Hyvä Sofi ja Suomi!
Onneksi olkoon, Sofi Oksanen, Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnosta! ”Puhdistus” on toistaiseksi vasta jonotuslistallani. Mites on, sivistyneemmät kannuilijat, onko kirja jysäyttänyt?
Palkinto ei ole ihan mikä tahansa 47.000 euroa, vaan voitto maailman kovimpiin kuuluvassa kirjallisuuskisassa. Pohjoismaisen kirjallisuuden taso on yhä huima – ja nyt en tarkoita pelkästään dekkareita.
Olen itse istunut Suomen edustajana kahdesti Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinnon raadissa; ensimmäisellä kerralla palkintoa jaettiin teokselle, toisella musiikkipersoonalle. Kun jokainen valtio oli ensin valinnut kaksi ehdokasta ja niiden alaiset itsehallinnolliset alueet Ahvenanmaa, Fär-saaret ja Grönlanti sekä saamenkielinen alue kukin yhden, partituuri-levy-dvd-kasat tai perusteelliset tiedot kahdesta musiikki-ihmisestä tai -yhtyeestä lähetettiin jokaiselle varsinaisen raadin edustajalle. Muistan, että ensimmäisellä kerralla homma oli rankka, kun teoksina oli muun muassa useita oopperoita. Perusteellisen läpikäyntiin meni oman työn ohella monta viikkoa. Tuossa vaiheessa syntyi jo käsitys omasta ranking-järjestyksestä.
Sitten itse kokouksessa jokaisen maan edustaja sai esitellä omat ehdokkaansa, jonka jälkeen pidettiin ensimmäinen äänestys. Muistaakseni molemmilla kerroillani valinnassa tarvittiin pienen taktikoinnin takia kolme kierrosta, joiden välillä vielä jäljellä olevien maiden edustajat saivat vielä julistaa viimeiset sanansa oman maansa puolesta.
Luin molempia reissujani varten säännöt tarkkaan. Korostin Erik Bergmanin Det sjungande trädet -oopperan ”uutta luovaa” kokonaisnäkemystä suositun teostyypin säveltämisessä. Kun Leif Segerstam oli ehdokkaamme, ei ollut vaikeaa painottaa hänen ylivertaista ”pohjoismaista ylikapellimestariuttaan”. Niinpä valinnat eivät lopulta tuottaneet raadille kovin suurta ongelmaa ja Suomi ja nämä suurenmoiset taiteilijat saivat ansaitsemansa kultamitalit.
Oudoksun tämänkertaisten Suomen-edustajien taktisesti huonoa valintaa. Luen parhaillaan Monica Fagerholmin romaania Den amerikanska flickan (Amerikkalainen tyttö), jolle nyt ehdokkaana ollut Glitterscenen (Säihkenäyttämö) on itsenäinen jatko-osa. Fagerholmin juonenkuljetus on kerrassaan omaperäinen ja ruotsinkieli niin ainutlaatuisen loisteliasta, että ihmettelen, miksi Glitterscenen tuhlattiin jo ennakkoon vahvimman ehdokkaan, niin ikään ainutlaatuisen Sofi Oksasen Puhdistuksen kilpailijaksi. Käsittääkseni säännöt olisivat mahdollistaneet sen säästämisen seuraavan vuoden vahvaksi voittajakandidaatiksi – semminkin kun Monica Fagerholm jo vuonna 2005 sai Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Augustprisetin Amerikkalaisesta tytöstään.
maaliskuu 31st, 2010 at 13:30
En pidä itseäni kulttuuri-ihmisenä, sofistikoituneena keskustelijana. Luen yhä harvemmin kotimaista kirjallisuutta, koska en pidä pettymyksistä. Kirjan suljettuani olo on tyhjänpäiväinen. Yksinkertaisessa juonessa on harvoin koskettavaa viisautta.
Mutta Sofi Oksasen Puhdistus oli jotain ihan muuta. Teoksen luettuani, joku jysähti ja syvää. Tarina kosketti, koska olen saman sukupolven sosialistimaan kasvatti. Kerronta on juuri niin karua kuin elämä Itämeren pohjoisrannalla.
Houkuttelin myös abiturienttipoikani lukemaan teoksen(pientä korvasta vastaa). Myös häneen se teki vaikutuksen.
Mutta hyvät kannulaiset, mistä löytäisin vastaavan Suomeen ja suomalaiskohtaloihin sijoittuvan tarinan?
maaliskuu 31st, 2010 at 20:16
Luin Puhdistuksen jotain vuosi sitten. Minullakin se jäi tajuntaani pyörimään pitkäksi aikaa. Kyllähän siinä asetetaan tarkasti piirtävä ikkuna lukijan eteen. Ikkunasta erottui ihmisen pimeä puoli. Hienovaraisesti Oksanen vähitellen paljasti, että ikkuna olikin kuvastin. Valoa pääsiäisestä!