Kari Suomalainen piirsi 60-luvulla pilakuvan, jossa aiheena oli Ranskan kulttuuriministerin Suomen vierailu. Henkilöistä ensimmäinen toteaa, että Suomessa ei ole kulttuuriministeriä (silloin ei ollut), koska Suomessa ei ole kulttuuriakaan. Toinen kysyy, miksi meillä sitten on valtiovarainministeri.

Keskusta haluaa seuraavaan hallitukseen perheministerin. Jaahas, nyt tämä taas alkaa. Eduskuntavaalien alla asiaan kuuluu aina keksiä uusia erikoisministereitä. Kuka vastustaa keskustan ehdotusta, kuka on perhevastainen poliitikko?

Pian kuulemme ehdotuksen tiede- ja teknologiaministeristä, ehdotus tullee kokoomukselta ja pääkaupunkiseudun kansanedustajalta. Seuraavaksi ehdotetaan ilmastonmuutosministeriä, yrittäjyysministeriä, nuorisoministeriä, metropoliministeriä..

Miten olemmekin saattaneet pärjätä ilman näitä, tai emmehän me olekaan vaan kurjuudessa olemme rämpineet.

Euroopan komissiokin sai ilmastonmuutoskomissaarin. Tämän seurauksena ilmastonmuutoksen torjumisesta ei vastaa enää kukaan. Komissaari Hedegaard-parka joutuu juoksemaan eri virastojen välillä kerjäämässä työlleen huomiota ja resursseja.

Voisimmeko ajatella, että luvattaisiin itse perhepolitiikkaan sisällöllisiä uudistuksia, hallinnollisten raja-aitojen purkamista, asiakaslähtöisyyttä, kuntien, valtion ja väliportaan hallinnon ikuisen keksinäisen kahnaamisen lopettamista ja erilaisten perhemuotojen tukemista?

Uuden erikoisministerin ehdottaminen kielii aina ensisijaisesti ideoiden puuteesta. Se on politiikassa lopun alkua. Toisaalta voisimmehan me tarvita turveministerin, tarveministerin, hiihtoministerin, rautatieministerin, keskustatunneliministerin, guggenheimministerin, Turku-ministerin, vanhusministerin, sinkkuministerin ja tietysti Monty Pythonista tutun hullunkurisen kävelyn ministerin.

Vantaan kaupunginhallitus päätti selvin luvuin olla jatkamatta liitosselvitystä Helsingin kanssa. 800.000 asukkaan pääkaupunki jäi tällä kertaa haaveeksi ja hyvä niin.

Ymmärrän niitä helsinkiläispäättäjiä, joiden näkemysten mukaan kaupunkien liitos ja myöhemmin koko pääkaupunkiseudun yhdistyminen ratkaisisi monia ongelmia. Olen kuitenkin asiasta eri mieltä.

On kummallista, miten suuruuden ekonomiaan jaksetaan uskoa, vaikka moni seikka puhuu aivan muuta. Megalomaaninen HUS on pystyyn jämähtänyt byrokratiahirviö, jota edes Turusta apuun huudettu Aki Lindén ei helpolla saa toimintakykyiseksi.

Ihanteena pidetään 20.000-40.000 asukkaan kuntakokoa. Mihin viiden miljoonan asukkaan Suomessa tarvitaan yhtä miljoonan asukkaan suurkaupunkia? Ei se ainakaan vähennä hallintoa tai tuo palveluiden tuottamiseen tehokkuutta.

Suur-Helsinki –ajatus lyö korville ennen kaikkea kunnallista demokratiaa. Miljoonan tai puolentoista miljoonan asukkaan suurkaupunki pitäisi itse asiassa jakaa saman tien hallinnollisesti pienempiin yksiköihin, kuten Munkkiniemen, Kulosaaren, Tikkurilan kuntiin, jotta päättäjillä säilyisi edes jokin yhteys kuntalaisiin. Puheet luottamushenkilöistä turhana byrokratiana on demokratian halveksuntaa.

Kaavoituspolitiikkaa voi tehdä yhdessä ilman kuntaliitoksia. Asunto-ongelmiin maankäytöllä voidaan vaikuttaa, mutta Suomen ja pääkaupunkiseudun järjettömät hinnat eivät sillä alene. On puututtava asuntolainoituksen perusteisiin ja asumisen verotukseen, jos kupla halutaan puhkaista.

Väitetään, että Suomi tarvitsee metropolin kansainvälisen kilpailun vuoksi. Että suurmetropolin synty on koko Suomen etu ja että sen synty ei ole muulta Suomelta pois. Höpöhöpö. Totta kai jo nyt pääkaupunkiseudun kunnat kilpailevat Turun, Tampereen ja Oulun kanssa monesta asiasta. Ymmärrän tavattoman hyvin sen, että helsinkiläispäättäjät kinuavat kaupungilleen lisää kilpailuetua. Niin jokainen kuntapäättäjä pyrkii tekemään. Kuntalaisen näkökulmasta hallintomammutin synnyttämisessä ei ole järkeä.

Onko SDP joutunut kiusaamisen kohteeksi, kysytään puolueessa ja lehdissäkin. Mielestäni kyllä. Koulukiusaamistakin se muistuttaa, mutta yksi ero on merkittävä. Puolue ei voi pyytää muualta apua eikä kovaan ääneen surkutella kohteluaan. Puolueessa tarvittaisiin sisäistä kiukkua ja sisuuntumista. Emme ole tätä ansainneet joten nyt me näytämme!

Ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin puolue joutuu pitkittyvän mollaamisen kohteeksi. Keskustalla ja kokoomuksellakin on tästä paljon kokemusta. Nämä kaksi puoluetta ovat usein osanneet kääntää kiusaamisen voitokseen. Jäsenistö on saanut tarpeekseen ja lähtenyt puolustustaisteluun. Miksi ei SDP?

En ihan jaksa uskoa siihen väittämään, jonka mukaan yhteiskuntien kehitys olisi lopullisesti tehnyt työvänpuolueista tarpeettomia. Monen muunkaan puolueen ei pitäisi sillä perusteella enää keikkua pystyssä. Sosialidemokraattisissa puolueissa Euroopassa on jääty odottamaan jotakin kummallista uutta yhteisöllisyyden tulemista, kuin messiaan saapumista, joka kääntäisi kansalaisten päät ymmärtämään omaa ja yhteistä parastaan. Kansalaisia pitäisi kuitenkin kyetä puhuttelemaan nyt, ei odottaa tuulen kääntymistä.

Kun Keskusta joutui oppositioon 1995, se aloitti heti määrätietoisen uudistumisen ja järjestötyön kehittämisen. Esim lähes kaikki virkailijat lähetettiin vuorollaan Euroopan parlamenttiin harjoittelemaan. 1999 Kokoomus lensi oppositioon. Puolue kävi läpi pohjamutia myöten läpi tappioon johtaneita syitä ja aloitti perinpohjaisen poliittisen ohjelmatyön ja järjestörakenteen uudistamisen. Kummallekin puolueelle toi voimaa kiukku – ei meitä näin kohdella!

Mitä SDP teki viime vaalien jälkeen, jäätyään kolmanneksi? Sen sijaan että olisi täysillä paneutunut puolueensa haavojen hoitamiseen, Heinäluoma lähti ja jätti potilaan oman onnensa nojaan. Antti Kalliomäki pyydettiin vetämään työryhmää, jonka piti etsiä syitä tappioon. Mitään puolueesta itsestään johtua syitä ei löytynyt!

SDP:lle kuuluu kiitos ansioistaan hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana. Se on totta, mutta Urpilaisena kieltäisin ensimmäisenä tämän mantran hokemisen. Kissa kiitoksilla elää ja olivat sitä muutkin puolueet rakentamassa. Taisivat demarit siitä sitä paitsi aika lailla itselleenkin saada.

Urpilaisella on uskottavuusongelma. Se ei johdu hänestä itsestään, vaan reiluista tovereista kuten Erkki Tuomioja ja Marjaana Koskinen, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen puheenjohtajansa mahdollisuudet. Entisten puheenjohtajien marssittaminen muka avuksi on vihoviimeinen temppu.

Urpilainen on jätetty kovin yksin. Jungnerista, Guzeninasta ja Kantolasta kukaan ei edes oikein tiedä, ovatko ne oikeasti demareita.

Toivotan jaksamista Jutta Urpilaiselle. Toiseksi suurimman puolueen kisaa ei ole ratkaistu. Miten tahansa käy, SDP:n on syytä oikeasti alkaa uudistaa itseään. Se SDP:ltä on jäänyt täysin tekemättä. Sitä ennen suosittelen sisäisen kiukun nostattamista!

Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti Turun kulttuurivuodesta 2. tammikuuta. Muutaman arvioitsijan mielestä HS:n artikkeli oli vähintäänkin nuiva. No, kaikki on suhteellista. On HS paljon ikävämminkin osannut Turusta kirjoittaa.

Toimittaja Teemu Luukan mielestä Turun rautatieasema oli kolkko (eivätkö ne aina ole?). Opastukset asemalta Logomoon olivat puutteelliset, mutta joku ystävällinen turkulainen neuvoi tietä (turkulaisilla on vuosisataiset perinteet opastaa eksyneitä maalaisia). Cay Sevón ei suostunut herra helsinkiläistoimittajalle kertomaan, mitä kaikki maksaa eriteltynä ja yhteensä (kamreeriko sinne olisi johtajaksi pitänyt valita?). Kunnon selvyyttä toimittaja ei myöskään saanut kysymykseensä, miksi Logomo piti vuokrata rakennusyhtiö Hartelalta (yleensä rakennusliikkeet vastaavat rakennusprojekteista, mutta tiedetäänhän Turku ja rakennusliikkeet, juu juu!).

Näistä huolimatta, mielestäni HS kertoi Turun juhlavuodesta hyvin perusteellisesti ja myönteisessä sävyssä. Itseäni säväytti haastateltujen telakkamiesten ja kampaamoyrittäjän innostus asiaan. Nyt-liitteessä kerrottiin vaihtoehtokulttuurin tarjonnasta kattavammin, kuin mitä aikoihin on nähty. Ei tällä kertaa saatu skandaalinkäryistä uutisointia. Toista oli viisitoista vuotta sitten, kun kaupunkiin perustettiin Pro Cultura-säätiö edistämään suuria ympäristötaiteen hankintoja. Silloin Hesari uutisoi Turusta tarinoita, jotka perustuivat pelkkään totuuden vääristelyyn. Valheellinen uutisointi vahingoitti kaupunkia, hanketta ja monia siinä toimineita. Tällä kertaa HS ansaitsee kohtuullisen kiitoksen laajasta reportaasistaan.  

Me turkulaiset uskomme, että kulttuuripääkaupunkihankkeemme ilahduttaa helsinkiläisiä. Turkulaista huippuosaamista varmasti ymmärretään hyödyntää myös vuonna 2012 Helsingin sinänsä köykäisen design-tapahtumavuoden järjestämisessä. Helsinkihän oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2000. Osittain milleniuminkin vuoksi kulttuuripääkaupungiksi nimettiinkin kaikki hakeneet, eli Helsinki sai jakaa tehtävän kahdeksan muun kaupungin kanssa. Myös tästä johtuen Helsingin kulttuurivuosi lässähti jo ennen, kuin pääsi alkamaankaan. Selvää on, kulttuuripääkaupungiksi olisi nimetty pelkästään ja yksinomaan Turku, jos se olisi ollut tuolloin hakijana.  

Lauantain 8.1. Turun Sanomissa puolestaan kerrottiin, että merkittävä osa kulttuuripääkaupungin hankinnoista on mennyt ei-turkulaisille yrityksille. Turun yrittäjien uusi puheenjohtaja Pentti Salonen kertoi kuulleensa asiaan liittyneitä puheita mutta ei yhtynyt itkuvirteen. Salonen muistutti samalla aivan oikein, että kyse on pitkälti turkulaisten yrittäjien omasta aktiivisuudesta. Mutta kauheuksia on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan. Avajaisspektaakkelin tuottaa englantilainen yritys ja sapuskoja on menty tilaamaan lahtelaiselta catering-palvelulta. Kamalaa!!

Mitä jos suunnilleen kaikki olisi päätetty tilata turkulaisilta yrittäjiltä, viis kilpailutuksesta ja hinnoista? Olisi pantu julkisella rahalla kunnolla läskiksi, vähät välittämättä julkisia hankintoja koskevista määräyksistä. Mikähän meteli siitä olisi tullut? Onhan tuokin tapa Turussa osattu. Seuraava riita olisikin koskenut sitä, miksi tietyt turkulaisyrittäjät saavat enemmän tilauksia kuin toiset. Kiitos säätiölle, että se on pitänyt tiukasti kiinni suosimattomuusperiaatteesta.

Turkulainen osaaminen pääsee varmasti tänä vuonna oikeuksiinsa, koskee se sitten paikallisia kulttuurin tekijöitä, tai pitopalveluita. Kilpailun hävinnyt ei aina ole tyytyväinen, mutta jokainen kilpailu tuo lisää osaamista seuraavaan koitokseen.

Turun hyllytetty apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi on käynyt ankaraan oikeustaistoon Turun entistä ja nykyistä johtoa vastaan. Elinkeinoelämän neuvostoliittoon lähtenyt Mikko Pukkinen on saamassa Hirvilammilta kunnianloukkaussyytteen eivätkä haastemiehen kiireet taida tähän loppua.

Hirvilammi on mielestään varmasti aidosti kokenut vääryyttä kun kotiväkivaltatuomio ja väitetyt pienemmät töppäilyt viranhoidossa johtivat potkuihin. En ota kantaa siihen, oliko kalossille juridisia perusteita. Sen sijaan on mielestäni sietämätöntä, että Turun muutenkin hintelällä julkisuuskuvalla varustettu hallinto joutuu kuukausien tai jopa vuosien ajan  kuluttamaan resursseja  Hirvilammin kanssa kiukuttelemiseen.

Johtajan hommissa pitäisi olla kylmä käytäntö.  Jos ei herralla ole  omien herrojensa luottamusta, on pöytä siivottava ja virka-auton avaimet luovutettava mutisematta. Palkka ja muut edut on sellaisiksi asetettava, että oikeuden ja kunnian perään ei jäädä käytäville huutelemaan.

Malliksi sopii jääkiekkoseurojen valmentajakäytäntö. Hannu Jortikka klaarasi Jokereiden koutsina kohtalaisesti mutta kun käsky kävi, oli mies kymmenessä minuutissa ulkona hallista.  Ketutusta on  hoidettu kävelylenkeillä ja kalja-jallusilmäkuurilla kavereitten kanssa .  Jortikasta jää miesmäinen mielikuva ja pian hänet taas nähdään jotakuta porukkaa pelottelemassa.  Hirvilammin seuraava johtajan paikka voi olla kiven alla vaikka kuinka valittaisi oikeuksille, että mulla kyllä oli parempi CV.