Edes rikkaan suomen kielen sanat eivät tunnu riittävän. Niin järisyttävä kokemus oli palata Mikaelin kirkkoon Puolalanmäen musiikkiluokkien joulukonserttiin, kamarikuoro Camikseen laulamaan toisen basson stemmoja 23 vuoden tauon jälkeen. Olin tiistai-iltana aika puhki: kenraaliharjoitus, kaksi konserttia ja karonkka. Lisäksi harjoittelimme viikonloppuna kuusitoista tuntia. Tulos ylitti kaikki odotukset, me olimme aivan mielettömän hyviä!
1980- ja 90- luvuilla Puolalanmäen musiikkilinjaa veti Jarmo Kokkonen. ”Japi” on jatkanut työuraansa kirkkomuusikkona Kuhmossa, josta hän palasi tähän taitelijajuhlakonserttiinsa meitä johtamaan. Kokkonen ei ollut vuosien saatossa muuttunut miksikään ja sama koski meitä kuorolaisia. Kuulemma kuorot soivat, kuin olisi vasta eilen viimeksi hyvästelty. Kokkonen tosin väitti, että olisi saanut muutaman kilon lisää – ”ja sama koskee teitä, hyvät oppilaani!”
Luokkakokouksiin tultaessa tunnelma on aina aluksi tunnusteleva. Tässä tapahtumassa ei ollut aikaa haparointiin, sillä tositoimiin ryhdyttiin saman tien ja tiukalla aikataululla. On hämmästyttävää, miten Sibeliukset, Kuulat, Franckit ja kaikki teokset lähtivät liikkeelle syvältä selkärangasta. Pitihän siinä nuottejakin tiirailla, vaan kun en niitäkään ole melkein neljännesvuosisataan lukenut! Ja pysyinhän minäkin mukana. Vain kerran lähdin liikkeelle alttojen mukana, mutta sehän ei haittaa, kun laulaa oikein! Kainalot olivat kuitenkin märkänä konsertin jälkeen. Vieläkin pelotti, että laulaa jossain kohdassa väärin ja saa kuoronjohtajan haukut!
Yleisö joulukonsertissa oli kertakaikkisen ällistynyt. Miten tämä on mahdollista? César Franckin Psalmi 150 pauhun jälkeen täydessä kirkossa oli hiirenhiljaista, eikä ihme. Esitys ei ollut tästä maailmasta. Mieltä lämmitti nähdä yleisössä vanhoja koulutovereita ja heidän vanhempiaan. Ja vakiokalustoa, kuten Lavasteen Jaakko, Makkosen Eva-Lisa tai Kososen Markku vaimonsa kanssa. Ja oma äitini. Kävin myös ennen konsertin alkua jutustelemassa entisen ranskan opettajani, ihanan Leena Airon kanssa – ranskaksi. Osasin!
Jarmo Kokkonen sanoi usein, että Puolalanmäen musiikkilukion tarkoituksena ei ole kasvattaa ammattimuusikoita, vaan jättää meihin pysyvä rakkaus musiikkiin. Jos koulu voi antaa arvokkaita eväitä elämää varten, niin tässä niitä nyt nautittiin. Projektin tuotantotiimissä oli pääosin ammattimuusikoita, mutta kahdensadan esiintyjän joukossa oli suurin osa meitä tavallisia pulliaisia.
Joulun ihme – konsertit ovat nyt takanapäin. Katson konttorini ikkunasta harmaata ja sateista Brysseliä. Hymy nousee huulilleni, kun muistan Kokkosen lupauksen karonkkan päätteeksi: Tätä kannattaa jatkaa, miltäs kuulostaisi jos seuraavaksi tekisimme Mozartin Requiemin!
Kuva © Lauri Puputti.
(Kuten kuvasta heti näkee, otan vastaan raikuvia suosionsoituksia takarivissä ensimmäisenä oikealta.)