Tepsi kävi hakemassa pojan kotiin Hämeenlinnasta. Noudatettiin seurajohdon säästäväisyysohjelmaa loppuun saakka. Kun ei tartte enää Vappuna pelata, menee homma yksillä krapuloilla.
Hatunnosto tekijöille! Jiihaa!

Näyttää Turun kaupunginhallitus tulleen Kannuvalimon linjoille Turun linnan tauluasioissa. Nyt niitä vaaditaan takaisin ja luvataan paremmat elin olosuhteet. En tiennytkään, että ne oli jo kiikutettu Helsinkiin ja nyt vaaditaan takaisin. Jokseenkin vähällä huomiolla asiasta meinattiin päästä.

Vaikka mieli tekisi, en kumminkaan väitä, että Turun konsuleiden herääminen on Kannuvalimon ansiota. Olen sen verran vaatimaton.

Onko Kannuvalimo nyt sosiaalista mediaa? Sosiaalisesta mediasta puhutaan tavattomasti ja sen mahdollisuuksiin uskotaan, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä se oikein on. Tässä ammatissa on koulutettu siihen, että käytettävät  käsitteet pitää pystyä määrittelemään tarkasti ja yksiselitteisesti. Sosiaalisesta mediasta en ole sellaista nähnyt. Pitäisiköhän filosofi Himaselta pyytää lausunto?

Nyt kun rahan hankkiminen vaalityöhön saattaa olla haastavampaa kuin viime kerralla, näyttävät  puolueet ja ehdokkaat vannovan sosiaalisen median nimeen. Minkähänlaista se vaalikamppailu lopulta mahtaa olla? Pikkusen arvelluttaa, että saako siitä äänestäjä-parka mitään tolkkua.

 Ja eikö nyt sitten ole ollenkaan niitä vaaliseminaareja. Siitäkään ei suurta haittaa ole. Olen aika monessa ollut puhujana tai puheenjohtajana vuosien aikana. Niissä on vaan se ongelma, että oletetaan, että esiintyjä ei niistä vaadi palkkiota. Se vasta on sosiaalista mediaa!

Samanlaisia hokemia on vaikka kuinka paljon. Vaikkapa kestävä kehitys. Olen nähnyt siitä lukuisia määrittelyjä, mutta en saa selvyyttä, mitä se lopulta on. Jokaisella on oma määrittelynsä eivätkä ne oikein keskustele keskenäänkään. Jokainen voi todistaa juuri minun toimintani olevan kestävää kehitystä, koska sen saa itse määritellä.

 Eiköhän YK:lla ole siitä kansojen konsensuksella aikaan saatu määritelmä. Se taitaa olla juuri sopivan ylimalkainen ja kaiken kattava, että jokainen voi sen alla tehdä mitä lystää.

Tänään tulimme puolilta päivin kotia kohti elokuvakerhosta. Aloin lasten kanssa ihmetellä, että mikä kansanpaljous täällä meidän kotinurkillamme oikein on. Kyse oli Armenian kansanmurhan muistopäivän tilaisuudesta.

Arviolta pari tuhatta armenialaista oli kokoontunut korttelin päässä kodistamme sijaitsevalle muistomerkille. Tuon muistomerkin ohi kuljen päivittäin. Viime viikolla se oli jälleen töhritty ja armenialaiset olivat jo aamusta puhdistustöissä.

Tänään kunnioitettiin 95 vuoden takaisen tapahtuman muistoa. Tunnelma oli harras. Muistomerkin sijoituspaikka täällä Ixellesin kaupunginosassa on mielenkiintoinen. Sitä ei ole saatu pystyttää Turkin suurlähetystön edustalla sijaitsevaan puistikkoon, mutta kylläkin toiselle aukiolle, joka on vain viidensadan metrin päässä lähetystöstä. Turkin suurlähettilään on keskikaupungille ajaessaan käytettävä kiertoreittiä, jos haluaa välttyä muistomerkin jokapäiväiseltä näkemiseltä. Satojentuhansien, ehkä puolentoista miljoonan uhrin tragediaa ei saa unohtaa.

Ranskankielisissä maissa armenialaisten asia on aina koettu läheiseksi. Ranska, Belgia ja Luxembourg ovat tunnustaneet kansanmurhan tapahtuneeksi. Aivan vähäinen ei ole ollut yhden armenialaisperäisen herran panos: vanha kultakurkku ja vilkkusilmä Charles Aznavour on täällä kaikille rakas.

Kerrostalomme putkimies Vlad kertoi olevansa kotoisin Azerbaidžanista. Kun menin sanomaan häntä azeriksi, sain kuulla kunniani. Sain taas oppitunnin siitä, että synnyinmaa ei tarkoita samaa, kuin kansallisuus. Vlad on kansallisuudeltaan armeeni. Azerbaidžaniin hänellä ei ole mitään asiaa maiden välisen sodan jälkeen.

Tämä päivä oli muistutus siitä, että edelleenkin Euroopassa ja tässä tapauksessa Kaukaasiassa, naapurikansojen välinen ystävyys on hauraalla pohjalla. Ja siitä, kuinka herkkiä nämä kysymykset ovat. Viimeisimpänä kysymys Puolan ja Venäjän välejä hiertävästä Katynin joukkomurhasta, jonka osalta lopultakin ollaan pääsemässä tunnustamisen, anteeksipyytämisen ja -antamisen asteelle. 

Ps 1. Belgian hallitus hajosi taas kerran. Asiasta ei sen enempää raportoitavaa. Samat syyt ja samat syylliset.

Ps 2. Kuntosalilla olisi tänään ollut kreikkalainen ilta. Sinivalkoiset liput liehuivat. Tarjolla pieniä terveellisiä makupaloja ja ainakin kreikkalaisen tanssin opetusta. En viitsinyt jäädä. Olen ensinnäkin maksanut tunnollisesti kuntosalimaksuni ja keneltäkään siellä en ole vipannut senttiäkään. Eli ei meikäläiselle sopiva teema. Täytyy ehdottaa toisenlaista sinivalkoista teemailtaa!

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!

Nyt Helsinki vie meiltä pari taulua, jotka jokaisen suomalaisen luokkaretkeläisen  mielikuvissakin kuuluvat Turun linnaan. Ateneum, ei siis sentään Helsingin kaupunki, joka ei kovinkaan kauvaa sitten yritti viedä Joutsenen, aikoo riistää “Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista” -taulun kokoelmiinsa.

Totta, ovathan ne ruokailutiloissa, joissa käy paljon ihmisiä, Jotkut jopa tökkivät taulua sontikallaan (varmaan helsinkiläiset tai tamperelaiset kateuspäissään). Sen muutaman kerran, kun olen kyseiseen saliin päässyt ruokailemaan, on muu seurue ollut sen verran yläluokkaista, että tuskin se joukko taulua tuhoaa. Ruokakaan ei ole ollut kovin paljon ilmaa saastuttavaa höyryiltään.

Syyksi sanotaan, että taulut eivät kestä Turun linnan olosuhteita. Miksei niitä  varten voida rakentaa vitriiniä, jossa ne olisivat vandaalien ja ruokailijoitten ulottumattomissa ja jossa kosteusolot ja lämpötila voidaan pitää juuri sopivana. Mutta ne olisivat kuitenkin nähtävillä ja läsnä. Niiden läsnäolo on linnan atmosfäärin kannalta valtavan arvokasta. Onhan keksitty sikaareja varten humidooreja, miksei sitten tauluhumidoori voisi toimia?  Olen niitä nähnyt muuallakin maailmassa.

Lasiseinäinen tauluhumidoori pitämään Klaus Fleming-paran luokkaretkeilijöiden ja illallisvieraiden ilona olisi varsinainen kulttuuriteko. Pitäisin sitä henkilökohtaisesti kulttuuripääkaupunkivuoden pääsaavutuksena ja kohokohtana!

Mutta jos Turku antaa periksi, niin koittakaa konsulit saada edes Turun Akatemian ovet takaisin vaihtureina! Ne kuuluvat tänne.

Otin lehtitelineestä neljännesvuosittain Brysselissä ilmestyvän englanninkielisen kaupunkilehden, Shift Magin. Kyse on trendikkäästä, näyttävästä ja muodikkaasti taitetusta life style –ilmaisjakelulehdestä.

Kauniiden kuvien lisäksi tässä numerossa oli kaksi kiinnostavaa juttua: Guy Verhofstadin haastattelu ja juttu otsikolla ”European Idols”. Kaikki muu olikin urbaania höttöä.

European Idols –jutun ideana oli esitellä tuntemattomia suuruuksia. Henkilöitä, jotka ovat kotimaassaan suuria nimiä, mutta Euroopassa tuntemattomia. Tai ihmisiä, joita ei kotimaassaan tunneta, mutta jotka ovat jossain toisessa Euroopan maassa suuria julkkiksia.

Belgiasta esiteltiin Alain Coumont – Le Pain Quotidien –leipomo-ravintolaketjun perustaja. Saksasta kirjallisuuskriitikko Marcel Reich-Ranicki. Tanskasta dogma-suuntauksen näyttelijä Anders W. Berthelesen. Hollannista Sandra Roelofs, joka on Georgian presidentin puoliso.

Tässä vaiheessa aloin jo käännellä sivuja nopeammin. Ei täällä tietenkään ketään suomalaista ole! Kukapa meistä pohjoisen poloista mitään kirjoittaisi.

Ja löytyihän se suomalainenkin. Ihan oli miehen itsensä aforismejakin englanniksi käännettynä, kuten: ”What is done cannot be undone”. Matti Nykäsen mitalit mainitaan jutussa ensin ja sitten paneudutaankin toilailuihin. Että tiedoksi vaan tuntematon eurooppalainen suuruus!

Kirjoitan tätä junassa Pasilasta Turkuun.  Joensuusta lähtenyt juna oli 10 minuuttia myöhässä jo Imatralla. Pasilassa 20 minuuttia. Mutta kiitos, kun VR pisti Turkuun matkalla olevan junan odottamaan. Niinpä pääsen omaan sänkyyn vielä ennen kahta. Kiitos siitä.

Menomatkalla kauniissa kevätsäässä panin merkille, että lunta alkoi näkyä metsässä ja pintareilla heti Kouvolan jälkeen katvepaikoissa. Pääsääntöisesti se kumminkin on häipynyt. Radanvarsimaisemia ei voi pitää kauniina. Lumen alta on paljastunut talven tappamaa kasvustoa. Vihreys ei vielä tunge läpi.

Puhuin Imatralla paikallisen Paasikivi-seuran ja Eurooppatiedotuksen tilaisuudessa EU:n tulevaisuudesta. Oikeastaan yllättävän paljon kuulijoita. Aihe ei ole niitä seksikkäämpiä,  pakko myöntää.

Mutta Kreikan kriisi panee  ihmiset miettimään, että mihin tämä johtaa? Voiko joku panna hulinaksi, saada muut maksamaan velkansa ja jatkaa niinkuin ei mitään? Tästä on kyse. Olli Rehn on aivan oikeassa, kun hän sanoo, että vastaisuudessa on holtittomia jäsenmaita pakotettava ruotuun.

Taitaa vaan olla niin, että ehdotetut keinot pahentavat asiaa. Miten EU-tukien maksatuksen keskeyttäminen auttaisi näiden maiden asemaa? Kiristävää otetta tarvitaan, mutta proaktiivisesti eli ennakoivasti. Ja sellaisen lääkkeen keksiminen ja käyttäminen vaativat uutta ajattelua.

Jonkinlaista rankaisuakin tarvitaan jo luottamuksenkin takia. Ehdotan, että otetaan oppia Ronald Reaganista, tuosta one-linereiden mestarista. Achille Lauron kaappauksen yhteydessä (tapaus vuonna 1985, jossa palestiinalaisryhmä hyökkäsi risteilyalukseen, tappoi pyörätuoliin sidotun iäkkään amerikkalaisturistin ja heitti pyörätuolineen mereen) hän lausui laittamattomasti: “nobody but nobody can kill Americans – and get away with it”. Eli sovellettuna: kukaan, ei kukaan  voi huijata kanssa-eurooppalaisia – ja olla jäämättä siitä kiinni ja selvitä siitä ilman rangaistusta!

Minusta on tullut euro-kovis!

Olen joutunut tuhkan armoille. Sain juuri sähköpostin, jossa peruutettiin ensi viikonloppuna Bolognan lähellä pidettäväksi tarkoitettu konferenssi Venäjän roolista lähiympäristössään. Olin juuri saanut valmiiksi esitykseni Venäjästä Itämerellä.

Minulla on lentolippu perjantaiaamuksi 6.45 Turusta Kööpenhaminan kautta Frankfurtiin ja sieltä Bolognaan. Esiintymiseni olisi ollut 13.30, joten kiireeksi olisi vetänyt normaalioloissakin. Olen siis tämän luonnonilmiön uhri. Kukahan lopulta maksaa lippuni?  

On mielenkiintoista seurata kansainvälisen lehdistön kommentteja tapahtumasta. Toisessa ääripäässä ovat näkemykset, että tässä nyt luonto kostaa ihmisten välinpitämättömyydestä. Tämmöset ajatukset tulevat helposti herkkään mieleen, kun yhdistetään Puolan tragedia, Jumalan kosto, tähän tragediaan, Luonnon kostoon.

Toisessa ääripäässä ilakoidaan siitä, että luonto ottaa nyt voiton markkinavoimista ja kapitalismista, kun lentoyhtiöt ja kohtaa muutkin yhtiöt menevät konkurssiin. A-studiossa professori Teivo Teivainen, tuo armoton markkinavoimien vallan kriitikko, ei voinut peittää vahingoniloaan kertoessaan, miten lentoyhtiöt nyt joutuvat anomaan tukea valtioilta. Jokainen löytää tapauksesta omat lempiteemansa.

Vanhemmiten olen menettänyt uskoni asiantuntemuksen kaikkivoipaisuuteen. Tässä asiassa se näkyy korostuneesti. ”Asiantuntijat” antavat uskottavalla tyylillä ja arvovallalla arvioitaan siitä, mitä se tuhka oikeastaan tekee niille koneen moottoreille. Vai tekeekö se mitään? Ja mihin se lentokoneessa oikeastaan vaikuttaa. Lisäksi joudumme luomaan mielikuvamme säämiesten ja –tyttöjen arvioiden pohjalta. Kyllä tässä nyt ollaan asiantuntemuksen armoilla. Nyt sille maalaisjärjelle olisi käyttöä

Mahtaako tästä esimerkiksi, että konferensseja ruvetaan pitämään videokonferensseina. (Toivottavasti ei Espanjan johdolla kun meidän ministeri ei päässyt ollenkaan langalle!). Kohta loppuvat ulkomaiset kokousmatkat. Diplomatiastakin varmaan karsitaan turhanaikaista kokousdiplomatiaa. Mahtaako sitä Hilarya enää saada Suomeen edes Tallinnan matkan verukkeella? Huomataan, että aika paljon reissaamisesta voisi hoitaa muillakin tavoilla. Siitä luontokin tykkäisi.

Meikäläisellä jännitys vaan tiivistyy. Ensi viikolla pitäisi käydä lentokoneella puhumassa Göteborgissa! Että jos sekin nyt menee! Mutta nyt tiistaina menen maakuntamatkalle Imatralle. Junalla.

Sain Rondo FM:n radiohommat vesitornissa purkkiin eilen illalla siinä varttia yli kuuden maissa ja lähdin hiljalleen kävelemään mäeltä alas. Puoli seitsemän bussiin ei enää ehtinyt, joten löntystelin Pasilan asemalle seitsemän junalle.

Yllätyin, kun pressilippu maksoikin paljon enemmän kuin tavallisesti. “No mutta tämä on pendolino”, sain ystävällisen vastauksen. Lisämaksu mistä?

Laiturin vaununsijaintiopasteissa ei ollut minun nelosvaunuani ollenkaan, vaan numerot 7 – 10. Yritin päätellä loogisesti, mihin näkymätön vaununi tulisi. En onnistunut, odottelin aivan väärässä päässä ja jouduin ottamaan satasen sileät laiturilla.

Sitten jossakin keskellä suomalaista aarniometsää matka tyssäsi. Se nyt ei ilmeisesti VR:llä ollut mitään uutta – aamulla Helsinkiin matkatessa oltiin ne tavalliset 20 minuuttia myöhässä. Aika nopeasti kuitenkin junan kuljettaja kuulutti, että oliko se nyt ajonhallintakeskuksessa Helsingissä se suurempi vika, emmekä saa ajaa eteenpäin. “Korjaajaa odotetaan puolen tunnin kuluttua, joten emme tiedä, koska matka jatkuu”. Kävin kertomassa uutisen kolmelle japanilaismatkaajalle, jotka olivat kaikki heti alkumatkasta levittäneet läppärinsä pöydälle ja matkalla Saloon. Pian tuli paikalle myös ystävällinen konduktööri, joka kertoi saman asian sujuvalla englannilla.

Lisätietoa siitä että lisätietoa ei ole kuulutti kuljettaja säännöllisesti. Lohtua antoi, että junat seisovat koko Etelä-Suomessa. Olimme kuulemma kilometrin päässä Siuntiosta. Ehkä tunnin kuluttua matelimme Siuntion asemalle ja konduktööri tuli “varmuuden vuoksi” keräämään tiedot määränpäistä mahdollista bussikuljetusta varten.

Ja kun sitten vihdoin päästiin puolentoista tunnin odottelun jälkeen taas matkaan, kuljettaja ilmoitti heti, kuinka paljon olemme jäljessä aikataulusta. Saman tien tulivat tiedot siitä, mistä rahallista korvausta voi hakea, kun kerran olimme yli tunnin myöhässä. Pahoittelut ja anteeksipyynnöt hän sanoi joka kerran, kun hän meitä informoi.

Ei oikeastaan tuntunut edes kovin pahalta, kun astuin Kupittaan kamaralle. Vika on vika eikä siihen meidän junastamme voitu vaikuttaa. Paljon on VR:ää ja Ratahallintokeskusta haukuttu, aiheestakin. Mutta pääasia matkustajalle on, että tiedetään, mitä on tapahtunut.

Nyt VR eli kuljettaja ja konduktööri hoitivat homman mallikelpoisesti. Kiitos.

Kävin oikein Helsingissä asti juhlimassa 25-vuotiasta Suomen lukiolaisten liittoa. Meitä urisevia ukkoja ja akkoja, entisiä liiton puheenjohtajia ja muita aktiiveja istui juhlassa aika joukko. Alkuvuosinaan kiikun kaakun pystyssä pysynyt järjestö on nykyisin Suomen suurin vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuva opiskelijajärjestö. Nykylukiolaiset vilkuilivat meitä entisiä aktiiveja ja pohtivat, että vieläkö nuokin elävät! Muutama tuli juttelemaankin. Teitittelivät.

Tilaisuuden viihdyttävimmän puheen piti käsikirjoittaja Aleksi Bardy, jonka kanssa toimimme samoina vuosina liiton hallituksessa. Bardy muisteli, millaisia härdellejä liittokokoukset olivat. Jokainen jäsenmaksunsa maksanut oli äänivaltainen. Poliittiset nuorisojärjestöt roudasivat bussilasteittain lukiolaisilta näyttäviä jäseniään paikalle äänestämään. Kyse ei kuitenkaan ollut Teiniliitosta. Pikemminkin nuorisoliitot pyrkivät saamaan paikan päälle poliittisen kauhun tasapainon, jotta yksi suuntaus ei olisi saanut kaapattua koko liittoa itselleen. Se onnistui. Liittohallituksessa meitä oli laidasta laitaan ja me hitsauduimme yhteen ajamaan yksissä tuumin lukiolaisten asiaa. Liitto selvisi keskosvuosistaan ja kehittyi. Poliittiset nuorisojärjestöt alkoivat kuivua kasaan ja ne menettivät täysin otteensa lukiolaisten liitosta.

Aleksi Bardy muisteli myös liiton lehden Improbaturin ensimmäistä numeroa. Lehden nimi syntyi ylioppilaskirjoituskevääni tunnelmissa. Pääkirjoituksessa Bardy haukkui erään suuren mainostoimiston ja sen tekemän nuorisotutkimuksen. Punk-henkisen lehtemme päätoimittajalle ei ollut muistettu mainita, että juuri tuo mainostoimisto oli hankkinut ilmoitukset lehteemme. Seuraava lehti tehtiinkin puhdasotsaisesti tappiolla – ilman ainuttakaan maksullista ilmoitusta.  

Oli siellä Pikkuparlamentissa järjestetyssä päiväjuhlassa muitakin puhujia. Kuten tasavallan presidentti, pääministeri, opetusministeri, työministeri ja valtiovarainministeri. Viimeiseksi mainittu kertoi saaneensa sysäyksen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen juuri lukiolaisten liitosta. Se kuulemma tapahtui Petu Lahesmaan pitämillä oppilaskuntapäivillä Kuopiossa vuonna 1988. Mitä ihmettä olen mahtanut sielläkin puhua?