Adrenaliini jyllää
Pakko myöntää ja tunnustaa, että television vaalistudiossa mukana oleminen on kokemus. Siellä ollaan kuin tärppästikku puoli kahdeksasta lähes puoliyöhön. Sitä on helppo arvostella ruudun takaa mutta siellä oleminen on elämys.
Pieninkin fiba tuntuu suurelta: jos ulosmenevän kuvan grafiikka ei vaihdukaan ajallaan, jumitus tuntuu ikuisuudelta. Punaisella lampulla on uskomaton vaikutus. Kun se syttyy, tietää, että mitään ei voi vetää takaisin. Jokainen kommentti, osuu se oikeaan tai ei, menee ulos miljoonalle ihmiselle.
Lähetystä ei voi harjoitella, koska äänestäjät tekevät käsikirjoituksen, joka ei ole tiedossa. Se aukeaa yleisölle samaan aikaan kuin studiossa olevalle. Lähetystä ei voi kelata takaisin. Jos toistaa samoja sanontoja kerrasta toiseen, saa hölmön maineen.
Lähetyksen ympärillä on uskomaton joukko väkeä. On pakko ihailla orkesterin toimintakykyä. Valtavan ammattitaitoista väkeä, joka tuottaa tietoa ja näkymättömästi käy kaatamassa juomaa tai lisäämässä puuteria. Jos mokaa, ei voi syyttää kuin itseään. Ja silloinkin naama on pidettävä peruslukemilla. Ja kravatti suorassa.
Muutaman tunnin kestävän lähetyksen aikana kehoon pumpataan adrenaliinia niin paljon, että unen saaminen ottaa tunnin, enemmänkin, vaikka olisi kuinka väsynyt. Ja aamulla ei muista, mitä on sanonut illan aikana!
Täysin toisenlainen kokemus on aamulähetys, jossa voittajat ja hävinneet halaavat toisiaan esiintymisvuoroa odotellessa. Tunnelma on uskomattoman helpottunut. Voisi hyvinkin saada tukea väitteelle, että loppujen lopuksi poliitikot ovat yhtä perhettä.
Niin ne taitavat ollakin. Eihän siitä muuten mitään tulisikaan.
kesäkuu 9th, 2009 at 8:33
Kiitos vain vaalistudiosta, tuollaista tuo esiintyvän taitelijan elämä on, luulisin.
Ehkä täällä ruudun toisella puolella helposti otetaan liian voimakkaita kannanottoja grafiikan takkuilemisesta tms., pieniä asioita.