Ranskassa on ollut tällä viikolla käynnissä maan tärkein ja eniten huomiota saava tapahtuma: jokavuotiset maatalousmessut. Joka ainut valtakunnallinen poliitikko käy paikalla maistamassa maailman parhaita elintarvikkeita ja lausumassa kohteliaisuuksia tuottajille. Jännä juttu muuten, vuodesta toiseen Chirac saa parhaan vastaanoton. Mies merkitsee Ranskan maaseudulle samaa kuin Kekkonen Kainuulle.

Toimittaja Mats Dumellin Väärennetty ruoka – ohjelma puhuttaa nyt Suomessa. Mitähän Ranskan maatalousmessuilla siitä tykättäisiin? Hulluin tieto minulle oli, että hunajamarinoiduissa broilerisuikaleissa ei ole edes hunajaa! 

Tutkin Kariniemen nettisivuja. Jos oikein osasin etsiä, löysin vain yhden tuotteen, jossa kana oli maustamaton ja kokonainen. Sekin oli tungettu jonkinlaisen liman kanssa vakuumiin. Kanan kun pitäisi olla pinnaltaan kuiva ennen uuniin menoa.

Kirjoitan kanasta, en broilerista. Ehdotan, että kammottavasta broileri-sanasta luovutaan ja jätetään se kuvaamaan kaltaisiani puoluehauduttamon kasvatteja. Kanoja pidetään joko munan- tai lihantuotannossa. Ei ensiksi mainittuakaan kutsuta munariksi, vaan kanaksi. Sana broileri vie ruokahalun. Kaiken huippuna päivän lounastarjous ”Metsästäjän broileri”. Jumalatar Diana ei suojele herkkusienipurkin aukaisijaa!

Oma juttunsa on sitten kanaloiden olosuhteet. Onko Suomessa edes halua jalostaa ja kasvattaa laadukasta kanaa, jos kaikki kuitenkin tungetaan napalmin näköiseen lisäaineliejuun?

Vakuumibroilerisuikaleilla ei ole mitään tekemistä uunissa tai padassa kypsennetyn kokonaisen kanan kanssa. Sisään reilu klöntti voita ja iso nippu tuoretta rakuunaa. Valellaan paistamisen aikana ja jos sielu sietää, vielä lorautetaan purkillinen kermaa puoli tuntia ennen uunista ottamista. Kellertävät kiinteät kuoritut ja keitetyt perunat kuuluvat tämän kylkeen.

Kypsän kokonaisen kanan paloittelu on helppoa, vaikka muuta kuvitellaan. Tämä video on omituisesta kielestään huolimatta havainnollinen: http://www.youtube.com/watch?v=xQY_yYKXCSs

Vaadin kunnianpalautusta kanoille. Mikään ei voita hyvin muhinutta ja mehevää, rakuunalla maustettua kanan selkäpalaa! Eikä sen aina tarvitse olla kuvan Bressen kananpoikaa.

Taas on yksi Helsingin seudun asunto-ongelmia pohtinut työryhmä tehnyt ehdotuksia: uutta hallintoa, maankäyttöä ja kaavoitusta sekä asuntotuotannon lisäämistä. Tuttuja ajatuksia, jotka eivät johda mihinkään. Helsingin seudulla maksetaan omistusasunnoista ylihintaa, joka ei tarkoita muutamaa prosenttia vaan useita kymmeniä prosentteja. Miten on mahdollista, että Euroopan unionin pääkaupungista saa vastaavan asunnon jopa puolet halvemmalla?

Kyse ei voi olla yksistään rakentamisen standardeista. Laatu on Helsingissä ja Brysselissä yhtä huonoa, rakennustaiteellinen jälki Suomessa on vielä huonompaa. Maan hintakin on mielenkiintoinen peruste. Laskeutuvan lentokoneen ikkunasta voi arvioida, kummassa päässä on kyse tiiviisti rakennetusta metropolialueesta.

Belgian pankeilla on itsesääntelyjärjestelmä: asuntolainan hakija saa rahoituksen vasta, kun pankin asiantuntija on määritellyt ostokohteen todellisen arvon. Pankit kieltäytyvät lainoittamasta ylihintaisia asuntoja, hintakuplaa ei synny.

Asunnon ostajalle lyödään viidentoista prosentin edestä veronkaltaisia maksuja. Tästä syystä kotia vaihdetaan harvoin, mikä puolestaan jäähdyttää asuntomarkkinoita.

Vuokra-asuminen on Belgiassa todellinen vaihtoehto. Tarjontaa on yllin kyllin, sillä vuokranantajalle vuokratulo on verotonta 99 asuntoon asti. Tarjonnan runsaus on tärkeämpää, kuin kateuden ruokkiminen.

Yliopistot ja suuryritykset ovat sijoittuneet eri puolille Belgiaa. Pääkaupunki ei ole yrityksille itseisarvo. Suuren yliopiston pääkampusta ei kukaan saisi päähänsä ehdottaa Brysselin keskustaan.

Iso kysymys Suomessakin on asuntolainojen korkojen verovähennys. Se pitää osaltaan yllä järjetöntä hintakuplaa. Vähennysoikeus on arka kysymys kaikille puolueille. Kertarysäys olisikin vahingollinen, kun asunnonomistajilta ja pankeilta lähtisi iso siivu keinotekoisesta omaisuudenarvosta. Onko omistusasumista jatkuvasti tuettava verovaroin? Omistava luokka ei nouse kapinaan, vaan eikös se pahin vallankumouksen uhka ole jo väistynyt?

Astrid Lindgrenin Katto-Kassinen kertoo lentelevästä mielikuvitusystävästä, joka tuo jännistystä ja lohtua Svantessonin perheen pikkuveljen elämään. Itse muistan eläytyneeni vahvasti kirjojen tapahtumiin, ujouteen taipuvaisena perheemme kuopuksena.

Paavo Lipponen sai kolmisen vuotta sitten päälleen arvosteluryöpyn ryhdyttyään saksalais-venäläisen kaasuputkiyhtiön konsultiksi. Kaasuputkityön tultua julkisuuteen Lipponen luopui kaikista luottamustehtävistään, veteraanitoimintaa lukuun ottamatta, ilmoittaen syyksi asiasta nousseen mediakohun. Lipponen tuntuu saaneen tapahtuneesta trauman.

Nyt Wikileaksista seonneet lehdet kertovat, että Lipponen keskustelee ulkomaalaisten ihmisten kanssa. Sydämistynyt Lipponen on vastannut, ettei ole selitysvelkaa kellekään ja että tapaa ja keskustelee vaikka Kiinan keisarin kanssa. Lipponen sanoo myös olevansa yksi harvoista henkilöistä Suomessa, joilla ylipäätään on edellytyksiä käydä tämmöisiä keskusteluja.

Lipposesta tulee mieleen Pikkuveli, jolla on salaperäisiä ystäviä. Pikkuveli kuitenkin halusi esitellä Katto-Kassisen muille, Lipponen ei halua. Tulee Lipposesta mieleen myös Katto-Kassinen itse: ”itsevarma henkilö, omien sanojensa mukaisesti sopivan pullea mies parhaassa iässä. Omasta mielestään Katto-Kassinen on kaikessa maailman paras.”

Osa Lipposen pääministeriaikaisesta lähipiiristä pitää yllä kulttia, jonka mukaan noina vuosina Suomen ulko- ja europolitiikassa tapahtui jotakin aivan ihmeellistä. He ovat tietysti oikeassa, sillä Lipposen ajan alkaessa alkoi myös EU-jäsenyytemme. Aikalaistodistajana täällä euromailla olleena muistan ne tilaisuudet, joissa pääministeri aloitti kiusallisella tavalla puheenvuoronsa ”kuten hyvin tiedätte, meillä Suomessa…” Kiusallista siksi, että usein kuulijat eivät tienneet.

Nykyisin osataan jo tulla paikan päälle niin, että kysytään muidenkin kuulumiset ja ensisijaisesti haetaan ratkaisuja muihinkin, kuin vain omiin ongelmiin ja elintarvikeviraston sijoituspaikkaan.

Murahteleva Paavo Lipponen on poliitikkotyyppinä katoavaa kansanperinnettä. Korkea omanarvontunto yhdistyneenä loukattuun mieleen ei tee hyvää kellekään. Pihan perällä murjottavalla pikkuveljellä on salaisia ja ihmeellisiä ystäviä, joita muut eivät saa tavata.

Suomalaisen poliitikan tehtävänimistö näyttää saaneen uuden tulokkaan, varakansanedustajan. Erityisesti persujen, mutta myös muiden puolueiden rannalle jääneet tuntuvat ihastuneen nimikkeeseen, joka on reippaasti harhaanjohtava.

Kevyttä kettuilua on ensiksi muistuttaa, että ei ole mitään varakansaa, joka kaipaisi edustajia. Voisi myös huomauttaa, että mitään varakansanedustajia ei ole edes olemassa.

Eduskuntavaaleissa valitsematta jääneet sijoittuvat ehdokaslistoillaan äänimäärän mukaisessa järjestyksessä varasijoille. Jos joku kansanedustaja luopuu tehtävästään kesken kauden, nousee tilalle listalta ensimmäisenä vuorossa oleva, jota tässä tilanteessa kutsutaan varaedustajaksi ja josta siis valtakirjan jättämisen jälkeen tulee kansanedustaja. Jopa sanomalehdissä näkee virheellisesti kirjoitettavan yksittäisen kansanedustajan varajäsenestä, vaikka kyse on vaalipiirin ehdokaslistan mukaisesta varallaolojärjestyksestä.

Ehdokkaan on mukava kertoa olevansa varakansanedustaja. Että sitä oikeastaan ollaan jo Arkadianmäellä, ei vain tarvitse niissä turhissa ryhmäkokouksissa istua ja nostella kohtuuttomia korvauksia. Sen kuin vaikutetaan vaan asioihin. Tosiasiassa ”varakansanedustajalla” on samat kusiaisen oikeudet, kuin meillä kaikilla muilla peruskansalaisilla, jos tässä kohtaa sallitaan Konsta Pylkkäsen rahvaanomainen ilmaus.

Mitäs jos Niinistö alkaisi kutsua itseään varapresidentiksi? Ruokanen vara-arkkipiispaksi? Muuan turkulainen eduskunnasta pudonnut varttuneempi poliitikko alkoi kutsua itseään veteraanikansanedustajaksi. Hyvin keksitty! Ei hän tosin ollut sotiemme veteraani, eikä enää kansanedustaja.

Moni persujen aktiivi käyttää itsestään titteliä varavaltuutettu. Se on täysin sallittua. Valtuustoissa varavaltuutetuilla on oikea päätöksentekijän rooli. Toisin kuin eduskunnassa, poissaolevien paikat täytetään kokouksen alussa varavaltuutetuilla. Kunnallispolitiikan merkittävimmissä elimissä, valtuustoryhmissä, alkupään varavaltuutetuilla on usein myös sääntöjen mukainen päätöksenteko-oikeus. Suurissa ryhmissä varavaltuutetut istuvat usein salissa, pienissä ryhmissä harvoin jos koskaan.

Nimikkeiden kanssa on syytä olla tarkkana, hienostelu ja hämääminen haisee usein läpi. Olen aloittanut politiikassa varavaltuutettuna. Vaikka olin aikanaan eduskuntavaalien jälkeen neljä vuotta valitsijalistan ensimäisellä varasijalla, en kuvitellutkaan esitteleväni itseäni varakansanedustajana. Se olisi ollut emämoka! Mutta pata kattilaa soimaa. Nykyiseen käyntikorttiini on präntätty ”senior consultant”. Mitä ihmettä sekin tarkoittaa?!

Kulttuuripääkaupungin avajaisviikot tarjosivat hyvän mahdollisuuden jututtaa viinilasi hyppysissä turkulaisia kunnallispäättäjiä. Ja tässä tulee iloinen tietovuoto suoraan sisäpiiristä. Ei ole vielä ollenkaan varmaa, että Aurasillan yläpuolinen maisema silvotaan uudella kevyen liikenteen sillalla!

Arkkitehtikilpailu on pidetty, joo ja periaatepäätös sillan rakentamisesta on tehty, joo. Mutta sekä kokoomuksen että demarien terävimmässä kärjessä elää vielä terve epäilys siitä, että uusi rakennelma saattaa sittenkin olla tuhoisa tämän koko Suomen tunnetuimman kaupunkinäkymän kannalta. Suosittelen arvoisille lukijoille ja ennen kaikkea päätöksentekijöille kävelyretkeä Aurasillalle ja hiljentymistä yläjuoksun puoleisen kaiteen ääreen. Minun järkeni ei suostu ymmärtämään, miten muutaman kymmenen metrin päähän tuleva ylikulku voitaisiin toteuttaa ilman, että  kansallismaisema pilaantuu. Olennaisinta siinä maisemassa on se joki. Sen kaarre kohti kirkkoa on turkulaisten elämänviiva.

“Sillan paikkoja on ennenkin muutettu”. “Vielä se moneen kertaan mietitään ennen kuin rakennetaan”. “Liikennesuunnittelijan pöydällä  sijoitus vasta on päätetty”. “Jos museo antaisi tehdä pyörällä ajettavan polun suurtorin pintaan, niin sitten voisi vaihtaa”. Tässä muutama kommentti suoraan kaupungin luottamusmies- ja virkamiesjohdon vapaamuotoisista juttuhetkistä.

Nyt vain pitäisi saada asia otettua esille ilman, että kenenkään tarvitsee menettää kasvojaan. Puhukaamme asiasta maltillisesti, rakentavasti ja kannustaen. Vaikka niissä vaalitilaisuuksissa, joihin turkulaispäättäjiä kokoontuu.  Jos uusi silta tarvitaan, se tietysti kuuluu yhdistämään Suurtoria ja Vähätoria vanhan  kirjaston edustalle.

P.S.

Jos museo ei salli pyöräväylän tasoittamista Suurtorille niin miten ihmeessä se voi sallia katedraalimaiseman ruhjomisen?