Minusta on aivan luonnollista ja perusteltua, että Tarja Halonen istuvana presidenttinä puolustaa presidentin asemaa perustuslakikeskustelussa. Niin hänen tuleekin tehdä. Olisi perin omituista, suorastaan sopimatonta, jos olisi toisin päin.

Istuva presidentti on keskusteluissa puolustuskannalla. Hänen on löydettävä argumentteja kahden toimijan mallille. Ikävä kyllä, niitä ei Suomen kaltaisista kehittyneistä demokratioista vertailun avulla löydy.  Monet viiteryhmämme maista ovat kuningaskuntia, kuten läheisimmät Pohjoismaat. Saksa, Itävalta ja Benelux –maat, joihin etenkin EU:n raameissa usein samaistumme, eivät tue kahden valtakeskuksen mallia. Sen sijaan esimerkiksi Puolasta tai Tsekistä löytyy vasta-argumentteja.

Loppujen lopuksi on aika vaikea löytää jonkinlaista yleispätevää perustetta sille, että nimenomaan vakiintuneissa demokratioissa yhteiskunnallista tasapainoa pidettäisiin yllä kahden valtakeskuksen mallilla.

Minusta on ajattelematonta viitata Venäjään tässä asiassa. Toki Venäjällä on kaksi johtajaa, mutta kuten presidentti itsekin huomautti, on Venäjällä paljon tehtävää  demokraattisen yhteiskunnan perusarvojen kanssa. Mahtaako kahden johtajan malli Venäjää tuottaa enemmän tasapainoa kuin kilpailua?

Olisi hyvä, jos presidentti kehittelisi ihan suomalaisista lähtökohdista perustelut sille, miksi hänen mielestään kahden johtajan malli on säilyttämisen arvoinen. Suomalaisten rakkaus siihen ei riitä perusteeksi etenkin kun sille ei näytä olevan selkeää kannatusta.

Olin pienellä lomanpätkällä pois maasta mikä näkyi myös Kannuvalimossa. Ei tullut tarinaa normaaliin tapaan. Nyt taas tulee.

Pieni poissaolo oli tuonut paitsi uskomattoman kesän vehreyden, eurovaaliehdokkaiden mainokset katukuvaan. Ehdokkaiden naamankuvat maksetuissa ulkomainostauluissa herättävät pohtimaan koko vaaliasetelmaa markkinoinnillisessa mielessä. Eurovaaleihin ei talkoomeininki eikä lyhtypylväisiin ja kaikkialle kiinnitettävät julisteet kuulu. Mainostetaan hillitysti ostetuilla mainospaikoilla ja sillä siisti.

Internetissä tietty ollaan sekä omilla naamoilla ja puolueina. Nettisivujen plaraaminen (myös YouTube), katukuva, päivälehdet. Niistä se kokonaiskuva nyt muodostuu. Kohta mukaan tulee täysillä myös tv.

Kaikesta tästä syntyy mielikuva. Ja se ei kovin kaksinen todellakaan ole, on kyse sitten ehdokkaista tai puolueista.

Kaikessa näkyy vähäinen innostus. Mennään nämä nyt läpi ja katsotaan mihin se riittää, on homman henki, niin kuin muussakin suomalaisurheilussa kansainvälisillä kentillä.

Puolueiden ja ehdokkaiden nettisivut ovat ponnettomia ja/tai imagollisesti sopimattomia.  Mitään vastauksia järkevästi sieltä on turha hakea.

Ulkomainostolpat taas pyrkivät maalaamaan ehdokkaista kauniita ja innostavia. Naamalla myydään, ei viestillä eikä puolueen nimellä tai logolla. Nämä kaikki ovat kohtuullisen hyviä. Naama, numero ja yhdentekevä slogan. Siinä se on. Kunnallisvaali-ilmoituksia vähän nätimmillä pärstäkuvilla.

Ei liene yllätys kenellekään jos läpimenijät löytyvät kaikki tunnetuista poliitikoista. Jännittävää on vain menettääkö Keskusta yksi vai kaksi paikkaa. Veikkaan kahta, niin ponnetonta on kampanjointi.

Eikä se kovin aurinkoiselta näytä demareissakaan. Hyviä ehdokasnimiä on, mutta riittääkö se muuta kuin ensimmäiseen kaarteeseen?

Siinä missä ”vanhat puolueet” nojaavat maksettuun mainontaan, näyttää Soinin porukka keskittyvän median vesikelkassa vetämiseen. Ja hyvin näyttää kulkevan.

Kaiken tämän jälkeen pohdituttaa se mistä voi tai voisi tulla tarvittava vaali-innostus. Ei kai mistään?

Vaalikoneet junnaavat myös näissä vaaleissa. Olen taas pirruuksissani käynyt muutamassa arvioimassa tilannetta. Jossain parikin kertaa.

Tulokseni ovat olleet hämmentäviä. Mikään ajattelemastani ehdokkaasta ei ”matsaa” koneessa. Kärjessä ovat aivan muut ehdokkaat vääristä puolueista. Muissa vaaleissa kone on toiminut, nyt ei.

Mistä se kertoo? Entä minkälainen signaali on vaali-innostus?

Parin viikon päästä se nähdään

Kuten olen aiemminkin esittänyt, olen Vanhan Liiton miehiä. Vanhan Liiton miehet oppivat, että ulkopolitiikan harjoittaminen pienessä maassa edellyttää, että on yksi ja yhteinen linja. Sitä sanottiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi.

Sittemmin olen päätynyt kuitenkin ajattelemaan, että nykyisenkaltaisessa maailmassa ei yhtä ja autorisoitua linjaa enää voi oikein ajatellakaan. Maailma on niin monimutkainen, ettei sitä voi yhteen linjaan puristaa.

Lauantaiaamuna Paavo Väyrysen puhetta kuunnellessani rupesin ajattelemaan, että ehkä joku punainen tai jonkun värinen lanka olisi hyvä kumminkin olla olemassa kahden Ulkoministeriöön sijoitetun ministerin välillä.

Kenen intressejä Paavo Väyrynen oikeastaan haluaa edistää? Hänen kuvansa Suomen kansallisesta edusta ei taida olla ihan tästä päivästä. Hän oli kovasti vastaan Euroopan unionin itäistä ulottuvuutta, koska se hänen mielestään jakaa Eurooppaa, Natonkin jakaa Eurooppaa. En oikein ymmärrä. Natoon on liittynyt vuoden 1999 jälkeen 12 uutta jäsentä ja halukkaita ilmaantuu kaiken aikaa.

Joku motiivi heilläkin täytyy olla. Vaikea ajatella, että se olisi Euroopan jakaminen tai houkutuksille altis luonto. Ehkä se on heidän käsityksensä heidän kansallisesta edustaan.

Ei silti, ei se ministeri Stubinkaan ulkopolitiikka nyt aivan loppuun asti hiottua ole. Esimerkiksi tämä auton takakontissa kuljetetun pojan tapaus on aika vakava asia ja olisin odottanut vähän analyyttisempää otetta ministeriltä. On kovin vaarallista ajatella, että erinomainen julkisuuskuva ja sen säilyttäminen olisivat osoitus onnistuneesta politiikasta.

Taitaa olla vähän niinkin, että kun työparina on Suomen kokenein elävä poliitikko, niin se vähän heijastuu siihen politiikan tuotokseenkin. Kannattaisko teidän vähän isommalla porukalla siellä Valtioneuvostossa istua alas ja käydä läpi sitä yhteistä agendaa vaikkakaan ei linjaa.

Maailmanlaajuinen talouskriisi on iskenyt ankarasti lähialueellemme, erityisesti Latviaan. Latviassa se on saanut poliittisia heijastumia. Hallitukset ovat kaatuneet ja poliittinen elämä ylipäänsä on sekaisin.

Viime viikolla Turussa Centrum Balticumin Itämeri-foorumissa puhunut maan entinen ulkoministeri Artis Pabriks antoi varsin koskettavan kuvan tilanteesta. Hän esimerkiksi viittasi äskeiseen mielipidetutkimukseen, jonka mukaan vain yksi kymmenestä latvialaisesta uskoo valtioon ja poliittisiin instituutioihin.

Nyt poliittisen epäjärjestyksen piirteet näkyvät myös Virossa. Pääministeri on pyytänyt presidenttiä erottamaan hallituksesta kolme ministeriä, jotka eivät suostu pääministerin ja hallituksen enemmistön hevoskuuriin taloudessa. Virossa taantuma on tullut hitaammin kuin Latviassa mutta sama näyttää olevan suunta.

Kriisissä on talous mutta myös talouspolitiikka. Latvia ja Viro ovat noudattaneet varsin liberaalia talouspolitiikkaa siinä uskossa, että nopea kasvu leviää ja tuottaa hyvää kansakunnalle. Mutta kun talouskasvu kääntyi romahdukseksi, romahtavat myös poliittiset tavoitteet, ehkä rakenteetkin.

Itämerellä on nyt kaksi jäsenmaata, joiden on aloitettava alusta. Se suuri kysymys on, miten uusi alku saavutetaan. Kuinka paljon tarvitaan EU:n panosta? Riittääkö solidaarisuus, kun kaikkien taloudet ovat vaikeuksissa. Erityisen haastava kysymys on, mikä on Pohjoismaiden rooli?

Tosiasia on, että Pohjoismaat ovat vahvasti tukeneet sijoituksillaan ja muilla toimillaan nyt kriisiytynyttä taloutta. Tulisiko meidän nyt myös osallistua siivoukseen? Tämä kysymys taitaa erityisesti kohdistua Ruotsiin. Mutta myös: jos Latvia esimerkiksi devalvoi valuuttansa, lasku tupsahtaa suoraan Ruotsin pankkilaitokseen, joka on ruotsalaisten omituksessa.

Kehitysyhteistyöpolitiikasta nousee seuraava suuri haloo. Eikä syyttä. Uutisissa kuullut tapaukset Afganistanista ja ehkä etenkin niihin saadut kommentit Ulkoasiainministeriöstä eivät voi jäädä huomiota vaille. Ja kun kehityspolitiikasta vastaa Paavo Väyrynen, voi olettaa, että asian käsittelystä tulee värikästäkin.

Afganistan –politiikka avautuu siinä samassa. Perusteluna Suomen läsnäololle Afganistanissa on niinkin yksinkertainen väittämä, kuin että Afganistania ei voi jättää yksin juuri nyt talibanien armoille.

Tätä käyttävät molemmat ministerit. Muistan televisioista kuulleeni Alexander Stubin sanoneen näin, kun kysyttiin, miksi Suomi kasvattaa joukkojensa määrää siellä. Panoksemme Afganistanin järjestyksenpidossa on olematon. Eikä varmaan sillä kehitysapupuolellakaan kovin merkittäviä asioita ratkota.

Jotenkin tuntuu siltä, että ihan valtavan perusteellisesti ei tilannetta Afganistanissa ole analysoitu. On tietenkin pelkästään kaunista, että panostamme naisten olosuhteisiin. Se sopii hyvin nykyisen ulkopoliittisen johtomme maailmankuvaan.

Mutta luulisi, että olisi pohdittu perusteellisesti, miten naisten aseman parantaminen nykyisessä tilanteessa Afganistanissa oikein parhaiten tapahtuisi? Ei ainakaan näillä hankkeilla näköjään.   Eikö mistään maailmalta olisi löytynyt vaikka suurella rahalla analyysin tekijöitä, jotka tuntisivat olosuhteet ja osaisivat kertoa, että jos naisia haluatte tukea, älkää ainakaan tehkö näin tai näin.

Suoraan sanoen, Suomen Afganistan politiikalla ostetaan arvonantoa ja mukanaoloa niiden silmissä, siis amerikkalaisten, jotka operaatiota pyörittävät. Tällä viestitetään, että ollaan kumminkin rintamassa. Tuskin politiikan linjanvetäjät itsekään uskovat, että politiikan motiivina olisi, ettei jätetä Afganistania yksin. Yksin se ei tosiaan ole, mutta mahtaako tästä läsnäolostakaan lopullisessa arviossa olevan paljon iloa kenellekään?

Kuuden Ruotsin-vuoteni aikana minulla oli kahdelta näköalapaikalta onni tutustua satoihin muusikoihin: maan kansainvälisiin solistitähtiin, lähes jokaiseen (eli muutamaan) kapellimestariin sekä oman soittajistoni Ruotsin Radion sinfoniorkesterin ynnä keikkabändini Tukholman Kuninkaallisen Filharmonian soittajiin – monista säveltäjistä, agenteista ja hallintoihmisistä puhumattakaan. Lienenkö turkulaisille musiikinystäville ja muusikoille anteeksipyynnön velkaa filharmonikkojen vieraslistan vahvasta ruotsalaisesta edustuksesta työvuosiltani?

Yksi iloisimmista illoista vietettiin erään Drottningholmin teatterin suurenmoisen konsertin jälkeen. Olihan sitä ihan pakko mennä kuuntelemaan, kun solistina oli vanha kaveri Petteri Salomaa. Illan bonus oli kuitenkin nuori, valkohiuksinen mezzosopraano, joka muistaakseni tuolloin, 1990-luvun puolivälissä,  lauloi vielä Ruotsin Radion kuorossa. Vaikka illan teokset eivät vielä esitelleet hänen ilmiömäisen äänensä hyvin kaukana toisistaan olevia ääripäitä, ei tarvinnut kuunnella montakaan tahtia ymmärtääkseen, että tuossa tytössä asuu maailmantähti.

Kun linnanpihalla sitten Petterin ja Malenan kanssa törmäsimme vanhoihin ystäviini, musiikkitoimittaja Camilla Lundbergiin ja unkarilais-ruotsalaiseen pianistiin Janos Solyomiin, päädyimme illanistujaisiin Norr Mälarstrandille herrasväen hulppeaan ylimmän kerroksen asuntoon, jonka parvekkeelta avautui lämpimän kesäillan näkymä veden yli Söderiin. Sittemmin Camillasta tuli Ruotsin television musiikkipäällikkö, jonka hyvin vakuuttavaa persoonaa saan suureksi ilokseni nähdä ja kuulla miltei joka viikko naapurin tv-kanavilla. Huippupianisti Janos taas teki pikapaikkauksen Turun filharmonikkojen solistiksi – Nallekonserttiviikon Karhupapaksi. Hän opetteli pitkän käsikirjoitukseni kahdessa päivässä ja suostui astumaan jopa karhupukuun. Meillä oli lavalla koko viikon niin hauskaa, että totesimme kärsivämme vieroitusoireista viimeisen esityksen ja yli kymmenen tuhannen kuulijan jälkeen.

Mutta Malena. Hän oli vaatimaton, miltei ujo, erittäin hauska ja suurenmoisen ihana. Muutaman vuoden kuluttua hän sitten olikin jo kaikkialla maailmassa. Ilman että katson hänen lumoavia silmiään, uskallan sanoa, että hän on maailman monipuolisin laulajatar. Ja sitä paitsi äärimmäisen taitava lavaesiintyjä niin dramaattisessa oopperassa, kevyessä musiikissa kuin revyyssä – hänen shownsa televisioiduilla Nobel-päivällisillä Tukholman kaupungintalon Blå hallenissa muutama vuosi sitten oli aivan käsittämättömän upea. Harmittelen vieläkin, että ensivierailulle Turussa ei enää onnistuttu löytämään hänen maailmankalenteristaan tilaa – musiikkina olisi ollut ehkä Hillborgia….

Ja nyt Malena lopetti Moskovassa La voix  -euroviisukarsintaesityksensä Siihen Kuuluisaan Korkeaan c:hen. Pianissmo. MEZZOsopraano! Silmää räpäyttämättä. Tai nimenomaan – silmää räpäyttäen.

Aamun Hesarissa oli juttu kirjastoapurahojen jakautumisesta kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden kesken. Jutun pointti oli, että kaunokirjallisuudelle menee 90% apurahoista. Eihän siinä mitään kummallista ole, se lukee suoraan säännöissä.

Mielenkiintoinen juttu kyllä oli monessa mielessä. Siinä Kirjailijaliiton Päivi Liedes toteaa: ”Tietokirjallisuus ei ole taidetta, vaikka joskus tuntuu, että tietokirjailijat ajattelevat niin.” Eli siis kaunokirjallisuus on kategorisesti taidetta.

Vahvaakin vahvempana perusteluna tälle kirjastoapurahalautakunnan puheenjohtaja toteaa samassa jutussa, että ”Meillähän on yhteiskunnassa aika vahvat tukijärjestelmät tieteelle. Esimerkiksi Suomen Akatemian määrärahat ovat satakertaiset taiteen tukijärjestelmiin verrattuna.” Eli tietokirjallisuus on tieteen kirjallisuutta ja sitä tuetaan mm. Suomen Akatemiasta.

Ruokatiedon uutiskoosteessa oli tänään tiedote, jonka mukaan opetusministeriö on reagoinut ruokakulttuurin puuttumiseen kulttuurimääritteistään. Puuttumisesta on adressiakin koottu. Poiminta tiedotteesta: ”Hannele Koivunen opetusministeriöstä kertoo, että ruokakulttuurin tai muiden uusien taiteen alojen asemaa ei virallisteta. Ne otetaan osaksi kulttuuripolitiikkaa, jota tuetaan ja edistetään mahdollisuuksien mukaan.” Konkreettisena tekona ruokakulttuuri mainitaan tästä päivästä alkaen opetusministeriön nettisivuilla…

Ruokakulttuuri on siis paitsi kulttuuria, myös uusi taiteen laji. Hieno juttu! Mutta mistä alkaen se on ollut taidetta?

Kun itse jostain oikusta olen ryhtynyt väsäämään ruokakirjoja ja puuhaamaan ruokakulttuurin edistämiseksi, ei helppoa ole. Tämmöinen touhu tuntuu putoavan kaiken väliin, sillä Suomessa ei mitään näytä syntyvän ellei kaikkea tiukasti määritellä ja lokeroida! Pitää olla järjestelmä.

Huomasin eilisestä Hesarista mielenkiintoisen elintarvikeilmoituksen. Sen tekstissä luki: Sisältää 94% puhdasta perunaa ja 6% terveellistä rypsiöljyä. Eikä mitään muuta.

Tekstin perässä tähdellä* ohjattiin lukemaan: ei e-koodeja, ei säilöntäaineita, ei suolaa, ei kolesterolia, ei laktoosia, ei pähkinää, ei makeutusaineita, ei väriaineita eikä gluteenia.

Siinä mainostettiin pakastettuja Oolannin uunirapeita ranskalaisia. Mitä ihmettä! Ranskalaisethan ovat roskaruokaa, pahimmista pahinta. Pitäisikö pakkauksen kyljessä olla vielä rypsiöljyembleemin lisäksi toinen Pekka Puskan kuvalla varustettu lätkä, jossa lukee: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos suosittelee?

Noh – ei yksi pääsky kesää tee, mutta oma arvonsa ilmiönä tuolla mainoksella on. Tuommoisia toivoisi näkevänsä enemmän. Yhä useammat kuluttajat seuraavat muiden pakkausmerkintöjen ohella tuoteselosteeseen kirjattuja lisäaineluetteloja. Ja se on hyvä asia. Harmillista taas, että se valtaisa joukko, joka yleensä hakee vain rasvaprosenttia, kevyt- tai light –merkintää, yleensä vähät välittää lisäaineluetteloista. Mistäkö muka sen tiedän? Siitä, että kevyttuotteiden keveys rakentuu halpojen lisäaineiden varaan. On halvempaa tehdä kevyttä kuin aitoa. Ja siitä saa paremman hinnan.

Valmisruokaa pidetään suomalaisena ilmiönä, peräti keksintönä. Suomessa syödään vähemmän pakasteita kuin muualla Euroopassa. Pakasteiden syömisessä olemme siis kehitysmaa. Vai olemmeko me kehittyneempiä kun syömme valmisruokaa? Vähemmillä lisäaineilla pääsisimme kun söisimme enemmän pakasteita.

Paras vaihtoehto on aito tuore ruoka. Semmoistakin kaupasta löytyy, helpoimmin vihannes-, liha- ja leipäosastoilta. Mutta tarkkana niilläkin on oltava.