Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Kokoomuksen Katainen, Stubb ja Häkämies näyttävät heittäneen koepallon Moskovaan: Venäjä ei ole suurvalta, koska sen talous on Hollannin luokkaa. Nyt odotellaan, palautuuko heitto softpallona vai moukarina.

Epäselväksi minulle on jäänyt, mikä tämän eduskuntaryhmän kesäkokouksen ulostulon tarkoitus oli. Reaktioita on joka tapauksessa tullut ja tulossa odotetuilta tahoilta. Nostalginen tunnelma: Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtaja, ystäväni Antero Eerola – pitkäaikainen vasemmistoaktivisti – rientää reijonikkilämäisesti hakemaan tuomitsevaa lausuntoa. Venäjän duuman ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Konstantin Kosatšev tuottaa kuitenkin lievän pettymyksen. Kosatšev ihmettelee, mutta ei tuomitse.

Mitä nyt seuraa? Kokoomusjohdon canossan matka Moskovaan, nootti, yöpakkaset ja kaksikymmentä vuotta kovennettua oppositiota Kokoomukselle?

Joku päivystävä dosentti ehti jo lausua, että kokoomuslaisten lausunnot Venäjästä eivät ole eurooppalaisella tasolla. Tästä olen eri mieltä. Puheet ovat hyvinkin eurooppalaisella, mutta suomalaisittain epätyypillisellä tasolla. Keski-Euroopassa ja Suomessa Venäjää on vuosikymmenet tarkasteltu eri tavalla. Suomessa Venäjän rooli on luonnollisesti nähty todellista suurempana. EU:ssa Venäjä yleensä yksinkertaisesti unohtuu agendalta ja muistuu mieleen vasta silloin, kun kaasuputki sulkeutuu. Suomalaisten Venäjä-Neuvostoliitto-asiantuntemus ja –tutkimus on kulkenut omia latujaan, eristyksissä läntisestä sovjetologiasta. Venäjä-tuntemuksemme on vahvaa kaupan alalla. Politiikan puolella meitä painaa objektiivisuuden puute. Venäjän kieltä meillä osataan surkean vähän.

Kokoomuksen ”poikia” syytetään varmasti tulitikuilla leikkimisestä. Pojilla on kuitenkin yksi etu. Suhteet Moskovaan, eurooppalaisiin johtajiin ja Yhdysvaltoihin ovat aivan eri tasolla kuin muilla suomalaisilla poliitikoilla. Ukopoliittinen ”vallankaappaus” on pitkäjänteisen työn tulosta.

Vielä Moskovasta se karhun ärähdyskin kuullaan. Talous on Hollannin kokoinen, kyllä. Öljy- ja kaasuvarat – niiden hallinta ja kaupankäynti, ydinasearsenaali, maantieteellinen asema, kansallistunne ja herkkänahkaisuus, naapurimaissa asuvien venäläisten eduista huolehtiminen ja tarvittaessa naapurimaiden asioihin puuttuminen, muodolliseeet asemat muiden suurvaltojen rinnalla, jatkuva huoli oman valta-aseman säilymisestä.    

Se käyttäytyy kuten suurvalta, se näyttää suurvallalta, se kuulostaa suurvallalta. Sen siis täytyy olla suurvalta. Sanoo kansantalouden tilasto mitä tahansa.

Suomen loma on ohi. Kuumuuden ja hyttysten kanssa seurustelun lisäksi kävi perheemme molemmissa tulevissa kulttuuripääkaupungeissa. Turussa olimme tietysti pääosan lomastamme, mutta Tallinnakin tuli katsastettua. Viron pääkaupungissa en ollut käynyt kahdeksaan vuoteen.

Kulttuuripääkaupunki näkyy ja kuuluu Turussa Tallinnaa selkeämmin. Ilmeisesti pääkaupungin asema tekee aina inflaatiota kulttuuripääkaupungin näkyvyydelle. Asemaa ja tunnettuvuutta on jo ennestään. Turussa puolestaan aistii jo ensi vuotta odottavan tunnelman. Varaslähtöjä näkee ja kuulee kaupungissa, kerrankin ollaan ajoissa ja innoissaan liikkeellä.

Turun kulttuuripääkaupunki-projektissa viehättää myös sen ainakin jossain määrin arkinen luonne. Taide on vain yksi osa ensi vuoden mosaiikkia. 2011 Kulma Kristiinankadulla on paikka, johon on helppo tulla. Kahvila ja info on tehty kodikkaaksi   http://www.turku2011.fi/2011-kulma .

Kaiken muun ohella Turussa näyttävät olevan nousussa muotoilualan pienet yritykset. Hienoa! Helsingin vuoden 2012 design-pääkaupunkihanke saa näin lähtölaukauksia Turusta käsin. Pienimuotoista turkulainen design ainakin vielä on. KUI Design valmistaa ja myy asusteita ja tekstiilejä, joissa toistuvat mm. turkulaiset figuurit föri ja linna http://www.kuidesign.com/ . Tonfisk Design valmistaa kodin keramiikkaa, johon mieltyy ensi katseella http://shop.tonfisk-design.fi/ . WooDoo Designin kynttilänjalat ovat huikean kauniita, ne sopivat niin kotiin kuin kirkkoon http://woodoodesign.fi/.

Turkulainen uusi muotoilu ilahduttaa. Silti voi kysyä, kenelle ja mihin käyttöön esineitä suunnitellaan. Onko kynttilätuikku niin tärkeä kulutushyödyke, että puolet markkinoille tulevista suomalaisista design-esineistä on suunniteltava juuri kynttilätuikun aluseksi? Förin ja linnan painattaminen essuun ja ostoskassiin on hauska idea, mutta miten itse essu poikkeaa käyttömukavuudessaan muista. Voisiko kankaan painatuksesta edetä itse tuotteen kehittelyyn, käytännölisyyden parantamiseen? Poppanoita ja kankaan painantaa löytää kyllä jokaisesta Suomen niemestä ja notkosta, ei siihen Turkua tarvita.

Turku voisi ottaa niskalenkin muista myös muotoilun alalla. Alku on lupaava. Arkielämässä käytettävien tuotteiden yksinkertaistamiseen voisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Kuten nyt vaikka aikamme haastavimpaan ongelmaan: jugurttipurkin foliokannen repeytymiseen aina, kun sitä yrittää saada kokonaisena avattua. Puhumattakaan nyt näistä kaikista tietokoneen johdoista ja viihde-elektroniikan kryptisistä kaukosäätimistä!

Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.