Siis mikä peli? No tietenkin hallituksen arvonlisäveroarvonta! Hallitus pääsi yllättäen yhteisymmärrykseen koko paketista. Oikea rivi on 22-12-8, joka kuitenkin muutetaan ensi heinäkuun alussa muotoon 23-13-9.

Pakettiin sisältyy yksi merkittävä asia, ravintolaruoan veron laskeminen 13 prosenttiin, samaan kuin elintarvikkeet nousevat heinäkuussa. Hieno juttu, lopultakin! Voisihan tuota vielä repostellakin, vaan kannattaako.

Ratkaisu on luova ja onnistunut kun kaikki saivat haluamansa, kukaan ei menettänyt kasvojaan ja uusia maksuvälineitä keksittiin karkista ja limusta. Kuin kruununa kaikelle tälle opposition Jutta Urpilainen toteaa: ”Hölmöläisten hommaa!”.

Ruoka on pysynyt ja tuntuu pysyvän otsikoissa. Veron jälkeen peli liha- ja kalatiskeillä on puhuttanut. Lukekaapa aiheesta kolumnini tämän aamun Hesarista.

Ikävä juttu on myrkkysienien syömistapaukset. Ehkä itsestään selvää asiaa ei korosteta tarpeeksi, niiden kanssa ei ole leikkimistä.

Järkevästi ajatteleva yksityinen kansalainen tehdessään henkilökohtaisia elämäänsä liittyviä ratkaisuja miettii myös valintojensa seurauksia. Niihin kuuluu exit-strategia: miten pääsen irti ratkaisusta, jos se ei toimikaan hyvin tai tuntuu jonkin ajan kuluttua pahalta. No, kaikissa tilanteissa tätä oppia on vaikeata noudattaa. Kuten esimerkiksi rakastuessa: harvapa Suuren Onnen kohdatessa miettii, miten tästä pääsisi eroon!

Myös valtiot, erityisesti valtiot, toimivat näin poliittisissa ratkaisuissaan. Ratkaisuissaan ne miettivät maailmaa kansallisen edun kannalta. Enpä osaa äkkiä nimetä valtiota, joka ei näin tekisi.

Nyt eletään aikaa, jolloin exit-strategian miettiminen on kovinkin ajankohtaista Afganistanin operaatiossa. Olen lukenut lukuisia silminnäkijöiden ja tarkkailijoiden raportteja vaaleista ja niiden toteuttamisesta. On vaikea vetää johtopäätöstä, että vaalien järjestäminen onnistui hyvin ja että Afganistan otti nyt askeleen kohtia vakaita oloja.

Vaalioperaatioon satsanneet valtiot, kuten Suomi, katsovat, että vaalien toteuttaminen ja laillinen järjestys olivat ennakkoehtoja Afganistanin vakaalle kehitykselle. Afganistania ei saa nyt jättää ja että jos vaaleilla saadaan maahan vakautta, on se koko maailmanyhteisön etu.

Mutta kun näin ei käynytkään. Vakauden turvaamisen logiikka johtaa siihen, että kun ei näissä vaaleissa onnistuttukaan niin sitten Parlamenttivaaleissa. Ihan totta. Afganistanissakin on parlamentti ja vaalit, ensi vuonna muistaakseni. Nyt tullaan sanomaan, että ollaan nyt vielä vuosi turvaamassa seuraavia vaaleja. Ja niin edelleen.

Eipä ole siis ihme, että vaatimukset ulospääsyn strategian, siis exit-strategian laatimiseksi ovat kasvaneet. Afganistanissa toimivilta hallituksilta vaaditaan nyt ulospääsyn strategiaa. Se ei tarkoita ehdotonta ja nopeata vetäytymistä vaan suunnitelmaa esimerkiksi kahden vuoden aikana tapahtuvasta irtaantumisesta.

Onkohan meillä sellainen tekeillä?

Mutta vielä merkittävämpää on, että Naton jäsenmaista alkaa kuulua vaatimuksia Naton kotiintulosta. Sähköpostiini ilmestyi mennäviikolla tanskalaisten raportti, jonka otsikko on yksinkertaisesti: ”Come home, NATO”, tule kotiin Nato! Natoa voidaan tarvita lähempänäkin.

En nyt avaa keskustelua, missä!

Varoitus:
Tämä kirjoitus on puolueellinen. Tykkään kovasti Kari Hotakaisen tyylistä kuvata tätä maailmaa kirjallisissa töissään.

Kun Kari Hotakaisen uutuus, Ihmisen osa (Siltala 2009) ilmestyi ja sen oitis hankin käteeni, en sännännyt sitä suinpäin lukemaan. Kyseessä oli harras hetki. Ryhtyä syksyn yhteen merkkiteoksista vaatii keskittymistä. Sitä ei myöskään pidä ahmia.

Niinpä aloitin lukemisen sunnuntaiaamuna aamiaisen syötyäni ja päivän lehdet luettuani. Ja nautin.

Kirja alkaa valtavalla intensiteetillä kun kirjailija päättää kirjamessujen tupakka-alueella tehdä tarjouksen ostaa Salmen elämäntarina 5000 eurolla. Salme toisin vedättää hintaa parilla tonnilla, mutta silti kauppoihin päästään.

Hotakainen kuljettaa tarinaa niin, ettei lukija oikein tahdo ymmärtää missä mennään, mutta sitten taas ymmärtää. Ja nauttii.

Tarinaa ryydittävät uudenlainen huumori, rankka ajankuva ja kuitenkin kerronnan lämpö. Salme-äidin postikortit jakavat kerrontaa jännittävästi. Ja kun kirjan salaisuus ratkeaa, lukijalle jää hyvä mieli.

Hieno kirja, josta nauttimista lisää upea Elina Warstan kansikuvitus. Ennen lukemista se herättää ansaittua kiinnostusta, lukemisen jälkeen voi todeta: siinähän se on, koko tarina.

Kun luin viime viikon perjantain Hesarista nimimerkillä ”Asiakkaiden ja paremman laadun puolesta” laaditun mielipidekirjoituksen ”Tuoretiskillä myydään surutta vanhaa kalaa”, tajusin oitis, että tästä nousee vielä haloo. Kun lehti vielä poikkeuksellisesti – ja ymmärrettävästi – julkaisi jutun nimimerkillä, olin varma, että taustakin on varmistettu.

Reaktioita asiaan ei tarvinnut kauan odottaa. Jo seuraavana päivänä asiasta sai lukea lisää niin päivälehdistä kuin myös netistä.

Myös keskustelu alkoi vyöryä. Ilta-Sanomien keskustelupalstalla on aiheesta tätä kirjoitettaessa lähes viisi sataa kommenttia. Yksi synkkä asia yhdistää niitä: samanlaista tapahtuu kaikkialla. On tapahtunut aina ja tapahtuu vieläkin.

Huominen Turun Sanomat tulee nettisivujensa mukaan kertomaan kaksi tarinaa Turun seudulta.

”Nonnih, tätähän minä aina olen sanonut, vanhaa kalaa!” Näin voisin tuulettaa, sillä on ollut huolissani kalan myynnistä aina ja saanut tarkasta syynistä huolimatta vanhaa kalaa ja vanhaa lihaa ostoskärryyni. Eivätkä ne ole vanhentuneet omassa kylmäketjussani.

Mutta en tuuleta, vaan olen murheellinen. Murheellinen, että tällaista tapahtuu. Ja murheellinen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Vaikka Evira alkaisi painattaa minkämoisia laatutarroja kauppojen oviin, palvelutiskitoiminta kaupassa kuolee lopullisesti. Nyt on hyvä syy lopettaa kallis palvelu. Asiakkaitten luottamus on tapettu ’muiden vastuuttomalla toiminnalla’.

Se olisi todellinen sääli ja takapakki kehityskululle, jota aika ajoin on ollut nähtävillä. Suomessa nimittäin on edelleen hyviä palvelutiskejä, tuoretiskejä, joilla itsekin asioin mielelläni.

Olisiko sama lääke hyvä kuin vaalirahasotkujen selvityksessä: nimet esille?

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”

Kannuvalimo ei ole kokoelma ruikutuskirjoituksia, mutta nyt kyllä pitää vähän pohdiskella sitäkin puolta.

Eilen aamulla autoni ikkunassa oli pieni käsin tuhrustettu lappu, jonka otsikko oli tämän jutun otsikko. Ja tuhrustus jatkui: ”Olisi syytä tutkia tieliikennelakia! 1) Suojatie 2) alle 5m risteyksestä”

Tiesin parkkeeratessani vallan hyvin, että paikka oli kielletty. Kun ei ollut laillista paikkaa jätin paikalle, joka ei vaarantanut muita tiellä liikujia millään lailla.

Jonkun mielenrauha järkkyi pahasti kun piti lappu laittaa. Vaikka kirjoittaja varmaan tiesi, että yksi pihapiirin kolmesta pihaparkista on putkiremontin vuoksi suljettu ja samaan aikaan yksi parkkitasanne. Tämä aiheuttaa n. 30 paikan poistumisen.

Lappua käsissäni pyritellen mietin: kenen ongelma? Minun, lapun kirjoittajan vai taloyhtiön, joka hoitaa koordinaation huonosti?

Yksi on varmaa. Tyhmyydelläkin on oltava rajansa.

Ei tarvi kapakoiden ryhtyä lakkoilemaan. Nyt kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ravintolaruoan alv on laskettava myös.

Ja suoraan 12 prosenttiin. Katainen on paha kun tohti ehdottaa 14 prosentin kantaa. Hui!

Yhdentekevää kuinka homma hoituu, kunhan hoituu. Eikä omanarvontunnosta  tarvi tinkiä. Sitä paitsi vaalikarjan muisti on niin lyhyt, ettei lausuntoja rikkaitten ravintolassa syömisen tukemisesta saati ”joskus myöhemmin” –jutut häiritse.

Hans Välimäki kolumnoi tänään vauhdikkaasti Kauppalehden kolmossivulla, jossa hänen kesätauolla ollut palstansa taas alkoi pyöriä. Aiheena on ravintolaruoan arvonlisävero ja sen alennuksen pihtaaminen.

Kirjoituksessa kyytiä saa keskusta, joka Välimäen mukaan on kaiken syntipukki. Eikä hän väärässä olekaan. Tuntuu, että Vanhanen ja Korhonen joukkoineen ovat ottaneet ravintolat suorastaan kiusaamisen kohteeksi. Vai mitä muita johtopäätöksiä Sirkka-Liisa Anttilan ”ruoan alv nollaan”-kampanjoinnista voi tehdä?

Rikkaat syövät ravintolassa on kepun ajatus. Siinä ajatuksen lennossa unohtuu ravintolan rooli suomalaisessa ruokaketjussa.

Hans Välimäki provosoi ravintoloita lakkoon. Viikoksi kiinni koko elinkeino. Katsotaan sitten miten suu pannaan?

Tragikoominen koko asia. Vuosikausia koko asia vyörytettiin EU:n päälle. Eivät anna lupaa, selittivät päättäjät. Nyt kun lupa on, ei puuhaan tartuta.

Saas nähdä millä argumenteilla Vanhanen tulee torpedoimaan Kataisen tänään tekemän ehdotuksen yhteisestä 14 prosentin verokannasta sekä ravintoloissa, että päivittäistavarakaupassa. Semmoinen ratkaisu kun olisi paitsi kansantaloudellisesti perusteltu, myös reilu.

Jos esitys kaatuu, lakkoon vaan!

Lisäys: sieltähän se tuli, kepun tyrmäys Anttilan ja Kallin suulla…

Eilen oli tärkeä päivä. Puolentoista vuoden uurastus palkittiin kun uusi ruokakirjamme Mojo saatiin käteen.

Siis kenen meidän? Niinpä: tekijöinä ovat itseni lisäksi tietenkin Antti Vahtera ja uutena jäsenenä Iiro Rantala.

Kun aloimme Antin kanssa suunnitella menestyksekkään Skandimanian jälkeen uutta kirjaa, päätimme, että se on ihan jotain muuta mitä ennen on nähty. ”Kytketään siihen musiikki ja viedään nettiin”, päätettiin. Silloin syttyi lamppu jazzista ja Iirosta.

Teema Mojo aukeni musiikin kautta, vaikka se on terminä myös ruokaa, magiaa ja ties mitä.

Tehtiin värikäs kirja täynnä kiinnostavaa ruokaa, jossa jokaisessa annoksessa on jokin juttu, mojo. Mukana on soittolistoja, nuotteja, matkakertomuksia ja huulenheittoa. Netissä voi ladata musiikkia, katsoa videoita ja nauttia esimakua resepteistä.

Ensi-innostus markkinoilta lupaa hyvää, saa nähdä mihin päästään. Se ratkaisee myös strategiamme tuleviin kirjahankkeisiin, onhan tämä nyt jo kymmmenes kirjamme.

Huomenna kuitenkin huudetaan ilosanomaa Turun taiteiden yössä Turun Kansallisessa kirjakaupassa klo 18.45. Se on mukavaa puuhaa.

Mojon nettisivut aukenevat huomenna.

Tarvittiin arvovallallaan esiintyvä ulkopuolinen, ennen kuin kulttuuripääkaupunki –hankkeen asiat nousivat keskusteluun. Turussa on ryhdytty lopultakin kyselemään, että eikö keisarilla olekaan vaatteita? Kiitos sir Robert!

Ulkopuolelta asiaa seuraavalle on tullut mieleen, että eikö tämä säätiö ole vielä mitään keksinyt tähän mennessä. Paitsi sen paini-haitarinsoitto –hankkeen. Ovatkohan säätiön ihmiset ylipäänsä tietoisia, että haitarinsoitolla painiotteluissa koetetaan vaimentaa urheilumuotoon perinteisesti kuulunut suolikaasun äänekäs karkailu eikä niinkään taiteen ja urheilun filosofista liittoa.

Tämän kulttuurimuodon ehdottajalla mahtaa olla hauskaa asian etenemistä seuratessaan!
Sitten olenkin saanut kuulla, että hankkeita on vaikka kuinka, mutta niistä ei voi puhua ennen 2011, kun joku varastaisi ideat! Itse olen puolestani ajatellut, ja toiminutkin aina sen mukaisesti, että kun oikein logolla varustettuna jonkun hankkeen paljastaa, niin se nurkka on sitten vallattu. Tuskin edes tamperelainen kulttuuriväki rohkenisi varastaa ideaa, joka on jo merkattu kulttuuripääkaupunki-logolla!

Sir Robertin ajatuksiin kuuluu myös, että vuoteen kuuluisi edes joku hanke, joka kertoisi eurooppalaisille tästä kulttuuripääkaupungista jotain, että Turku kaupunkina jotenkin nousisi esille Euroopan tietoisuuteen. Näinhän se Matti Salminenkin tuntuu ajattelevan. En usko, että paini-haitari –hanke yltää tietoisuuteen edes niin hyvin kuin akankanto, joka on aika tunnettu kulttuurinumero Suomen ulkopuolellakin.

Mutta se varsinainen kysymys taitaa olla, että toteutuuko tässä nyt Kulttuuripääkaupunki Säätiö 2011 –hanke vai Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina –hanke? Kumpikohan tässä nyt vie ja kumpi vikisee. Henkilökohtaisesti minulla on asiasta selkeä kanta. Se taitaa olla erilainen kuin Säätiössä, jossa nämä kaksi toimijaa nähtävästi halutaan pitää erillään mahdollisimman tarkoin.

Nyt kaikki liikkeelle sir Robertin viitoittamalla tiellä! Avoimuutta, avoimuutta!