Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.