WikiLeaks -niminen organisaatio on saanut aikaan ristivetoa diplomatian saleissa urkkimalla tietoonsa ja julkaisemalla valtavan joukon USA:n lähetystöjen ja päämajan välillä kulkeneita salaiseksi luokiteltuja viestejä. Enimmäkseen lehdissä olleet lainaukset ovat olleet kiusallisia, eivät järisyttäviä.

Kuinkahan näihin paljastuksiin suhtautuisi? Aikansa toimittajana skuuppeja jahdannut minäni ilakoi: näinhän annetaan kansalle vallan virkistävä kurkistus vallan kammareihin. Ilon pilaa kiusallinen  second though eli toiseen kertaan ajatteleminen.  Entäpä, jos tietovuotoa ei olisikaan  toteutettu tiirikoimalla auki salasanoja ja käyttäjätunnuksia vaan perinteisemmin vääntämällä postilaatikko rikki sorkkaraudalla ja höyryttämällä sisällä olleet luottamukselliset kirjeet auki?  Media saattaisi riekkua vähemmän vahingoniloisena.

Vastakkain joutuvat siis avoimuuden, julkisuuden ja sananvapauden ihanteet ja länsimaisissa perustuslaeissa määritelty  kirjesalaisuus, jonka mukaan vain kirjeen lähettäjällä tai vastaanottajalla on oikeus päättää sisällön julkistamisesta.  Kahden osapuolen väliset sähköpostiviestit rinnastetaan kirjeisiin. Toimittajapiireissä saivarrellaan paljon siitä, mikä olisi niin tärkeää tietoa, että rikoksella hankittu tieto ylittää julkaisukynnyksen. Minusta se, että Medvedved jenkkidiplomaatin mielestä muistuttaa Robinia Batman -Putinin rinnalla ei ole suuri skuuppi. Senhän me tiesimme ilman vuotoakin.

Hieman vakavammassa valossa WikiLeaksin toiminta näyttäytyy,  jos julki vuotaa aineistoa, joka kertoo vastapuolelle vakoilijahommien viitta ja tikari -nimiä ja toimintatapoja.  Sellaiset uutispommit voivat muuttua oikeiksi verta ja suolenpätkiä sinkoaviksi räjähteiksi.

Kun yritetään lakkauttaa oppilaspulasta kärsivä koulu, nousevat ainakin entiset oppilaat vastarintaan. Lapset vanhempineen saattavat sentään ymmärtää, että isommassa koulussa on enemmän valinnanmahdollisuuksia.

Kerttulin koulu täyttää vuonna 2012 sata vuotta. Juhlan kunniaksi koulu lakkautetaan, tilalle tulee uusi Kerttulin lukio. Vanhaa Kerttulin kansakoulua ja sittemmin alakoulua ovat lisäkseni käyneet mm. Mauno Koivisto ja Reima Pietilä. Onhan tässä ikää jo kertynyt, mutta ei me sentään samalla luokalla oltu.

Kunnissa kuten valtiollakin on jo parikymmentä vuotta opeteltu ja harjoitettu kiinteistötalouden oppeja. On oikein ja järkevää, että toimitilojen mitoitusta ja mielekkyyttä arvioidaan. Vaikka olen lukenut kouluhallintoihmisten raportit ja yrittänyt ymmärtää, en näe tolkkua Kerttulin alakoulun lakkauttamisessa.

Uusimman uutisen mukaan Kerttuliin muuttavaan 550 oppilaan lukioon ei mahdu ruokailemaan kuin 150 nuorta. Ruokailutiloja etsitään nyt läheisestä Kerttulin vanhainkodista, jonka asukkaat ovat hauraita ja huonokuntoisia. Ihan vakavissaanko virkamiehet ovat?  Kerttuliin muuttaa liikuntalukio ja opetusvirastokin myöntää, että Kerttulin liikuntatilat ovat minimaaliset, siis täysin riittämättömät. Lukiolaisten takit laahaavat lattialla, ellei alakouluksi tarkoitetun rakennuksen naulakoita irroteta ja nosteta ainakin puolella metrillä. Sisäinen vuokra nouseekin puolella, sillä Kerttuli menee ennen lukiokäyttöä perusteelliseen remonttiin.

Jos tästä kouluyksiköiden uudelleen sijoittamisesta, remonttirumbasta ja siitä seuraavasta vuokrien korotuksesta todella seuraa jotakin säästöä koulutoimelle, niin olen yllättynyt. Puhumattakaan, että uudet toimitilat vastaisivat paremmin tarkoitustaan.

Jotenkin tuntuu, että historiattomuus ja rakennusten kulttuuriarvon ymmärtäminen ovat Turussakin hieman hakusessa. Kerttulin koulun rakennus ja sen toiminta alakouluna sukupolvelta toiselle ovat merkittävä osa suomalaista kouluhistoriaa.

Epäilen, että tästä kiinteistöjen kierrätyksestä seuraisi mitään hyötyä. Toivottavasti olen väärässä. Onko minustakin tullut tällainen kaiken muutoksen vastustaja? Mieleen tulee kolmentoista vuoden takainen älytömyys, kun valtion kiinteistölaitos yritti alkaa periä Turulta miljoonavuokraa Turun linnasta. Linnan käyvän hinnan arvioimiseksi oli valtio hankkinut lausunnon kiinteistönvälitysfirmalta! Myydään/vuokrataan muutaman tuhannen neliön kivinen ja vanha omakotitalo joen rannasta. Mikään ei ole mahdotonta, kun julkinen valta harjoittaa kiinteistötaloutta.

Solidaarisuus on sana, jota käytetään usein löyhin perustein varsinkin keskieurooppalaisessa poliittisessa kielessä. Verovaroin ylläpidettävä hyvinvointiyhteiskunta on niin mekanisoitunut, että kansalainen mätkyjään maksaessaan harvoin kokee suurta solidaarisuuden osoittamisen tunnetta.

Euroopan unioni ja sen yhteisvaluutta ovat nyt todella kovalla koetuksella. Juhlapuheet kansojen välisestä solidaarisuudesta ovat konkretisoituneet toistamiseen. Kreikan jälkeen tuli Irlanti ja seuraavana lienee vuorossa Portugal. Unkari keikkuu siinä ja siinä, Espanja olisi jo liian suuri pala nieltäväksi.

Näinhän tässä ei pitänyt käydä. Euron piti olla menestystarina. Muistammehan vielä, kuinka pientä Suomen markan valuuttaa heiteltiin kansainvälisten keinottelijoiden johdolla ja kuinka markkamme joutui kellutukseen. 90-luvun syöksykierteessään Suomi lainasi rahaa, mistä sitä vain kykeni saamaan – kuten Irlannista! Kiitos sen aikaisille lainottajille solidaarisuudesta, toki sijoittajille aina korkotulot kelpaavat.

Irlannin tukeminen on kuitenkin helpompi hyväksyä, kuin huonomaineisen Kreikan talouden tekohengitys. Irlannissa aidosti on tehty työtä yhteiskunnan vaurastumisen eteen. Suomestakin matkustettiin Irlantiin kymmenen vuotta sitten ottamaan oppia taloustiikerin toimintamalleista. Työllistymisen ja yrittäjyyden helpottamiseksi Irlanti oli keksinyt toimivia malleja.

Ahneiden pankkiirienko virheitä tässä ollaan nyt maksamassa? Toki niin, mutta edelleenkin kyse on lainan myöntämisestä, ei rahan lahjoittamisesta. Syyttävä sormi osoittaa pankkeihin, mutta aina viime kädessä sormen on syytä kääntyä holtittoman menon mahdollistaneisiin poliittisiin päättäjiin.

Jotain toivoa ainakin Irlannin tapauksessa on nähtävissä. Irlantilaisia ei ole ollut tapana pitää vaikkapa laiskoina tai epäluotettavina. Sekin kertoo jotain, että euron ulkopuoliset maat Iso-Britannia ja Ruotsi aikovat osallistua Irlannin lainoitukseen. Kyllä kyllä, ensisijaisesti omia sijoituksia suojellakseen, mutta kuitenkin.

Yhteisvaluutta on kovalla koetuksella – solidaarisuus tekee kipeää. Jos tästä selvitään, on Euroopan unioni osoittanut tarpeellisuutensa. Moni näkee asian ymmärrettävästi ihan päinvastoin – ilman pahuksen unionia ei tähän liemeen olisi jouduttu. Rohkenen epäillä ja muistutan 90-luvun alun vuosista Suomessa.

Terveisiä viikon pituiselta syyslomalta Karlovy Varysta, Tšekin tasavallan länsiosasta. Viimeksi kävimme siellä häämatkalla 12 vuotta sitten, nyt nelihenkisenä perheenä.

Jo aiemmin on käynyt mielessä, että mistäs jos sinne ajaisi autolla. Matka Brysselistä  vastaa hurauttamista Turusta Tornioon. Äkkiähän tuo meni.

Nyt on tietysti auvoinen olo, kun on istunut suolahuoneessa, ollut hierottavana, plutinut vihreässä liemialtaassa ja nauttinut terveyslähteiden raudanmakuisia vesiä. Oluttakin näkyi olevan saatavilla. Karlovy Varyn kolmentoista terveyslähteen vesissä on eroja. Ne kannattaa ottaa etukäteen selville, joskin yleisiä siistejä vessoja on kaupungissa runsaasti.

Visiittimme sattui yhteen Tšekin, Slovakian, Puolan ja Unkarin huippukokouksen. Saimme mekin kävellä punaisia mattoja pitkin ja kuunnella torvimusiikkia juhlan kunniaksi. Ei liene sattuma, että tšekit isännöivät kokousta juuri Karlovy Varyssa.

Kaupungilla kävellessä voisi nimittäin luulla tuleensa Venäjälle. Katumainokset ja tekstitykset ovat lähes kaikkialla venäjäksi, sitten saksaksi ja tšekiksi. Venäläiset sijoittajat ovat ostaneet kaupungin rakennus rakennukselta. Kaupat myyvät venäläisiä tuotteita. Huippuhienot hotellit ovat venäläisomistuksessa ja asiakkaat Venäjän uusrikkaita. Grand Hotel Pupp’n parkkipaikalla harmaa perheautomme näytti tšekkiläispiirretyn Myyrältä hulppeiden katumaastureiden ja urheiluautojen rinnalla. Niin, me vain pysäköimme parkkialueelle, emme asuneet tuossa hotellissa.

Toinen lukunsa olivat saksalaiset turistit, joiden touhuja seuratessa ymmärsi viimeistään, miltä suomalaisturistit näyttävät tallinnalaisten silmin. Ei koske tietenkään kaikkia saksalaisia eikä kaikkia suomalaisia. Karlovy Vary rajakaupunkina vetää suhteellisen edullisuutensa vuoksi saksalaisia bussilasteittain.

Karlovy Vary on edelleenkin yhtä kaunis, kuin satukirjasta. Täydellinen koristeellisten täytekakkutalojen kokoelma, kuten Le Corbusier aikanaan totesi. Vain yhden tšekkiläisiä käsityötuotteita myyvän liikkeen tunnistimme 12 vuoden takaa. Venäläiset ja kansainväliset liikeet olivat vallaneet liiketilat. Sääli.

Karlovy Vary aikanaan rakennettiin kylpylä- ja turistikaupungiksi. Sitä huolimatta voi hyvin ymmärtää, että tšekkejä ahdistaa. Vaikka venäläinen ja saksalainen raha antaa työtä, se myös vyöryy päälle ja lujaa. Ja rahalla saa myös vaikutusvaltaa.

Tänään on taas se päivä, kun media pursuaa tietoja siitä, kuka ansaitsi eniten viime vuonna. Kuka tienasi palkkatuloja, kelle pätkähti pääomatuloja. Kautta painetun sanan ja sähköisen viestinnän keskustellaan siitä, pitäisikö näitä tietoja julkaista, saisiko niitä lukea ja ennen kaikkea siitä, millaisia tunteita on sallittua kokea, kun tilastoja silmäilee. Kateus ja tirkistelynhalu ovat kuulemma kielteisiä tunteita, oikeudenmukaisuuden etsintä ja tiedonhalu myönteisiä. Vaikka mainitut  taitavat usein olla samoja asioita eri nimillä.

Niinkin voisi edes hetken miettiä, että tässä julkaistaan maksajien luetteloa. Listataan niitä, jotka ovat euromääräisesti eniten kustantaneet yhteistä hyvinvointiamme; katuvaloja, kestovaippoja, moottoriteitä, maisterinopintoja, näyttelypaviljonkeja, nuorisotaloja. Tietysti heillä on ollut eniten varaakin, sehän on selvää. Silti voisi sen lisäksi, että huomautetaan, että varaa olisi enempäänkin joskus jossain edes pienellä kirjoittaa, että kiitos nyt tästäkin.