Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Osallistuin eilen Centre for European Studies – ajatuspajan Itämeri-seminaariin täällä Brysselissä. Tilaisuudessa esiteltiin samalla Eskon ansiokas julkaisu Itämeren strategian haasteista.

Keskusteltaessa Venäjästä komission edustajalta pääsi (freudilainen?) lipsahdus. Virkamies puhui presidentti Putinista, jolloin paikalla ollut Venäjän lähetystön edustaja hymyillen korjasi: pääministeri, pääministeri…

Tämä tapaus tuli illalla mieleeni, kun sain ilahduttavan tiedon: kokoomusryhmä esittää yksimielisesti Randellin Aleksia uudeksi kaupunginjohtajaksi.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Aleksi on protokollassa kaupunginjohtajan yläpuolella. Kaupunginjohtaja kuitenkin on todellinen vallankäyttäjä. Aleksi siis tekee putinit! Kaupunginjohtajan ylivertainen asema perustuu tietysti koko virkakoneiston mukaan tuomaan valmistelu- ja toimeenpanovaltaan. Silti henkilöllä on merkitystä. Vahva ja luottamusta nauttiva henkilö vaikuttaa asioihin postista riippumatta. Ihan kuin Putin.

Miten sitten pormestarimalli? Mallin on pakko olla järjetön, sillä se on käytössä Tampereella. Muutoin mallista on sanottu, että se ei sovi Suomen oloihin. Miksi ei? Johtuuko se sääoloista ja pitkistä etäisyyksistä?

Varsinkin kuntajohtajat itse kertovat, että kaupungin johtamisessa tarvitaan niin syvällistä osaamista ja kunnallishallinnon tuntemusta, etteivät kaiken maailman pilipalipormestarit moiseen pysty. Mielenkiintoinen näkemys. Sehän tarkoittaa, että esim. siirtyessään kaupunginhallituksen puheenjohtajan paikalta Helsingin kaupunginjohtajaksi Jussi Pajunen sai yhdessä yössä helluntain tapahtumiin verrattavan lahjan valtuustolta. Tapahtui ihmeellinen transformaatio, jossa ailahtelevaisesta luottamusmiehestä kuoriutui huippuosaava ammattilaiskaupunginjohtaja. Jos ja kun Aleksi valitaan valtuustossa syksyn alussa virkaan, haluan olla todistamassa tätä uudestisyntymisen ihmettä!

En ole toistaiseksi kuullut ainuttakaan relevanttia perustetta sille, miksi pormestarimalli ei sopisi Suomeen. Täällä päin Eurooppaa on itsestäänselvyys, että kaupunkeja ja kuntia johtaa kansanvaltaisesti valittu poliittinen henkilö. Niin tai näin, pormestarimallista kiistelemiseen ei tietenkään pitäisi uhrata liikaa energiaa. Kuntien ja erityisesti Turun kaupungin haasteet varsinkin palvelujen kehittämisen osalta ovat sitä luokkaa, että keskustelujen painopisteen tulee olla ihan muualla.

Joka tapauksessa, onnea ja menestystä Aleksi I:lle ja onnittelut Turulle!

Mikko Pukkinen otti ja lähtee EK:n johtajaksi. Nimitys on näkyvä ja valtakunnallinen joten ei tarvitse lähteä häntä koipien välissä. Todellisuudessa mies saattaa olla huojentunut. Näin matkan päästä on näyttänyt, että hän ei ole ihan täydestä sydämestään Turussa viihtynyt. Omassa esikunnassa on ollut hiertäviä kiviä ja turkulaisten perinteinen  itsetyytyväisyys on tökkinyt vaikka olisi sellaiseen luullut Pohjanmaalla jo tottuneen. Turkulaisetkaan eivät ole Pukkista oikein osanneet omakseen ottaa, syyttelyjä etäisyydestä ja näkymättömyydestä on kuultu. Ehkä huojentuneisuus siis on molemminpuolista.

Mutta nyt se vasta sähly alkaa.  Jostain pitäisi nopeasti löytää henkilö, joka ottaa vastatakseen talousvaikeuksissa kiemurtelevan kaupungin, jonka kaiken lisäksi pitäisi esiintyä Euroopan kulttuurin näköalapaikalla ensi vuonna. Talousnero ja kansainvälisissä vesissä liikkuva, Turkua rakastava  kokoomustaustainen kulttuuripersoona haussa. Onko semmoista sateentekijää olemassakaan?

Jos aletaan katsella kentällä jo liikkuvia tuttuja pelaajia, niin vaikealta näyttää.  Kanerva näpytteli ja poliisitutkitutti  itsensä epäpersoonaksi.  Kyttä ei tahtone reviiriään laajentaa. Leppä tahtoo muttei kelpaa kenellekään. Hartiala ei taida koskea kaupungintalon oveen enää kepilläkään.

Itälä kotiin Brysselistä?  Orpo kotiin eduskunnasta? Musta hevonen jostain?

Kyl nimpal kärssi saa.

P.S.  Aleksi Randell tietysti on aika hyvä veto, kuinka saatoin hänet unohtaa.

Lyhyt yhteenveto viikonvaihteen mediapeliottelusta Kepu-Kokoomus:

1. Kepu valitsee Mari Kiviniemen, joka esiintyy ällistyttävän tasapainoisesti.  1-0.

2. Kokoomus: oma maali. Kanervalta käsittämätön virhe.  (voi Ike perhana minkä taas teit) 2-0.

3. Kepu antaa potkut kelmi Korhoselle ja antaa Paavon pillittää pöntössä sääliä tuntematta. Vahingonilomaali kepulle 3 -0.

4. Kokoomus sählää omassa päässä: vastustaa pakkoruotsia ja kannattaa pakkoruotsia. Ruotsinkielisten  porvarien joukkopako uhkaa eikä temppu varmaan tuo persuista juntteja tilalle .  4-0.

5. Kepu valitsee puoluesihteeriksi Timo Laanisen,  joka  osaa ammatikseen pelata median kanssa.  Vähän niin kuin maalaisvihreä Virmavirta. 5-0.

6. Yleisön häirintä sekoittaa Kokoomuksen peliä: Greenpeacen pölvästit onnistuvat antamaan vaikutelman, että meneillään on jonkin sortin ympäristörikollisten kokous. 6-0.

Kepu voitti suvereenisti ja aloitti kuherruskuukauden etelän median kanssa. Saas kattoa, riittääkö nostetta vaaleihinkin.  Ai että oliks rkp:llakin joku kokous jossain?  En huomannut.

Hollannisa pidettiin vaalit. Tulos jatkaa siitä, mihin Tsekin Tasavallassa ja Unkarissa päästiin. Kansallismielinen ja maahanmuuttovastainen poliittinen linja vahvistuu Euroopassa. Sama suunta jatkunee viikonloppuna Belgian vaaleissa.

Poliittinen valta on ollut jo muutaman vuoden vahvasti keskustaoikeistolla useimmissa EU:n jäsenmaissa. Nyt se liukuu yhä enemmän kansallismieliseen ja oikeistolaiseen suuntaan. Euron kriisi vain vahvistaa kehitystä. Äkkipäätä luulisi, että keskusta-oikeistolaisten hallitusten talouspolitiikka ruokkisi vasemmistoa.

 Mutta ei. Se ruokkii ihan muita voimia. Lisäksi se hajottaa poliittista kenttää.  Suuret blokit, vasemmisto ja oikeisto, hajoavat pienempiin osiin. Hallitseminen tulee vaikeaksi. Hollannissa esimerkiksi suurin poliittinen ryhmittymä on nyt sosialistit, joilla on 31 paikka 150:n edustajan parlamentissa. Hallitsevan koalition rakentaminen, onpa sitten vasemmalle tai oikealle suuntautunut, on vaikeata ja vielä vaikeampaa sillä on hallita.

 Ja hallitsemista nyt tarvitaan. Kaikki hallitukset EU:ssa leikkaavat nyt kilvan julkisia menoja. Leikkauspolitiikan toteuttaminen ja uskottavuuden palauttaminen vaatii vahvaa hallitusta. Sellaisia on vaikea rakentaa näissä oloissa.

 Tästä tulee olemaan kyse myös Suomessa ensi keväänä. On turha pohtia etukäteen sitä, kuka kolmesta suuresta tällä kertaa jää ulos. Kysymys on siitä, millaisella koalitiolla kyetään niin vahvaan yhteistyöhön, että koalition sopimia talouspoliittisia toimenpiteitä voidaan saada läpi ja vielä toteuttaa.

 Kun nyt katselee ympärilleen Euroopassa, on hallitseva halu leikata, leikata ja leikata. Mahtaako joku uskoa, että Suomessa tehtäisiin toisin! Maahanmuuttokin nousee Suomessakin vaalien suureksi teemaksi. Nyt kannattaa tosi tarkoin analysoida juuri Belgian ja Hollannin tilannetta. Niissä asia on ollut poliittisena kysymyksenä jo pitkään. Jotain voisimme oppia vielä, ennen kuin tilanne ajautuu samaan pisteeseen.

 Kyse on ihan muusta kuin isoäideistä.

Turkkilaisilla on tapana todistaa, että suomalaiset ja he ovat sukulaiskansoja. Kannattaisi varmaan harkita tarjousta.  Turkki nimittäin nostaa kohinalla asemaansa vähintäänkin alueellisena suurvaltana. Ja suurvaltojen kanssa kannattaa olla väleissä.

Olen vuosia vastannut kysymykseen, koska Turkista tulee EU:n jäsen, että luultavasti ei tule. Ei sen takia, että EU ei hyväksy Turkkia vaan koska maa ei lopultakaan halua sitä. Nyt tämä skanaario näyttää vahvasti toteutuvan.

Kirjoitin Kannussa joku aika sitten, että Turkki ja Brasilia ovat rikkoneet yhden tabun ja menneet alueelle, johon vain yhdinaseita omistavan luokan on sallittua astua. Ne taivuttelivat Iranin jonkinlaiseen yhtiestyöhön ydinohjelmassaan.

Nyt vauhti on kovaa. Ensin Turkki irtaantui Israelin kumppanuudesta. Se auttaa toimimaan tuolla alueella huomattavasti. Nyt Vladimir Putin ja Irananin presidentti Mahmoud Ahmadinejad tulivat Istanbuliin kokoustamaan pääministeri Erdoganin kanssa. Iranin ydinohjelma oli taas asialistalla.

Turkki, tuo Naton jäsen ja siis Yhdysvaltain läheinen liittolainen, pelaa kovaa peliä. Se pani välit poikki Yhdysvaltain suojeleman Israelin kanssa ja nyt haastaa avoimesti Yhdysvaltoja Iran-politiikallaan.

Turkin nousu on hämmentävää ja politiikka taitavaa. Gazan tapahtumien jälkeen vei vain 24 tuntia, kun YK jo tuomitsi Israelin toimet. Se on kova saavutus. Turkin nousu on ollut vähittäistä eikä kovin meluisaa. Se on tehnyt itsestään alueellista suurvaltaa, mutta pehmeästi. Se osaa olla myös kova niinkuin Gazan tapauksen jälkivaiheet osoittavat.

Paljon puhutaan myös, että Turkki on yhä selkeämmin alkanut tunnustaa islamilaista perintöään. Tässäkin on mahdollisuuden ikkuna. Muslimimaailma on vailla johtajaa. Turkki voisi olla sellainen ja luultavasti maltillinen sellainen.

EU-jäsenyys ei nyt kiinnosta. Turkin geopoliittinen asema on niin vahva, että sen vaikutusvalta Euroopassa on kasvava ilman sitäkin. Kaikki etelästä kulkevat kaasu- ym. putket kulkevat Turkin kautta. Lähestyminen Venäjää on mitä luontevinta tässä katsannossa.

Bryssel ei ole pystynyt politiikkaan. Eiköhän muuteta EU:n ulkopolitiikan ja vaikutusvallan korostamista vähän realistisempaan suuntaan, Alexander Stubb. Ehkä sitten kun ehkä joulukuussa saadaan se ulkoasiainhallinto pystyyn!

D-Day on toisen maailmansodan käännekohdasta käytetty nimitys.  D-Day ei ilmeisestikään tarkoita mitään muuta kuin että se on jonkin operaation käynnistymispäivälle annettu koodinimi. Samalla tavalla kuin H-hetki.

Mutta D-Day kesäkuun kuudes vuonna 1944 on kaikista D-päivistä tunnetuin, kaikkien D-päivien äiti. Operaatioon, siis Normandian maihinnousuun osallistui 156 000 sotilasta ja toistakymmentä tuhatta lentokonetta. Sitä juhlitaan sotilaallisin menoin etenkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Iso-Britanniassa mutta myös Ranskassa. Päivään liittyy myös lukemattomia puhtaasti siviililuonteisia tapahtumia.

Bedfordin kaupunki Virginiassa on kantanut kortensa juhlien kekoon. Kaupunki on perustanut puiston, johon on pystytetty liittoutuneiden johtajien pystit.  Hieno tapa muistuttaa atlanttisesta yhteenkuuluvuudesta. Puistossa ovat presidentit Roosevelt ja Truman sekä pääministeri  Churchill. Mutta siellä on myös generalissimus Josef Stalinin rintakuva.

Stalin Bedfordissa, Virginiassa

Ihan  perustellusti. D-Dayn aikaan Stalinin Neuvostoliitto oli liittolainen ja vieläpä tärkeä sellainen. Puiston suunnittelijat ovat olleet johdonmukaisia.

Mutta aika on nyt toinen ja ratkaisu on ymmärrettävästi poikinut melkoisia vastaväitteitä. Bedfordin kansalaiset ovat olleet suunniltaan ja tyrmistyneitä.

Mutta patsashankkeen vetäjä pysyy kannassaan. Stalin oli osa liittoutumaa Hitlerin kukistamiseksi. Hän on historiallinen tosiasia, sanoo herra McIntosh, patsaspuistosäätiön puheenjohtaja. Historian tosiasiaa ei sovi unohtaa vain sen vuoksi, että hän oli myös tyranni.

Amerikan ulkopolitiikalla on ollut ja on yhä taipumus tehdä yhteistyötä tyrannien ja diktaattoreiden kanssa. Joku heidän johtajistaan kerran tokaisi jostakin liittolaisesta, että olkoon vaan diktaattori, mutta hän on meidän diktaattori!

Tietenkin Stalin oli tyranni ja kerta kaikkiaan vastenmielinen sellainen suomalaisestakin näkökulmasta. Mutta hänen panoksensa Hitlerin kaatamisessa oli suuri. Eikö se pitäisi hyväksyä ja tunnustaa? Jokaisen kansakunnan historiassa on suuresti asioihin vaikuttaneita persoonia, jotka halutaan unohtaa. Vaatii suurta kypsyyttä suhtautua heihin tunnustamalla heidän saavutuksensa, jotka jäävät kielteisiä ”saavutuksia” vähäisemmiksi.

Jos Turussa vielä olisi voimissaan patsaspuisto-hanke (luulen, että se on haudattu!) saisi Virginian suunnalta varmaan kohta halvalla Stalinin pystin! Leninhän meillä jo onkin.