Ajankuvaa kirjoista
Harvoissa kesän blogimerkinnöissäni olen kirjoittanut kirjoista, joita olen lukenut. Kesä on ollut erinomainen siinä suhteessa, olen ehtinyt lukea enemmän kuin tusinan jollain lailla kiinnostavaa kirjaa.
Dekkareita, kotimaista proosaa, aiemmin väliin jäänyttä ja muutoin mielenkiintoista.
Viimeksi mainittua osastoa edustaa Arno Laitisen Ulkoparlamentin puhemies (Ajatus Kirjat 2009). Alaotsikkona kirjassa on Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä.
Kirjakaupassa pokkaria lehteillessäni mietin ”kukahan tämänkin ostaa”. Huomasin kassalla, että se kuului kesälukemistooni. Ajattelin, niin kuin Bisquitienkin (joista myös on tehty kokoelmakirjoja. Juu – olen ostanut) kohdalla, että ne ovat päivän juttuja. Vielä mitä!
Laitisen kauneimmat kolumnit ovat huikeaa ajan kuvaa, josta voi nauttia täysin siemauksin jopa 15 vuoden jälkeen. Itse asiassa vanhimmat ovat herkullisimpia. Niissä Laitinen ei vielä toista teemojaan ja on purevaakin purevampi.
Vaikka Tasavallan presidentti Halonen nauttii kirjoittelussa presidentillistä suojaa, ulkoministeri Halonen ei todellakaan nauttinut.
Töölön puuteripyllyt, Kansakunnan kusitolppa, Itäinen banaanitasavalta, Lenin-setä rakastaa meitä ja Ruskeakieliset kunniaan, antavat makua kappaleiden otsikkoina sisällöstä. Hauskaa – ja avartavaa, uusintana erityisesti.
Kun tartuin nyt heinäkuussa viime syksynä hankkimaani Pirjo Sunilan kirjoittamaan Antti Piippo, Liian suuri Suomelle –kirjaan (Otava 2008), en ajatellut muuta kuin, että voisipa lukea pois.
Lukemaan ryhdyttyäni aloin ajatella yhtäläisyyksiä Aarno Laitisen kirjan kanssa. Siis ajankohdan missä kirjoitettu, missä julkaistu ja missä luetaan.
Piiposta kirjoitettu kirja (lienee tilauskirjaosastoa) on kohtuullisen kritiikitön sankaritarina, joka on kirjoitettu vielä talouselämämme sankarina 2007 pidetystä Piiposta. Kirjan tavoitteena lienee ollut puhdistaa mainetta kaikenlaisista ”pikkuhassutteluista” tyttöjen kanssa jne.
Mutta kun kirja on pääosin kirjoitettu 2007, lisätty faktalla keväältä 2008, jolloin luovutettu kustantajalle, se tuntuu hieman hupaisalta, kesällä 2009 luettuna.
Vaikka kirjassa jo ”vedetäänkin alas” loppupuolella hehkutusta, saa kirja aivan uuden sisällön kun sitä lukee tilanteessa, jossa päähenkilö on menettänyt tai menettämässä asemansa unelmassaan.
Raju on ajan riento.
PS. juuri nyt kirjan alaotsikko ”Liian suuri Suomelle” tuntuu lähinnä tragikoomiselta.
elokuu 4th, 2009 at 9:40
Loka on klassikko. Juuri nyt yhden tulkinnan mukaan hieman ryvettynyt lahjusjutuissa itsekin mutta tarkkasilmäinen ja hauska kaveri joka tapauksessa. Ajankuvan tallentajana omalla tavallaan loistava. Nykyisellään kieltämättä toistaa jo itseään ja teemojaan mutta vielä vaan jaksavat kritiikin kohteet menettää malttinsa Tamminiemen pesänjakajien kunniaveteraanille. Oikeisto hakee hajusuolaa, vasemmisto fasistikorttia, punavihreät löytävät keski-ikäisen ei-sosialistisen valkoisen miehen jälleen syylliseksi mihin tahansa, keskusta epäilee ajojahtia jne. Varma laadun merkki!