Syömisen kulttuuria
Näillä palstoilla on käsitelty ruokakulttuuria eri muodoissaan varsin paljon. Olen itse ollut hämmentämässä sitä soppaa. Monesti olen vastannut kun on kysytty onko Suomessa ruokakulttuuria jotenkin tähän tapaan: ”kyllä meillä ruokakulttuuria on, mutta syömisen kulttuuri on vähän niin ja näin.”
Hallituksen ruokakulttuurin edistämisohjelma SRE on tänä vuonna liikkeellä yhdessä syömisen teemalla. Peräänkuulutetaan perheen yhteisiä ruokahetkiä, mikä hyvä onkin.
Olen kummastellut kovasti tätä maailman menoa suhteessa syömiseen: mitä on tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä tai miksi me olemme Euroopan huonoimpia tässä asiassa. Meitä ei enää saa yhteiseen ruokapöytään perheen kanssa kukaan.
Kiire, sressi, koulussa tai työpaikalla syöminen, selitetään. Mutta kannattaisi miettiä mitä muuta poistuu yhdessä syömisen kulttuurin kuoleman myötä. Perheen sisäinen kommunikaatio vaikeutuu, kyky keskustella ja kuunnella. Ehkä jopa pysähtyä ja ajatella.
SRE:n sivuilla kerrotaan teeman ympärille järjestetystä lounaasta, johon osallistui viitisenkymmentä vaikuttajaa pohtimaan asiaa. Uutisaineistoa lukiessani päällimmäiseksi ajatukseksi nousi epäilys liekö ongelmaa lainkaan ymmärretty ja sisäistetty. Perheruokailun sanotaan olevan perua agraariyhteiskunnasta eikä sopivan tähän päivään, ravintoloihin tarvitaan lapsiystävällisyyttä ja mediaa huudetaan apuun! Nauttimiskulttuuria pitää opettaa! APUA!
Mutta totuus on, että kaikki yhdessä syöminen on mennyt tärviölle. Koulu- ja työpaikkaruokailua kehutaan ainutlaatuiseksi maailmassa, mutta niitä palveluita käytetään epäsäännöllisesti eikä yhteisöllisyyttä hakien. Kuitenkin se mitä lapset haluaisivat kotoaan, on yhteinen aika ja lämmin ruoka, kuten SRE:n pääsihteeri Marja Innanen Hesarin pääkirjoitussivulla tovi sitten kirjoitti.
Väheksymättä meidän aikuisten kaikkia kiireisiä menoja ja harrastuksia, kannattaisiko ratkaisua syömisen kulttuurin kehittämiseen etsiä ihan läheltä, vaikka omasta itsestä. Kun maassamme on valtaisa määrä sinkkutalouksia, ei ole perhettä saatavissa koolle. Juuri silloin korostuu mm. työpaikkaruokailun sosiaalinen puoli.
PS. Lapsiystävällinen ravintola on sellainen, jossa ei ole erikseen lasten listaa, jossa lapsi istuu vanhempiensa kanssa samassa pöydässä, oppii ehkä joskus olemaan huutamatta, heittelemättä ruokaa – ja syömään. Se on sitä syömisen kulttuuria.
kesäkuu 2nd, 2009 at 2:11
Perheemme -70 ja -80-lukuihin kuului kiinteästi viiden maissa tapahtuva ateria. Jos siitä joku poikkesi, niin siitä piti ilmoittaa etukäteen. Ne olivat tärkeitä perheen sisäisiä tilaisuuksia, joissa keskusteltiin ja väiteltiin asiat halki.
Edes kerran päivässä tavattiin perheenä.
kesäkuu 2nd, 2009 at 10:56
Hyvin kirjoitettu taas kerran, Visa. Ruokakulttuuria ei voi syntyä, jos “kehitys” kulkee sitä rataa, että jokainen lämmittää valmisruokaa (olipa se sitten teollisesti tuotettua tai valmista kotiruokaa) mikrossa oman aikataulunsa mukaan ja hotkaisee sen nopeasti puolittain seisten.
Työpaikkaruokailun osaltakin ollaan menty samaan. Kaiholla muistelen, kuinka noin 15 vuotta sitten silloisessa toimistossani otimme säännöllisesti perjantaisin “puolipitkän” lounaan eli menimme porukalla pariksi tunniksi herkuttelemaan ja pakisemaan niin työ- kuin muita juttuja . Nykytilanteessa tuohon harvemmin on mahdollisuutta, yksinyrittäjän seurana kotikonttorilla kun on vain koira.
kesäkuu 2nd, 2009 at 14:10
Samaa mieltä: itse lopetin massayhteisruokailut kansakouluun, jo oppikoulussa asuin niin lähellä kotoa, että pysyin äidin eväissä. En sittemmin koskaan ole innostunut noista massamössöistä, perhe on yksikkö niinkuin maailmalla, ja itse tehden tietää mitä saa.
Mitä taas tulee Berlusconin kommentteihin meidän ruokatietämyksestämme, niin paras osoitus sen oikeaanosuuvuudesta on itse kommentin suomennos: kun Big B. väittää että emme tiedä mitä on culatello, se suomennetaan milloin Parman kinkuksi, milloin prosciuttoksi. Oli tilaisuus ostaa ko tuotetta kauppahallista (ei Suomessa), miten Visa kääntäisit culatellon suomeksi ?
kesäkuu 2nd, 2009 at 14:25
Hyvä kirjoitus! Samaa mieltä tuosta lapsiystävällisestä ravintolasta. Pitää ottaa rutiiniksi käydä edes kerran kuussa lasten kanssa ravintolassa syömässä, niin osaavat olla oiken.
kesäkuu 2nd, 2009 at 17:38
HTL,
enpä ole nähnyt koskaan culatellosta suomennosta. Sehän on lihavamman sian luuton kinkkupala, huolella ja rakkaudella valmistettu kuten Parman kinkku. Hinnaltaan moninkertainen Parman kinkkuun verrattuna.
Visa