Kun kaikki muut suuret kaupungit ovat osoittaneet tuen suoraan kulttuurin kehittämiseen, Turku on vetänyt rahat vessanpöntöstä kohti kaupungin yleistä lokalaitosta. Wallin ilmoitti puuttuvansa asiaan. Ja piti lupauksensa.

Toimiessani Puutorin filharmonian talonmiehenä oikein odotin joka syksy budjetin laadintaa, kun saatoin taas kirjata valtionosuudet orkesterin tulopuolelle. Joka syksy asiasta käytiin sama, lyhyt keskustelu milloin minkäkin virkamiehen ja lopulta itse kaupunginjohtajan kanssa. Joka syksy kulttuurilautakunta puuttui samaan asiaan (se edellistä edellinen, aivan oikea kulttuuri-lautakunta). Joka syksy vastaus oli sama. Lopulta sain henkilökohtaisen kiellon sekä kirjoittaa valtionosuudet budjettiin että puhua asiasta.

Otin kysymyksen esille Valtakunnallisilla orkesteripäivillä. Ja sain (tai oikeammin työnantajani Turun kaupunki sai) aikaiseksi mahtavan naurunremakan. Missään muussa orkesterikaupungissa ei toimittu Turun tapaan.

Lailla ei ole kuin yksi todellinen tulkinta, sanovat likinäköiset virka- ja lakimiehet mitä muuta tahansa. Lain kirjain ja henki on kunnallisen kulttuurin tukeminen, kehittäminen ja kannustaminen. Kulttuuri on olemassa siksi, että veronmaksajat voisivat paremmin, viihtyisivät kaupungissaan ˆ ja eläisivät pitempään. Eli maksaisivat paremmin verojaan eivätkä joutuisi ennen aikojaan huonosti voivien ja sairaiden sosiaaliapujonoon.

Ylpeyttä on ollut äänessä niillä virkamiehillä, jotka ovat onnistuneet ohjaamaan laitosten kulttuurilaitosten valtionosuudet vuosikausien ajan ainakin jonnekin muualle kuin kulttuuriin ˆ itse pääsin varmistamaan asian viime vuonna jälleen yhdessä yleisötilaisuudessa.

Mutta nyt kymmenet elleivät peräti sadat tuhannet eurot jäävät Turun kaupungilta saamatta. Kulttuuripääkaupungiksi omien sanojensa mukaan valmistautuva Turku on jo ajanut koko oman kulttuuritoimensa henkiseen vararikkoon ja laitoksissa voidaan todella huonosti. Ja jälleen kerran turkulainen kulttuuri ylittää valtakunnallisen uutiskynnyksen.

Kaikesta huolimatta kulttuuria Turusta onneksi vielä löytyy. Mutta niiden ovien takaa, joissa lukee Turun kaupunki, on turha lähteä etsimään sivistystä.

Kävin ensimmäisen kerran Brysselissä 30 vuotta sitten Euroopan yhteisöön tutustumassa. Se ei ollut ihan tavallista siihen aikaan. Minulle oli järjestetty tapaamisia Euroopan komissiossa. Ne olivat jostain saaneet nimeni, kun olivat hakeneet Suomesta ylipäänsä jotakuta, joka jotenkin harrastaisi Euroopan integraatiota. Olin silloin juuri väitöskirjaani väsäämässä.

Minulla oli silloin tapaaminen mm. kaksimetrisen englantilaisen kanssa. Hänen nimensä oli Eric Hayes. Hän oli myöhemmin komission ensimmäinen edustaja Suomessa. Meistä tuli vuosien aikana ystävät. Siinä alkuperäisessä asbestin täyttämässä Berlaymontin (tai ”Berlaymonsterin”) rakennuksessa oli niin pienet huoneet, että Ericin jalat ulottuivat melkein vastakkaiseen seinään, kun hän istui pöytänsä ääressä.

Olen käynyt täällä sittemmin kymmeniä kertoja. Nyt olen esittelemässä kirjoittamaani raporttia Itämeren alueen yhteistyön poliittisista haasteista. On perin ongelmallista, että vaikka Itämeren alueella on satoja organisaatioita ja verkostoja ja vaikka mitä ja tietoisuus yhteistyön tarpeesta on vahva, kovin vähän saadaan aikaan tuloksia.

Esitellessäni raporttia ilmoittauduin obamalaiseksi. Obaman viesti amerikkalaisille oli we can, me pystytään. Samaa henkeä tarvittaisiin täällä. Alueen poliittisilla johtajilla on nyt vastuu. Heidän tulisi sitoutua kohta valmistuvan Itämeri-strategian toimeenpanoon ja toteuttamiseen. Poliittinen sitoutuminen ja johtajuus ovat välttämättömyyksiä, jos halutaan edistää ympäristöasioita, parantaa Itämeren kilpailukykyä, ratkoa energiakysymyksiä, parantaa kansalaisten turvallisuutta. Politiikka tarvitaan, jos halutaan asioita edistää.

30 vuodessa Bryssel on muuttunut ympäristönä. Hotellini viereistä taloa puretaan kovaa vauhtia. Tässä EU:n instituutioiden naapurustossa revitään ja rakennetaan. Ensin tulivat komeat, sanoisinko prameat EU:n rakennukset. Nyt tehdään lasipalatseja firmoille, lobbareille ja hotelleille, jotka haluavat olla lähellä Euroopan sydäntä.

Brysseliläiset eivät tästä tykkää. Kokonaiset korttelit ovat hävinneet uuden maailman tieltä.

Puolisen vuotta on nyt pohdittu globaalin talouskriisin vaikutuksia. Pääasia pohdinnoista kohdistuu siihen, kuinka syvälle mennään ja kuinka kauan kestää päästä ylös. Mutta kovin vähän on pohdittu kriisin poliittisia vaikutuksia.

Viikonloppuna tuli kaksi avausta. Puhemies Sauli Niinistö, ottamansa roolin mukaan, maalasi synkin värein julkisen talouden kovaa urakkaa. Mutta hän nosti esille myös kriisin poliittisia seurauksia. Hänen mielestään Suomen seuraava hallitus tulisi mieluusti tehdä mahdollisimman laajapohjaiseksi. Julkisuudessa on pohdittu, tarkoittiko hän Lipposen ensimmäisen hallituksen kaltaista sateenkaarihallitusta.

Toinen esimerkki kriisin poliittisista vaikutuksista oli Islannin parlamenttivaalin tulos. Kovin usein eivät eurooppalaisissa vaaleissa viime aikoina ole sosialistit voittaneet. Nyt kumminkin kävi niin. Demarit ja vihreä vasemmisto, siis vähän niin kuin Vasemmistoliitto, koettavat nyt muodostaa hallituksen.

Islanti ei tietenkään ole Euroopan unionin jäsen, ainakaan vielä. Mutta on tavattoman mielenkiintoista seurata, kääntyykö tuuli Euroopassa. Äkkipäätä katsoen tuntuisi aika luonnolliselta, että näin kävisi. Mutta toisaalta, unionin keskusta-oikeistolaiset hallitukset ovat päätyneet tuomaan valtion takaisin ja etsineet keinoja kriisin voittamiseen koko lailla perinteisellä demarien politiikan näköisellä politiikalla.

Yli puolet unionin jäsenmaista on keskusta-oikeistolaisten hallitusten johtamia. Demaripääministereitä EU:ssa on nyt vain kahdeksassa maassa. Mutta porvarihallitukset ovat lakanneet uskomasta vapaiden markkinoiden voimaan. Vapaa talouden opit eivät ole suosiossa nyt.

Karmeimmillaan talouskriisin vaikutukset näkyvät uusissa jäsenmaissa. Poliittinen kriisi näkyy lähes joka maassa. Joitakin voi pitää jo lähes sortuneina valtioina, joiden johto tulee töihinsä Maailmanpankin edustuston kautta ja joissa poliittinen järjestys horjuu pahasti.

Huomenna alkavat jääkiekon MM-kisat jossain Sveitsissä. Harmi sanoa, mutta ei voisi vähempää kiinnostaa (EVVK). Tai se, ehtivätkö tai viitsivätkö NHL-vuorineuvokset ryhtyä puuhaan. Paljon mielenkiintoisempaa jääkiekko-seurattavaa löytyy Vaasan ja Porin suunnalta.

Sama taistelupari, Suhonen – Tamminen, tosin kuulemma liittyy MM-kisojen kommentointiin. Liekö sama sanasto käytössä kuin pukukoppi-infoissa karsintojen jälkeen?

* * *

Innokas Kannuvalimon ystävä ja kommentoija Rauli Rohila Satakunnasta lähetti ystävällisesti minulle viestin, jossa kertoi myös Satakunnan Kansan lähteneen kommentoimaan ruoan lisäaine- ym. keskustelua.

Kiitos Raulin vinkin menin oitis netissä Satakunnan Kansan näköislehteen ja luin jutun, joka vahvasti nojasi Mats-Eric Nilssonin kirjaan Petos lautasella. Hupaisaa tuossa tsekkauksessa oli että – yllätys-yllätys – sekä Turun Sanomat, että Kaleva olivat viimeisen parin viikon aikana kommentoineet kirjaa ja sen väittämiä. Hupaisaa siksi, että kirja ilmestyi suomeksi jo viime kesänä. Ja aihe, josta Nilsson kirjoittaa on läsnä joka päivä. Ei vaan kiinnosta mediaa. Mutta kun joku mediassa herää, heräävät muutkin.

Kolme on herännyt, lisää odotellaan. Ja kokonaisheräämistä problematiikkaan tietenkin!

* * *

Entinen Finfood, nykyinen Ruokatieto, uudisti nettisivustonsa muutama päivä sitten. Usein kun yritysmaailmassa sivustoja uudistetaan, ne pannaan ajan tasalle. Ruokatiedon sivujen uudistuksessa ei näköjään ole kyse siitä. Sivut eivät millään lailla yritä olla vuodessa 2009 tai ajan ruokakeskustelussa. Umpisuomalaista ruokaa kuten lihapullia (lue: swedish meatballs), kananmunia ja kirsikkatomaatteja esitellään etusivun kuvituksessa haarukkaan iskettynä.

Suurin uudistus on Ruokakulttuuriosio, jonka lukeminen ainakin minulla aiheuttaa hengenahdistusta.

Kyllä tässä puuhaa piisaa…

Eilen illalla julkistettiin taas Restaurant Magazinen ravintolaäänestyksen tulokset. Hans Välimäki, kisan palkittu, ennusteli etukäteen Kauppalehdessä tuloksia. El Bulli voittaa, Fat Duck toinen, Mugaritz kolmas ja Pariisin Pierre Gagnaire neljäs. Ei mennyt oikein muuta kuin kahden ensimmäisen osalta.

Alkaa erehdyttävästi näyttää siltä, että mainitut kaksi nauttivat erityistä suojelusta äänestäjien keskuudessa samaan tapaan kuin vaikka Paul Bocuse saa vuodesta toiseen täydet punaiset haarukat ja kolme tähteä Micheliniltä.

Tämän vuoden yllättäjä on oma lempparini Noma, kööpenhaminalaisravintola, joka nousi nyt maailman kolmoseksi. Eikä Chez Dominquen 21. sijaa voi muuta kuin riemulla todeta ja onnitella! Pohjoismaiden neljän ravintolan sijoittumista voi pitää hyvänä suorituksena.

 Lista elää, uusia tulee, vanhoja tippuu ja jotkut palaavatkin.

1 El Bulli, Espanja (1)


2 The Fat Duck, UK (2)


3 Noma, Tanska (10)


4 Mugaritz, Espanja (4)


5 El Celler de Can Roca, Espanja (26)


6 Per Se, US (6)


7 Bras, Ranska (7)


8 Arzak, Espanja (8)


9 Pierre Gagnaire, Ranska (3)


10 Alinea, US (21)


11 L’Astrance, Ranska (11)


12 The French Laundry, US (5)


13 Osteria Francescana, Italia (uusi)


14 St. John, UK (16)


15 Le Bernardin, US (20)


16 Restaurant de l’Hotel de Ville, Sveitsi (27)


17 Tetsuya’s, Australia (9)


18 L’Atelier de Joel Robuchon, Ranska (14)


19 Jean Georges, US (17)


20 Les Creations de Narisawa, Japani (uusi)


21 Chez Dominique, Suomi (39)


22 Ristorante Cracco, Italia (43)


…

32 Oaxen Skargårdskrog, Ruotsi (48)


…

50 Mathias Dahlgren, Ruotsi (uusi)

Suuren Naapurin presidentti tuli ja piti puheensa. Hän haluaisi ihan kokonaan uuden kansainvälisen turvallisuusjärjestelmän. Nato, Etyj ja niin edelleen eivät hänelle riitä.

Tässä ei ole mitään uutta. Heti Berliinin muurin murruttua naapurimaasta tuli samanlaisia esityksiä. Silloinkin tarjottiin ajatusta uudesta turvallisuusinstituutiosta. Nato ja muut tulisi laittaa jonkinlaisen kattojärjestön alle ja antaa suurille valtioille erityinen rooli turvallisuuden ylläpitämisessä. Ehdotus muistutti Wienin kongressin järjestelmää.

On tietenkin selvää, että Natohan se tässä hiertää nytkin. Nato on viimeisen kymmenen vuoden aikana siirtynyt aina vaan idemmäs, jopa vanhan Neuvostoliiton alueelle.  Nyt puhutaan jo Georgian ja Ukrainan jäsenyydestä. Kun leviämästä ei oikein voi estääkään, on keksittävä jotain uutta.

Ei ollut myöskään odottamatonta, että Etyj sai siipeensä. Se kun keskittyy turvallisuuden kannalta ”joutaviin” asioihin kuten demokratian vahvistamiseen, vaalien valvomiseen ja muihin sen kaltaisiin asioihin. On siis keksittävä jotain uutta.

Venäjän lopullisista aikeista ei vielä saa oikein mitään kuvaa. Esitykseen suhtaudutaan maailmalla ylimalkaan varsin epäilevästi. Se on yritys saada aikaan jotain, joka pysäyttää Naton laajenemisen ja valtioiden sisäisiin asioihin huomion kiinnittämisen. Ja luultavasti antaa suurvalloille järjestyksenpitotehtäviä. Ja antaa Venäjälle rauhaa.

Suomelle ehdotuksesta voi tulla visainen pulma. Poliittisessa eliitissä on varmasti tahoja, joiden mieleen palautuu vanha ETYK ja sen Suomelle tuonut kansainvälinen huomio. Medvedev vielä viittasi esitykseensä sanomalla sitä Helsinki II:seksi. Pitäisikö meidän tulla suurta naapuria vastaan ja tarjota ns. ”hyviä palveluita”, niin kuin diplomatian kielessä sanotaan? Siinä samassa voitaisiin hoidella vaikka puutullit ja joitain muitakin asioita.

Mutta onko viisasta asettua naapurin vankkureiden vetäjäksi, vaikka omakin Nato –asia tulisi samalla hoidetuksi. Olisipa kiva olla se kuuluisa kärpänen Suurtorin kulmassa, kun (H)utva kokoontuu asiaa pähkäilemään! 

Viikko sitten Britain’s Go Talent –tositv-ohjelmassa koettiin koko mediamaailmaa kuohuttanut ilmiö. Susan Boyle, 47-vuotias työtön yksineläjä, vetäisi I Dreamer a Dream -biisin, tutun musikaalisävelmän, sellaisella poltteella, ettei se jättänyt ketään kylmäksi.

Kyllä, myönnän itsekin liikuttuneeni kun kävin sen YouTubesta kuulemassa ja katsomassa.

Esitys oli mykistävä.

Suomessakin asia on huomattu ja netissä asiasta keskusteltu. Kummallista keskustelussa Suomessa (en ole lukenut vastaavaa brittiläistä) on kyynisyys. ”Onko tuo nyt mitään?”, ”Sovittu juttu”, ”Karaokebaarit on täynnä tuollaisia” jne. Miksei voida vaan iloisia ikäneidon onnesta. Kai on totuttu siihen, että kaikkeen on joku koira haudattuna.

 Katsokaa ja kommentoikaa!

Kehuin kolmisen viikkoa sitten TPS:n hyviä suorituksia ja sitä, että joukkueen hyvä pelaaminen nosti koko sarjan mielenkiintoa. Ennakoin myös Suhosen ja Tammisen otteluista jännittäviä. Ja niinhän siinä kävi. Ässät ja Vaasan Sport kilvoittelivat koko rahan edestä. Sillä paljon nuo pelit sitä kuiviin kassoihin tuottivat.

Juhani Tamminen ei turhia tyylipisteitä yrittänyt metsästää värikkäällä kommentoinnillaan. Vähän meni överiksi, mutta tarkoitus pyhittää keinot, sillä mediaa vietiin kuin vierasta sikaa. Mikkos-ilmiötä on laajemminkin siis ilmassa.

Punnerrus finaaleissa oli myös kiinnostavaa. TPS tuntui antavan säälipleijareissa tiukemman vastuksen JYPille kuin mestari-Kärpät finaalissa, siitä 4-0 otteluvoitot puhuvat vankkaa kieltä. Upea juttu JYPille ja koko Jyväskylän seutukunnalle. Jääkiekko-Suomi siirtyi ainakin täksi kevääksi reilusti totuttua pohjoisemmaksi.

Jos en ymmärtänyt tuota mediapropagandaa, en myöskään rantapallon heittotouhua otteluissa, joissa kumpikin joukkue lähti viimeisen pelin jälkeen lomille! Hauska vitsihän se on nostaa häviäjän potutusta silloin kun voittaja vielä jatkaa ottelusarjaansa.

Amerikkalaisissa lehdissä on kiitelty ja onniteltu Obamaa hänen ensimmäisestä sotilaallisesta voitostaan, kun amerikkalaiset erikoisjoukot onnistuivat pelastamaan kaapatun amerikkalaisen aluksen kapteenin! Taisi olla kumminkin niin, että kapteenin neuvokkuus, ja uimataito, pelasti hänet.  Mutta tapaus itsessään on kuin historiankirjoista.

Me, jotka elimme lapsuuttamme 1950 –luvulla luimme poikakirjoja. Niissä kaapparit ja merirosvot tulivat tutuiksi. Onko maailma nyt palaamassa 1600 – 1700 –lukujen asetelmaan? Globalisaatioko on vienyt tähän tilanteeseen. Voi olla. Imperialismin aikana, ja termiä imperialismi käytän nyt historiallisessa, ei-marxsilaisessa mielessä, rosvottiin ja ryöstettiin luonnonvaroja ja orjia säälimättä rannikkovaltioista Afrikassa. Merirosvous oli osa sitä aikaa. Merirosvousta voi pitää ensimmäisenä rajat ylittävänä reaktiona ensimmäisen asteen globalisaatioon.

Nyt Somalian rannikon kalastajat syyttävät muuta maailmaa rannikkovesien ryöstökalastuksesta. He ovat oikeassa. Kun omat vedet on kalastettu tyhjiksi, ovat suuret kalastuslaivastot siirtyneet vieraille vesille kuten Somalian rannikolla. Niiden kanssa eivät paikalliset kalastajat pysty kilpailemaan. Ja kuitenkin, juuri kalastus on noiden alueiden pääelinkeino. Väitetään myös, että läheisille merialueille on upotettu ydinjätteitä. 

Asialla on myös toinen ulottuvuus. 1990-luvun alusta lähtien Somalia on ollut yhteiskunta, jossa laillista järjestystä ei ole ollut. Somalian valtio toki on olemassa, mutta se on anarkian tilassa. Somalia, jos mikä, on hylkiövaltio. Se ei sanana meikäläisessä mielessä hallitse aluettaan eikä laista ja järjestyksestä voi puhua. Se ei myöskään kykene suojaamaan kansalaisiaan eikä heidän etujaan. Se ei kykene tarjoamaan kalastajilleen minkäänlaista tukea muuta maailmaa vastaan. Merirosvous ei lopu, ennen kuin Somaliassa on hallitus, joka luo maahan järjestyksen.

Merirosvous on ainoa keino kalastajille. He ovat ottaneen asemansa parantamisen omiin käsiinsä. Tietenkin se on väärä tapa ja vastoin kaikenlaisia kansainvälisiä säädöksiä. Mutta se on heille ainoa tapa. Eivät he ole osapuolia missään neuvotteluissa.

Silti tuntuisi perin vaikealta onnitella presidentti Obamaa hänen ensimmäisestä menestyksellisestä sotilaallisesta operaatiostaan! Tosin niitä muita sotilaallisia menestyksiä ei oikein taida olla tarjolla. Jotkut muistuttavat, että presidentti Clinton ei oikein koskaan jättänyt taakseen epäonnistunutta Haitin operaatiotaan presidenttikautensa alussa.

Mitä tämä kertoo Yhdysvaltain poliittisesta kulttuurista? Sotilaallista voittoa tarvitaan uskottavuuden  hankkimiseksi, vaikka sitten Somalian rannikon kaappareista! Miten mahtaa olla, toikohan Obama sittenkään uutta poliittista kulttuuria? Muuttuiko maailma niin kuin uskottiin? Seuraava askel on typpivenediplomatia, johon Obama saa mukaan kaikki ne maat, joiden lipun alla olevia laivoja on kaapattu.