Human interest -juttua
Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Entisellään olivat komeat kulissit. Mutta suuri muutoskin on tapahtunut. Englannin kielellä tulee toimeen! Huonolla ranskankielellä asiaansa ajavalle vastataan auliisti englannin kielellä olipa taksissa tai ravintolassa. Tämmöistä ei ennen ollut.
En ole myöskään missään maailmalla nähnyt niin pitkä jonoa Starbucksin kahvilassa kuin Champs Elyséellä! Ei ranskalainen kahvilakulttuuri ole mihinkään hävinnyt, mutta uutta on tullut rinnalle ja ohikin. Ja se siedetään. Tuskin nämä muutokset mihinkään ranskalaisten kulttuuria tuhoavat. Kyllä he näyttävät tavoistaan kiinni pitävän.
Ja olisihan sieltä Suomeenkin opittavaa. Ei voi kun kaihota vaikkapa korttelikulttuuria. Siihen liittyvät oleellisesti kortteliravintolat. Lounasaikana ne täyttyvät korttelin asukkaista ja siellä työskentelevistä. Jokaiselle löytyy isännältä ja henkilökunnalta ystävällisiä sanoja ja päinvastoin. Myös aterioitsijat vaihtavat luontevasti kuulumisia. Monilla ovat vakipaikat ja omat ruokaliinat siististi rullattuna odottamassa tulijaa. Poskisuudelmat lentelevät.
Suomessa tämmöistä ei näe. Itse syön lounaani lähes päivittäin yhdessä ja samassa kuppilassa. Samoin näyttää tekevän joukko muitakin kulmakunnan työntekijöitä. Lukuunottamatta paikan isäntää en ketään muuta vakiasiakasta tervehdi. Syön soppani hiljaisuudessa siihen keskittyen, ellen satu lounastamaan työkavereitteni kanssa.
Mitähän tapahtuisi, jos tänään kyselisin ensin isännältä ystävällisesti kuulumisia ja vaihtaisin mielipiteitä tarjolla olevan sopan koostumuksesta. Menisin tuttavallisesti pöytään, jossa sattuu olemaan tilaa ja muiskauttaisin tervehdyksenä poskisuudelmat siinä aterioiville daameille. Voisin avata mukavan keskusteluteeman. Vaikka Turun kulttuuripääkaupunki -aiheesta.
En kumminkaan taida uskaltaa. Näillä mennään.
helmikuu 18th, 2010 at 8:29
Itsekin huomasin saman Pariisissa muutama viikko takaperin. Ja tulipa Starbucksillakin käytyä, juurikin Champs Elyséellä (jono ulos asti) sekä toisessa lähellä Sorbonnea. Atmosfääri eritoten jälkimmäisessä oli kyllä periranskalainen eikä lainkaan pikakahvikulttuurilla vesitetty. Samanlaista “pesimistä” ja hetkeen omistautumista kuin muissakin kahviloissa. Opiskelijoille oli muuten varattu omat, erityisen isot pöydät – ryhmätyöt näyttivät hoituvan kahvilassa.
Kyllä Suomeenkin voisi alkaa kehittyä vastaava lounastuskulttuuri, jos täälläkin saisi kymmenellä eurolla tuoreista raaka-aineista valmistetun herkullisen aterian tyylikkäässä mutta viehättävässä pikkuravintolassa. Oh Paris, Paris!
helmikuu 18th, 2010 at 20:53
Mukava kirjoitus Esko. Kiva, että Kannuvalimo jatkuu.
helmikuu 18th, 2010 at 23:07
Hyvä veli Esko, jospa kumminkin uskaltaisit!
Daamit jonottaisivat kuppilaasi saadakseen Eskon Kuuluisan Poskipusun! Joku saattaisi jopa vastata bussikuskin iloiseen eskoon. Tuntemattomatkin tervehtisivät jokivarressa, Stockmannin lihatiskillä ja Ruissalon pöheiköissä tuttavallisesti: “Eskoa, Eskoa!” “Esko vaan sullekin!” “Onpas esko päivä!” “S’oon esko!”
Kulttuurikaupunki on pelastettu! Ja pian koko Suomi! Tulipas esko olo!
helmikuu 19th, 2010 at 14:26
TP älä ole Eskolle kade.
… ja Pariisissa tuntui joka korttelissa olevan oma leipomo. Täällä myydään Malmössä leivottua Pågens leipää… No, kyllä meidän K-kaupasta saa heillä paistettua (ties missä leivottua) leipää. S-liike on toisenlainen putiikki…
helmikuu 19th, 2010 at 17:46
Kesäisin suomalainen alkaa oppia ihmiskontakteja, jotka sitten pitkän talven tuisku ja pakkanen tappaa.
helmikuu 20th, 2010 at 16:09
Human to human
Minulle ja muille maalaismaisemissa kasvaneille on opetettu välttelemään ’tyhjän naurajia’ tai mairittelevia Shemeikkoja. Sodan jälkeisessä, neuvostoaikaisessa Suomessa normit olivat tarpeellisia, sillä selviytyäkseen oli luotava järkeviä vaikkakin ristiriitaisia tapoja ja ohjeita.
Vuosikymmenien kuluessa on maailma ympärillämme muuttunut niin paljon, että olettaisi vanhojen oppien unohtuneen tai ainakin ruostuneen käyttökelvottomina. Olin elätellyt toivoa siitä, että nouseva nuori sukupolvi olisi edeltävää rohkeampi ja sosiaalisesti uteliaampi. Mutta miksi käsitykseni oli liika optimistinen? Kaikkialta kantautuu uutisia nuorten ongelmista: näköalattomuutta, uupumusta, masennusta. Vaikka ikäviin uutisiin painottuva viestintä on pystynyt luomaan lohduttoman kuvan nuorisosta, olin uskonut, että enemmistö nuorista elää tasapainoisesti ja vanhempiaan viisaammin.
Mutta viime viikon artikkeli SK:ssa herätti tajuamaan, että nuorilla sukupolvilla on edelleen erikoinen käsitys lähimmäisistä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä. Jutussa esiteltiin lukiolaisten työstämää näytelmää nuoren kiusaamisesta ja siitä johtuvaa yksinäisyyttä. Ongelmana lukiolaiset pitivät sitä, että yksinäisten auttaminen ja huomaaminen on vaikeaa, sillä monet yksinäiset eivät ole hiljaisia. ’Pinnallista sosiaalisuutta on niin paljon, että todellisuudessa yksinäisiä on oletettua enemmän.’…
Kunpa joku osaisi selittää, miksi edelleen pelätään niitä pinnallisia ’tyhjän naurajia’.
Shemeikathan ovat täällä varoitteluista huolimatta aina pärjänneet.
helmikuu 27th, 2010 at 0:15
Turun adventistikuppilassa on hyvät valkosipuliperunat ja kiitettävästi erilaisia hyvän makuisia kasvissörsseleitä.