On tullut seurattua väittelyä suhtautumisesta kerjäämiseen ja ajateltua, onko parempi olla hyväntahtoinen jymäytettävä vai kyyninen paskiainen. Vai olisiko vaihtoehtoja.

Annan ilmaiseksi kokeiltavaksi yhtiöni T:mi Sarkasironism Bs:n kehittelemän idean, joka toisi kelpo vipinää aiheeseen. Perustettakoon toimintaryhmä nimeltä Reilut Kerjäläiset. Ryhmän jäsenet istuvat kadulla edessään kerjäyskippo ja lappu “Olen Reilu Kerjäläinen”. Kuppiin tipahtavat rahat käytetään keskitetysti ostamalla elintarvikkeita, huopia, lastenvaatteita, koulukirjoja ja kaikkea muuta tarpeellista. Nämä tarvikkeet toimitetaan suoraan köyhiin kyliin Romaniassa tai ankeille asuntovaunuslummeille muualla Euroopassa, Suomessakin. Moni nuori saisi Reiluista Kerjäläisistä tärkeäksi kokemaansa mieluisaa tekemistä. Aina se homma sikaloissa yöaikaan könyämisen voittaisi.

Voi olla, että Reilut Kerjäläiset voittaisivat kilpailussa piankin nämä ns. luomukerjäläiset. Heidän iloinen olemuksensa kaupungeissa olisi suorastaan katukuvaa virkistävä toivottu ilmiö ja hyötykin hädänalaisille suurempi kuin nykymallissa.  Ai että tarvittaisiin joku lupa? Mitä hullua, kerjääminenhän ei Suomessa ole kiellettyä! Ai että epärehellinen Reilu Kerjääjä voisi vetää osan kuppiinsa kertyneistä varoista omiin liiveihinsä? Mitä hullua, tuskin moni sen säälimättömämpi olisi kuin nyt kupeista provikkansa keräävä järjestäytynyt rikollisuus.

60 vuotta sitten Suomi eli vaikeita aikoja. Siirtoväki ja rintamamiehet oli sijoitettava rauhan oloihin. Sotakorvaukset olivat pahimmillaan. Pahin uhka Suomen yhteiskuntajärjestystä kohtaan oli tojuttu. Suomi eli kädestä suuhun ja rauhan oloihin palattiin ankaran työn touhussa. Kaikesta oli puute.

Maailmanpolitiikassa oli siirrytty keskinäisen tuhoamisen aikakauteen. Neuvostoliitolla oli vetypommi. Kylmän sodan ensimmäinen vaihe oli kuumimmillan. Maailmaa vielä jaettiin. Sitä jaettiin erityisen kiihkeästi Korean niemimaalla. Sen ei olisi luullut juurikaan Suomea liikuttavan. Mutta se liikutti. Suomi sai valtavan elvytysruiskeen niinkuin nykyään sanottaisiin.

Sen sai aikaan pelko ydinasein käytävästä uudesta maailmansodasta. Syntyi valtava sotatarvikkeiden  ostobuumi ja sotaan varautumiseen liittyvä hamstrausvimma. Seurauksena oli korkeasuhdanne, joka  nosti Suomenkin teollisuustuotantoa hyppäyksenomaisesti.   Se oli valtava ruiske Suomen talouteen, oikea-aikainen ja tuntuva. Tuli yllättäen ja pyytämättä.

Mutta se oli ohi nopeasti ja arkeen oli palattava.

Nyt Korean niemimaalla leikitään tulella. Pohjoinen on pannut poikki suhteensa etelään. Sotaa odotetaan taas. Mutta ei taida tulla ruisketta Suomeen. Niin kovin erilaisessa maailmassa eletään. Edes talouksien yhteenkietoutuminen ei nyt laukaise samanlaista reaktiota. Tuskinpa kukaan järjissään oleva arvelee Yhdysvaltain ja Venäjän suuntaavan ydinaseitaan toisiaan kohti.

 Maailman spekulaatioissa arvellaan, että vihoittelu on osa Pohjois-Korean vallansiirtoa. Ajatellaan, että jollakin merkillisellä logiikalla toimia Pohjois-Korean valtionpäämies haluaisi sodalla tukea poikansa valtaannousua. Arvellaan myös, että Pohjois-Korea uskoo uhittelun seurauksena, että me muut taas pelästymme ja sodan välttämiseksi annamme taloudellista apua riittävästi, jotta tilanne rauhoittuu. Näin on tapahtunut ennenkin.

Mutta vaikka sodittasiinkin tämä Korean kriisi ei taida Suomeen ulottuvaa korkeasuhdannetta luoda. Ei taida siitä sodasta olla maailmantalouden pelastajaki. Eikä kreikkalaisten. Erilainen maailma, erilaiset kytkennät.

Se sota olisi kuin kaikuja menneestä maailmasta. Onneksi kaikupohjaa ei enää ole.

Tapasin viime viikolla roomalaisen laulajan Roberto Loretin. Hän esiintyi Turku Touringin järjestämässä illallistilaisuudessa perin arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle, minä sain juontaa ja haastatella.  Signor Loreti tuli paremmin tunnetuksi  nimellä Robertino. Kysyitkö, että kuka ihmeen Robertino? Jos niin, voit onnitella itseäsi: kuulut nuoreen sukupolveen. Jos vastaat, että Jee! niin voin pahoitella: olet niin sanottu vanha käpy. Niin kertoo pettämätön Robertino -indeksi. Testailin ennen keikkaa ja sen jälkeen indeksin toimivuutta ja hämmästyttävän hyvin toimi. Itseni ikäiset ja vanhemmat muistivat Robertinon, minua nuoremmat eivät olleet kuulleet juttuakaan.

Vuonna 1961 Robertino  oli Suomen ylivoimaisesti suosituin artisti. Väräjävällä äänellä italialaissävelmiä tulkinneen poikasen levyt  valtasivat vuoden top 10 -listalla kolme ensimmäistä sijaa. Elvis, Paul Anka ja Humppa-Veikot jäivät taakse. Turussa nuoret puuhamiehet Pekka Harismaa ja Heikki Löyttyniemi ottivat elämänsä riskin ja pestasivat Robertinon Turun Messujen  tähdeksi. Jussi Björlingiäkin oli ajateltu, mutta hän sai väistyä Suosikin jättilakanassa joka tytön hetekan yllä hymyilleen tummasilmän  tieltä.

Esiintyjävalinta osui enemmän kuin nappiin. Robertino aiheutti 60-luvun alun Turussa valtavan villityksen.  5000 hengen jättiteltta täyttyi viitenä iltana ääriään myöten hurjasti kiljuvista faneista. Pekka Harismaan Volvo oli moneen otteeseen kaatua, kun hurmoksessa hilluvat turkulaistytöt yrittivät tunkea lähemmäksi idoliaan. Hulinan nähneet sanovat, että äskeinen David Beckhamin käynti Turussa oli pieni kipenä verrattuna Robertino -ilmiön roihuun.

Tänään Robertino on 64 -vuotias  lava-artisti, jolla yhä piisaa keikkaa ympäri maailmaa. Enimmäkseen senioriyleisölle. Toscanalaissikaria käryttävä, pyylevyyttä olemukseensa vuosien varrella kerännyt, hauskasti jutteleva miekkonen ei tarvinnut Marinassa turvamiehiä. Lehdistötilaisuuteen saapui kaksi toimittajaa. Plus Markku Veijalainen. joka innokkaasti kuvasi materiaalia 55 Plus -ohjelmaansa. Mutta hänhän onkin jo vanha käpy Robertino -indeksillä mitaten.

Laitan oheen kuvan vuoden 1961 Robertinosta. Fanit saavat näin pitää muistonsa.

Terveiset Mäntästä. Kulttuuripääkaupunki 2011 tekee itseään tykö esittäytymällä muilla statusta hakeneilla suomalaisilla paikkakunnilla. Kiertue alkoi Serlachiuksen vanhan pääkonttorin helteisellä pihanurmella, jonne Turkua humoristisesti ja kekseliäästi esittelevät kontit oli roudattu. Förin äijä veti linjaan istuvasti pönäkämpien avajaispuheiden päälle oman pikku shownsa.

Serlachiuksen pääkonttori toimii nykyään Gustaf -museona ja ansiokkaasti toimiikin. En muista montaa kertaa saaneeni irti museokäynnistä niin paljon elämyksiä kuin nyt sain. Kolme näyttelyä, kaikki mielikuvituksen juhlaa. Perusnäyttelyssä esiteltiin tehtaan ja tehtaalaisten elämää massakärräristä pääjohtajaan yhtä arvostavasti. Veteraanit -näyttelyssä oli veteraanipariskunnan koti sisustettu paitsi vuosikymmenten rekvisiitalla, myös vavahduttavilla muistoilla, jotka vyöryivät esiin kuvina, ääninä ja yllättävinä esineinä. Modernin vessan vaatekoukussa riippui lääkintämiehen ensiapulaukku. Alakerrassa esiteltiin lapsuuden tarinoita; niin kovin tuttuja monet.

Gösta -museona toimivassa Joenniemen kartanossakin käytiin katsomassa edustavaa turkulaisen taiteen kavalkadia. Monet työt olivat tuttuja omasta taidemuseostamme. Näin, erikseen esiteltyinä, teokset herättivät kotiseutuylpeyttä ja muistuttivat, että tosiaan: Turku voi esitellä kansainvälisen tason taiteen tekijöitä pidemmällä kaarella kuin yksikään muu kaupunki maassamme.

Mäntän päätös hakea Euroopan kulttuuripääkaupungiksi oli hieno veto. Tarkoituksena oli saada julkisuutta määrätietoiselle profiloitumiselle pienenä suurena kulttuurikaupunkina. Mäntän tyylikkäisiin ja rakkaudella hoidettuihin kulttuurilaitoksiin ihastuneena tokaisin isännille, että tehän olisitte voineet vaikka saada sen nimityksen. “Se meitä itseäkin alkoi loppuvaiheessa hirvittää” sanoivat isännät. Siis vähän niin kuin Islannissa pelätään, että tipahtaisi Eurovision laulukilpailujen voitto: ei siihen olisi millään varaa.

Tero-Pekka,
nimesi mainittiin avajaisten yhteydessä muutamaan kertaan. Oli katseltu telkkaria ja kuunneltu radiota. Arveltiin, että haluat profiloitua puolivirallisena vastajännärinä, joka toivoo, että vuosi menisi mönkään niin että pääsisit ilkkumaan jälkeenpäin: sitähän mää just sanosin. Erinomaisen perusturkulainen asenne, mistä onnittelen.

Edes Dehaenen vetämät neuvottelut eivät tuoneet ratkaisua

Kesäkuun 13. Belgiassa järjestetään parlamenttivaalit, mutta äänestyspaikkoja ei välttämättä ole joka kunnassa. Jo seitsemäntoista flanderilaista pormestaria on ilmoittanut, että heidän kuntansa ei aioi organisoida vaalitoimitusta. Eilen Flanderin sisäministeri Geert Bourgeois (aika paha porvari – nomen est omen) sanoi ymmärtävänsä päätökset ja ilmoitti, että ei aio rangaista pormestareita. Tänään liittovaltion sisäministeri Annemie Turtelboom vakuutti, että vaalit kyllä järjestetään kaikkialla Belgiassa, tavalla tai toisella.

Minulta on kysytty, että mitä ihmettä siellä Belgiassa oikein tapahtuu. Olen kysynyt asiaa useilta paikallisilta ja aina saan saman vastauksen: ei aavistustakaan.

Yves Letermin hallitus kaatui toistamiseen. Nyt syynä oli se, että eräissä Brysselin ympäristökunnissa kansalaiset ovat valinneet vääränkielisen pormestarin. Näihin perinteisesti hollanninkielisiin ja Flanderin alueella sijaitseviin kuntiin on muuttanut vähitellen yhä enemmän ranskankielisiä siitä huolimatta, että tontin ostajaehdokas saattaa joutua kielitestiin! Ja niinpä kieliryhmien tasapaino on keikahtanut mm. Lennikin ja Hal-Vilvoorden kunnissa. Sen seurauksena ja ehkä myös henkilökohtaisen suosionsa takia näihin kuntiin on vaaleilla valittu ranskankielinen pormestari. Kun Flanderin sisäministeri ei ole suostunut vahvistamaan valintoja, ovat useat kunnat toimineet hallinnollisesti laittomassa tilassa. Tähän riitaan ei ole löytynyt ratkaisua edes entisen pääministerin Jean-Luc Dehaenen ponnisteluista huolimatta. Ja siksi hallitus kaatui ja siksi ennenaikaiset vaalit.

Ajatelkaa vastaavaa Suomessa. Siirryttäisiin pormestarivaaliin. Ulla Achrén valittaisiin Turun pormestariksi, mutta sisäministeri Anne Holmlund kieltäytyisi vahvistamasta tulosta, koska Achrén on suomenruotsalainen.

Tänään leikkikentällä pidettiin puistoparlamenttia. Ranskankielinen vallooni ja puistovahti Philippe, poikani luokkakaverin marokkolainen isä Karim ja minä yritimme saada asiaan tolkkua. Ei tullut valmista. Philippe kannatti liittovaltion hajottamista – ”ei niiden kanssa voi elää”. Karim edusti maltillista ja sovittelevaa linjaa. Minä ihmettelin, että eikö noita kriisejä olisi tarpeeksi jo muutenkin. Että pitääkö niitä ihan erikseen rakentaa?

Ydinaseiden leviäminen on yksi ihmiskunnan vitsauksista.  Vallitseva oppi on ajatella, että kuta useammilla on ydinase, sitä todennäköisempää on, että niitä joskus käytetään. Mutta asia on paljon monimutkaisempi. Muistan hyvin, kun 1970-80 –lukujen vaihteessa herätti tavatonta huomiota varsin arvostetun amerikkalaisen professori Kenneth Waltzin artikkeli “More Might be Better”, useampi voi olla hyvä.  

Waltz sanoi, että maailmalle voisi olla hyväksi, jos ydinaseiden annettaisiin levitä laajemmalle joukolle valtioita kuin vain niille viidelle, jotka olivat sellaisen ehtineet hankkia. Ne päättivät, ettei anneta sitten muille. Ne ajoivat niin sanotun Ydinsulkusopimuksen voimaan. Sitä juuri tarkistettiin New Yorkissa.

Asetelma motivoi nousevia valtioita kaikin keinoin sellaisen hankkimaan, koska Isoilla Pojillakin (Yhdysvalloilla, Ranskalla, Iso-Britannialla, Neuvostoliitolla ja Kiinalla) sellainen on. Se on suurvallan statuksen symboli ja siksi sellainen täytyy saada, vaikka väkisin. Ei sillä sotia käydä. Sillä ostetaan arvovaltaa.

Ydinase on illalliskortti pöytään, jossa ihmiskunnan asioista päätetään, sanoi Iso Britannian pääministeri Douglas-Home Britannian parlamentille ydinaseen hankkimista perustellessaan. Niinpä. Tämä tavoite on monilla valtioilla, niin Iranilla kuin Brasiliallakin.

Nyt Brasilia ja Turkki ovat saaneet Iranin ottamaan edes pienen askeleen ydinmateriaalinsa kontrolloimiseksi. Siitäkös nämä ydinasevallat riemastuivat. Ydinaseet ovat viimeinen voimavara, johon niillä vielä on monopoli. Sen piirin asioita eivät ulkopuoliset sorki! Ja vielä pahempaa, ydinasettomat vallat saivat Iranin houkuteltua. Väärin sammutettu siis.

Brasilia ja Turkki ovat astuneet kielletylle alueella. On yhdentekevää, seuraako siitä hyviä asioita vai ei. Niin ei vaan tehdä. Brasilia haluaa nyt ensiksi, että sille annetaan vakipaikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Se haluaa tunnustusta, jonka se katsoo ansaitsevansa. Mahtaako Turkkiakaan EU-jäsenyys enää kovin paljon kiinnostaa. Alueellisena suurvaltana on mukava olla. Ei ole finanssipolitiikan koordinaatiota!

Tässä voi nyt muhia suuri muutoksia kansainvälisissä voimasuhteissa ja pelisäännöissä. Sodanjälkeinen maailma saattaa lopultakin olla ohi. Millä ihmeen mandaatilla Britannia ja Ranska ovat suurvaltoja mutta Brasilia ja Intia eivät?

 Parhaillaan televisiossa menee huippujännittävä ja kiinnostava jääkiekko-ottelu Norja-Sveitsi. Myöhemmin illalla onkin sitten ankara valinta: katsonko Täydellisiä naisia vai Valko-Venäjä-Tanska –ottelua. Vahinko, että äärimmäisen kiintoisa Tsekki – Latvia –ottelua ei voi nähdä!

Ihan oikein.  Mikä ihmeen järki on näyttää kaikkea mahdollista pelaamista julkisen palvelun TV-kanavalla. Minusta on oikein hyvä, että nämä pelit siirtyvät maikkarille. Olen jokseenkin varma, että Valko-Venäjä – Tanska tai Norja-Sveitsi siirtyvät maksullisille kanaville. Niistä maksaisiovat siis ne, joita asia oikeasti kiinnostaa. Minulle, ja uskoakseni aika monelle muullekin suomalaiselle riittäisi, jos näytettäisiin Suomen pelit. Ja loppuottelu siinäkin tapauksessa että Suomi jostain syystä ei olisi siinä osapuolena.  

Valintani tänä iltana on Täydelliset naiset, joka olisi valintani  mitä tahansa ohjelmaa vastaan. Onkohan oikein tutkittu, miksi nämä kaikki pelit täytyy näyttää! Ymmärrän toki, että on ostettu koko paketti ja saatu varmaan könttäalennusta. Kauhean vaikea on kuvitella, ketä nämä kaikki pelit voivat kiinnostaa, kun ulkona paukkuu hellerajat.  Tässä taisi Jungerilla jäädä asian miettiminen kesken.

Väärinkäsitysten korjaamiseksi tunnustan, että olen suuri sohvaurheilun ystävä, mutta rajansa kaikella. En kyllä jaksaisi katsoa Kreikan talouskriisin puintiakaan suomalaisten poliitikkojen toimesta kovin intensiivisesti.

Sain melkoisen opetuksen lauantaina, kun lupasin esittää kommentin Timo Soinin haastatteluohjelmassa. Koin olevani samalla tavalla väärässä paikassa väärään aikaan kuin presidentti Koivisto, kun hän osallistui laivan vesillelaskuun Sydänten Prinsessan varjossa.

Meikäläisen retoriikka ja Soinin retoriikka eivät vaan kohtaa. Tulihan sekin opittua, mutta pitikö se oppi hankkia satojen tuhansien televisionkatsojien läsnä ollessa.

Kaksi kuukautta on rummutettu lähes selvyytenä, että Mauri Pekkarinen valitaan keskustan johtoon ja sitä myötä pätkäpääministeriksi. Valtakunnan virallinen ennustaja Jari Tervokin näki asian menevän näin. Keskusta osaa kuitenkin aina yllättää ulkopuoliset tarkkailijat, mutta ei itseään. Yllättävinä pidetyt henkilövalinnat ovat keskustassa itse asiassa aina olleet tarkkaan punnittuja päätöksiä.

Kuka ihmeen Esko Aho, kysyttiin Väyrysen seuraajasta. Miten kepu saattoi jättää tilanteen käyttämättä ja olla valitsematta Eeva Kuuskoskea? Keskustaväelle Aho oli tuttu ja luotettu. Ahon myötä puolue teki pesäeron Väyryseen ja aloitti uuden ajan. Aivan samoin tapahtui Turun puoluekokouksessa vuonna 1980. Virolaisen vaihtuminen Väyryseen oli yksi merkittävimpiä taitekohtia puolueen historiassa.

Yksikään mediakonsultti ei olisi kyennyt samaan, kuin keskusta vuonna 2002. Kepu alkoi nuukahtaa Ahon Harvard-poukkoilun myötä ja oppostiopolitiikasta puuttui terä. Jäätteenmäen valinta vei puolueen uuteen nousuun ja kenttäväen innostukseen. Täydellisesti laadittu ja toteutettu strategia.

MTV3:n tutkimuksen mukaan Mari Kiviniemi on noussut selkeäksi keskustaväen suosikiksi, reippaasti ohi Pekkarisen. Oikeastaan tämäkin on täysin johdonmukaista. Keskustalaiset katsovat jälleen, että väliaikaisratkaisuilla ei mennä vaaleihin eikä varsinkaan siitä eteenpäin. On aika tehdä punnittu ja kauskantoinen valinta.

Itse muistan Kiviniemen aika hissukkana keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana 90-luvun alussa. Keskustanuorten oraakkelimaisen puheenjohtajan Olli Rehnin ja tätä seuranneen älykkään ja karismaattisen Anu Vehviläisen rinnalla Kiviniemi jäi varjoon. Kiviniemellä on ollut aikaa ja kärsivällisyyttä odottaa vuoroaan, kuten aikanaan Aholla. Nyt se ilmeisesti palkitaan.

Ei-keskustalaisena minua ovat aina kiehtoneet keskustan puoluekokoukset. Kysehän on maailman toiseksi suurimmasta puoluekokouksesta Kiinan kommunistisen puolueen jälkeen. Voi juku sitä kansallispukujen, maakuntalaulujen ja grillimakkaroiden määrää! Lahdessa kesäkuun toisena viikonloppuna on paikalla myös koko Suomen media. Vilttiketjun toimittajat saavat komennuksen samaan aikaan Jyväskylässä kokoontuvaan Kokoomuksen puoluekokoukseen.

Euroopan poliittinen kartta on jokseenkin mielenkiintoinen. Kun Britit nyt saavat David Cameronista pääministerin, siirtyy hallitusvalta taas askeleen keskusta-oikeiston, siis porvareiden suuntaan. Nyt on  Euroopan kansanpuolueella EPP:llä,  “Euroopan kokoomuksella”, 13 pääministerin paikkaa ja Unkarissakin on sellainen tulossa.  Kun tähän lisätään neljä liberaaliryhmään kuuluvaa hallitusten päämiestä päästään jo kahteenkymmeneen! Siis 20 jäsenmaata on porvareiden johtamia!

Kun hallitusten päämiehet, siis pääministerit, kokoontuvat Eurooppa-neuvoston hätäkokouksiin, on koolla poliittisesti varsin samanmielinen joukko. Tai ainakin niin voisi olettaa. Todellisuudessa taitavat kansalliset edut olla kumminkin lähimpänä mielessä.

Jossain päin Euroopan unionia on aina menossa vaalitaistelu tai hallitusten muodostaminen. Vuosittain neljännes jäsenmaista käy vaaleihin.  Tänä vuonna vaalit ovat vielä ainakin kuudessa maassa. Poliittinen elämä on ainakin eläväistä! Jossakin vaiheessa poliittisissa voimasuhteissa tulee tapahtumaan vääjäämättä  muutos. Porvareiden pitkään jatkunut kasvava kannatus kääntyy sosialistien kaudeksi. Nyt demareilla on enää puoli tusinaa pääministereitä.

 Mielenkiintoinen pikku yksityiskohta on, että kaikki kolme eniten julkisen taloutensa kanssa pulassa olevaa hallitusta ovat sosialidemokraattien johtamia. Kreikassa tosin valta vaihtui vain muutama kuukausi sitten. Mahtaako tällä seikalla olla jotain tekemistä Eero Heinäluoman ärhäkyyden kanssa. Pahasti alakynnessä olevien demaripuolueiden on tarve osoittaa tukeaan pulassa oleville eurooppalaisille toveripuolueille. Samalla halutaan luoda kuvaa vaihtoehtoisesta politiikasta. Olisiko demarihallitusten EU mahtanut välttyä tältä tilanteelta kumminkaan?

Talouskriisin hoitamiseen regoimisessa saattaa olla elementtejä politiikan uudenlaisesta ilmiöstä Euroopan tasolla. Onko Eero Heinäluoma itse asiassa luomassa eurooppalaista sosialidemokraattista oppositiota kaikkialle ulottuvan ja kasvavan porvarivallan vastapainoksi?  Britannian menettäminen on eurooppalaisille sosialidemokraateille kova isku. Siellä Työväenpuolueen valta kesti 13 vuotta!

Onko Eero Heinäluoma Euroopan sosialidemokraattisen opposition nokkamies?

Pyydän anteeksi, etten ole kyennyt jatkamaan tätä Kreikka-asiaa. Olen tyhjentänyt pajatsoa koko lailla muualle.

Tämän päivän havainto on että, liittovaltioon suhtauminen on muuttunut viikonlopun aikana. Vielä syksyllä saatoin luonnehtia Euroopan johtavalle federalisti-poliitikolle, että suomalaiset liittovaltion kannattajat mahtuvat yhteen taksiin. Nyt tarvitaan jo bussi  julkisuuteen tulleiden kannanottojenkin perusteella !

Tämä on pragmaattista, ei ideologista federalistia. Jopa ekonomistitkin ovat huomanneet, että pelkästään markkinoiden varassa ei euro-maailmaa voi pyörittää. Kurinalaisuutta ja sitoutumista tarvitaan. Ei vakaus automaattisesti toteudu. Tarvitaan kurinalaisuutta, jota joku valvoo ja tarvittaessa kovistelee. Klubisäännöt eivät pelitä itsestään.

Välitön huoli on siinä, että vaikka Kreikalle on luettu madonluvut sen korvauksena, että autetaan sitä selviytymään velanmaksustaan, se ei pysty/halua kuitenkaan hoitamaan asioitaan. Tarvitaan ikään kuin kättä pidempää. Sitä haetaan nyt pikavauhtia. Olli Rehnin johdolla mietitään, kuinka olemassa olevaa säädöstöä voitaisiin hyödyntää. Siitä saamme tietoa keskiviikkona.

Nyt on herätty huomaamaan, että  tämä ei taida riittää. Etenkin, jos näitä hulttiomaita tulee enemmänkin. Pitäisi olla kovemmat säännöt ja ne pitäisi kirjata unionin perusteisiin. Ei auta kuin avata se Lissabonin sopimus, joka vasta juuri saatiin voimaan, vuosien väännön jälkeen. Ja kun sinne kosketaan, askel liittovaltion suuntaan tulee vääjäämättä otettua. Joku yhteinen elin tai Korkea Auktoriteetti tarvitaan pitämään huolta, että kaikkien yhteinen raha pysyy kuosissaan.

Olen tänään kirjoittanut blogia sekä EVAlle http://www.eva.fi/ että myös Ylen uutisille. Jälkimmäisessä yritän sanoa, että muistakaa ottaa kansalaiset mukaan! http://yle.fi/uutiset/teemat/vaalit_2011. Me, kansalaiset, äänestäjät, olemme avainasemassa, kun asioita viedään eteenpäin. Mutta kuka keksii keinot?

Kaikki vaan ideoineen mukaan bussimatkalle kohtia liittovaltiota!