Fukusiman ydinvoimalassa mitattiin kymmenen miljoonaa kertaa yli ohjearvojen kohoavaa säteilyä ja Suomessakin pelästyttiin niin paljon, että Ylen ohjelmakaavioon raivattiin ylimääräiset tv-uutiset. Illemmalla rauhoiteltiin; kysymyksessä oli vain mittausvirhe.

Sattumalta saman päivän Turun Sanomien ykkösuutinen oli, että perussuomalaisten kannatus Varsinais-Suomessa on kohonnut kokoomuksen tasolle, huimasti ohi demarien, täälläpäin pikkuruisesta kepusta nyt puhumattakaan.

Kävi mielessä, että mahtoiko sattua toinen mittavirhe samalle päivälle. Neljänä vuosikymmenenä politiikkaa seuranneelle ei millään meinaa mahtua päähän, että näin valtavat luvut voisivat realisoitua vaaleissa. Jotenkin sen nyt uskoisi, että sinänsä reipas ja atleettinen mutta poliittisesti anorektinen Kike Elomaa voisi lennähtää eduskuntaan Veltto Virtasen tapaiseksi väriläiskäksi, mutta että jopa neljä edustajaa varsinaissuomalais-perussuomalaisesta pystymetsästä!

Voisiko olla ensi kerran käymässä niin, että gallupeihin vastataan samalla vakavuudella kuin facebook -kyselyihin eli kunhan jotain läppää heitetään. Ja että vaalipäivä on sitten ihan muuta.

Ken äänestää, se näkee.

Eilen se alkoi, television vaalitenttien sarja. En pystynyt keskustelusta valitsemaan selvää voittajaa. Puoluejohtajamme ovat tasaisen hyviä, kouliintuneita esiintyjiä ja asiakysymysten osaajia.

Keskustelun teemat eivät yllättäneet, eivät ainakaan vielä. Mikä tulee olemaan näiden vaalikeskusteluiden pommi vai tuleeko sitä laisinkaan? Liikanen lupasi aikanaan kolminkertaistaa lapsilisät ja Jäätteenmäen ja Lipposen Irak-väittely oli suomalaisen televisiotentin historiaa. Mitään pahempaa ei ole väittelyissä tapahtunut. 1987 eduskuntavaalien keskustelussa liberaalien Kyösti Lallukka kärsi kaameasta ripulista, mutta kesti urheasti lähetyksen loppuun asti.

Haastajan ja haastettavan asemakaan ei ole tällä kertaa ihan selvä. Urpilainen joutuu puolustautumaan melkein yhtä paljon kuin hyökkäämään. Sama on Soinin tilanne ja kumpikin joutuu pälyilemään Arhinmäkeä, joka voi vapaasti laukoa kovaa laidalta. Joutuessaan vastaamaan opposition väitteisiin, saavat Katainen ja Kiviniemi ylivoimaisen edun lähetysten puheajassa. Ainakin eilinen ohjelma tuntui olevan yhtä Kataista. Ei se minua haitannut, mutta monia muita varmasti.

Miksi nämä vaaliväittelyt pitää viedä tehdashalleihin ja raahata vielä puolueaktiiveja killittämään yleisöksi taustalle? Viimeksi puoluejohtajia tentattiin Vuosaaren satamassa puulaatikoiden päällä.

Nyt oltiin sentään sisätiloissa, mutta mihin sitä yleisöä tarvittiin? Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonenkin nyökytteli Kataisen puheiden aikana taustalla niin, että miehellä on pakko olla tänään paha noidannuoli. Mitä vitsiä on tehdä pari kolme kättennostoäänestystä ja sanoa ohjelman alussa ja lopussa, että nyt pitää taputtaa. Napakymppikö on kyseessä?

Haluan, että vaalikeskustelut viedään takaisin televisiostudioon. Valospottien paahteessa syntyy lähetyksen tiivis ja sähköinen tunnelma. Keinotekoisia kulisseja ei tarvita, voidaan keskittyä asiakysymyksiin ja väittelyyn, juontajienkaan ei tarvitse laskeutua ohjelman alussa portaita kuin juhlagaalassa oltaisiin. Näissä tehdassali-lähetyksissä huono akustiikka ja levottomuus pilaavat kokonaisuuden. Käyttäkää studioita, kun ne kerran on lupamaksuilla rakennettu!

Tasan kymmenen vuotta sitten makasin Teneriffalla hyvässä hotellissa helvetillisessä kuumeessa. Silloin liikkeellä ollut infulenssaepidemia oli saanut minusta uhrin juuri viikon etelänloman alkaessa. Kyllä se tästä ohi menee -ajatukset osoittautuivat itsepetokseksi. Hätistelin matkatovereita nauttimaan auringosta ja kieriskelin lakanoissa välillä buranakuurin ansiosta likomärkänä, välillä nousevan kuumeen hakkavassa horkassa täristen. Eurosport paasasi sängyn päässä kuvaa Lahden MM-hiihdoista. Voitonjuhlat ja niitä seuranneet painajaismaiset lehdistötilaisuudet sekoittuivat kuumesairaan painajaisiin. Aina en tiennyt, oliko Paavo M. Petäjän punainen naama todella näkynyt telkkarissa vai oliko kyseessä houre.

Vaikka flunssa parani, jäi jäljelle immuniteetti hiihtourheilupenkkiurheiluhulluudelle (hienoa tämä suomen kieli!) Olen sukupolvea, jonka kansallisylpeys on peräisin vuoden 1964 olympiakisojen ajoilta. Opettaja Sylvi Reinikainen antoi yliskulman kansakolulaisten katsoa omasta kotitelkkaristaan, miten Eero Mäntyranta oli Seefeldin kuningas ja miten Veikko Kankkonen pyyhkäisi piponsa otsalle onnistuneen leiskauksen jälkeen. Lahti 2001 oli kuin henkilökohtainen loukkaus eikä latukisojen seuraaminen tällä vuosituhannella ole juuri mieltä kiihdyttänyt. Erityisen katkera olen ollut jostain syystä mieshiihtäjille, vaikka tiedän naishiihdon olleen ihan samassa dopingsuossa kuin koiraspuolenkin. Ihan niin kuin äijät olisivat olleet jotenkin enemmän kieroja. Sovinistisesti sitä ajattelee, että naisdouppaajat varmaan olivat vaan jotenkin harhaanjohdettuja.

Matti Heikkisen työntäessä itsensä perinteisin menoin hiihtokuninkaaksi tuntui kuitenkin jo pientä innostuksen heräilyä. Tosin takaraivossa on olo, joka joskus petetyllä on: voiko tämäkään kestää. Traumasta toipuminen voi viedä kauan, mutta ehkä sen ei tarvitse jatkua elinikää.  Avaan töllön ja alan odottaa parisprinttiä.