Turun suurvuosi on nyt eletty. Kulttuuripääkaupunkivuoden koetaan ylittäneen lähes kaikki odotukset. Riippuu tietysti odotuksista. Itselläni oli vahva luottamus vuoden onnistumiseen ja tapahtumien korkeaan tasoon. Kävijätilastoillakin on merkitystä. Kulttuuri saavutti kaikki halukkaat, pakko ei ollut kenenkään osallistua.

Turussa oivallettiin jo hakuvaiheessa, että nyt tulee tehdä omintakeista, itsensä näköistä ja samalla kaikille avointa kulttuurivuotta. Avoimuuden puutteesta kuultiin protkotusta, mutta se liittyi säätiön hallintoon, ei itse vuoden toteutukseen. Protkottajia ei ole Turkuun tarvinnut muutenkaan ulkoa tuoda.

Turussa ymmärrettiin, että pääroolissa ei ole Turku, vaan että kaupunki toimii tapahtumien näyttämönä. Saa muuten nähdä, onko tämä osattu Helsingin muotoiluvuoden vaikeasti avautuvassa sisällössä. Turku 2011 ei myöskään tyytynyt pelkäksi kaupungin matkailumainokseksi tai Suomen maabränditapaukseksi. Vuosi ei ollut suomalainen eikä valtakunnallinen voimannäyte, vaan eurooppalainen tapahtuma pitkässä kulttuurikaupunkien ketjussa. Kulttuuripääkaupunkivuosien joukossa Turku sijoittuu aivan eturiviin.

Turkulaisena lausun suuren kiitoksen kaikille Turku 2011 -vuoteen osallistuneille. Tämä oli merkittävintä, mitä kaupungillemme tapahtui sitten pääkaupunkiaseman menettämisen ja Turun palon. Ja oli sitä paitsi aika paljon miellyttävämpää.

Jos ette vielä ole ostaneet Otavan vuosikirjaa Mitä-Missä-Milloin 2012, niin annan vinkin: Älkää ostako!
Turusta kerrotaan, että Botello Kupittaan puistossa aiheutti häiriötä ja että revontulet näkyvät myös Turussa ja Helsingissä. Turku 2011 -vuodesta ei mitään!! Suomalaisten kustantajien sivistykseen on ilmaantunut Otavan kokoinen aukko.

Pjongjang valmistautuu huomiseen suuren johtajan Kim Jong-Ilin hautajaisseremoniaan. Kymmenet tai jopa sadattuhannet kansalaiset komennetaan pääkaupungin keskusaukiolle itkemään hysteerisesti. Onko kyse pakotetusta itkusta vai aidosta aivopestyjen kansalaisten joukkohysteriasta, sitä on mahdotonta käsittää.

Keväällä 1997 Turussa kahvila Aurinkoisessa Aurakadulla avattiin pohjoiskorealaisen taiteen näyttely. Kahvilan seinille oli ripustettu kymmenkunta onnellista ja työteliästä kansaa auringonnousun aikaan kuvaavaa, lähinnä toritaiteeksi luokiteltavaa taulua. Vieläkään en tiedä, miksi naantalilaisen leipomon kahvila Turussa oli päätynyt mokoman kunnian kohteeksi.

Näyttelyn avajaisiin Pohjois-Koreasta matkusti kaksi korkea-arvoista kulttuuriministeriön virkamiestä. Harkittuani hetken asiaa, vastasin myöntävästi kaupunginkansliaan tulleeseen pynntöön, että kaupunki tarjoasi vieraille lounaan. Sen verran omalaatuisista kyläilijöistä oli kyse. Suomalaisen Pohjan eteen ajoi hienoimpia mustia Mersuja, mitä kaupungissa olen kerralla nähnyt. Ensimmäisenä autosta nousi kättelemään Kim Pyöng-Il, Rakkaan Johtaja Kim Il-Sungin poika, Suuren johtajan Kim Jong-Ilin velipuoli ja silloinen Pohjois-Korean suurlähettiläs Suomessa.

Käytännössä Kim Pyöng-Il eli Pohjois-Koreasta karkotettuna. Jo vuodesta 1979 rakkaan johtajan poika oli toiminut Euroopan sosialistimaissa diplomaattina, poissa uhkaamasta suunniteltua vallanperimystä. Syrjäisiin ja kaukaisiin kolkkiin perheen vaarallinen lammas ajettiinkin, kuten Helsinkiin.

Parin tunnin lounastilaisuus oli kummallinen kokemus. Pjongjangista tulleet kulttuuriministeriön virkamiehet puhuivat ainoastaan vertauksilla, joita Rakas Johtaja oli lausunut. Välillä jouduin nipistelemään itseäni, näenkö unta vai olenko hullujenhuoneessa. Kaiken lisäksi suurlähettiläs Kim Pyöng-Il tarkkaili minua virne huulillaan kuin kertoen: pähkähullua, eikö totta! Pohjoiskorelaisetkin tuntuivat joten kuten täyspäisiltä verrattuna niihin muutamaan lounaalle osallistuneeseen suomalaiseen, jotka edustivat maittemme välistä ystävyysseuraa. Jokainen Juche-aatteen siteeraus sai nämä ystävyysseuralaiset nyökyttämään päitään niin, että pelkäsin niskojen menevän sijoiltaan.

Pohjois-Korea sulki lähetystönsä Helsingissä 1998 säästösyistä. Suojelupoliisissa pidettiin sen kunniaksi varmasti juhlat. Nyt Kim Pyöng-Il näyttää olevan lähettiläänä Puolassa. Onkohan velipuolen kuolemaa ulvoen itketty varsovalaisessa lähetystörakennuksessa?

Pohjois-Korean diktaattori otti ja kuoli. Nähtyäni teksti -tv:stä uutisen virnistin julmasti, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin: puut ovat pystyssä, ei onneksi kääkähtänyt ydinpomminappulansa päälle. Yhtä säälimättömällä linjalla oli Erkki Tuomioja. Aika harvoin lausutaan valtionpäämiehen kuoleman jälkeen muistosanoiksi, että “häntä ei jäänyt kukaan kaipaamaan”.
Telkkarikuvien perusteella näytti siltä, että kaipaajia oli sadoittain. Korealaiset suorastaan kierivät maassa ja ulvoivat tuskasta, kun Suuri Johtaja jätti heidät. Ei ole montaa viikkoa siitäkään, kun Muammar Gaddafi vietti viimeiset hetkensä siltarumpupoliitikkona . Hänelläkin riitti villinä hurraavia faneja vielä hetkeä ennen surkeaa loppua.

Euroopan unioni lopetti teloituksiin käytettävän myrkyn viennin Yhdysvaltoihin. Tursassa kerrottiin, että kuolemantuomion toteuttaminen maksaa jopa 300 miljoonaa taalaa vuosien oikeusprosesseineen, erikoisvankiloineen, huippuunsa kehitettyine tappamistekniikkoineen kaikkineen. Vankiloiden ulkopuolelle kokoonutaan osittamaan suosiota, kun joku erityisen raakalaismaiseksi mainittu  rikollinen surmataan.

Näiden tapahtumien herättämät ajatukset mielessä myllertäen havahdun huomaamaan, että olemme jouluviikossa. Muistaakseni uskontotunnilla opetettiin, että sitä juhlitaan, koska kerran syntyi Ihmisen Poika.  Kovia ajatuksiani häveten tunnustan, että kenenkään  kuolemalla ei saisi riekkua. Oli lähtijä kuka tahansa, hän oli yksi ihmisistä.

Edes rikkaan suomen kielen sanat eivät tunnu riittävän. Niin järisyttävä kokemus oli palata Mikaelin kirkkoon Puolalanmäen musiikkiluokkien joulukonserttiin, kamarikuoro Camikseen laulamaan toisen basson stemmoja 23 vuoden tauon jälkeen. Olin tiistai-iltana aika puhki: kenraaliharjoitus, kaksi konserttia ja karonkka. Lisäksi harjoittelimme viikonloppuna kuusitoista tuntia. Tulos ylitti kaikki odotukset, me olimme aivan mielettömän hyviä!

1980- ja 90- luvuilla Puolalanmäen musiikkilinjaa veti Jarmo Kokkonen. ”Japi” on jatkanut työuraansa kirkkomuusikkona Kuhmossa, josta hän palasi tähän taitelijajuhlakonserttiinsa meitä johtamaan. Kokkonen ei ollut vuosien saatossa muuttunut miksikään ja sama koski meitä kuorolaisia. Kuulemma kuorot soivat, kuin olisi vasta eilen viimeksi hyvästelty. Kokkonen tosin väitti, että olisi saanut muutaman kilon lisää – ”ja sama koskee teitä, hyvät oppilaani!”

Luokkakokouksiin tultaessa tunnelma on aina aluksi tunnusteleva. Tässä tapahtumassa ei ollut aikaa haparointiin, sillä tositoimiin ryhdyttiin saman tien ja tiukalla aikataululla. On hämmästyttävää, miten Sibeliukset, Kuulat, Franckit ja kaikki teokset lähtivät liikkeelle syvältä selkärangasta. Pitihän siinä nuottejakin tiirailla, vaan kun en niitäkään ole melkein neljännesvuosisataan lukenut! Ja pysyinhän minäkin mukana. Vain kerran lähdin liikkeelle alttojen mukana, mutta sehän ei haittaa, kun laulaa oikein! Kainalot olivat kuitenkin märkänä konsertin jälkeen. Vieläkin pelotti, että laulaa jossain kohdassa väärin ja saa kuoronjohtajan haukut!

Yleisö joulukonsertissa oli kertakaikkisen ällistynyt. Miten tämä on mahdollista? César Franckin Psalmi 150 pauhun jälkeen täydessä kirkossa oli hiirenhiljaista, eikä ihme. Esitys ei ollut tästä maailmasta. Mieltä lämmitti nähdä yleisössä vanhoja koulutovereita ja heidän vanhempiaan. Ja vakiokalustoa, kuten Lavasteen Jaakko, Makkosen Eva-Lisa tai Kososen Markku vaimonsa kanssa. Ja oma äitini. Kävin myös ennen konsertin alkua jutustelemassa entisen ranskan opettajani, ihanan Leena Airon kanssa – ranskaksi. Osasin!

Jarmo Kokkonen sanoi usein, että Puolalanmäen musiikkilukion tarkoituksena ei ole kasvattaa ammattimuusikoita, vaan jättää meihin pysyvä rakkaus musiikkiin. Jos koulu voi antaa arvokkaita eväitä elämää varten, niin tässä niitä nyt nautittiin. Projektin tuotantotiimissä oli pääosin ammattimuusikoita, mutta kahdensadan esiintyjän joukossa oli suurin osa meitä tavallisia pulliaisia.

Joulun ihme – konsertit ovat nyt takanapäin. Katson konttorini ikkunasta harmaata ja sateista Brysseliä. Hymy nousee huulilleni, kun muistan Kokkosen lupauksen karonkkan päätteeksi: Tätä kannattaa jatkaa, miltäs kuulostaisi jos seuraavaksi tekisimme Mozartin Requiemin!

Kuva © Lauri Puputti.

(Kuten kuvasta heti näkee, otan vastaan raikuvia suosionsoituksia takarivissä ensimmäisenä oikealta.)

Britannian suhde Euroopan unioniin ja sitä edeltäneisiin versioihin on ohdakkeinen, puolin ja toisin. Koko 1960-luku kului pähkäiltäessä, haluaisiko Britannia olla mukana vai ei ja toisaalta de Gaulle piti huolen, ettei saarivaltiota otettu mukaan, vaikka se sittemmin halusikin liittyä.  Lopulta vuonna 1973 se sitten liittyi ja on kuin onkin pysynyt mukana.

Yhteiselo on ollut värikästä. Näen silmissäni vieläkin televisiokuvaa vuoden 1984 Fontainebleaun huippukokouksesta, johon pääministeri Thatcher höyrysi sisään käsilaukkuaan heilutellen ja vaati :”I want my money back!, haluan rahani takaisin!. Kyse essä oli vatimus, attö Britannia halusi takasisin osan jäsenmaksustaan, koska se sai mielestään erilaisia tukia yhteisestä kassasta liian vähän verrattuna etenkin suur-rohmuun Ranskaan. Ja hään sai rahansa takaisin.

Sama mielikuva tuli m ieleeni syksyllä, kun näin TVuutisissa Jutta Urpilaisen käsilaukkuineen vaatimassa takuita. Nyt David Cameron jätti väliin talousliittosopimuksen. Der Spiegelin nettiversio otsuikoi juttunsa Pakkoavioliiton loppu? Kun yrittää seurata manner-eurooppalaisia kommentteja on helppo aistia suoranaista helpotusta. Hyvä kun älysivät vihdoinkin lähteä! On vaikea sanoa, oliko työntöä enemmän kuin imua lähteä. Vai uskoiko Merkozy tosiaan, että Cameron ostaa paketin?

Britannian tabloidilehdistö kiittää Cameronia mutta hieman yllätäen hallituskumppani liberaali-demokraattien johto  hermostui ja uhittelee hallitusyhteistyön jatkolla. Meilläkin on vähän samanlaista ilmassa. Katainen oli aika tiukkana pääministerin haistattelutunnilla YLKEllä siitä, mikä on Suomen etu vakausrahastoasiassa. Demarit lienevät  eri linjoilla peruskysymyksessä, voiko Suomi ylipäänsä jäädä ulos rahastosta äänestysmenettelyyn vedoten  Kataisella on vaikea tilanne.:tärkein hallituskumppani on enemmänkin opposition linjoilla koska se ei haluaisi antaa perussuomalaisille lisää pelimerkkejä kannatuksensa kasvattamiseen. Esillä on nyt todella haastava tilanne.. Ja avoin maali oppositiolle.

Jäsenyyden alusta lähtien olemme korostaneet, että pienen maan on puhuttava yhdellä äänellä, jotta se ääni kuuluisi johonkin. Luovutaanko nyt tästä periaatteesta? Vai löytyykö keino, miten oppi saataisiin  pidettyä hengissä. Yhden äänen oppi on siis vaakalaudalla.

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen saa esittää minkälaisia tahansa käsityksiä totuutena ja vaihtoehtoina ja selviää niistä kuiville. Kun katsoin televisiosta dokumenttia Ronald Rewaganista tuli mieleeni hän lentäviä lauseitaan, ns. onelinereita Yksi oli: “kukaan ei voi tappaa amerikkalaisia ja selvitä siitä”  Mutta Väyrynen voi esittää mitä tahansa ja selvitä siitä.

Niinkuin esimerkiksi tämä markan ottaminen rinnakkaisvaluutaksi.  Hän vetoaa siihen että Ruotsikin tekee niin. Ruotsi ei tee niin. Ruotsissa on vain yksi virallinen valuutta ja se on kruunu. On aivan eri asia, jos jotkut kaupanpitäjät hyväksyvät euroja kassoihinsa niinkuin meilläkin kuulemma Itä-Suomessa hyväksytään rupla rinnakkaisena maksuvälineenä kaupoissa. Loogisesti Väyrynen voisi esittää ruplaa Suomen rinnakkaisavaluutaksi ja valuuttaunionia Venäjän kanssa.

Sinänsä rinnakkasisvaluutan käyttö ei ole aivan harvinaista maailmalla. Se tuntee nimen dollarisaatio. Sellaiset maat kuten Zimbabwe, Liberia, Panama, Libanon. käyttävät rinnakkaisvaluuttaa, yleensä dollaria joko ainoana rahana tai sitten oman valuutan rinnalla.  Toisaalta esimerkiksi Andorra, Monaco, San Marino ja Vatikaani käyttävät euroa. Listaan voi liittää myös Naurun ja Tuvalun.  Että esimerkkejä riittää. Eurokin on rinnakkaisvaluutta joillekin. Puhutaan eurosaatiosta dollarisaation rinnalla.

Kun Suomi liittyi euroon tuli siitä ainoa Suomessa käytössä oleva valuutta. Voisi myös kysyä, mitä hyötyä markan käyttöönotosta rinnakkaisvaluuttana olisi Suomelle? Se loisi melkoisen sekaannuksen maksuliikenteeseen ja koko kansantalkouteen. Kaksoisvaluuttajärjestelmän käyttöönotto ei ole myöskään  Suomen julistuksen varassa. Se on Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä asia ja vaatii konsensusta. järjestely ei onnistu vain Väyrysen julistuksella.  Väyrynen esittää myös pohjoismaista valuuttaunionia. Sekin vaatii mahdollisten kumppaneiden eli Pohjolan kruunu-maiden hyväksynnän ja mukaantulon. En keksi yhtään syytä, miksi ne sostuisivat sellaiseen. Mitä hyötyä siitä olisi?

Pohjoismailla on kyllä kokemuksia valuuttaunionista vuosilta 1873-1914, jolloin niiden valuutat säilyivät itsenäisinä, mutta olivat ristikkäin käytettävissä. Vähän niinkuin Benelux unionissa ennen euroa.  Pojoismainen valuuttaunioni sortui ensimmäiseen maailmansotaan ja siihen liittyvään talouskriisiin.

Kun  seuraa keskustelua lievää myötähäpeää tuntien , nousee pintaan koolme asiaa. Miksi muut ehdokkaat sallivat Väyrysen tehdä näitä ehdotuksia ampumatta niitä alas. Äänestäjäkunnassa on kuitenkin suuri joukko, joille nämä “ehdotukset” kolahtavat. Hän näyttää selviytryvän myös lausunnostaan, jonka mukaan Venäjän varustautuminen jossakin vaiheessa on syy liittyä Natoon. Näin ajattelee luultavasti Nato-kannattajien valtaosa, mutta kukaan ei halua sitä sanoa julkisuuteen. Mutta Väyrynen sanoo ja taas ropisee ääniä. Toinen ihmetyksen aihe on, että tiedotusvälineet jättävät nämä “ehdotukset”elämään. Viime lauantain lauantai-aamuassakin toimittaja jätti  millään tavalla reagoimatta näihin ajatuksiin tai vaatimatta tarkennuksia niihin.

Reagoimattomuus johtaakin minut omaan “ehdotukseeni”: jotta päästäisiin eroon  presidenttivaaleista, esitän personaaliunionia Suomen ja Ruotsin välille ja valtionpäämieheksi kruununprinsessa Victoriaa. Saisimme prinsessan ja aikanaan  kuningattaren ja hovin ja kohta pikkuprinessan tai prinssin,  Oman hovin touhuja olisi mukava seurata tiedotusvälineiden kautta. Eikä olisi enää presidentinvaaleja kiusana .Niinkuin historiallisena esimerkkinä pitämässäni Kalmarin unionissa (1397-1523) saisimme säätää omat lakimme. Ja sitäkin johti nainen, Tanskan prinsessa, myöhemmin kuningatar Kristina. “Ehdotukseni” on ihan yhtä järkevä ja toteutumiskelpoinen kuin Väyrysen “ehdotuksetkin”.