Vuonna 1985 syyskuun lopulla sain kokemuksen hirmumyrskystä Yhdysvaltain Itärannikolla. Myrskyn nimi oli Gloria. Tämä muisto  on palannut mieleeni kun TV-uutiset näyttää tämänsyksyisen ensimmäisen hirmumyrskyn etenemistä Yhdysvaltain Itärannikolla.

Glorian eteneminen noudatti Irenen kaavaa. Se iski maihin suurin piirtein sinne, missä Irenekin iskee. Se pyöri sitten pitkin Itärannikkoa ylöspäin New Yorkin ohitse päiväkausien ajan ja siirtyi sisämaahan juuri siinä, missä asuimme, Milford Conneticut, kuollakseen sitten Uuden Englannin metsiin.

Oli se mieleen jäävä kokemus. Jo pari päivää ennen H-hetkeä meri nousi. Talomme oli Long Island Soundin rannalla ja meno oli melkoista. Talosta rantaan oli noin 100 metriä. Onneksi talo oli mäen rinteessä eikä vesi aivan noussut pihalle ja kellariin mutta myräkkä merellä oli melkoinen.

Erityisen mieleen jäänyt kokemus olivat ne minuutit, jolloin myrskyn keskus kulki talon yli. Tuuli pysähtyi, aurinko paistoi ja linnut visersivät. Mutta kohta mylläkkä alkoi taas. Myrskyn silmä on siis auvoinen hetki.

Vähemmän auvoisia olivat sen sijaan lähipäivät kun kaupat olivat kiinni, sähköt ja kaasu poikki. Tiet olivat poikki kaatuneitten puiden sulkemina ja monien naapureiden katot ties missä.

Mieleen jäänyt kokemus, jota ei kumminkaan haluaisi kokea välttämättä uudestaan.

“Saiskohan siitä uutisen, jos minäkin kieltäytyisin presidenttiehdokkuudesta?”, hauskuttaa puoluesihteeri Timo Laaninen tänään facebookissa. Ihailtavaa huumorintajua keskellä ahdinkoa! Kunniamaininnan saa myös Hannu Takkula, joka kieltäytymisilmoituksen lisäksi muisti mainita olleensa hämmästynyt siitä suuresta määrästä pyyntöjä, joiden kohteeksi hän on joutunut. Klassinen ja oikeaoppinen poliitikon vastaus!

Ihmettelen, mitä Keskusta viivyttelee. Jos Jäätteenmäkeä ei kisa huvita, niin yksi henkilö nousee yli muiden – jo pituudeltaankin: EU:n tilintarkastustuomioistuimen jäsen Olavi Ala-Nissilä. Viidentoista vuoden kokemus eduskunnasta ja nyt perinpohjainen tietämys Euroopan unionista. Sitä paitsi Luxembourgista oli jo viimeksikin ehdokas, joka pääsi vielä toiselle kierrokselle. Ja myös varsinaissuomalainen!

Ala-Nissilä on hiljattain julkaissut kirjan Ulos finanssikriisistä, jonka lukemista muuten suosittelen kaikille. EU:n, euron ja Eurooppa-aatteen ollessa pahimmassa kriisissään, toisi Ala-Nissilän ehdokkuus kampanjaan yhden asiantuntevan keskustelijan lisää. Tiedän toki, että EU-asiat ja talouspolitiikka eivät kuulu enää presidentin toimivaltaan. Ulkopolitiikastakaan ei presidentille ole enää kovin merkittävää siivua jäänyt. Halonen on kerran vuodessa istunut Venäjän johtajan kanssa seuraamassa kansantanssiesityksiä. Se on kuulemma Venäjä-politiikan hoitamista. En muuten ymmärrä, miksi ulkopolitiikassa on suhteet muihin maihin ja erikseen suhde Venäjään.

Tasavallan presidentin tärkein tehtävä on edustaa. Sen ohella presidentti voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Niinistön käytttämä unilukkari-määritelmä on ihan kelpo. Tässäkin suhteessa Ala-Nissilä olisi hyvä keskustan presidenttiehdokas. Vaalikampanjassa joka tapauksessa puhutaan pääosin EU:n, euron ja Suomen suhteista. Näihin asioihin presidentillä on oltava näkemyksensä.

Ainakin ennen presidenttiehdokkaita Koivistoa myöten moitittiin ulkopoliittisen kokemuksen puutteesta. Tämän Ala-Nissiläkin saisi vastaansa. Ulkopolitiikkaa vieläkin jaksetaan mystifioida. Tosiasiassa ulkopolitiikka on helppoa ja yksinkertaista. Jokainen kovan luokan sisäpoliitikko pärjää ulkopolitiikassa, nimekäs ulkopoliitikko ei aina pärjää sisäpolitiikassa.

Nyt tämä kepulaisen kehuminen saa riittää. Ala-Nissilän Olavin tuntien kuulen äänen Luxembourgista: “Älä suotta lopeta, kun kerrankin järkeä kirjoitat!”  Itse äänestän presidentinvaaleissa Niinistöä, mutta toivon muiltakin puolueilta hyviä presidenttiehdokkaita. Kiitos Paavo Lipponen, kun lähdit kisaan!

Paavo Lipposen marssi tai oikeastaan tallustelu presidenttiehdokkuuteen otettiin vastaan myönteisellä hyminällä Wanhojen Toverien valtakunnallisilla retkeilypäivillä Turussa. Sain olla juontamassa juhlaa ja Förin äijäkin vieraili. Äijä pääsi irvistelemään, että 60 vuotta täyttäneiden demareiden  eläkeläisjärjestö Wanhat Toverit on eräänlainen välivaihe ja odotussali ennen presidenttiehdokkaaksi siirtymistä.

Uskollisille demareille Lipposen ehdokkuus kelpaa. Mietittävää tuli heille, jotka haluaisivat äänestää ehdokkaista ajatuksiltaan oikeistolaisempaa. Sauli Niinistö tietysti on perinteinen porvari, mutta valinta vaikeutuu, kun mennään talouden ja eurooppapolitiikan alueelle. Niinistö on hakenut omaa profiilia kitisemällä Euroopan johtajien yhteistyöhankkeille ja huomautellut kansallisen itsekkyyden oikeudesta. Natokaan ei Niinistölle kelpaa, ellei muutu “eurooppalaisemmaksi”. Euroryhmän kiinteys ei sekään pankinjohtaja Niinistölle tunnu olevan kovin pyhä arvo. Paavo Lipponen taas on parhaimmillaan ollut kovan ytimen euromies. Natostakin irtosi aikanaan Niinistöä selvästi suopeampi kanta: “Kysyn vain, että mikä vika on Natossa? Olisihan se hyvä kuulla.”(HS 11.11.2003). Harmi vaan, että Lipposen mielipiteet eivät ole olleet ihan suhdanteista riippumattomia.

Näiltä osin Niinistö on “vasemmistolaisempi” kuin Lipponen. mikä “työväen presidentille” kai passaakin. Iloinen asia on, että ehkä saamme nähdä oikein äreitten äijien käninää kun väittelyihin päästään.

“Minä en nyt juo kahvia. Tule siis katsomaan, mitä minä juon. Petri Lahesmaan seurassa Amarillossa”.

Näin pääministeri Harri Holkeri lausui radiomainoksessa, jonka seurauksena vaalitilaisuudessani oli väkeä kuin pipoa. Se oli ensimmäinen yritykseni eduskuntaan, vuonna 1991. Holkeri avitti pyyteettömästi minua ja muita nuoria ehdokkaita eri vaalipiireissä. Pääministeriä tarvittiin samaisen tilaisuuden alussa, nimittäin auttamaan minua ravintolan ovella. En ollut älynnyt sitä, että osuusliikkeen silloiseen huippumestaan oli 24-vuoden ikäraja. Minulta puuttui kolme vuotta..

Reilu ja rehti, sitä on toistettu. Ei aiheetta. Holkerille yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut nuori oli itse asiassa mieluisampaa juttuseuraa, kuin Etelärannan patruuna. Toijalalaisen poliisin poika ei unohtanut vaatimattomia lähtökohtiaan. Amarillossa Holkerille maistui kaksi isoa nelosta.

Harri Holkeria naureskeltiin seipäännielleeksi. Ei kuulemma osannut mediasuhteita. Tasavallan presidentti Tarja Halonen käänsi asian päinvastoin: Harri Holkeri oli myös henkilö, joka tarvittaessa kyllä pystyi myös sanomaan lehdistölle, että minä juon nyt kahvia”. Hyvä Tarja!

Oliko Holkeri läpeensä sinipunamies, kun läksi Koiviston piirtämän hallituksen pääministeriksi?

Ei ollut.

Holkerilla oli aivan oma näkemyksensä isänmaansa palvelemisesta. Tasavallan presidentille tuli olla lojaali, sillä hänet oli kansa valinnut. Jos kansa olisi valinnut Johannes Virolaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, olisi Holkeri pyydettäessä suostunut porvarihallituksen muodostajaksi. Ystävyyssuhde Koivistoon oli ilmeisen tiivis, mutta Holkeri oli ennen kaikkea neljän presidentin – Kekkosen, Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen – luotettu tukija. Tätä oli puoluepukareiden ja erityisesti politiikan toimittajien mahdotonta käsittää.

Sitä Holkeri usein olikin, vaikea käsittää. Vaikea asettaa tavallisen poliitikon muottiin. Sinivalkoinen, julkisuudessa yksitotinen, Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri ja sen lisäksi mies, jonka mielestä maailman rauha saavutetaan vasta silloin, kun kaikkialla maailmassa tytöt oppivat lukemaan.

Ennen vanhaan maailmassa järjestystä koittivat pitää Yhdysvallt, Venäjä,  Iso Britannia ja Ranska. Ne olivat suurvaltoja ja sallivat itselleen oikeuden omistaa ydinaseita. Ne myöskin yhdessä, erikseen ja YKta hyväksi käyttäen koittivat painostaa kriisien osapuolia sopimaan. Siihen aikaan vielä suurvaltoja kunnioitettiin ja niiden johtajuus hyväksyttiin laajasti.

Mutta nyt on toisin. Vaikka nämä vallat, Neuvostoliitto Venäjäksi muuttuneena, ja yhä useammin myös Kiina, pyrkivät täyttämään suurvalloille kuuluvan oikeuden ja velvollisuuden järjestyksen ylläpitoon, niitä ei enää kuunnella eikä niiden sotilaallinen voimakaan toimi, kuten Yhdysvaltain huono menestys kahdessa parhaillaan käymässään  sodassa osoittaa.

Samaten käsite “kansainvälinen yhteisö” on menettänyt merkityksensä kuten Libyan sota osoittaa. Ei myöskään Syyrian rauhoittamisessa vetoaminen kansainväliseen yhteisöön,  tuo painoa. Niinpä esille ovat nousseet uudet vallat. Turkin vedolla Intia, Brasilia ja Etelälä-Afrikka yrittävät puhua järkeä Assadin hallitukselle.

Tämä kuvaa uutta aikaa ja maailman muutosta. Uudet voimakeskukset nousevat esille. Niiden  johtahien kannattaisi lukea oppi-isäni englantilaisen Martin Wightin kirja Power Politics. Siinä Wight sanoo: suurvallat  ovat suurvaltoja vain niin pitkään kuin vähäisimmät vallat  tunnustavat niille sellaisen aseman. Loppupeleissä suurvaltana olenmminen on meidän käsissämme.

Eikö ole lohdullista! Kannattaisi muistaa myös Suomessa.

Elokuun 19. päivä lähestyy. Se on 20.vuosipäivä vallankaappauyritykselle Neuvostoliitossa. Eihän siitä kaappauksesta mitään tullut, mutta se joudutti Neuvostoliiton romahdusta. Ja monien mielestä se oli sellaisenaan hyvä asia. Epäonnistuminen avasi padot Suomen EU-jäsenyydelle, mikä sekin on monien mielestä hyvä asia.

Varmasti on myös ihmisiä, jotka eivät mielellään vuosipäivänä muistele lausuntojaan kaappauksen aikana. Hyvien aikojen uskottiin palaavan ja kaupan taas juoksevan kohta entiseen malliin. Oli suorastaan kilpailua siitä, kuka parhaiten tuntee uuden neuvostojohtajan G. Janajevin.

Presidenttivaalin lähestyessä Venäjällä kuplii jo Sitä paitsi vuoden 1991 jälkeinen uudstustyö on monelta osin jäänyt kesken. Kansainvälisissä kommenteissa pohditaan purkautuvatko jännitteet jotenkin kaappauksen vuosipäivänä. Masinoiko esimerkiksi pääministeri jonkinlaista hälinää tuottaakseen sitten järjestystä sen sammuttamisessa tai tekeekö presidentti näin?