Onneksi olkoon, Sofi Oksanen, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnosta! ”Puhdistus” on toistaiseksi vasta jonotuslistallani. Mites on, sivistyneemmät kannuilijat, onko kirja jysäyttänyt?

Palkinto ei ole ihan mikä tahansa 47.000 euroa, vaan voitto maailman kovimpiin kuuluvassa kirjallisuuskisassa. Pohjoismaisen kirjallisuuden taso on yhä huima – ja nyt en tarkoita pelkästään dekkareita.

Olen itse istunut Suomen edustajana kahdesti Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon raadissa; ensimmäisellä kerralla palkintoa jaettiin teokselle, toisella musiikkipersoonalle. Kun  jokainen valtio oli ensin valinnut kaksi ehdokasta ja niiden alaiset itsehallinnolliset alueet Ahvenanmaa, Fär-saaret ja Grönlanti sekä saamenkielinen alue kukin yhden, partituuri-levy-dvd-kasat tai perusteelliset tiedot kahdesta musiikki-ihmisestä tai -yhtyeestä lähetettiin jokaiselle varsinaisen raadin edustajalle. Muistan, että ensimmäisellä kerralla homma oli rankka, kun teoksina oli muun muassa useita oopperoita. Perusteellisen läpikäyntiin meni oman työn ohella monta viikkoa. Tuossa vaiheessa syntyi jo käsitys omasta ranking-järjestyksestä.

Sitten itse kokouksessa jokaisen maan edustaja sai esitellä omat ehdokkaansa, jonka jälkeen pidettiin ensimmäinen äänestys. Muistaakseni molemmilla kerroillani valinnassa tarvittiin pienen taktikoinnin takia kolme kierrosta, joiden välillä vielä jäljellä olevien maiden edustajat saivat vielä julistaa viimeiset sanansa oman maansa puolesta.

Luin molempia reissujani varten säännöt tarkkaan. Korostin Erik Bergmanin Det sjungande trädet -oopperan ”uutta luovaa” kokonaisnäkemystä suositun teostyypin säveltämisessä. Kun Leif Segerstam oli ehdokkaamme, ei ollut vaikeaa painottaa hänen ylivertaista ”pohjoismaista ylikapellimestariuttaan”. Niinpä valinnat eivät lopulta tuottaneet raadille kovin suurta ongelmaa ja Suomi ja nämä suurenmoiset taiteilijat saivat ansaitsemansa kultamitalit.

Oudoksun tämänkertaisten Suomen-edustajien taktisesti huonoa valintaa. Luen parhaillaan Monica Fagerholmin romaania Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö), jolle nyt ehdokkaana ollut Glitterscenen (Säihkenäyttämö) on itsenäinen jatko-osa. Fagerholmin juonenkuljetus on kerrassaan omaperäinen ja ruotsinkieli niin ainutlaatuisen loisteliasta, että ihmettelen, miksi Glitterscenen tuhlattiin jo ennakkoon vahvimman ehdokkaan, niin ikään ainutlaatuisen Sofi Oksasen Puhdistuksen kilpailijaksi. Käsittääkseni säännöt olisivat mahdollistaneet sen säästämisen seuraavan vuoden vahvaksi voittajakandidaatiksi – semminkin kun Monica Fagerholm jo vuonna 2005 sai Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin Amerikkalaisesta tytöstään.

Juonsin toissa vuonna ulkoministeri Ilkka Kanervan 60 -vuotisjuhlat. Bileet olivat mittavat. Matti ja Teppo, Finlanders, Lea Laven ja kumppanit loistivat lavalla, puhujapönttöön marssivat vuoron perään Martti Ahtisaari, Carl Bildt ja Harri Holkeri. Ahtisaari letkautteli, että tavalliset miehet viettävät juhlapäivää, Kanerva tarvitsee juhlaviikon. Caribia pullisteli väkeä, paikalle kutsutut ja mukaan mahtuneet kokivat olevansa onnekkaita.

Kulutkin olivat huomattavia. Minäkin sain laskuttaa vain hieman Ike-alennetun hinnan. Ilmoitan, että pidän rahat hyvällä omallatunnolla enkä usko, että asialla on vaikutusta Puutorin asemakaavaan. Kanerva on saanut käydä poliisikamarilla selittämässä, että ei tiedä, mistä juhlarahat tulivat. Uskon aika lailla vilpittömästi, että Ilkka puhuu totta. Suomen poliitikoista Ike on ollut edelläkävijä tukiryhmien luojana. Sisar Riitta Kanerva on ollut hiipumaton dynamo, Olli A. Manni ja muut Iken ketjun poliittiset laiturit ovat juosseet tukimarkkoja kasaan. Ike on saanut keskittyä poitiikan tekoon ja kättelemiseen.

Perin kaukaa haetulta tuntuu ajatus, että keskustahakuiset Nova Group tai Maakuntien Suomi -yhdistys olisivat Kanervan bileitä rahoittamalla hakeneet omia linjauksiaan Varsinais-Suomen maakuntakaavaan. Vielä mahdottomampi on ajatus, että Kanerva olisi juhlien takia kokenut jääneensä liikemiehille jonkin yksilöidyn palveluksen velkaa. Yritysmyönteistä politiikkaa hän ajaa posket punaisena ilman maasutustakin.
Mediassa Ilkka Kanerva on ollut suurriistaa. Hänestä kertovissa jutuissa hohtaa rivien välissä, että luultavasti sillä turkulaisella taas on joku ketunhäntä kainalossa. Paitsi Turun Sanomissa, missä on muutama luotettu journalisti, joita Ike käyttää silloin, kun on tarvis antaa jokin yleinen selitys. Tämä käytäntö tietysti jurppii muita medioita ankarasti.

Kanervaa koskeva poliisitutkinta kuolee luultavasti kapaloihinsa. Silti jää median kuluttajien mieleen elämään epämääräinen muistelu: “eiks sillä ollu jotain hämärää niissä synttäreissäkin…”

Politiikan kymmenottelija Kanerva lähtee seuraavissa vaaleissa ottelun päättävälle tonniviissataselle. Veikkaukseni on, että tuloksena on taas kerran murskaava äänivyöry ja puhemiehen nuijan periminen Sauli Niinistön kädestä. Tietysti ihan näin pelimiehenä olisi hauska katsoa, miten Lokalahden Leisku haastaisi Salon Palloilijat lähestyvässä presidentticupissa, mutta se taitaa jäädä kokematta. Valitettavasti, sanoisi Ahtisaari.

Belgiassa pääpuolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on suvaitsevaisin ja maahanmuuttajaväestöä kohtaan ystävällismielisin puolue. Ranskankielisten kristillis(!)demokraattien puolue on kunnostautunut muslimiväestön asioiden ajajana, mikä näkyy myös ehdokasasettelussa. Vahvin puolue Belgian maahanmuuttajien piirissä on kuitenkin SDP:n veljespuolue, ranskankielinen sosialistipuolue PS.

Belgian poliittisessa keskustelussa on tapana, että ksenofobististen populistipuolueiden avauksiin eivät maltilliset ja vastuuntuntoiset puolueet reagoi millään tavalla. Se raivostuttaa populistipuoluieta ja osaa kansalaisista. Ajatus on kuitenkin se, että halvalla populismilla ratsastaville ja heikko-osaisia toisiaan vastaan asettaville puolueille ei anneta mahdollisuutta ohjata yhteiskunnallista keskustelua. Vastuulliset puolueet haluavat pitää aloiteoikuden ja sitä myötä mielipidejohtajuuden omissa käsissään.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka Kimmo Kiljunen on käynyt muiden puolueiden kimppuun näiden maahanmuuttonäkemyksistä. Kerroin samalla, että SDP on perussuomalaisten jälkeen kannattakunnaltaan maahanmuuttajiin kielteisimmin suhtautuva puolue.

Nyt on kaksi viikkoa kulunut ja SDP on herännyt asiassa. Puheenjohtajan Urpilaisen ulostulo sai minut haukkomaan henkeä monen päivän ajaksi.

”Maassa maan tavalla”, sanoo nyt SDP.

Muutin Belgiaan kymmenen vuotta sitten. Jos minulle olisi sanottu silloin nuo sanat, olisin pitänyt sitä törkeänä loukkauksena. Lause voi vaikuttaa viattomalta, mutta on kaukana siitä. Siinähän aivan suoraan ilmaistaan, että tulijaa on aihetta epäillä paikallisten tapojen rikkomisesta. Alentavaa!

Ja toisen näkökulman vihreät toivatkin jo esiin. Mikä on maan tapa? En minä aio elää belgialaisten tavalla, esim. en koe veronkiertoa erityisen houkuttelevana. En myöskään ymmärrä, miksi kurdien olisi Suomessa opeteltava virtsaamaan kadulle, ostamaan lapsilleen perjantaisin viinapulloja tai riisumaan kengät eteisessä hienoissakin kotijuhlissa. Kirjoitanko rumasti suomalaisista? Aivan. Ei ole olemassa mitään maan tapaa!

Tannerin, Paasion, Sorsan, Koiviston ja Ahtisaaren puolue on oma-aloitteisesti antautunut Soinin johdettavaksi. Se on ymmärrettävä vain siten, että SDP pelkää perussuomalaisia kuollakseen. Hyväksyttävää se ei ole, pelkästään säälittävää.

Suoritin mennäviikolla kaksi maakuntamatkaa (ja yhden pakollisen Helsinkiin). Kävin ensin Kajaanissa ja sitten Jyväskylässä. Molemmissa oli aiheenani EU:n tulevaisuus.

Erinomainen teeman ajoitus. Visiitit oli toki sovittu jo viime vuonna. EU on juuri selviämässä yhdeksän vuoden raskaudesta. Sen verran nimittäin kesti Lissabonin sopimuksen aikaansaaminen kaikkine kansanäänestyksineen ja muine mutkineen.

Unioni ei kerta kaikkiaan ole nyt valmis kohtaamaan niin suurta asiaa kuin EMU-maailman jännitteet ovat. Aika kolinalla ja venkoilulla tilanne saatiin vakiinnutettua, ei ratkaistua. Unioniin jäi Lissabonin sopimuksen pihtisynnytyksestä monenlaisia raskausarpia, joita nyt pitäisi meikata.

Kajaanissa yleisö koostui kaupunkilaisista. Olin hammästynyt heidän valveutuneisuudestaan. Keskustelu oli erittäin hyvää ja kysymykset paikalleen osuvia. Eikä Keijo Korhosen EU-kriittisestä perinnöstäkään ollut havaintoa.

 Yleisön keski-ikä oli luultavasti korkeampi kuin omani. Kajaanissa ei kuulemma nuorta väkeä näy. Nyt on uhkana vielä, että vanhan seminaarin jatkajakin siirtyy Ouluun.

Jyväskylässä puhuin MYR -neuvottelupäivillä. MYR on oman aikamme lyhennehirviö: Maakunnan Yhteistyöryhmä. Sellainen on joka maakunnassa. Varsinais-Suomen liiton kotisivun mukaan “Maakunnan yhteistyöryhmä (MYR) päättää kehittämishankkeiden linjauksista ja rahoituskehyksen jakaantumisesta.”

Nämä siis pitivät neuvottelupäivänsä Jyväkylässä. Mieleeni jäi Pohjois-Savon maakuntajohtajan viesti ministeriötasolle: pitäkää nyt jonkun aikaa sormenne tietokoneen näppäimistöltä ja antakaa meidän sopeutua olemassaoleviin rakenteisiin ennen kuin niitä taas muutatte!

On nimittäin aluehallinnon rakenteiden muuttaminen ollut aika hiipakkaa viime vuosina. Toivomus oli, että antakee nyt armoa hetkeksi. 

Kajaanissa oli muuten vähemmän lunta kuin Turussa! Ja tulihan nähtyä kotomaan kauniita kasvoja taas  vähäksi aikaa riittämiin. Siitä Myllysillasta muistivat kyllä muistuttaa. Käänsin aina keskustelun sujuvasti Beckhamiin ja Oravaan

”Mitäs teet tänä iltana?”, kysyi Matti Salminen. ”En paljon mitään”, vastasin. ”No lähde Tristaniin, vien sinut sisään”, oopperan Kuningas Marke jyrähti.

Matti vei minut istumaan Festspielhausin näyttämön valotorniin. Ennen oopperan alkua lavalla hääri vielä monenlaista väkeä. Kun näin monitorista edessäni kapellimestari Daniel Barenboimin lyövän Tristanin ja Isolden alkusoiton käyntiin (katsomoon kapellimestaria ja orkesteria ei näy), hyörintä alkoi laantua. Mutta vielä yksi valkotukkainen mies, tumma puku päällä, heilutti ikään kuin suitsukeastiaa levittäen teatterisavua joka puolelle näyttämöä. Juuri ennen esiripun aukeamista hahmo livahti vikkelästi pois.

Tuo ihmeellinen suitsuttelija oli Bayreuthin Wagner-juhlien legendaarinen johtaja Wolfgang Wagner. Pääsin haastattelemaan häntä seuraavana päivänä. Onneksi minulla oli nauhuri mukana. Tuolloin, vuonna 1982, hän oli 62-vuotias ja jo valkotukkainen. Hän oli rehevän iloinen, puhui nopeasti, paljon – mutta bayrischia, Baijerin murretta. Nyökyttelin ymmärtäväisesti, esitin asiantuntevia jatkokysymyksiä ja pyrin kaikin tavoin olemaan osoittamatta, että en tajunnut juuri sanaakaan. Iloista asiaa tarttui kuitenkin nauhalle paljon.

Päästyäni kuukauden Bayreuthin-reissulta kotiin, soitin sveitsiläiselle opiskelutoverilleni Taina Aelligille (joka asuu nykyään Norjassa) ja pyysin häntä pelastamaan minut. Ei mitään ongelmaa, Tainalle bayrisch oli kuin kotikieli! Sain kuin sainkin aikaiseksi arvokkaan radiohaastattelun – ja paljon kiitosta.

Kun isoisä oli Richard Wagner ja isoäidin isä Franz Liszt, ei Wolfgangin ammatinvalinnalle ollut monia vaihtoehtoja. Veljensä Wielandin kanssa hän loi toisen maailmansodan jälkeen ”Neubayreuthin”, jonka viitteelliset, selkeät ja yksinkertaiset produktiot pyrkivät riisumaan Richard Wagnerin musiikin Hitlerin painolastista. Wieland Wagnerin varhainen kuolema vuonna 1966 pakotti myös Wolfgangin lavalle. Hänestä ei tullut veljensä kaltaista ohjaajaneroa, mutta toki hyvin pätevä suuroopperoiden tulkki.

Sunnuntaina 90 vuoden iässä kuollut Wolfgang Wagner johti isoisänsä Richardin perustamia oopperajuhlia Bayreuthissa 57 vuotta, ensin yhdessä veljensä Wielandin kanssa ja seuraavat 42 vuotta yksin. Wagner-festivaalia on aina johtanut Wagner. Vasta viime vuonna, vuosikausien riitojen jälkeen, Wolfgangin kaksi tytärtä eri avioliitoista, 31-vuotias Katharina ja 64:n ikäinen Eva Wagner-Pasquier, perivät juhlien johdon isältään.

Turun tauti tekee paluun julkisuuteen aina tarpeen mukaan. Se muistettiin Myllysillan uutisoinnissa. Minulle asti ei sentään tullut yhtään kiertävää Orava-tekstiviestiä, joihin olisi yhdistetty Turun tautia. Ehkä luovuus ei riittänyt. Mutta näitä Orava –viestejä toki singahteli ihan kiitettävästi.

Mutta äskettäisessä huostaanotto-asiassa nähdään taas Turun tautia. Tätä syytöstä on tuskin koskaan käytetty niin väärin, kuin tässä asiassa. Turkulaiset viranomaiset joutuivat venäläisen mediasirkuksen riepoteltaviksi aivan syyttömästi. Ja vailla minkäänlaista selviytymismahdollisuutta tai tukea.

Tiedotussodassa turkulaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta pärjätä. Vastakkain olivat mahdollisimman suurta ja raflaavaa julkisuutta hakeva venäläinen osapuoli ja lainsäädännön täysin sulkema suomalainen viranomainen. Siinä on vaikeata nähdä Turun tautia. Todella epätasainen asetelma.

Tapauksen taustoista kannattaa lukea vaikka Jarmo Mäkelän blogi tänään Ylen kotisivulta http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/03/turun_tauti_ja_tapaus_astahov_1548475.html

Tapauksessa on ulottuvuuksia, jotka tulisi välttämättä avata keskusteluun. Asia nousee Suomen ja Venäjän poliittiselle agendalle, ehkä jo tänään kun presidentti Halonen tapaa pääministeri Putinin. Ja tapauksia nousee pinnalle sitä mukaan, kun suomalais-venäläisten avioliittojen määrä kasvaa.

”Turun tauti” –tapaus rohkaisee venäläistä osapuolta entistä hyökkäävämpään linjaan. Ei vain Venäjän kansalaismielipide vaan maan virallinen politiikka ”ulkovenäläisten” etujen turvaamiseksi antaa pontta ja lisää itsevarmuutta. Suomi ja suomalainen viranomainen hienoine ihmisoikeusperiaatteita noudattavine lainsäädäntöineen jäävät aina tappiolle.

Tämä on uusi tilanne suomalais-venäläisissä suhteissa. Siihen tulee suhtautua vakavasti.  Suomi on vääjäämättä altavastaajana näissä tilanteissa.

Taitaa olla jo aika selvää, mikä asia nousee vaalien näkyvimmäksi teemaksi: mamu ja sen seuraukset.

Maanantaina 22.3. kulttuuri-Suomi palaa normaaliaikaan, kun YLE:n Radio ykkösen rinnalla aloittaa uusi klassisen musiikin ja kulttuurin kanava, Rondo FM. Kun Classic Radio lopetti viime vuonna, jotain olennaista on tuntunut puuttuvan: vaihtoehto. YLE:n musiikkitoimituskin tuntuu voivan paremmin, kun kintereillä on pirteä kirittäjä.

Seuraavana viikonloppuna minäkin saan tehdä come backin radioaalloille, kun alan juontaa Rondo FM:n lauantai- ja sunnuntaiaamun ohjelmaa.

Ensimmäinen oma radio-ohjelmani YLE:n musiikkitoimitukselle sai alkunsa epätavallisesti. Olin päässyt vuonna 1978 Kansallisoopperan lisäkuoroon laulamaan Aulis Sallisen toista oopperaa Punaista viivaa; Ratsumiestä olin esittänyt jo pari kesää Savonlinnan oopperajuhlakuorolaisena. Bulevardin vanhassa oopperapalatsissa kihisi, kun Kalle Holmberg ohjasi, Okko Kamu valmistautui johtamaan musiikin ja Kimmo Kaivanto viimeisteli lavastusta.

Talo väreili Suurta Tapahtumaa, jälleen uutta suomalaista kantaesitystä. Nuoren musiikkitieteen opiskelijan uutisvainu heräsi. Päätin tehdä Punaisen viivan ensimmäisestä vedosta radio-ohjelman. Lainasin musiikkitieteen laitokselta Nagra-kelanauhurin (sen klassisien, painavan!), ryhdyin tekemään haastatteluja ja keräämään paikallisväriä tehosteiksi. Olin kyllä jo kirjoitellut paljon, mutten koskaan tehnyt radio-ohjelmaa. Marssin kuitenkin rohkeasti Fabianinkadun vanhaan radiotaloon ja pyysin päästä toimituspäällikkö Paavo Helistön puheille. Oli mukava tutustua tuttuun radioääneen. Ilmeisesti esitin asiani vakuuttavasti, koska Paavo varasi oitis minulle studioajan. Ilman mitään ohjeita taimasin materiaalini ja tein käsikirjoituksen.

Ohjelmahan siitä tuli. Ja sitä ajettiin ulos muutamankin kerran, vieläpä silloin, kun olimme esittämässä Punaista Viivaa Lontoon Sadler’s Wells -oopperassa. Myöhemmin kuunneltuna tuntui, että puhuin vähän liian nopeasti, mutta ensiopukseksi se oli ihan kelvollinen.

Eikä mennyt montakaan viikkoa, kun – ihailluista radioäänistä puheen ollen – istuinkin jo studiossa juontamassa Sävel on vapaa -puhelintoivekonserttia, itsensä Meri Louhoksen kanssa. Muistan, että lähetys ei jännittänyt, mutta Merin ensitapaamisella muutama päivä aikaisemmin jalat vähän tutisivat.

Kolmisensataa radio-ohjelmaa taitaa olla kertynyt aikojen kuluessa, YLE:n musiikkiohjelmien lisäksi muutama uutistoimitukselle ja urheiluun sekä musiikkiohjelmia Lahdessa YLE:n alueradiolle sekä sen ajan molemmille kaupallisille, Ysiysiin ja Rytmiradioon. Ruotsin Radioonkin tein Tukholman-vuosina muutaman programmin suomalaisesta musiikista ja yhden Norjan NRK:lle; olinpa mukana yhtä BBC:nkin ohjelmaa tekemässä.

Turussa ei ole kukaan radiohommiin pyytänyt, mutta mukavahan se on matkustaa studioon Helsinkiinkin. Saan itse valita soittamani musiikin, joten luvassa on totutusta poikkeavaa omasta, pitkästä levyhyllystä – vähän niin kuin ne jokaviikkoiset erikoiset Turun Filharmonian vuosilta!

Tervetuloa aalloille!

Rondo FM kuuluu 22.3. alkaen näillä taajuuksilla:

Turku 106,8 MHz; Helsinki 92,9; Hämeenlinna 88,1; Jyväskylä 96,2; Kuopio 94,8; Lahti 107,4, Oulu 99,6; Porvoo 90,8; Raasepori 104,3; Savonlinna 100,0; Tampere 92,2.

Kyllä kelpaa olla turkulainen. Olemme maailmankartalla. Emme suinkaan sortumassa olevan “maailman kauneimman sillan” takia vaan huippuosaamisen kautta. Voiko enempää toivoa!  Toisen onnettomuus on toisen menestys.

Turun kaupunki on julistautunut aikojen kuluessa ties miksi. Muun muassa Joulukaupungiksi. Nyt puuhataan Turusta luovan talouden keskusta. Ei  ihan uusiu ajatus. En kauheasti liiottele, kun väitän, että olin tuomassa käsitettä Turkuun ensimmäisten joukossa, toista kymmentä vuotta sitten.

Vuonna 1999 Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden aikana tein Ulkoministeriön toimeksiannosta puhujakiertueen Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Olin neljä viikkoa reissussa. Aloitin Los Angelsista ja lopetin New Yorkissa. Välillä poikkesin Kanadassa.

Luova talous oli silloin kuuma termi sielläpäin maailmaa. Ostin Richard Floridan kirjan asiasta, muistaakseni Vancouverista.  Teki suuren vaikutuksen. Vieläkin seuraan Floridan juttuja. Hänen nykyinen viestinsä on, että maailma tulee rakentumaan mega-alueisiin: suurten kaupunkien ja niiden vaikutusalueiden varaan. Ei siis kansalliseen kilpailukykyyn.

Vaikea valinta Turulle. Mennäänkö Pietarin imuun, jossa Helsinki jo on. Vai suunnataanko Kööpenhamina-Malmö -akselille. Näistä tulevat meitä maantietellisesti lähimmät mega-alueet. Vai haikaillaanko yhä Tukholman perään, niinkuin on tehty Jussi Lepän ajoista lähtien. Ei taida kannattaa.

Suomalaisessa toimintatavassa  ajatellaan, että täytyy perustaa hanke, jonka ajatusmalli tulee muualta ja jolla on jo menestytty. Sitten toteutetaan hanketta, Unionin rahoilla. Harvoin niistä hyötyy kukaan muu kuin projektityöntekijä.

Mutta täällä on sellaista osaamista, jonka tarmokkaat ihmiset ovat tehneet itse. Mahtaako Sakari Orava olla ikinä tutustunut Richard Floridan ajatuksiin.

Perustetaanpas hanke, jossa selvitetään, kuinka monta sakari oravaa  tai heikki salmelaa Turussa on! Opitaan heiltä ja kohta kukoistus ja maine ovat täällä.

 Ai niin, yksi Floridan luovuuskriteereistä on homoindeksi: kuta enemmän homoja on  paikkakunnalla, sitä luovempi kylä on. Ja tämä on tutkittu juttu. Mitenkähän malli istuisi Turkuu?.

.

Kirjoitettuani kirkollisista asioista kaupunkilehti Turkulaisen kolumnipalstalle, huomasin tehneeni virheen. Jo seuraavassa numerossa minulle tuntematon lukija antoi Raamatun opetusta. Nyt sitten seesteisempään aiheeseen, eli maahanmuuttoon. Tässä yhteydessä puoluepoliittisesta näkökulmasta.

Pari viikkoa sitten A-studiossa ihmeteltiin, mikä on Kokoomuksen linja, kun puolueen johto puhuu yhtä ja nuorisoliiton puheenjohtaja toista. ”Ratsastaako puolue kaksilla rattailla?”, tivattiin puoluesihteeri Tujuselta, joka kiisti väitteen jyrkästi.

SDP:n Kimmo Kiljunen kertoi, että tämänkaltainen ulkomaalaisvastaisuus on juuri tyypillistä oikeistolaisille puolueille, kuten Kokoomus.

Maahanmuuttokeskustelu on herkkä aihe. Minkään vastuullisen puolueen ei pitäisi pahastua siitä, että se joutuu tarkkailun kohteeksi. Tikun nokkaan kun laitetaan, kaikki muut näkevät miltä se aidosti näyttää. Hyvä siis niin – kriittinen media oli jälleen valppaana.

Tämän päivän HS ihmettelee pääkirjoituksessaan: ”Mitä me oikein pelkäämme?”

Miksi maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien määrä on romahtanut? Ei sitten lehdelle tullut lainkaan mieleen tutkiskella vaikkapa itseään ja otsikointiaan sekä uutisiaiheiden valintaa kuluneen kahden vuoden ajalta? Lehti saa ja sen pitää saada valita itse sisältönsä ja linjansa. On kuitenkin turha vain ihmetellä, miksi mielipideilmasto on muuttunut.

Sitten siteeraus HS:n pääkirjoituksesta: ”Kun vastaajat jaetaan eri puolueiden kannattajiin, maahanmuuttovastaisin mieliala on vallalla perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Toiseksi maahanmuuttovastaisin puolue on tällä mittarilla sosiaalidemokraatit. Selvästi maahanmuuttomyönteisin puolue on vihreät, ja toiseksi myönteisin gallupin erottelussa on kokoomus.”

Niinpä niin. Mistähän ihmeestä se johtuu, että kun Perussuomalaisten kannatus nousee, SDP:n kannatus laskee? Miksi Itävallassa Jörg Haiderin suurimman vaalivoiton yhteydessä sosialidemokraattisen SPÖ:n kannatus romahti?

Terveisiä Kimmo Kiljuselle.

Arvoisat kannuttelijat, on aika esitellä uusi tulokas Euroopan Unionin lyhenneviidakkoon – EEAS. Se tulee sanoista European External Action Service. Se on EU:n ulkoasiainhallinto! Mutta huomatkaa, siitä puuttuu sana Unioni.

Tämmöinen lisuke on tarkoitus muodollisestikin avata ensi kuun alussa. Se on Lissabonin Sopimuksen tuote, yksi tärkeimmistä. Joku aika sitten kirjoitin EU:n ulkopolitiikan noususta. Tämä on sitä toteuttava koneisto. Parhaimmillaan siihen kuulunee jopa 5000 virkamiestä!

Tämän EEAS:n käynnistäminen oli teemana, kun ministeri Stubb oli  kutsunut vieraita Saariselälle. Kadehdin Alexander Stubbia siitä, miten taitavasti hän hoitaa tiedotustaan. Jo se, että eräs Helsingissä ilmestyvä laajalevikkinen sanomalehti innostuneesti levittää Stubbin sanomaa, olipa se mikä tahansa, on hieno saavutus. Ja muut tiedotusvälineet seuraavat perässä.

Nyt elämme uskossa, että markiisitar Ashton on potkukelkkailun lomassa luvannut hoidella meille hyvät saumat tämän EEAS:n näkyvien paikkojen jaossa. A Stubb kuitenkin tietää, että rva Ashtonin asema on tavattoman heikko. Hänen vaikutusvaltansa on sen mukainen.  Hänestä ei juurikaan kaunistaa sanaa kuule vallan piireissä Euroopassa.

Ehkäpä Stubbin taktiikkana oli olla ystävänä koulukiusatulle ja jäädä mieleen ystävänä silloin kuin kaikki muut olivat ilkeitä. Ehkäpä Alexander Stubb saattoi mahdollisesti haluta jäädä mieleen myös mukavana miehenä silloin, kun mahdottoman aikataulun kanssa elävä Ashton joutuu pyytämään apumiehiä joidenkin asioiden hoitamiseksi.

Brysselissä nimittäin huhutaan mahdollisuudesta, että ulkoministereitä voitaisiin hyödyntää Korkean Edustajan paikkaajina. Tähän monet lienevät halukkaita. Ulkoministerit nimittäin ovat Lissabonin Sopimuksen suurimmat häviäjät. Heillä oli ennen paikka Pöydässä, kun valtionpäämiehet saivat pitää avustavaa ministeriä vieressään. Mutta ei enää.  He ovat väliinputoajia sanan varsinaisessa merkityksessä, koska heiltä vietiin tuoli!

Ikävä kyllä komissio ehti ennen. Se nimesi jo keskuudestaan Ashtonille kolme tuuraajaa. Ja mikä kiinnostavinta, he sattuvat tulemaan Liettuasta, Tsekinmaasta ja Bulgariasta, siis Itärajalta hekin.

Mutta onnittelen ministeri Stubbia taas kerran hienosti hoidetusta tiedotuksesta. Kyllä kadehdituttaa!