Olipa hieno urheiluiltapäivä. Sain seurata oikein VIP -paikalta Veikkausliigan päätösmatsin, jossa Inter varmisti hopeamitalit Turkuun. Aurinko lämmitti katsomossa kuin elokuussa ja Inter esitti taidokasta ja aktiivista peliä; jyväskyläläiset panivat ansiokkaasti hanttiin. Melkkest turkulainen Baba Wusu oli vieraiden paras pelaaja.
Keskiviikkona oli väkeä koolla tuplaten. TPS:n mitalitoivo tämän vuoden liigassa pamahti pari minuuttia ennen pelin loppua yläristikkoon. Se sisään niin Turussa olisi hyvin mahdollisesti kanniskeltu sekä hopeita että pronsseja. Turku on monessa mielessä Suomen jalkapallopääkaupunki.

Aina joskus kuulee väitettävän, että samalle paikkakunnalle ei mahdu kahta jalkapalloseuraa, kahta radioasemaa, kahta teatteria. Kokemus kertoo toista. Paikallinen kipailu tuo eloa alalle kuin alalle. Usein se nuorempi on vikkelämpi, tämän huomaa vaikkapa Linnateatterin menestystä ja meininkiä huomioimalla.

Jalkapallomaailmassa Interin ja Tepsin taisto on synnyttänyt myös kaksi kovaäänistä fanilaumaa. Nuoruus on tietysti jonkinlainen puolustus typeryydelle, mutta silti haluan pappamaisesti muistuttaa, että  jalkapalloon sopii paremmin tietty herrasmiesmäisyys kuin rivo mölinä . Mutta mitäpä voi vaatia kannattajilta, kun ylistetty maajoukkuepelaaja  huutaa jäähyväisottelussaan  suoraan yleisölle: V###u s####na p####le!!

P.S. Oheinen pallo ei ole pallo ensinkään vaan myöhäinen hapero tai pilkuton nuori kärpässieni. Se löytyi toisen hienon urheilulajin parista. Kullavuoren kauniisiin maisemiin ja Karevansuolle pääsee hyvin merkittyjä polkureittejä pitkin kätevästi Ruskolta tai Raisiosta

Arvovaltainen Financial Times raportoi , että kuningatar Elisabeth lähestyy kovaa vauhtia polttoaineköyhyyttä eli ihmisryhmää, jonka vuosituloista 10 prosenttia tai enemmän kuluu kortteerinsa siedettävän asuinlämpimänä pitämiseen. Maassa on samassa tilanteessa ainakin 4 miljoonaa kotitaloutta.

Syyynä on tietenkin energian hinnan jatkuva kohoaminen ja se ikävä tosiasia, että hallitus on jäädyttänyt kuningattaren tulot. Energialasku on nyt 8,2 prosenttia kuningattaren tuloista.Seuraava energian hinnan nousukierre vie kuningattaren jo 10 prosentin yli.

Tilanne on ymmärrettävä, sillä kuningattaren kiinteistöt tuskin täyttävät energian säästön mittareita. Satojen vuosien ikäiset palatsit ovat vetoisia ja eristämättömiä energiasyöppöjä. Olen elämässäni asunut yhden talven Oxfordin nummilla, ihan vaan tavallisessa omakotitalossa tosin. En ole milloinkaan palellut niin rankasti. Talossa oli takka ainoa lämmityslaite ja siitäkin näkyi taivas kun kurkisti pesästä piippuun. Kuumavesipullot pedissä olivat todellisuutta ja yöt nukuttiin verskapuvussa.

Talvinen ilma nummilla oli kostean tuulinen, sanoisinko raaka eikä eristeistä ollut tietoakaan. Voi vain kuvitella kuinka paljon se olisi polttoainetta syönyt. Vanhoina hyvinä aikoina kuningattaren kiinteistöjä olisi pidetty lämpiminä Walesista louhitulla hiilellä, mutta ei enää. Kaasu ja sähkö korvaavat hiilen. Ympäristösyistäkin.

Buckinhamin palatsin käytävillä on seiniin kuulemma kiinnitetty tauluja, joissa henkilökuntaa käsketään sammuttamaan tarpeettomat valot. Ja kuningatar kuuluu henkilökohtaisesti  kuljeskelevan käytävillä sammuttamassa tarpeettomia valoja. Näinhän meitäkin neuvotaan.

Täytyy toivoa, että Mäntyniemessä  on paikat kunnossa kun uusi isäntä majoittuu. Se tapahtuu tosin vasta maaliskuussa, kun kevätaurinko jo lämmittää.

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Pahoitin mieleni kun eilen illalla asetuin vasiten katsomaan Moskaa. En muista että YLE olisi mitään produktiotaan niin rankasti buffannut. Ohjaaja on vuolaasti kehunut käsikirjoittajaa ja päinvastoin. Krista Kososesta on näyttviä juttuja lähes joka lehdessä mukaanlukien viikonlopun Hesari.

Pahoitin mieleni aluksi siitä, että valokuvaajan sukunimeksi oli annettu Halikko. Eikö Tervo tosiaan keksinyt muuta iskevää nimeä? Valinta loukkaa vanhaa halikkolaista. Ensin tapetaan historiallinen kunta ja sitten nimi otetaan tämmöiseen käyttöön, annetaan skandaalilehden valokuvaajalle.

Mutta erityisesti pahoitin mieleni itse ohjelmasta. Se oli ennakkorummutukseen nähden todellakin pettymys.Se on  moskaa. En huomannut siinä yhtään uutta draaman elementtiä.Ehkä on niin, että jos jos 0saa kirjoittaa proosaa, osaa myös tuottaa hyvän draaman käsikirjoituksen.Tai jos on hyvä ja luova näyttelijä, on myös hyvä ohjaaja.

Tietysti olisi väärin tuomita produktio ensimmäisen osan perusteella. Pettymystä lisäävät valtavan ennakkorummutuksen luoma odotukset, joita lopputulos ei vastaa. Nyt vaan odotellaan ensi pyhää ja toista jaksoa.Laittaisivat tämän valokuvaajan vaikka naimisiin ja ottamaan miehensä nimen. Vaikka Länsi-Turunmaa!

En ole koskaan kunnolla osannut käyttää muita tietokoneita kuin Apple/Macintosh -pönttöjä. Ensimmäinen läheinen suhde syntyi Radio Sataan ostettuun kottaraispönttömalliin, jolla sai paitsi väännettyä tekstiä ja tehtyä kuulijalukuja kuvaavia pylväsdiagrammeja, myös pelattua tosi pahasti koukuttavaa Crystal Quest -peliä. Olin Microsoftille raivoissani, kun asiakirjat piti tallentaa jollain kummallisella äxyxc.doc-tietopuulla, jonka jälkeen kirjoittamaani tekstiä ei löytynyt. Kun Applella kirjoitti kirjeen äidille, sen nimeksi annettiin “Kirje äidille” ja se vedettiin hiirellä laatikkoon, jonka nimi oli “Kirjeet”. Sen ymmärsi humanististen tieteiden kandidaattikin. Työpöydälläni on nyt kai jo ties kuinka mones Apple -kotikone, tätä naputan iBookilla ja yöpöydällä odottelee illan surffailuja  iPad, joka lopulta on se vehje, jolla viitsii tallentaa,  katsella ja kavereillekin näyttää itse otettuja valokuvia. Sen myötä diaprojektori ja filmikamera menivät lopulta museoon.

Visa Nurmen kanssa vaihdettiin ajatuksia tällä palstalla vuosi ennen kuin iPhone tuli markkinoille. Olimme molemmat vakuuttuneita siitä, että tulossa on lopultakin käsipuhelin, joka on hyvän näköinen, hauska ja helppo käyttää ja ominaisuuksiltaan ylivoimainen. Olimme siis Apple-uskovaisia.

Usko osui oikeaan, iPhone on juuri sitä, mitä uumoilimme. No, yksi pieni puute kapulassa on. Sen kanssa ei oikein voi soittaa. No, tietysti voi ja soitan, mutta puhelimena vehje on  raivostuttavan epävakaa. Katkeilee, pätkii, temppuilee. Voihan olla, että haukun väärää puuta: ehkä se on Sonera, joka ei saa kenttäänsä kantamaan (vaikka masto näkyy ikkunasta). Niin uskoo Apple-uskovainen.

Yrityksiin sitoutuminen on mielestäni tyhmää varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole oma yritys. Siitä huolimatta suhteesta Apleen on tullut henkilökohtainen. Ja siksi uutinen Steve Jobsin kuolemasta teki murheelliseksi melkein kuin kyseessä olisi ollut oikeasti tuttu ihminen.  Samanlaisia tuntoja näköjään sinkoilee verkkokeskusteluissa muuallakin.

Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.