Suomalaisten tärkeä kesäharrastus on grillaus. Grillille kokoonnutaan polttamaan makkaraa ja kuivattamaan jos jonkinlaista lihaa. Media tekee kaikkensa markkinoidakseen grilliä helppona ja hauskana tapana valmistaa ruokaa. Hauskaahan tuota on katsoa kauempaa, mutta helppoa se ei ole.

Paitsi jos tyytyy grillaamaan kaiken puhkikypsäksi ja jättämään makkarat sisältä kylmiksi.

Tosigrillaaja ei toimi noin. Hän valmistelee kaiken kunnolla, pitää huolen, että grilli on juuri oikean lämpöinen ja että lämpöä riittää koko grillauksen ajan jos kyseessä on puu- tai hiiligrilli.

Luulliset siipikarjan ja possun osat ovat kaikein vaativimpia. Miten saada niistä meheviä ja kypsiä?

Käytä epäsuoraa grillausta, jos osaat, tai esivalmistele uunissa/keittämällä. Broilerin lihat 175°C uuniin ja porsaankylki/rimpsuluut suolaveteen kiehumaan. Mausteet pintaan ja grillillä viimeinen silaus! Helppoa ja viisasta…

Keitettyä porsaankylkeä grillattuna

1 kg luullista porsaankylkeä, lihaisaa!
5 l vettä
250 g suolaa

Mittaa veteen suola ja anna kiehua, kunnes se on liuennut. Nosta porsaankylkipalat kuumaan liemeen. Kun vesi alkaa uudelleen kiehua, kerää reikäkauhalla vaahtoa pinnalta pois. Anna kylkipalojen kiehua hiljalleen runsas puoli tuntia. Tarkkaile, ettei liha kypsy liian hajoavaksi. Nosta lihat reikäkauhalla liinan päälle, jotta kaikki liemi valuu pois. Sivele jäähtyneisiin kylkipaloihin marinadia ja grillaa maltilla kauttaaltaan rapeiksi. Sivele lihoille marinadia grillauksen aikana ja myös sen jälkeen.

Reijo Mäen kahdeskymmenes Vares-kirja, Valkovenäläinen (Otava 2009) on ilmestynyt kauppoihin. Ja nimenomaan kauppoihin, sillä suomalaisen kirjallisuuden myyntimenestykset, joihin Mäen kirjat lukeutuvat, myydään nykyään valtaosaltaan muusta myyntikanavasta kuin perinteisestä kirjakaupasta.

Omani ostin kirjakaupasta ja luin sen suurin odotuksin juhannuksena. Ja – yllätys-yllätys, tykkäsin. Vaikka sitä lukiessani tunteet olivat kovin vaihtelevat. Pari viimeistä Varesta eivät oikein ole kolahtaneet, mutta Valkovenäläisessä oli paljon hyvää.

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että siinä tapetaan dekkarikirjailija Oxbacka, Mäen alter egoksikin luettu. Mäki kiusaakin lukijaa tuomalla henkilöhahmon hyvin lähelle häntä itseään. Lähemmäs kuin koskaan ennen.

Värikästä elämää kirjassa vietetään taas kerran. Tarina kuljettaa pitkin Turkua tutun turvallisesti kapakasta toiseen.

Muutama asia kirjassa kuitenkin häiritsee. Mäki tekee mielestäni turhan sukelluksen remesmäiseen tasavallan historiaa ”havisuttavaan” maailmaan. Vares pysyköön aisoissa.

Toinen, suorastaan ärsyttävä asia on tökerön läpinäkyvä Hesburgerin puffaus. Erilaiset tapahtumat viedään väkisin tuttuun hampurilaisravintolaan uudelleen ja uudelleen. Jopa Amigo ja Vemppa poikkesivat ”Eerikinkadun uudessa Hesen nakissa vetämässä makkaraperunat”.

Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin tuo uusin Vares.

Superhyvä sitä vastoin on norjalaisen Jo Nesbøn  Kukkulan kuningas –uutuus (Johnny Kniga 2009). Kirja on vain pari ja puolisataasivuinen, mutta taas viedään lukijaa – ja lujaa! Nautittavasti kirjoitettua älykästä tekstiä.

The Economist –lehti julkaisi mennä viikolla mielenkiintoisen taulukon. Sen mukaan Norja on maailman seitsemänneksi eniten puolustusmenoihin kuluttava valtio, jos puolustusmenot jaetaan henkeä kohden, siis per capita. Eikä tässä vielä kaikki: Tanska on kahdestoista listalla.

Miksi ihmeessä kaksi Pohjoismaata, joiden turvallisuutta ei ainakaan äkkipäätä kukaan uhkaa, kuluttavat voimavarojaan puolustukseensa? Ja sitä paitsi, molemmat nauttivat Naton kollektiivisesta puolustuksesta! Eikö Nato-jäsenyyden luulisi antavan mahdollisuuden nojata taaksepäin ja ottaa rennosti?

Maiden turvallisuuspoliittinen asema on osa selitystä. Norja on ulkopuolella EU:n ja nojaa pelkästään Naton turvaan. Kaiken lisäksi Norjalle ei ole oikein selvää kuvaa siitä, mikä se Naton turva oikein on. Yhdysvallat on vetäytynyt Islannista ja Venäjän paino arktisilla alueilla kasvaa kohisten. Siksi Norja ajaa myös pohjoismaista puolustuspolitiikan tiivistämistä.

Tanska puolestaan on omasta tahdostaan jättäytynyt EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ulkopuolelle. Senkin on nojattava pelkästään Natoon. Tämä ei sinänsä vielä pakota lisäämään varusteluita: tuskin kukaan Naton eurooppalaisista jäsenmaista täyttää asetetut tavoitteet puolustusmenojen bruttokansantuoteosuudesta.

Minun tulkintani on, että nämä kaksi rauhaa rakentavaa Pohjoismaata panevat paljon rahaa henkeä kohti puolustukseensa, koska ne haluavat osoittaa liittokunnalle (ja erityisesti Yhdysvalloille), että ne ovat kunnon jäsenmaita. Ei taida olla montakaan paikkaa maailmassa, missä Tanska ja Norja eivät olisi mukana Naton operaatioissa. Ja se tulee kalliiksi!

Niiden turvallisuuspolitiikka perustuu ajatukseen, että hyvät työt palkitaan, jos tarvis tulee.

Suomen Nato-politiikassa on samoja piirteitä. Rohkenen ajatella, että päätöksemme olla ja kasvattaa osuuttamme Afganistanissa oikeastaan haluaa tuoda esille, että mekin olemme hyviä, vaikkemme olekaan Natossa.

Ai niin, kenellekään ei liene yllätys, että selvästi eniten sotilasmenoihin henkeä kohti laskettuna käyttää Israel: 2300 dollaria. Se on enemmän kuin kahta sotaa käyvä supervalta USA. Sitten tulevat Oman, Singapore ja Kuwait!

Maailma on ihmeellinen.

Turun Sanomat oli taas viime lauantaina kutsunut edellisen vastaavan päätoimittajansa Raimo Vahteran kirjoittamaan yläkerran kolumnia kun uutta vastaavaa ei ole ollut näköpiirissä.

Jutun aihekin oli ehkä tilattu: tulla vähättelemään internetin merkitystä nykyisessä tiedonvälityksessä. Aihe onkin  Turun Sanomien kannalta ajankohtainen kun takana on pari viikkoa sitten julkistettu sensaatiomaisen kehno uusi internet-sivusto.

Journalismin perään emerituspäätoimittaja myös kuuluttaa. Journalismia tapaa painetussa päivälehdessä, ei esim. netissä, jonka synonyymina hän sekavasti käyttää blogia. Ja blogithan vain harvoin ylittävät uutiskynnyksen, hän toteaa. Uutiskynnys taas on noteeraus painetussa päivälehdessä, lukee riveillä ja niiden välissä.

Vahteran löpinää voi lukea täältä, vaan ei kommentoida. Ymmärrettävästi.

* * *

Aito journalisti löytää olennaisen, ei kai muuta voi sanoa Taloussanomien ingressistä, jossa uutisoitiin Samu-Jussi Kosken irtisanoutumista Marimekosta:
”Marimekon taiteellinen johtaja ja suunnittelija Samu-Jussi Koski, 33, eroaa. Kosken tilalle nousee tämän kevään laukkumalliston tekijä. Mallisto sisältää kohutun Jenni-laukun, jota puhemiehen rouva käytti valtiopäivien avajaisissa ennen kuin laukku oli tullut virallisesti myyntiin.”

Kannuvalimo jää jännityksellä odottamaan uutista vaikkapa Jutta Urpilaisesta, jota vastaavalla logiikalla kutsutaan puolueen puheenjohtajaksi, jonka kunnallisvaaliehdokas juuri vangittiin Suomen rikkaimpiin kuuluvan suvun jäsenen sieppauksesta.

* * *

Valehtelemisesta politiikan keskeisenä työkaluna tähän voisi myös kirjoittaa, mutta ehkä toisella kertaa. Onhan Juhannus, Suomen lipun päivä, juuri käsillä.

Nelosen uutiset kertoi tiistai-iltana tänään alkavasta oikeudenkäynnistä “porvoolaismiestä” eli vuonna 2007 Suomeen muuttanutta Ruandan baptistikirkon entistä johtohenkilöä vastaan. Syyte on rankka: Ruandan kansanmurhaan osallistuminen. Vuonna 1995 tapettiin kolmessa kuukaudessa yli 800.000 ihmistä, tutseja ja maltillisia hutuja, siis enemmän kuin Helsingissä ja Turussa on asukkaita. Miestä vastaan on rutkasti todisteita ja todistajia. Uutisten haastattelema valtionsyyttäjä puhui vakuuttavasti, syytetyn asianajaja ilmoitti päämiehensä kiistävän kaikki syytteet.

Rikos on käsittämätön. Mutta minä ihmettelen kuitenkin Nelosen uutisten perään liimattua kolmentoista minuutin dokumenttia, jossa seurattiin keskusrikospoliisin tutkijoiden matkaa Ruandaan. Kamera sai olla mukana niin heidän palavereissaan kuin silminnäkijöiden haastatteluissa.

Itse asia ei jäänyt dokumentissa epäselväksi. Useaan kertaan nimeltä mainittu “porvoolaismies” on selvästi syyllinen.

Mutta Suomessa syytetty on syyllinen vasta tultuaan oikeuden tuomitsemaksi. Oikeustajuuni ei mahdu, että yhden kaupallisen televisiokanavan dokumenttiryhmä pääsee KRP:n mukaan esitutkinnan ei-julkisiin silminnäkijöiden haastatteluihin ja että dokumentti näytetään televisiossa ennen oikeudenkäynnin alkua.

Onko dokumentti nyt myös KRP:n kannanotto: “Syytetty on syyllinen”? Onko dokumentti esitetty etukäteen syytetylle ja hänen puolustusasianajajalleen? Oliko oikeus antanut dokumentin nähtyään luvan sen esittämiseen?

Kuinka korkealta poliisihallinnossa oli saatu kuvausryhmälle lupa seurata KRP:n poliiseja oikeudenkäynnin tausta-aineiston keräämisessä. Mahtoiko itse oikeusministeri olla tukemassa tätä dokumenttia? Ovatko todistajien haastattelut minkä tahansa rikoksen esitutkinnassa tästä lähtien julkisia dokumentteja, ennen oikeudenkäynnin alkamista?

Ihmettelen, miksi suomalaispoliisit ylipäätään olivat dokumentin päähenkilöitä. Miksei ohjelman toimittaja esittänyt nyt poliisien suusta kuultuja kysymyksiä kärsineille ruandalaisille? Pienellä vaivalla ohjelma olisi saatu syvennetyksi vaikka puolituntiseksi. Taustoitus jäi nyt huitaisuksi ja koko dokumentti keskeneräiseksi.

Poliisin osuus olisi voinut jäädä vain dokumentin huipennukseksi: yksi KRP:n miehistä kysyi järkyttyneenä, miksi länsimaat eivät tehneet mitään silloin kuin kauheudet tapahtuivat, viisitoista vuotta sitten. Ja kun sama toistuu  juuri nyt Darfurissa, maailma on jälleen hiljaa. Onko Nelosen uutiset jo lähettänyt dokumenttiryhmän paikalle?

Syylliset tuomittakoon ja heitä rangaistakoon. Mutta mieluummin oikeudessa, ei televisiossa.

Lohi on minulle niin kuin Mozartin musiikki. Olen saanut niitä molempia elämässäni liikaa. Enkä nauti kumpaakaan vapaaehtoisesti.

Punaisesta kalasta on tullut monta keskustelua (lue: riitaa) kotona. Mutta eilen illalla tuli oikein ähäkutti-olo, kun katselin TV1:n Ulkolinjan tuoreen ruotsalaisdokumentin norjalaisesta lohenjalostuksesta.

Ruotsalainen tutkiva journalismi on maailmankuulua. Ei siis ihme, että tämäkin ohjelma on herättänyt niin Ruotsissa kuin Norjassa  kiihkeän keskustelun. Suurten kauppaketjujen edustajat päästettiin heti sanomaan, että muutoksia myyntiohjeistuksiin on luvassa – 95 prosenttia Ruotsissa myytävästä lohesta tulee Norjasta.

Ohjelman tekijöiden ei tällä kertaa tarvinnut sukeltaa edes pintaa syvemmälle. Islantilainen “kalanjauhokuningas” esitti ylpeänä näytelmän konnaa (“Kyllä kalaa riittää, ihmisille ja valaille. Ja jos ei riitä, tapetaan kaikki f****** valaat”). Norjalaiset lohilobbarit ja teollisuuden puhemiehet olivat oikeasti onnellisen tietämättömiä valmistusprosesseistaan. Ja kansainväliset tutkijat paljastivat lohenmyyjien asiatiedot vääriksi.

Norjan yli tuhannen viljelylaitoksen tuotteista valmistetaan joka päivä yksitoista miljoonaa ruoka-annosta lohta. Ja tuotanto halutaan kaksinkertaistaa. Lohiteollisuuden mukaan viljely pelastaa maailman kalakannat, koska lohikilon tuottamiseen tarvitaan vain kilo rehukalaa. Oikea suhde on kilo lohta – 2,5 kiloa rehukalaa. Ja viljelylohien ruoaksi jauhettavat ruokapelletit sekä kalaöljy valmistetaan joko ryöstökalastetuista lajeista tai ihmisruuaksi kelpaavista herkkukaloista kuten makrillista, sillistä ja anjoviksesta.  Kolmasosa kaikesta maailmassa pyydettävästä kalasta rahdataan suoraan kalanjauhotehtaisiin. Poliitikkojen päättämät kansainväliset kalastuskiintiötä ovat vähintään kaksinkertaiset asiantuntijoiden suosituksiin verrattuna. Ja kun pienet lajit kalastetaan loppuun, suuret kalat eivät selviä ilman ruokaa. Eipä ihme, että lobbareiden kotisivut menivät uusiksi ennen kuin ohjelma oli saatu valmiiksi. Eikä ohjelmassa tarvinnut edes mainita jalostamoista karanneiden lohien villeille kannoille aiheuttamista tuhoista tai niiden levittämistä sairauksista.

Näillä yhtälöillä on varmasti jotain tekemistä myös meidän Bromarvimme kesäisten kalansaaliiden kanssa. Parikymmentä vuotta sitten appiukon kanssa nostettiin harva se aamu mukavia monen lajin saaliita omalle perheelle. Nyt ei kannata enää maksaa kalastuslupaa, kun voi olla varma lopputuloksesta vaikka yrittäisikin. Ennen Bromarvissa  oli kolme suurta savustamoa, jotka saivat paikallisilta kalastajilta tuoreen saaliin. Nyt ei ole enää kalastajia, ja kaikki kolme savustamoa on lopetettu – onneksi yksi hyväuskoinen yrittäjä savustelee pieniä saaliita kesätorilla kaupattaviksi.

En halua enää herättää lisää riitaa lohen mausta. Mutta kallellaan tämä halvatun maailma on, tässäkin asiassa.

P.S. No vähän pitää antaa periksi: Graavista lohesta nautin. Mozartista myös, kun sitä pääsee itse esittämään.

Vocation federale tarkoittaa minun vajavaisen ranskankielen taitoni perusteella tehdyn tulkinnan mukaan samaa kuin liittovaltion kutsu. Risto tai joku muu ranskankielen taitoinen varmaan kommentoi tätä. Voisihan sen sanoa myös ”kutsumus liittovaltioon”.

Ajatus Euroopan unionista liittovaltiona on elänyt jo ennen kuin Euroopan unionista oli tietoakaan Oppikirjat sanovat ajatuksen syntyneen Ventotenen saarelle karkotettujen Mussolinin vastustajien piirissä. Altiero Spinellin johdolla osa heistä laati Ventotenen julistuksen, jossa esitettiin ajatus Euroopan Yhdysvalloista sodan jälkeisen Euroopan jälleenrakennukseksi.

Julistus annettiin jo vuonna 1941. Ajatus oli, että vain sitomalla valtiot toisiinsa rajoittamalla niiden itsemääräämisoikeutta saataisiin Eurooppaan kestävä. rauha. Näin ei kumminkaan käynyt, vaan EU:ta ruvettiin rakentamaan taloudellisen yhteistyön kautta ja valtiot on sidottu ja sitoutettu toisiinsa talouksien, ei politiikan kautta. Kehityksen huipentumana on yhteinen raha.

Ajatus liittovaltiosta työnnettiin taka-alalle. Integraatiota on koetettu viedä eteenpäin valtioiden toimesta. Viime vuosina se on ollut tuskaista. Nyt kun päätöksiä ei tahdota saada aikaan eikä yhdellä äänellä päästä puhumaan, on liittovaltion kutsu voimistunut. Tai kutsumus liittovaltion saanut enemmän ymmärtämystä niiden joukossa, jotka vakavasti pohtivat kysymystä, mihin tässä oikein ollaan menossa. Mikä on homman lopullinen tarkoitus ja muoto.

Asia on noussut pinnalle EP-vaalin yhteydessä ja tuloksen jälkeen. Tuntuu olevan entistä hankalampi päästä selville siitä, mihin ollaan menossa ja mitä haetaan. Liittovaltion kutsun saanut henkilö, kuten minä, ajattelee, että jonkinlainen poliittinen järjestys tähän touhuun pitäisi saada. Liittovaltio-oppihan on oppi työnjaosta: mikä kannattaa hoitaa yhdessä ja mikä kannattaa jättää valtioille. Nykyinen sekamelska johtaa umpikujaan.

Kyllähän tässä Suomessa koko lailla vailla samanmielisiä puhekumppaneita saa olla. Onhan niitä kaappifederalisteja, jotka aina välillä taputtavat selkään.  Mutta ajan kuluessa vocation federale kyllä alkaa houkuttaa, kun oikein muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Ellei sitten anneta koko EU:n tukehtua.

Nyt on sitten kaksi päivää päivitelty Euroopan parlamentin vaalien tulosta. Euroopan tasolla on huomionarvoisaa, että tässä vaiheessa joukkoon ”muut” kuuluu poikkeuksellisen paljon edustajia.

Euroopan parlamentin kotisivuilla arvioidaan, että ryhmässä olisi peräti 93 edustajaa. Tämä on seurausta siitä, että parlamenttiin valittiin paljon erilaisten pienten ja oikeastaan aikaan sidottujen ryhmien edustajia. Heillä ei ole valmiina mitään poliittista ryhmittymää, johon liittyä. Mutta suurimmalta osin lienevät EU-kriittistä väkeä.

Tämä lähes sadan hengen joukko tulee käymään kovia keskusteluja siitä, minkälaisia ryhmiä ne saavat aikaan. Sääntöjen mukaan tarvitaan 25 edustajaa vähintäin seitsemästä maasta, jotta ryhmä syntyy. Se ei ole helppoa. Näitä edustajia ei oikein yhdistä mikään.
Timo Soini on Suomesta valituista ainoa ilman ryhmää.

Suomesta pyrki parlamenttiin kolmetoista puoluetta ja yksi yksittäinen yrittäjä. Seitsemän sai edustajiaan mukaan. Vain Vasemmistoliitto eduskuntapuolueista jäi ilman.
Mukana olivat myös Suomen Kommunistinen puolue, Suomen Senioripuolue, Itsenäisyyspuolue, Köyhien asialla ja Suomen Työväenpuolue. Nämä sirpalepuolueet saivat yhteensä 1,4 prosenttia äänistä. Liisa Sulkakoski yksinään sai 0,5 prosenttia.

Meillä eivät siis EU-vastaiset tahot asetu erikseen ehdolle. Itsenäisyyspuolue oli ymmärtääkseni anoa, joka selvästi vaati Suomen eroa unionista. Se sai 3613 ääntä. Ruotsista ja Tanskasta esimerkiksi on ollut edustuskin parlamentissa unionin vastaisista puolueista. Tanskasta taisi nytkin tulla yksi valittua.

Suomessa EU-kritiikki kulkee tavallisten puolueiden sisällä. Se on minusta hyvä asia. Ja se ainoa selkeästi EU-kriittinen puolue sai sen yhden paikan. Kannuvalimo seuraa kiihkeästi, minkälaisen kodin Timo Soini Brysselistä löytää ja tarkoitan nyt poliittista kotia.

Pakko myöntää ja tunnustaa, että television vaalistudiossa mukana oleminen on kokemus. Siellä ollaan kuin tärppästikku puoli kahdeksasta lähes puoliyöhön.  Sitä on helppo arvostella ruudun takaa mutta siellä oleminen on elämys.

Pieninkin fiba tuntuu suurelta: jos ulosmenevän kuvan grafiikka ei vaihdukaan ajallaan, jumitus tuntuu ikuisuudelta. Punaisella lampulla on uskomaton vaikutus. Kun se syttyy, tietää, että mitään ei voi vetää takaisin. Jokainen kommentti, osuu se oikeaan tai ei, menee ulos miljoonalle ihmiselle.

Lähetystä ei voi harjoitella, koska äänestäjät tekevät käsikirjoituksen, joka ei ole tiedossa. Se aukeaa yleisölle samaan aikaan kuin studiossa olevalle. Lähetystä ei voi kelata takaisin. Jos toistaa samoja sanontoja kerrasta toiseen, saa hölmön maineen.

Lähetyksen ympärillä on uskomaton joukko väkeä. On pakko ihailla orkesterin toimintakykyä. Valtavan ammattitaitoista väkeä, joka tuottaa tietoa ja näkymättömästi käy kaatamassa juomaa tai lisäämässä puuteria.  Jos mokaa, ei voi syyttää kuin itseään. Ja silloinkin naama on pidettävä peruslukemilla. Ja kravatti suorassa.

Muutaman tunnin kestävän lähetyksen aikana kehoon pumpataan adrenaliinia niin paljon, että unen saaminen ottaa tunnin, enemmänkin, vaikka olisi kuinka väsynyt. Ja aamulla ei muista, mitä on sanonut illan aikana!

Täysin toisenlainen kokemus on aamulähetys, jossa voittajat ja hävinneet halaavat toisiaan esiintymisvuoroa odotellessa. Tunnelma on uskomattoman helpottunut. Voisi hyvinkin saada tukea väitteelle, että loppujen lopuksi poliitikot ovat yhtä perhettä.

Niin ne taitavat ollakin. Eihän siitä muuten mitään tulisikaan.

Eurovaalit on käyty ja vaikka etukäteen tuntui, että niistä on tulossa kovin mielenkiinnottomat, toisin kävi.

Perussuomalaisten voitto oli murskaava. Tuskin kukaan uskoi, että voitosta tulee niin kova kuin etukäteen vaikutti. Lopulta se oli vielä kovempi.

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten liitto oli järki-sellainen, kristillisdemokraateille. Ilman vaaliliittoa vasemmistoliitto olisi vienyt paikan. Vaaliliitto aiheuttanee ilmiönä keskustelua vasemmistossa. Ja yhteistyö yleensäkin.

Sekä keskustan että demarien tappio prosenttiosuuksissa oli järkyttävä: kummallakin n. 4 prosenttiyksikköä. Eikä vasemmistoliittokaan kauas jäänyt.

Vaalijärjestelmästä kun vähän väliä puhutaan, pelkkä henkilövaali ilman mitään suhteellista järjestelmää olisi antanut käytännössä saman lopputuloksen kuin nyt vaalitulos. Mutta se lienee sattumaa.

Istuvat euroedustajat pärjäsivät hyvin. Yllättäjiä oli Ville Itälä, joka keräsi entisen äänipottinsa jopa vähän sitä kasvattaen. Samoin Hannu Takkula, joka paransi selvästi tulostaan. Anneli Jäätteenmäen vetovoima lähes puoliintui, 50 000 menetettyä ääntä.

Varsinaisia voittajia puolueista ei ollut kuin perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien liitto sekä vihreät. Ai niin, ja tietenkin rkp, sillä sillehän käy aina hyvin.

Voittajana tuskin voi pitää koko järjestelmääkään. 40,3 prosentin äänestysaktiivisuus  ei paljon naurata.

Mietittävää tulos aikaansaa siellä sun täällä. Mainostoimistojakin taitaa mennä vaihtoon…

Valtakunnassa kaikki taas hyvin eduskuntavaaleihin asti.