Pääomatulot pienenivät vuonna 2008 lähes neljänneksen edellisvuoteen verrattuna. Sen sijaan ansiotulot kasvoivat edellisvuodesta 6,2 prosenttia, kertoo Tilastokeskus tänään. Huono uutinen, sillä tätä tuskin seuraa ansiotulojen kasvun jatkuminen.

Eteläeurooppalainen puolituttuni sai taannoin naurukohtauksen, kun kerroin maksavani verot Belgiaan. Sain kuulla monimutkaisen kuvion, jolla työ- ja asuinpaikkaa sekä rahoja siirtämällä välttyy belgialaisen hyvinvointivaltion rahoittamiselta.

Tein pitkästä aikaa tuloverovertailua Suomen ja Belgian välillä. Synkäksi meni Belgiassa asuvan mieli. Suomihan on palkansaajan veroparatiisi! 

Kuntaliiton toimitusjohtaja näyttää tänään vaativan kunnallisten palveluiden karsimista, ennen kuin on pakko edessä. Subjektiivinen oikeus päivähoitoon voisi olla sellainen. Rahat eivät riitä, kun suuret ikäluokat siirtyvät rytinällä palveluiden käyttäjiksi.

Ei niinkään Kuntaliiton, mutta joidenkin muiden taholta kuulee puhetta paisuneesta palvelutarjonnasta, turhasta hallinnosta ja toimintojen päällekkäisyyksistä. Onkin paljon petrattavaa siinä, kuka palveluita tuottaa, millä laadulla, tehokkuudella ja hinnalla. Sen sijaan on liioiteltua väittää, että suomalaiset nauttisivat jotenkin poikkeuksellisen laajasta julkisen sektorin palvelutarjonnasta (yksityisiä palveluitahan Suomessa ei tunnetakaan). Määrä ja laatu ovat pikemminkin kohtuullista eurooppalaista tasoa. Turha byrokratiakin on suhteellinen käsite.

Suomi ei siis ole pohjoismaisen mallin (mitä sekin muka tarkoittaa!) mukainen hyvinvointivaltio, jossa maksetaan korkeita veroja. Suomi on määrällisesti keskinkertaisten palveluiden maa, jossa keskituloisen ja vähän paremminkin tienaavan palkansaajan verotus on kohtuullinen.

Toinen asia on sitten palveluiden tuottaminen. Siitä enemmän työpaikkablogissani http://www.tat-ryhma.fi/Blogi/Ihan-oikea-omalaeaekaeri-75

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Netistä löytyy vaikka mitä. Niin kuin sekin, että miten Mepit, siis Euroopan Parlamentin jäsenet äänestävät. Se on kiintoisaa luettavaa.  Löytyy esimerkiksi sellainen tieto, että  Timo Soini on yhtä mieltä oman ryhmänsä kannan kanssa 67 prosentissa äänestyksistä.

Hänen ryhmässään ryhmäkiinteys on muutenkin aika harvinainen asia. Se äänestää yksimielisesti alle puolessa äänestyksistä. Sirpa Pietikäinen pääsee yllättävän lähelle äänestämällä ryhmänsä päätöksen mukaan  vain 77:ssä prosentissa äänestyksistä. Eikä Hannu Takkulakaan ole ihan kaikkein ryhmäuskollisempia. Hänen lojaliteetti-asteensa on 83 kun Anneli Jäätteenmäki ja Riikka Manner samassa ryhmässä mittauttavat yli 94.  Ville Itälä omassa ryhmässään yltää 92.7 tasolle.

Suomalaiset vihreät edustajat ja sosialidemokraatit ovat lähes aina samaa mieltä ryhmäpäätöksen kanssa. Satu Hassin prosentti on 99.7 ja Heidi Hautalan 98.06. Liisa Jaakonsaarikin pääsee yli 97 prosentin ja Mitro Repo yltää yli 96:n prosentin. Lisäksi kumpikin parivaljakko on aina äänestäessään samaa mieltä!

Tätä lukua kutsutaan lojaliteetti-asteeksi. Euroopan Parlamentissahan toimitaan siten, että ryhmät muodostavat yhteisen kannan ja se tehdään sitten  selväksi ryhmän jäsenille. Vihreät ovat kaikkein ryhmäuskollisempia äänestystilanteissa ylipäätään.

On tietenkin selvää, että mitä suurempi poliittinen ryhmä on, sitä vaikeampaa on saada korkea lojaalisuus. Ryhmiin tulee mukaan monenlaista väkeä ja kovin eri laisista olosuhteista. Sosialistit ovat perinteisesti olleet ryhmäuskollisia mutta nyt vihreät ovat ajaneet ohi. Yllättävän korkea on myös porvariryhmän eli EPP:n kiinteys, 93.  Sirpa Pietikäinen muuten on tässä porukassa eniten ryhmäpäätöksistä poikkeava Meppi!

En ole ihan varma onko tästä tilastonpidosta mitään varsinaista hyötyä kenellekään. Se kumminkin osoittaa Euroopan Parlamentin avoimuutta. Varmaan jokaisella Mepillä on pätevä selitys jokaiseen ryhmäkannasta poikkeamiseen.

Mutta politiikka tarkkailevalle se antaa mukavasti materiaalia briljeeraamiseen ja bloggaamiseen!

Olkaa hyvä. Lähde löytyy www.votewatch.eu

Olen sitä  ikäluokkaa, että sekä jonkinasteinen urheilun harrastaminen että varsinkin sen seuraaminen olivat lapsuudessa niitä harvoja huveja. Tiiviisti kuuntelin korva radiossa hiihtokisojen selostuksia. Kyllä siinä Tiilikainen ja Noponen tulivat tutuiksi.

Eikä siinä kaikki: väliajat kirjasin siniseen vihkoon. Eipä niillä selostajillakaan paljon muuta tehtävävää ollut kuin maalata tunnelmaa ja luetella väliaikoja. Viidenkympin hiihtäjät kun kävivät vain puolimatkassa näkyvillä. Kuzin, Järnberg ja Hakulinen kävivät taistelunsa metsien pimennossa.

Kuuntelin lauantai-iltana katastrofaalisen hiihtokisan radiosta kuin ennen vanhaan. Se oli miellyttävä kokemus. Selostajan ja asiantuntijan välinen sanailu oli eri planeetalta kuin mihin televisiossa on tottunut. Siinä ei myöskään toiveikkaasti odotettu suomalaishiihtäjien nousua vaan todettiin kaiken menneen surkeasti. Selostuksessa oli mukana jotakin Tiilikaisen luomasta tunnelmasta. Vain tiedotukset merenkulkijoille rikkoivat sen. Hyvästä syystä tosin kun ottaa huomioon, minkälainen myräkkä ikkunan takana pauhasi.

Jotenkin palautui muistiin myös Lahden taannoinen katastrofi. Eikös siellä ilmennyt mystistä huonovointisuutta ja yhdeltä kiinni jääneeltä katkesi traagisesti sauva. Joka antoi aiheen keskeyttämiseen, mikä ei kumminkaan estänyt kiinni jäämistä testeissä.

Mystinen sairaus keskeyttämisen syynä parillakin hiihtotähdellä samassa kisassa kuulostaa jotenkin oudolta. En tietenkään nyt vihjaa mitään, tämä on puhtaasti spontaani mielleyhtymä. 

Aika uskomattomalta kuulostaa sekin, että Helsingin aseman raiteet ovat niin sekaisin, että junat eivät kulje mihinkään! Vuonna 2010 tämä selitys kuullostaa todella  vaikeasti ostettavalta tämmöisessä huippteknologian maassa.  Selitykseksi ei riitä, että Ruotsissakin Kuninkaalliset Rautatiet ovat sekaisin.

Se helpotus toki asialla on, että Helsingin herrojen kekkereiltä voi jäädä Turkuun ihan vaan vetoamalla junankulun ongelmiin!

Pari viikkoa sitten Saksan ulkoministeri piti puheen, jossa hän muistutti, että Euroopan unionin tavoitteena on yhteinen puolustus, joka tarkoittaa yhteistä armeijaa. Eilen Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtin haastattelussa Helsingin Sanomissa kävi ilmi, että Ruotsi on valmis ottamaan vastaan apua ja antamaan sitä Lissabonin sopimuksessa määritellyssä tilanteessa.

Saksalainen miettii yhteistä puolustusta ja ruotsalainen on valmis ottamaan ja antamaan sotilaallista apua. Molemmat siis eurooppalaistavat puolustustaan. Meillä Jutta Urpilainen sanoo, ettei ensi vaalikaudellakaan ole syytä Nato –jäsenyyttä pohtia. Mutta kuitenkin, jotain enemmän varmaan tarvittaisiin, kuin vain tämä oma ja kustannusten paineeseen vähitellen hupeneva oma puolustuskyky.

Nyt olisi hyvä, jos Suomessa nostaisi päätään joku valtiomieheksi tähtäävä henkilö, joka hahmottaisi, mitä johtopäätöksiä Suomi tekee tästä kahden lähimmän kumppanimaan Eurooppa-suuntautuneisuudesta.

Tilanne on Suomessa aika erikoinen. Meillä on patoutumia käynnistää avoin Nato-keskustelu. Sitä on odoteltu ja odotetaan vielä pari vuotta, sattuneesta syystä.  Voi kumminkin olla, että täällä Euroopan päässä tapahtuu paljonkin sinä aikana, kun me odotamme ”lupaa” keskustella Natosta!

Tämä aika voitaisiin käyttää Eurooppalaisen vaihtoehdon pohtimiseen. Mitä oikeastaan tarkoittaa Lissabonin sopimuksen artikla 42.7:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Luulisi tässä olevan pohtimista sitä suurta ja avointa Nato-keskustelua odotellessa. Kannuvalimo tulee kantamaan kortensa tähän kekoon!

Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Entisellään olivat komeat kulissit. Mutta suuri muutoskin on tapahtunut. Englannin kielellä tulee toimeen! Huonolla ranskankielellä asiaansa ajavalle vastataan auliisti englannin kielellä olipa taksissa tai ravintolassa. Tämmöistä ei ennen ollut.

En ole myöskään missään maailmalla nähnyt niin pitkä jonoa Starbucksin kahvilassa kuin Champs Elyséellä! Ei ranskalainen kahvilakulttuuri ole mihinkään hävinnyt, mutta uutta on tullut rinnalle ja ohikin. Ja se siedetään. Tuskin nämä muutokset mihinkään ranskalaisten kulttuuria tuhoavat. Kyllä he näyttävät tavoistaan kiinni pitävän. 

Ja olisihan sieltä Suomeenkin opittavaa. Ei voi kun kaihota vaikkapa korttelikulttuuria. Siihen liittyvät oleellisesti kortteliravintolat. Lounasaikana ne täyttyvät korttelin asukkaista ja siellä työskentelevistä. Jokaiselle löytyy isännältä ja henkilökunnalta ystävällisiä sanoja ja päinvastoin. Myös aterioitsijat vaihtavat luontevasti kuulumisia. Monilla ovat vakipaikat ja omat ruokaliinat siististi rullattuna odottamassa tulijaa. Poskisuudelmat lentelevät. 

Suomessa tämmöistä ei näe. Itse syön lounaani lähes päivittäin yhdessä ja samassa kuppilassa. Samoin näyttää tekevän joukko muitakin kulmakunnan työntekijöitä. Lukuunottamatta paikan isäntää en ketään muuta vakiasiakasta tervehdi. Syön soppani hiljaisuudessa siihen keskittyen, ellen satu lounastamaan työkavereitteni kanssa. 

Mitähän tapahtuisi, jos tänään kyselisin ensin isännältä ystävällisesti kuulumisia ja vaihtaisin mielipiteitä tarjolla olevan sopan koostumuksesta. Menisin tuttavallisesti pöytään, jossa sattuu olemaan tilaa ja muiskauttaisin tervehdyksenä poskisuudelmat  siinä aterioiville daameille. Voisin avata mukavan keskusteluteeman. Vaikka Turun kulttuuripääkaupunki -aiheesta. 

En kumminkaan taida uskaltaa. Näillä mennään.

Helsingin Katajanokalle dumpataan kuuluisan ulkomaisen arkkitehtitoimiston siivoojan roskapöntöstä löytämä hotellisuunnitelma. Ei sillä väliä, että piirustukset ovat 1980-luvulta. Eikä sillä, että niiden toteuttamista vastustavat niin kaikki suomalaiset arkkitehdit kuin museovirasto.

Vladimir Putinin haastatteluhuone Finlandia-talossa pitää turvallisuussyistä eristää niin, että Radion Sinfoniaorkesterin yleisö, muusikot ja kymmenettuhannet suoran radiolähetyksen kuulijat saavat odottaa konsertin alkua melkein puoli tuntia.

Samaisen herra Putinin lounas Turussa vuoden 2005 elokuussa järjestetään Suomen Joutsenella. Lentävän hollantilaisen näyttämön, ramppien ja katsomon seitsemänkymmentä rakennusmiestä saavat ensin tyhjentää koko alueen materiaaleistaan sekä koneistaan ja sitten odottaa seitsemän tuntia työnsä jatkamista. Produktio kärsii 20.000 euron tappion.

Turun kaupunki osoittaa jälleen opetusministeriön kulttuurilaitosten tuen johonkin muuhun, kunhan ei vain kulttuuriin.

Paraisten Lielahden vanha kansakoulu päätetään myydä yksityiskodiksi eikä kulttuurikeskukseksi.

Muutama esimerkki ilmiöstä, joka leviää vähitellen kaikkialle Suomeen.

Kulttuurin päätökset tehdään yhä kauempana ja kauempana itse kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä. Sillä tavalla kulttuurista on kaikkein vähiten haittaa. Raha ratkaisee. Mikä raha? Ei varmaankaan se, jonka sijoittamineen kulttuuriin, liikuntaan, hyvinvointiin tuo itsensä takaisin seitsenkertaisena?

Mutta ei ehkä aivan kuntavaalikauden neljässä vuodessa. Kulttuuri-ihmiselle ei tuota vaikeuksia ajatella kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta eteenpäin, sillä kulttuurissa eletään koko ajan tulevaisuudessa. Kulttuuri ja taide ovat aina tahdin, repliikin, pensselinvedon tai balettihypyn edellä. Kulttuuri ja taide eivät koskaan ole sitä mitä ne ovat, vaan sitä, miksi ne ovat tulossa.

Miksi ne ovat tulossa? Siksi, että me, meidän lapsemme ja lastenlapsemme saamme elää hyvässä ellei peräti paremmassa maailmassa.

Kuka puhuu kulttuurin kieltä? Kuka osaa kulttuuria? Kenen pitäisi osata? Mitä se on se kulttuuri? Kuka tekee kulttuurin päätökset?

Näihin kysymyksiin yritän vastata kirjalla, jonka nimeksi tulee Kulttuuria koko kunta.

Kuka, mitä, miksi? Häh?

Olen työperäinen maahanmuuttaja täällä Belgiassa. Kun yli kymmenen vuotta sitten Turun kuviot jäivät vähemmälle, jäi sitä myötä vähemmälle myös julkinen puheen pitäminen ja kirjoittaminen.

Oli kummallista, kun ei tarvinnut lausua lähes joka asiasta mielipidettään. Sitä nimittäin kaupungin päättäjältä kysytään. Tunne oli välillä suorastaan vapauttava. Sai olla olematta mitään mieltä, jos niin huvitti. Tai sai hölöttää mitä vain ilman, että yksikään neuvottelukuvio tai ryhmätoverin mieli siitä vahingoittui. Pian huomasi, ettei kukaan edes odota kuulevansa tai lukevansa korvaamattomia viisauksiani. Se vähän kolahti.

Sitä kuvittelee, että vuosien myötä sanomisen tarve jotenkin vähenee. Että kun sivusta seuraa, niin antaa olla. Ja mitä vielä! Kotimaan ja kotikaupungin asioita seuratessa tekisi mieli sanoa! Jokaperjantaisen ginitonicin jälkeen alkaa uutisotsikoiden läpikäyminen kotikoneelta ja vaimo saa olla kuulijakuntana, kun Petri paasaa, kiihtyy, meuhoo ja tietää, miten asioiden pitäisi olla. Ja kuinka ne taas ovatkin noin väärin uutisoineet!

En ole lainkaan varma, kuinka hyvä juttu tämä blogin pitäminen noin yleensä on. Internetin keskustelupalstat ovat sitten oma lajinsa. Voisi ajatella, että ne toimivat oivana välineenä paineiden purkamiseen. Kun saa kirjoittaa muiden nähtäväksi halunsa, toiveensa tai tuskansa, rauhoittuu mieli. Kaikki kuitenkin viittaa siihen, että vaikutus on ihan päinvastainen. Julkiseen keskusteluun osallistuminen – nimellä tai nimimerkillä – vain lisää kiihtymystä. Vähän niin kuin jääkiekon pelaaminen aggressiivisilla pojilla (no tästä tulee palautetta..).

Kun Esko pyysi minua mukaan Kannuvalimoon kirjoittamaan, oli helppo vastata kyllä. Tämä on säädyllinen ja sillä tavalla tutunoloinen blogisivusto, että melkein on kuin kotiin palaisi. Kymmenen vuoden hiljaisuus saa riittää.

Tänään on taas pohdittu Tasavallan Presidentin asemaa Eurooppa unionin huippukokouksissa Taxellin perustuslakikomitean vihdoinkin julkistaessa mietintönsä.

Esillä on ollut ns. lautasongelma, joka oikeastaan onkin tuoliongelma.
Eurooppa-neuvosto eli EU:n huippukokous tuli unionin viralliseksi toimielimeksi, kun Lissabonin sopimus tuli voimaan.

Silloin tarvitaan myös tämän elimen työtä varten työjärjestys. Se on päivätty 1.12.2009.(2009/882/EU). Siinä Artikla 4.4 sanoo: ”Eurooppa-neuvostoon kuuluvat valtion- tai hallitusten päämiehet, sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja”. Lisäksi ulkoasioiden korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Jokaisella maalla on siis yksi tuoli pöydän ääressä.

Ennen oli helpompaa. Valtionpäämiehillä sai olla avustava ministeri pöydässä. Jokaisella oli siis kaksi tuolia. Pääsääntöisesti pääministerin avustava ministeri oli ulkoministeri, koska ulkoministereistä koostuva neuvosto valmistelee asiat. Nytkin työjärjestyksessä on, EU:n tyylin mukaan, porsaanreikä: Eurooppa-neuvoston jäsenet voivat päättää, että kutakin heistä avustaa ministeri, jos ”käsiteltävät asiat sitä edellyttävät”. Mutta Suomi yksin ei voi ottaa kahta tuolia.

Kun siis ennen joulukuun 1. päivää presidentti halusi istua pöydässä hänen tuli lähettää ulkoministeri kaffel. Nyt ei ole toista tuolia, jolla presidentti istuisi. En ole kenenkään nähnyt esittävän Suomessa, että presidentin pitäisi saada pyytää pääministeri kaffel päästääkseen pöytään.

Varsinaiset häviäjät tässä soivien tuolien leikissä ovat ulkoministerit. He edelleenkin valmistelevat kokouksia yleisten asioiden neuvostossa, mutta eivät pääse pöytään! Pitäisi käynnistää ulkoministereiden solidaarisuusryhmä vai mitä A. Stubb?
Ja vielä yksi huomionarvoisa ulottuvuus. Kun Suomessa nyt pohditaan, kuka on seuraava pääministeri, olisi hyvä pitää mielessä, että hän edustaa Suomea 28 valtionpäämiehen joukossa ilman avustavaa ministeriä, ihan yksikseen!

Moro – hyvää turkulaista huomenta! Tämä on kambäk. Olemme Eskon kanssa sopineet, että päivystän Kannukioskia keskiviikkoaamuisin, jos nyt vaikka sattuisi olemaan jotain kerrottavaa, esimerkiksi kulttuuririntamalta. Jopa Turusta.

Mitä on tapahtunut Turun kulttuurielämässä sitten viime näkymän? Eipä kauhiasti.

Käyrät osoittavat edelleen vakaasti alamäkeen. Kaupunki imee kulttuurin valtionosuuksia tänä vuonna parempiin tarkoituksiin, aivan niin kuin aina ennenkin. Ja menettänee taas satoja tuhansia euroja, ellei nyt sitten vihreän veran ääressä päätetä toisin. Entä sitten Kulttuuripääkaupunki?

Toistaiseksi julkisuuteen on kuiskittu vain vähemmän tärkeistä ohjelmakohdista, jotka paria lukuunottamatta olisi voinut toteuttaa täällä ihan tavallisenakin kulttuurivuonna. Ne ovat pikemminkin vastapainoja todellisille, vielä julkistamattomille turkulaisille suurtuotteille eli tyyristä tuontitavaraa muualta Suomesta tai ulkomailta. Ihan hyvää tiedotuspolitiikkaa, että kaikkein merkittävimmät tapahtumat säästetään viimeisiksi. Siis ne, jotka jo monta vuotta sitten, suunnittelun alkuvaiheissa, yksimielisesti määrättiin tärkeimmiksi.

Koko vuodessa ei olisi mitään järkeä, jos pääosassa eivät olisi Turun omat toimijat.

Siksi tärkeintä koko 2011-hankkeessa on, että niin Turun kaupungin hyvät laitokset, yksityiset huipputason ammattituottajat kuin kolmannen sektorin laaja ja värikäs kulttuurijoukkue saavat kaiken mahdollisen taloudellisen ja henkisen tuen. Siten ne saavat vihdoin mahdollisuuden nousta vähintään valtakunnalliselle huipputasolle ja voivat jatkaa vuodesta 2011 hamaan tulevaisuuteen koko Turun huippuyksikköinä sekä kaupungin virallisen markkinoinnin kärkituotteina. Vero- ja sponsorimiljoonat kannattaa uhrata vain siksi, että Turusta nyt rakennetaan aivan oikea kulttuurikaupunki eikä vain kulisseja, jotka puretaan juhlavuoden viimeisenä päivänä.

Mutta kauaa ei kaupunginorkesterin, -teatterin, -kirjaston ja -museoiden juhlavuoden kärkituotteiden julkistamista enää voi odottaa. Jo nyt pitäisi jonkun olla myymässä lippuja, ennen kuin nämä todelliset päätapahtumat jäävät kaiken vähemmän tärkeän alle. Minä päivänä tahansa saamme siis kuulla, mitä kulttuuripääkaupunki Turku ITSE esittää Suomelle ja maailmalle lähes 800-vuotisen historiansa tärkeimmän tapahtuman aikana.

Ja mahtaisiko saada näistä suurproduktioista vihdoin kertomaan peräti sen kauan odotetun 2011-juhlavuoden Taiteellisen johtajan?

Turun kulttuurin käyrät ovat siis vihdoin kääntymässä ylämäkeen. Toivottavasti ei ole odotettu turhaan.