Kimmo Sasi onnistui pääsemään lehdistön ykköshaukuttavaksi ilkeiltyään, ettei ymmärrä, miksi “Moskan” tilausmaksun pitäisi olla vapaa arvonlisäverosta. Samaan syssyyn tuli moitahdettua suomalaisten “paikallislehtien” toimituksellista tasoa. Jos haluaa oikeaa tietoa, täytyy kuulemma katsoa Financial Timesia (joka ei ole demarilehti vaikka onkin painettu vaaleanpunaiselle paperille).

Sasi voi olla kovinkin älykäs mies, mutta viisas ei ole se, joka sorkkaisee lehtitalojen toimituskerroksissa versovien mimosien hipiää. Olisi heti pitänyt ymmärtää, että parkumiselle ei tule loppua. Varsinkaan tämän aiheen ympärillä; nahkakalusteisissa huoneissa viihtyvä talousjohto kun on kerrankin samaa mieltä toimitusten kanssa: verottaa saa kaikkia muita mutta ei meitä.

Sasi saattoi osua kiusallisen oikeaan kohtaan Moska (tarkoitti tietysti Seiskaa) -kysymyksellään. Verovapaus on koskenut ihan kaikkia tilattavia lehtiä Kanavasta Kalleen, Hesarista Hevosurheiluun. Jotta lehdet voitaisiin verotuksellisesti asettaa sisällön perusteella eriarvoisiksi, olisi jonkun osattava sanoa, mikä on merkittävää tiedonvälitystä, mikä ei. Monen mielestä Kalle hakkaa Kanavan kuusi nolla ja Hesari on Hevosurheiluun verrattuna vähemmän turvallinen.

Paikallislehdistä puhuessan Sasi taisi syyllistyä käsitesekoiluun; hän tarkoitti todennäköisesti moittia maakuntalehtien taloussivujen ohkaisuutta. Olen haastatellut muutamaa finanssialan ammattilaista  ja vähän sasimaisesti on suomalaista talousjournalismia usein  kommentoitu. (Euroetanan blogia on muuten kehuttu).

Paikallislehdistöstä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä tilattavia pienempien alueiden lehtiä, hyvinä ja palkittuina esimerkkeinä Rannikkoseutu, Kunnallislehti, Turun Tienoo ja muut alueaviisit. Oma kokemukseni on se, että lukijoiden kannalta tärkein, läheisin  ja kiinnostavin tieto saattaa löytyä juuri näiden ulkoisesti hieman vaatimattomampien juklkaisujen sivuilta.

Radiouutisissa sanotaan, että PM Katainen ei hyväksy Saksan ja Ranskan tulossa olevaa esitystä Euroalueen tiivistämiseksi, mutta HS:n nettisivun mukaan VM Urpilainen kannattaa sitä.  Jos näin on asia, kyseessä on melkoinen asia. Nämä kaksi ministeriä ovat avainasemassa eurokriisin selvittämisessä. Kannattaa pityää kiinni siitä Suomen Eurooppapolitiikan vanhasta periaatteesta, että pienen maan kannattaa aina puhua yhdellä äänellä EUn piirissä. Lisäksi näiden kahden henkilön yksituumaidsuus on koko Kataisen hallituksen pystyssä pysymisen edellytys.

Ehkä ei kumminkaan vielä kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Eikän sitä esitystä vielä ole lopullisessa muodossaan jaettukaan muille jäsenmaille. Sen sijaan kannattaa huomata, että istuminen Scheublen pöydässä saa Urpilaisen helposti sopeutumaan saksalaisiin ajatuksiin. Muutenkin kannattaisi varoa kovin tiukkoja kannanottoja, mitä Suomi ei ainakaan hyväksy, koska niistä joutuu helposti vetäytymään, kun asioita unionin piirissä päätetään.

Hallituksen onneksi meillä on oppositio, jonka intrssi on lähinnä muistella mitä opposition nokkamiehet ja-naiset ovat aina sanoneet.Vai kuka on kuullutr Timo Soinin analyysiä euro-alueen toimintakyvyn parantamiseksi. Muuta kuin että Kreikka ulos.  Tämä argumentaatiomallihan saa huipentumisensa Paavo Väyrysen puheissa, joissa ei juurikaan päästä Urho Kekkosesta eteenpäin. Paavo Väyrysen maailma pysähtyi Kekkosen poismenoon, mutta muu maailma on jatkanut pyörimistään. Eikä sitä voi pysäyttää

Juuri  tuli uutinen, että Saksan valtiovarainministeri Scheuble tapaa Berliinissä meidän ja Hollannin valtiovarainministerit. Olen valmis lyömään vetoa, että Suomessa nostetaan keskustelua teemasta kuinka avainroolissa Suomi on. Epäilemättä esille nousee myös ministeri Stubbin ajatus AAA-kerhosta.

Olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä, että tällä viikolla  Saksan ja Ranskan päämiehet ovat palaveroineet, ties monennenko kerran tänä syksynä . Kannattaa  muistaa, että Saksa-Ranska suhde on yhä avain EU:n haasteiden kohtaamiseen. Niin se vaan on. Kirjoitin joku vuosi sitten kirjan Onko koolla väliä, joka käsitteli pienten maiden asemaa unionissa. Vastaus kirjan otsikkoon on KYLLÄ.

Olen varma, että jos Ranskan luokituksesta putoaisi muutama A, se ei sysäisi Ranskaa sivuraiteelle.  Hollanti ja Suomi eivät Saksan partnereina korvaa Ranskaa vaikka niillä olisi kuinka monta A:ta. Euroopan lehdistöön on levinnyt käsite Merkozy, joka kuvaa kahden valtiollisen johtajan intiimiä  suhdetta. He tarvitsevat toisiaan ja ovat riippuvaisia toinen toisistaan, asetelma, joka pitää pystyssä niin montaa väsäähtänyttä avioliittoa. Me muut  vähäisemmät vallat puolestaan olemme riippuvaisia siitä, että he kykenevät yhteistyöhön. Frankfurter Rundschau (http://www.fr-online.de)  arvioi, että kun aikaisemmin heidän tapanaan oli alleviivata erimielisyyksiään, he nyt joko painavat ne taustalle tai jopa selvittävät ne puhumalla.

Sarkozy jopa korosti Euroopan keskuspankin itsenäisyyttä, joka on Kohlista lähtien ollut Saksan peruslähtökohta. Vastaavasti M erkel korosti Euroopan fiskaalisen unionin tarpeellisuutta. Se on taas ollut  Ranskan tavoite  taloushallituksen nimellä. Tässä on nyt lähiaikojen  EU-agenda ja siihen toivoisi Suomen poliittisilta johtajiltakin jonkinlaista näkemystä ellei suorastaan poliittista linjausta. Nyt näyttää melko varmalta, että Lissabonin sopimus tullaan avaamaan. Seurauksena on  pitkä neuvotteluiden prosessi. Niinpä Tanska on jo etukäteen ilmoittanut, ettei asiaa saada päätökseen sen puheenjohtajuuskaudella ensi vuoden  alkupuoliskolla.

Olen täältä Belgiasta käsin seurannut laiskanpuoleisesti Suomessa käytävää presidentinvaalikampanjaa. Nyt vasta havahduin tajuamaan, kuinka lähellä vaalipäivä oikeasti on. Vaalikampanjat ja niihin liittyvät keskustelut näyttävät ainakin täältä katsottuna tavattoman laimealta. Onko niin?

Edelliset vaalikampanjat ovat vielä hyvässä muistissani. Itsekin vaalityössä mukana olleena muistan, kuinka kuumeisia viimeiset viikot ovat presidentinvaaleissa olleet. Näin sitä huolimatta, että tehtävä on merkitykseltään vain häivähdys Kekkosen ajoista, onneksi.

Miksi tällä kertaa vaikuttaa niin vaimealta? Nyt sen ymmärrän. Siksi, että ehdokkaista vain yksi tuntuu ihan oikeasti pyrkivän virkaan. Muut ehdokkaat ovat pitkän harkinnan jälkeen ilmaisseet olevansa käytettävissä – miksipäs ei – tai ovat mukana raskain mielin, vastentahtoisesti ja velvollisuuden tunnosta. Tai sitten ollaan ehdokkaana ihan vaan, että päästään mukaan mielenkiintoisiin yleisluonteisiin keskusteluihin.

Katsokaa nyt. Ovatko Arhinmäki, Biaudet, Essayah, Haavisto, Lipponen ja Soini täysillä mukana? Pyrkimässä pirusti, niin kuin Johannes Virolainen asian aikanaan ilmaisi. Valuuko kuola ratsujen suista, laukataanko asenteella kaikki tai ei mitään?

Ei. Arhinmäki, Biaudet, Essayah ja Haavisto ovat ehdokkaina auttaakseen puolueitaan ja tuodakseen jotain lisäarvoa keskusteluun. Lipponen inhoaa presidentin virkaa ja haluaa ainoastaan auttaa puoluettaan. Lipponen halusi myös estää b-luokan nimen nousun puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Soini on yhtä lailla mukana pakosta, oman asemansa ja natisevan puolueensa vankina.

Niinistön etumatka on niin suuri, että se jo omalta osaltaan estää ehdokasta esiintymästä kovin pyrkyrimäisesti. Pitää antaa kuva vakaasta ja vakavasta johtohahmosta, joka vain täyttää velvollisuutensa. Näyttääkin siltä, että ainoa joka tehtävään pyrkii, on Paavo Väyrynen.

Vaaleissa on siis kahdeksan ehdokasta, joista vain yksi pyrkii tehtävään täysillä. Ei ihme, että on hiukan laimeaa.

Televisiouutiset näyttävät taas kuvaa Kairon kaduilta suurista mielenosoituksista. Ei nyt näytä, että kevät olisi puhkeamassa kukkaan. Naapurimaan Libyan tilanne on sekin kaoottinen. Syyriasta puhumattakaan.

Nuorena miehenä 1970-luvulla harrastin kehitysmaiden sotilasvallan tutkimista . Kirjoitinkin aika monta akateemista artikkelia aiheesta ja nimenomaan sotilasvallasta Afrikassa. Silt’ä pohjalta osasin Paavo Väyrysmäisesti sanoen odottaa, että näin tulee käymään, kun sotilaille annetaan poliittista valtaa. He eivät siitä vapaehtoisesti juurikaan luovu.

Kun siirtomaavalta purkautui, Afrikassa tapahtui se monessa maassa taistelujen ja suoranaisten sotien kautta. Tämä jätti sotilaat tärkeään asemaan.  Pääasiallliset siirtomaavallat Ranska ja Iso Britannia olivat yrittäneet rakentaa siirtomaihinsa omien poliittisten traditioidensa mukaisia järjestelmiä. Ranskan siirtomaihin koitettiin juurruttaa presidenttikeskeistä systeemiä ja britit loivat omien traditioidensa mukaisia parlamenttikeskeisiä ns. Westminster tyyppejä. M utta yhteiskunnat eivä olleet valmiita niihin. Presidentiaaliseiset järjestelmät antoivat valtaa johtajille, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa . Parlamentaaristen  järjestelmien toiminta puolestaan edellyttää puoluelaitoksen olemassaoloa ja toimivuutta. Mutta puolueita ei joko ollut tai ne eivät olleeet vakiintuneita. Kumpikin järjestelmä rakennettiin tyhjän päälle eivätkä kestäneet  kovia alikehityksen paineita tai Siirtomaavaltojen kartalle piirtämiä rajoja ja heimoristiriitoja. Sotilaat ottivat vallan järjestyksenpidon nimissä. Vuoden 1970 paikkeilla noin puolet Afrikan valtioista oli kokenut sotilaiden vallankaappauksia.

Egypti oli itsenäistyessään vuonna 1923 Ison Britannian hallinnossa. Niinpä sinne luotiin parlamentaarinen järjestelmä, jossa Kuningas oli vältionpäämiehenä. Sotilaat ottivat vallan 1954 ja vähitellen luopuivat suorasta vallanpidosta, mutta pysyivät vahvoissa asemissa. Arabikevään seurauksena heidät kutsuttiin apuun vaikeuksiin joutuneen valtarakenteen turvaksi. Vanha järjestelmä yrittää säilyttää valtaansa sotilaiden tuella.  Mutta elämä opettaa, että kun sotilaille antaa vallan, ne eivät siitä helpolla luovu. Heillä on käytössään järjestyksen pidon välineet  ja motiivinaa muutosten vastustaminen. Egyptissä voi ennakoida sotilaiden tiukkaa  otetta vallasta. Keinoja ei kaihdeta. Ja vaikka vaalit pidettäisiinkin, sotilaat ottavat oikeudekseen päättää, miellyttääkö lopputulos heitä. Järjestyksen ja vakauden nimissä.

Ministeri Stubb on puhunut outoja. Hän esittää, että ns. kolmen An valtioilla tulisi olla oikeus  lisätä vaikutusvaltaansa EUssa ja sen päätöksenteossa.

Kansainvälisten luottoluokituslaitosten toimintaa hallitsee kaksi firmaa,  amerikkalaiset Standars&Poors ja Moody’s.  Ne antavat AAA -luokituksen niin valtioille kuin yrityksillekin käyttäen  täysin omia kriteereitään, jotka lähtevät puhtaasti markkinoiden näkökulmasta . Ne eivät piittaa laajoista eikä suppeista yhteiskuntapoliittisista tavoitteista, joita EUlla ja sen jäsenvaltioilla on.. Ne päättävät ketä AAA-ryhmään kuuluu ja ketkä siis saisivat ohjata EU:n talouspolitiikka Stubbin mallissa.  Stubbin mielestä tulee hyväksyä, että markkinat ajavat politiikan yli!

Kovin outo näkemys EU:n jäsenmaan hallituksen ministeriltä.

Uutisoinnissa annetaan ymmärtää,  että puhe heijastaa Suomen hallituksen linjaa. Voiko olla totta! Niskalenkki on siis unohtunut.Sekä Euroopan komissio että Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vaatineet, että luokituslaitoksille tulee saada tarkemmmat säännöt. Olisiko nyt todellakin mahdollista, että näille laitoksille annettaisiin vapaat kädet määrätä nimeämiensä mallivaltioiden toimesta Euroopan unionin politiikasta.  On sitten sekin pikku asia, että minkälaisella kepillä aiotaan saada muut jäsenmaat hyväksymään tämä Stubbin malli.

Nyt taitaisi olla viimeinen hetki ruveta laatimaan Suomelle Eurooppa-politiikkaa laajalla pohjalla eikä jättää sitä vain Eurooppaministerin tehtäväksi.

Tuntuu kovin vaikealta hyväksyä ajatus, että pari luokituslaitosta, siis yksityistä amerikkalaista firmaa, voisi antaa mandaatin EU: ytimen syntymiselle ja että tämä ydin saisi edes ajatuksena unionissa vallan luoda ja valvoa siellä noudatettavia sääntöjä . Vielä vaikeampaa on uskoa, että ajatus menisi läpi Euroopan unionissa. Sen sijaan olen varma, että jonkinmuotoinen ydin syntyy talouspolitiikan koordinaatiota ja sen toteutumista varten. M utta se tulee rakentaa jäsenmaiden toimesta eikä syöttää ulkopuolölta ja markkinoiden ehdoilla ulkopuolelta.

Rohkenen olettaa, että herra ministerion yhtä mieltä kanssani siitä, miten se tulisi toteuttaa: jonkinlaisella liittovaltiolla, kuten Winston Churchill asian ilmaisi jo  vuonna 1946. Itse yritän käyttää eläkevuoteni sen pohtimiseen, minkälainen se voisi olla ja miten siihen päästäisiin. On mielenkiintoista huomata, kuinka laajasti Euroopassa nähdään kriisin seurauksena tarve tiivistää Euroopan Unionia

Kiinnostus kuntavaaleja kohtaan on kansan keskuudessa paria edelliskertaa korkeammalla.

TNS Gallupin yhdessä neljän suurimman puolueen kanssa tekemän Puoluebarometri 2011:n mukaan peräti 60 prosenttia äänestysikäisistä sanoo käyttävänsä varmasti ääntään ensi vuoden lokakuun vaaleissa. Tämä ennustanee samaa, kuin eduskuntavaalien alla lisääntynyt kiinnostus: perussuomalaisten kannattajat aikovat käydä äänestämässä.

Luin lentokentällä Kuntalehdestä (siellä sitä jaetaan ilmaiseksi, että edes joku lukisi) perussuomalaisen kansanedustajan Lea Mäkipään näkemyksiä puoleensa kuntapolitiikasta. Mäkipää entisenä SMP:läisenä on ollut yli 30 vuotta valtuutettuna Kihniöllä. Yhtenä harvoista täyspäisistä (?) PS:n kansanedustajista hänen näkemyksensä olivat ihan vakavasti otettavia. Aivan eri asia on sitten, miten puolue ja Soini ikinä kykenevät kaitsemaan laumojaan eri kunnissa, kun ei se onnistu eduskunnassakaan.

Mäkipään perussuomalainen kuntapolitiikkaa lähtee ajatuksesta, jonka mukaan valta on siirtynyt valtuutetuilta ylikunnallisille kuntayhtymille, elitistisille kovapalkkaisille virkamiehille ja pienten piirien kabinetteihin. Pienet ja elinvoimaiset kunnat pyritään kuristamaan hengiltä ja pakkoliittämään suurkunniksi. Syrjäalueiden palvelut lopetetaan.

Kyllä noiden uhkakuvien viljelemisellä ääniä saa. Kysymys kuuluukin, kumpi on kuntaliitossanomassaan uskottavampi, Keskusta vai perussuomalaiset. Päätösvallan palauttaminen kaikissa asioissa valtuutetuille on mahdotonta nykymaailmassa. Valtuutettujen touhutessa pienten nippeliasioiden kimpussa, jäisi suurten linjaratkaisujen tekeminen entistä varmemmin virkamiehille. Pieniä päätösasioita on tietysti helpompi hahmottaa.

Perussuomalaisilla on edessään tuskainen kunnallispoliittinen korpitaival joka tapauksessa. Valtakunnallisilla tai EU-poliittisilla teemoilla, rotu- ja homovitseillä ei paljon ole käyttöä Oripään kunnanhallituksen tai Taivalkosken koululautakunnan kokouksissa. On oikeasti oltava jotakin mieltä hyvin kirjavasta joukosta asioita ja saatava muidenkin ryhmien luottamusta osakseen. Hömppä- ja vakavampikaan media ei ole avittamassa perussuomalaisia kunnallispoliitikkoja siten, kuin se on auttanut Soinin poppoota täysin ehdoitta tähän saakka valtakunnallisella tasolla. Neljän vuoden takaiseen verrattuna perussuomalaiset saavat joka tapauksessa vaalivoiton. He eivät vain tee sillä mitään.

En olisi vuosikymmenten kyynistymisen jälkeen luullut, että poliittinen päätös voi vielä nostaa henkilökohtaisia loukkaantumisen tunteita. Mutta niin vaan kävi, että kun Turun kaupunginvaltuusto kahden äänen täpärällä enemmistöllä salli niin sanotun Kirjastosillan rakentamisen, tunsin ihan aitoa harmia ja turhautumista.

Eivätkö sillan puolesta äänestäneet ole viitsineet tai ehtineet mennä katsomaan Aurasillalle tuomiokirkkoa kohti? Vai onko niin, että ovat menneet, mutta eivät ole ymmärtäneet? Olivatko sokeina silmät vai sydän?

Voiko olla niin, että jokainen kokoomuksen ja RKP:n (vanhan Turun vanhimpien sukujen edustajat joukossa!)  valtuutettu hyväksyy sisimmässään päätöksen. Eikö juuri tässä olisi pitänyt omantunnon olla ryhmäpäätöstä ja poikien sopimusta arvokkaamman?

Olin lauantaina juontamassa  Varsinais-Suomen Näkövammaisten 100 -vuotisjuhlan. Kunnioitusta herättävä taival järjestölle, jonka työ sokeiden ja heikkonäköisten hyväksi on ollut korvaamattoman arvokasta. Kannatan jyrkästi järjestön toimintaa.

Näitä poliittisesti sokeita sen sijaan tuntuu juuri nyt olevan mahdotonta  äänestää.

Jyrki Katainen arveli taannoin vielä valtiovarainministarinä ollessaan, että politiikka on saanut niskalenkin markkinoista.  Tämän aamun YLE uutisissa luettiin, että Berlusconin lähdön vaikutuksia voidaan arvioida vasta kun nähdään markkinoiden reaktiot. Onko asia todella jo näin pitkällä? Kansakuntien toimien  arvioista markkinoiden reaktiot ovat tärkein mittari. Taitaa olla niin, että niskalenkin ottaja on aivan muu taho kuin politiikka. Politiikka  päinvastoin rimpuilee markkinoiden niskalenkissä entistä pahemmin.

Tämä on vakava tilanne ja panee kysymään, saavatko poliittiset johtajat enää markkinoista otteen. Ja mitä pitäisi tehdä? Tuskin ainakaan luottaa G20 kokousten  kykyyn. Viimeaikaiset kokoontumiset eivät ainakaan ole saaneet minkäänlaista otetta kriisistä. Eivätkä lähes viikottaiset EU:n “huippukokoukset”liioin tuota sitovaat ulosta. Mutta onhan kiinnostavaa seurata uutisissa minkälaisella mustalla autolla kukin paikalle hurauttaa, kenellä on mukana everstitasoinen adjudantti, kuka tulee yksin. Kannattaa seurata myös kenellä on  kannettava salkku, kuka taas luottaa avustajaan.  En kadehdi myöskään Susanna Turusen työtä kun hän antaa arvioita lähes vuorokauden ympäriinsä. Ja asiantuntevastia. Toivottavasti YLE palkitsee hänet.

Nyt on kansainvälisessä mediassa ruvettu pohtimaan avoimesti myös, tulevatko sotilaat valtaan Kreikassa, jos nykyinenkin hallitus epäonnistuu..Erona kansanedustaja Halla-ahoon on, että kukaan ei sitä toivo tai esitä ratkaisuksi. Mutta tämäkin vaihtoehto leijuu ilmassa. Eikä olisi ensimmäinen kerta Kreikassa.

Se suuri kysymys on, miten poilitiikka saataisiin ruoriin ja ottamaan edes jonkinlaisen otteen markkinoista.

Kreikassa sen paremmin kuin Italiassakaan näkymät eivät ole lupaavia. Poliittiseen kriisiin haetaan ratkaisua teknokraattien johdolla, entinen Euroopan keskuspankin korkea virkamies ja entinen Komission jäsen on kutsuttu pelastajiksi. Molemmat ovat ammattimiehiä mutta molempien tehtävät ovat olleet korostuneesti irti politiikasta. Kun tehtävä olisi nimenomaan hakea poliittista ratkaisua Parlamentissa ja saada  parlamenttien sitoutuminen tarjottuihin ratkaisuihin. Olen kovin skeptinen. Tässä tarvittaisiin ehdottomasti myös vahvaa yhteistä välinettä, joka olisi vahvempi ja toimiva Euroopan Unioni.

Antiikin perillisten politiikan peli on ollut huikeaa seurattavaa.  Ystävämme Silvio  Berlusconi on pannut parastaani.Ensin hän yritti kääntää voitokseen sen tosiasian, että Italia joutui holhoukseen tekemällä asiasta itse aloitteen. Nyt Kansainvälinen Valuuttarahasto onkin vain seuraamassa kuinka hienosti Italia hoitaa asiansa kuntoon. Mutta pää tuli vetävän käteen Silviollekin.

Seuraan päivittäin netissä noin kahtakymmentä kansainvälistä lehteä ja think tankia. Yleinen kysymys tänä aamuna on, uskooko kukaan, että Berlusconi tosissaan lähtee.  Tilalle saattaa tulla hänen käsin poimimansa seuraaja, jota Silvio ohjaa. Sitten pidetään vaalit ja jatkuu. Pian me kaikki uskomme, että vain Berlusconi kykenee Italian pelastamaan.

Samanlainen hidastettu lähtö on näköjään myös Kreikan pääministerillä. Tuntuu uskomattomalta, että uuden pääministerin henkilöstä ei päästä sopuun, kun ilmeisesti joku olisi valmis postin ottamaan vastaan. Ihme kyllä. Mahtaako syynä olla, että Kreikan kaksi politiikan perhettä vahtivat toisiaan eivätkä päästä “ulkopuolista” sotkemaan perheiden asioita.

obs. kesken tämän kirjoittamisen uutisista kuului, että pääministeri on löytynyt Kreikalle! Onnea kreikkalaisille!

Loppujen lopuksi tilanne tässä kriisissä alkaa olla niin vakava, että kyseessä on kautta Euroopan vallitseva poliittisen johtajuuden kriisi. Siitä sikiää legitimiteettikriisi eli tilanne, jossa kansalaisten luottamus ja usko poliittisiin johtajiin hupenee. Seuraukset voivat olla hyvinkin dramaattisia. Euroopalla on viime vuosisadalta kamalia kokemuksia  luottamuskriisistä. Luin alkusyksyllä Mussolinin henkilöhistorian ja Teemalta tulee kaiken aikaa dokumenttejä Hitlerin myötäilijöistä Euroopan maissa 1930-luvulla.

Poliittiset johtajat eivät tänään välitä sitoumuksistaan eivätkä kykene viemään läpi tarvittavia muutoksia. Sen takia suhtaudun ymmärtämyksellä Olli Rehnin toimiin. Olkoonkin, että hän ehkä ylittää komission vallan rajat. Mutta kovin monet hallitukset tarvitsevat huoltajuutta. Toivon, että Euroopan komissio ottaisi johtajuuden ja huoltajan roolin kun asianomistajat eivät itse osaa hoitaa omia asioitaan.

Mutta ehkä olisi syytä vakavasti pohtia myös talousfilosofian perusteita ja oppeja. Vallitseva uusliberalistinen oppi vakiintui Thatcherin aikana ja hänen toimestaan. Se näyttää olleen sovelias oppi kun sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden raskaita rakenteita murrettiin aikansa eläneinä. Markkinamekanismi teki siinä tehtävänsä. Nyt on uusi aika ja uudet haasteet. Tarvitaan uusia ajatuksia ja malleja.

Kriisi ei myöskään ole enää aikoihin ollut euron kriisi vaan Euroopan Unionin ja sen toimintafilosofian kriisi. 1950-luvulta lähtien on uskottu, että taloudellinen integraatio etenee omalla painollaan mutta kun ohjausta ja politiikkaa kuitenkin tarvitaan, se hoituu jäsenvaltioiden kansallisten johtajien toimesta. Nyt on edetty kaupan vapauttamisesta yhteiseen rahaan eikä tämä poliittisen ohjauksen malli enää toimi eikä riitä. Kaikki eivät sitoudu yhteisesti sovittuihin normeihin.

Poliittiset johtajat  toimivat oman uskottavuutensa ja legitimiteettinsä varassa. Heidän on saatava unionin raameissa tehdyt päätökset vietyä läpi omissa maissaan. Tämä ei ole helppoa kuten uutispätkistä näkyy. Siinä autoa palaa kun kurinalaisuutta yritetään istuttaa.

Tilanne johtaa väistämättä EU:n toimintafilosofian ja sitä kautta myös instituutioiden uudistukseen. Olisi valtavan tärkeätä, että Suomessa ajoissa pohdittaisiin, minkälaisia uudistuksia tarvitaan ja mitkä ovat Suomen tavoitteet ja minkälaista unionia Suomen mielestä tarvitaan. Ei kannattaisi hirttäytyä sanaan federalismi heti alkajaisiksi, puolesta eikä vastaan. Pohdinnan  tulisi lähteä liikkeelle pääministerin avauksesta, Jyrki Katainen. Eikä saa piilotella Timo Soinin ryöpytyksen pelossa!