Olin pitkästä aikaa kokousristeilyllä Turusta Tukholmaan ja takaisin. Puhumassa tietenkin, Itämerestä.

Pakko ihmetellä risteilykulttuuria. Se on kestänyt vuosikymmenten ajan. On vaikea ymmärtää, miksi turkulainen vuosikymmenestä vuosikymmeneen tekee tämän matkan ilman kokous- tai puhevelvoitettakaan. Vapaasta tahdosta halullisena. Se on vaan osa kulttuuriamme.

Laivalla kohtasin useampiakin tutun näköisiä kansalaisia, jotka vain tulevat ja menevät. En tosin ole taxfreen kanttis, mutta kuulemma halpa viinakaan ei enää voi olla kovin suuri motiivi. Fazerin sinisen saa halvemmalla jo K-kauppiaalta, sanotaan.

Emme todellakaan vaadi laivayhtiöiltä paljon. Eivätkä ne tietenkään tee paljoa, koska ei ole pakkoa. Vuosikymmenestä toiseen ohjelma on sama: on trubaduuria, jonka esiintymis- ynnä muu taito ei huimaa. On se tanssiorkesteri, jota voi kuvata samalla tavalla. On joku kahden miehen bändi toisessa ravintolassa. Sen ilmeen antaa Takahikiän hauskin mies. On  pallomerta ja lastenhuonetta.

Ja on se puffet -pöytä. Sen taso on laskenut kuin lehmän häntä. Oi niitä entisiä aikoja, kun katkarapuvuoret hupenivat turkulaisten masuihin! Puhumattakaan niistä pahvipöniköistä, joista viiniä lasketaan. Ei tämä touhu ainakaan opeta ruoka- ja viinikulttuuriin. Onhan siellä tietenkin se parempi puoli, jossa ainakin on tilaa syödä rauhassa.

Mutta ehkä heikoin lenkki ovat alukset itse. Kun nyt huhutaan uudesta tilauksesta, sopii toivoa, että siinä ei säästellä matkustajamukavuudesta. Voisi odottaa, että esimerkiksi niinkin perustavaa laatua oleva asia kuin ilmastointi tekisi matkustamisen mielyttäväksi, melkeimpä voisi sanoa mahdolliseksi.

Toivoisi, että jos Turussa kerran tehdään kuulemma maailman parhaat risteilijät, tämä taito myös sulostuttaisi risteilyjä rakastavien turkulaisten rakasta harrastusta.

Niin siitä taxfreestä vielä: onhan se tarpeellinen, kun sieltä saa silmänalustan turvotusta laskevaa kräämiä. Laivan sisustusmateriaalin ja ilmastoinnin yhteisvaikutuksesta muutun siksi kuuluisaksi maailman pienimmäksi mieheksi, jolla on pussit silmien alla. Ilman viinaa.

Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Taannoin kirjoitin Sarah Palinista ja Teekutsu -liikkeestä. Puheessaan Teekutsu-konventissa Sarah morkkasi presidentti Obamaa muiden asioiden lisäksi telepromptereiden käytöstä. Teleprompterit ovat laitteita, joista puheen pitäjä voi lukea valmiiksi kirjoitettua puhetta mutta kuitenkin esiintyä ikään kuin puhe tulisi ilman tekstiä, ns. omasta päästä.

Sittemmin kävi ilmi, että Sarahilla oli kämmenpohjaan tushilla kirjoitettuna neljä teemaa: energia, budjettileikkaukset, verotus ja ylös Amerikka-henki (lift American spirits). Hän sitten vilkuilu kämmeneensä ikään kuin muistin varmistamiseksi. Ne olivat hänen puheensa pääteemat. Mutta valokuvaajat ja videoijat huomasivat sen ja juttu levisi.

Hän ei oikein osannut selittää, miksi oli turvautunut kämmenpohjaviestintään. Hän sanoi sitä myöhemmin köyhän miehen teleprompteriksi. Menetelmän käyttöön liittyy riskejä tai ainakaan sen soveltaja saa hermoilla kämmenet hiessä, koska tushin jälki helposti voi tuhraantua.

Nyt Sarah on löytänyt paremman selityksen. Uskovaisena ihmisenä hän on tutkinut raamattua ja huomannut Jesajan kirjan luvun 49, jakeen 19: ”Katso, käsiini olen minä sinun pyhältänyt; sinun muuris ovat alati minun silmäini edessä” (vuoden 1776 käännös).

Sarah päätteli, että jos kerran Herra kirjoittaa kämmeneensä, eikö silloin hänenkin ole sopivaa käyttää kämmenpohjaa tähän tarkoitukseen.

Aika vaikeata on väittää vastaankin.

Petu Lahesmaa palautti oivallisesti  mieleen Turun kunnallispolitiikan siltapuolueet ja ankaran keskustelun ja väännön aikanaan. Myllysilta voitti ja myllysiltapuolue voitti. Englantilainen sanoisi näpsäkästi, että “cross-party coalitions”, suomeksi kömpelömmin puoluerajat ylittävät yhteenliittymät, syntyivät turkulaisittain harvinaisella tavalla.

Mitä siltapololle nyt tapahtuu?   Sortuuko se, annetaanko sen sortua vai miä tehdään? Asia on turkulaisen poliittisen kulttuurin kannalta äärest mielenkiintoinen. Nousevatko siltapuolueet tuhkasta?

Turkulaisen poliittisen kulttuurin piirissä vuosikymmeniä asuneena (ei vielä kumminkaan 50 vuotta, latojan huom.) voi olla jokseenkin varma, että siltapuolueet nousevat kuin haamut muistojen yöstä. Myllysillan romahtamista ei ole ymmärtääkseni kirjattu Turun hallitusohjelmaan, joten kenttä on auki.  Hetimmiten syntyy rintamalinjoja kysymyksen “mitä ny tehrä?” ympärille. Lopputulos arvatenkin on, että ei mitään kovinkaan äkkiä.

Minkälaisen kannan kaupungin johtava tiedotusväline ottaa? Mutta onko sillä merkitystä? Tilanne on nyt tiedotuksellisesti kokonaan toisenlainen, kuin 1970-luvulla. Nyt on avaruus täynnä blogeja ja facebookeja. Keskustelufoorumeita on valtava määrä. Nyt mitataan ensimmäisen kerran turkulaisen sosiaalisen median (mitähän sekin oikein tarkoittaa?) voima ja merkitys.

Tämän median merkityksestä kertoo, että milloinkaan aikaisemmin muistini mukaan ei Valimossa ole viikonlopun aikana ollut niin paljon kävijöitä kuin nyt. Kannuvalimo tuntee vastuunsa ja osallistuu keskusteluun jatkossakin.

Mutta voihan käydä niinkin, että syntyy  Myllysilta -liike, joka ylittää puoluerajat ja pakottaa politiikan päättäjät hakemaan sitä yhteistä hyvää.  Jospa katastrofi saakin aikaan Turku-hengen ja ratkaisua haetaan yhdessä ja yhteistyöllä. Katastrofi ja häpeä voivatkin avata Turussa uuden poliittisen kulttuurin kansalaiskeskustelun paineen alla. Näin joskus käy.

Kuten Islannissa viikonloppuna: kaikki yhdessä rintamassa brittien ja hollantilaisten, noiden historiallisten imperialistien, vaatimuksia vastaan. Siltarintama voi olla myös turkulainen Tea Party, joka pakottaa olemassaolollaan puolueet arvioimaan toimintaansa.

87 -vuotiaan Helge Heralan poismeno ei ollut yllätys mutta haikeaksi vetävä uutinen kyllä. Hegulin ansioita (yli 60 elokuvaroolia, lukematon määrä näyttämövoittoja, pitkä ura televisiossa) käsitellään monissa muistokirjoituksissa, joten sallittakoon pieni henkilökohtainen  turkulainen muistelo.

Helge Heralahan tuli takaisin Turkuun 80-luvun alkaessa pyörittämään kymmeneksi vuodeksi Heralan leipomoa. Yhtiön lihapiirakat ovat jääneet turkulaiseen makumuistiin samalla tavalla kuin Nurmi&Sulosen tuotteet, joita piti ostaa erityisesti Maariankadulla sijainneesta pikkiriikkisestä myymälästä. Hegulilla oli tapana markkinoida lihiksiään tuomalla laatikollinen näitä herkkuja vasta perustetun radioasemamme respaan. Kohtaamisemme olivat meluisia ja iloisia, Heguli ei varsinkaan nauraessaan käyttänyt sordinoa.

Sama riehakas veikko muuntautui vanhoilla päivillään koskettavasti Turun kaupunginteatterin näyttämöllä kuuroutuvaksi taidemaalari Goyaksi ja palasi näin teatterilliseen kotiinsa: samoilta palkeilta alkoi Hegulin ja Marja Korhosen teatteriura vuonna 1945.

Diabetes vei Helgeltä jalat ennen kuin iso mies lähti. Lapsenuskoisena haluan toivoa, että nyt Heguli steppaa taas.

Tänään oli Turun Sanomissa ansiokas juttu suojateiden turvattomuudesta. Asia koskettaa minua päivittäin. Työpaikkani on nimittäin Vanhalla Suurtorilla. Kun kotoani sinne siirryn jalan, joudun ylittämään Uudenmaankadun suojatiellä, jossa ei ole valoja. Työpaikkani ikkunasta olen nähnyt muutamankin kerran todella vakavia tilanteita. Onpa siinä parin vuoden aikana kuollutkin pari suojatien ylittäjää.

Se on  niin vaarallinen paikka jalankulkijalle, että joka kerta kadun ylittäessä tuntee vaaran. Lukemattomia kertoja on pysähtyneen tai pysähtymässä olevan auton takaa porhaltanut toinen ohi. Jos ehdit näyttämään nyrkkiä ohittavalle, saat vastaasi keskisormen, jos kuski ylipäänsä vilkaiseekaan sinua.

Ja nyt se hävetys: olen ruvennut kohteliaasti käden heilautuksella ja kevyellä nyökkäyksellä kiittämään  pysähtyneitä kuskeja! Hävettää, koska pysähtymisen tulisi olla luonnollista eikä siitä tarvitse erityisesti kiittää. Mutta sen verran harvinaista se on, että tahtomattaan tulee kiittäneeksi.

En  nyt haluaisi taas kuulostaa vanhalta kärttyiseltä äijältä (vaikka ehkä olenkin sellainen!) , mutta mielestäni liikennekulttuuri Turussa on muutoinkin repsahtanut. Punaista päin ajaminen on mielestäni yleistynyt. Ja ylipäänsä oikeuksista kiinni pitäminen. Jos tulet oikealta, takuulla tulet, olipa liikennetilanne  mikä tahansa.

En vaadi lisää poliiseja enkä syytä heitä. Kyse on kulttuurista, liikennekulttuurista. Mutta kun Suomessa on kumminkin liikennettä harjoitettu 100 vuotta, luulisi sen jo kohta juurtuvan. Liikenneopetuksessa taitaa olla puutteita. Oikeudet ja säännöt opetetaan, mutta ei sujuvaa ja toiset huomioivaa liikennekulttuuria. Ja sitäpaitsi, nyt asutaan kaupungeissa, ei kirkonkylissä tai salotorpissa. Ehkäpä voisinkin nostaa itseni liikennekulttuurin edistäjäksi tervehdyksilläni.

Muuten, ikkunastani näkee, että Pinellan pihalla on jo teltta ja kaivaukset menossa pakkasellakin. Ehkä sittenkin jotain tapahtuu!

Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Entisellään olivat komeat kulissit. Mutta suuri muutoskin on tapahtunut. Englannin kielellä tulee toimeen! Huonolla ranskankielellä asiaansa ajavalle vastataan auliisti englannin kielellä olipa taksissa tai ravintolassa. Tämmöistä ei ennen ollut.

En ole myöskään missään maailmalla nähnyt niin pitkä jonoa Starbucksin kahvilassa kuin Champs Elyséellä! Ei ranskalainen kahvilakulttuuri ole mihinkään hävinnyt, mutta uutta on tullut rinnalle ja ohikin. Ja se siedetään. Tuskin nämä muutokset mihinkään ranskalaisten kulttuuria tuhoavat. Kyllä he näyttävät tavoistaan kiinni pitävän. 

Ja olisihan sieltä Suomeenkin opittavaa. Ei voi kun kaihota vaikkapa korttelikulttuuria. Siihen liittyvät oleellisesti kortteliravintolat. Lounasaikana ne täyttyvät korttelin asukkaista ja siellä työskentelevistä. Jokaiselle löytyy isännältä ja henkilökunnalta ystävällisiä sanoja ja päinvastoin. Myös aterioitsijat vaihtavat luontevasti kuulumisia. Monilla ovat vakipaikat ja omat ruokaliinat siististi rullattuna odottamassa tulijaa. Poskisuudelmat lentelevät. 

Suomessa tämmöistä ei näe. Itse syön lounaani lähes päivittäin yhdessä ja samassa kuppilassa. Samoin näyttää tekevän joukko muitakin kulmakunnan työntekijöitä. Lukuunottamatta paikan isäntää en ketään muuta vakiasiakasta tervehdi. Syön soppani hiljaisuudessa siihen keskittyen, ellen satu lounastamaan työkavereitteni kanssa. 

Mitähän tapahtuisi, jos tänään kyselisin ensin isännältä ystävällisesti kuulumisia ja vaihtaisin mielipiteitä tarjolla olevan sopan koostumuksesta. Menisin tuttavallisesti pöytään, jossa sattuu olemaan tilaa ja muiskauttaisin tervehdyksenä poskisuudelmat  siinä aterioiville daameille. Voisin avata mukavan keskusteluteeman. Vaikka Turun kulttuuripääkaupunki -aiheesta. 

En kumminkaan taida uskaltaa. Näillä mennään.

Monien mielestä Jarmo Rosenlöf on taitavin ja kovin kunnallispoliitikko Turussa. Rosenlöf on demarien valtuustoryhmän puheenjohtaja. Hän on saavuttanut aseman, jossa hänet tunnetaan yksinkertaisesti vain Japina. Hän on Japi. Itse olen vain hyvänpäiväntuttu Rosenlöfin kanssa eikä rohkenisi puhutella häntä Japiksi. Jos asian haluaa hoitaa demarien kanssa, se tapahtuu Japin kautta on tuttu juttu Turussa.

Hän arvostelee keskiviikon ilmaisjakelulehdessä, että apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammen viraltapidättämisen yhteydessä esille tulleisiin asioihin ei puututtu ajoissa.

Niinpä hän kysyykin, että “miksi Tero Hirvilammen outoon käytökseen ei puututtu aiemmin”? Kun kysymys esitetään jokaiseen turkulaiseen kotiin leviävässä lehdessä, jää se monen turkulaisen kahvipöydälle ja mieleen.

Jos siis olisi puuttuttu “outoon käytökseen ajoissa”, ei koko ikävään virantoimituksesta pidättämiseen olisi tarvinnut ehkä turvautua! Olisikohan se estänyt myös itse toimenpiteen syyn, joka johti käräjäoikeuden päätökseen? Nyt Rosenlöfin mielestä tulisi selvittää onko “joku” (kukahan se mahtaa olla) laiminlyönyt valvontavelvollisuuttaan?

Ei ole vaikea kuvitella, mitä Rosenlöf olisi lausunut samassa lehdessä, jos “joku” olisi puuttunut “outoon käytökseen ajoissa”? Puuttuminen olisi epäilemättä ollut sosialidemokraattisen apulaiskaupunginjohtajan mustamaalaamista, poliittista ajojahtia ja kokoomuksen häikäilemätöntä valtapolitiikkaa. Näyttökin olisi ollut aivan liian heppoista asiaan puuttumiseksi. Olisi ollut syytä selvittää, onko “joku” ylittänyt valtuutensa ja loukannut Hirvilammen yksityisyyttä.

Tässäkin tapauksessa asia on näin, jos siltä näyttää. Ja taitava poliitikko saa minkä tahansa asian näyttämään miltä haluaa. Rosenlöfin kovan maineen on pakko olla totta.

On tullut aika saada Valimo hehkumaan. Visa oli Valimon ideoija, sen ylläpitäjä ja myös sen sydän. Kannun ystävät ovat kyselleet sen perään. Tuntuu, että on suorastaan velvollisuus palata kehiin.

Syksy on ollut loistavaa aikaa bloggaajille. Vaalirahasotku jatkuu, Euroopan unionissa on melkoinen rumba menossa, muurin kaatumista on juhlittu. Teemoja on liikkeellä vaikka kuinka paljon. Kirjasyksy on kuumimmillaan. Kulttuurielämä pulppuaa, sikainfluenssa leviää. Turku antaa aiheita.

Kannu on ollut vahva ruokafoorumi. Visaa ei voi korvata mutta ulottuvuutta täytyy ruokkia.

Kannu on ollut ajan ja ilmiöiden tarkkailija ja ruotija. Sen täytyy pysyä sellaisena. Se menee suoraan asiaan. Ja pyrkii asian ytimeen. 1500 merkkiä on oiva mitta blogille. Se ei salli sepittelyä eikä jahkailua. Se pakottaa pysymään asiassa. Tästä pidetään kiinni.

Lähdetään liikkeelle vaivihkaa, tutkivalla mielellä. Kaipaamme uusia kirjoittajia, uusia ideoita. Hyvät ystävät, kommentoikaa, esittäkää toiveita, tarjotkaa mielipiteitänne.

Ottakaa yhteyttä vaikka tähän: esko.antola@centrumbalticum.org

Pressikortin kolmekymmentä vuositarraa päällekkäin. Puolentoista millin pino seikkailuja.

Elokuun kahdeksantena 1979 päivätty Suomen Arvostelijain Liiton kortti jäsenelle numero 539. Se oli kova sana 21-vuotiaalle opiskelijalle. Mutta toki sen verran olin jo Facit Privat -kirjoituskoneellani saanut aikaan, että vaadittavat ammattilaissuosittelijat olivat löytyneet jäsenhakemukseen. Neljällä kielellä nahkakantisessa, tyylikkäästi avautuvassa kortissa seisoo: “Est membre de SARV, l’organisation professionelle des critiques finlandais”. Siis ammattilainen oli tullut minustakin.

Koululainen-lehdestä ja Helsingin liikennelaitoksen Ajopeilistä alkoi kirjoittaminen jo keskikouluaikoina. Musiikkikritiikkiä pääsin harjoittelemaan perustamassani Synkooppi-lehdessä, Helsingin yliopiston musiikkitieteen opiskelijoiden yhä 31 vuoden jälkeen aktiivisesti ilmestyvässä aviisissa. Sieltä olikin sitten lyhyt askel Rondon toimituskuntaan (mm. Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen seuraksi), monivuotiseksi kirjoittajaksi ja toimitusneuvoston jäseneksi. Samoihin aikoihin avautui ovi myös Fabianinkadun radiotaloon (ja myöhemmin Pasilaan) Yleisradion musiikkiohjelmien aktiiviseksi avustajaksi.

Ensimmäinen varsinainen musiikkiarvostelijan pesti tuli Savonlinnan valtalehdestä Itä-Savosta, jonne ihana kulttuuritoimittaja Oiti Kotamo minut poimi Oopperajuhlakuorosta, Synkooppi-lehteen tutustuttuaan. Monta kesää arvostelin oopperajuhlien konsertteja kunnes minut ehkä haluttiin vaientaa – sain nimittäin kutsun ryhtyä juhlien pressipäälliköksi. Pääkaupungin kuulumisia ja välillä ulkomaanraportteja kirjoittelin Itä-Savoon vielä monta vuotta. Pian legendaarinen Salzburgin-ritari Pentti Ritolahti kiskaisi minut arvostelijaksi Kotimaahan – kunnes kritiikkini kasvoi niin itsekritiikittömäksi, että se ei enää sopinut arvokkaan lehden profiiliin. Kriitikon uran huippu lienee ollut Hesarin hirmuisen Seppo Heikinheimon pyyntö ryhtyä valtakunnan päälehden musiikkiarvostelijaksi. Monasti elämässäni en ole tuntemattoman seikkailun kutsuessa epäröinyt, mutta tuolloin Finlandia-talon B-parvella ymmärsin kieltäytyä kunniasta. Ystävien säilyttäminen tuntui tärkeämmältä kuin maine ilman mammonaa.

Sittemmin musiikin hallintotyöt imaisivat minut, ensiksi Lahteen kuudeksi vuodeksi, sitten Tukholmaan ja lopulta Turkuun. Kirjoittaminen on kuitenkin jatkunut koko ajan; Filharmonikkojen kotisivujen musiikkilehteenkin ehdin rustata yli tuhat juttua! Kuinka lyhyiltä vuosikymmenet nyt tuntuvatkaan – ja samalla pitkiltä tuntiessani kirjoittamisen teknisen kehityksen etusormenpäissäni. Kirjasimia varren päässä heittäneen Facitin jälkeen oli pakko sopeutua ensin sähkökirjoituskoneisiin, sitten fakseihin, 1980-luvun puolivälissä Joensuussa tekstinkäsittelylaitteisiin ja viimein tietokoneisiin ja sähköpostiin. Tunnen itseni vanhanaikaiseksi, kun kirjoittaminen tuntuu edelleenkin käsityöltä. Ja ihanalta.

Sain silloin tällöin kunnian istua Finlandia-talon sinfoniakonserteissa professorini Erik Tawaststjernan vieressä, muistaakseni permannon kahdeksannella rivillä, aivan keskellä (hän kätteli rivinsä jokaisen istujan matkalla omalle paikalleen). Kerran lavalla oli nuori pianosolisti, joka ei ramppikuumeeltaan yltänyt parhaimpaansa. Kysyin kiinnostuneena Erikiltä väliajalla, mitä hän piti esityksestä. Hän analysoi nuorukaisen murskaavasti – ja jatkoi sitten oma ominainen pilkkeensä silmäkulmassa: “…mutta enhän minä NIIN voi kirjoittaa!”. Ja lehdessä ilmestyikin sitten hieno analyysi teoksesta ja ystävälliset sanat pianistin tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ehkä tuo tapahtuma opetti minulle, että ei kannata ryhtyä kriitikon uralle. Valitsinkin sitten ammatin, jossa on ollut erinomainen mahdollisuus auttaa ja kannustaa monia nuoria lupauksia aina kansainväliselle huippu-uralle asti.

Kolmekymmentä vuotta olen siis maksanut jäsenmaksua velvoitteesta arvostella. Mutta pelkkää iloa kortista on ollut, varsinkin eri puolilla maailmaa. Erinäköisiltä lippuluukuilta tai lehdistötoimistoista olen saanut arvostelijalipun lukemattomille festivaaleille, oopperaan, konserttiin, taidenäyttelyyn, museoon, teatteriin ja vaikka mihin, kunhan vain olen kehdannut pyytää. Aikaisemmin sai pressikortilla 50% alennuksen busseista ja junista sekä Finnairin lennoilta. Nykyään alennus on vähäinen ja lipussa lukee usein “eläkeläinen”.

Sitä en kuitenkaan vielä tunnusta. Ohjatkoon minua siis Kannuvalimossa edelleen pressikortin velvoite: “Ist ein Mitglied des SARV, der berufsmässigen Vereinigung der finnischen Kritiker.”