Hyvää Uutta Vuotta. Bloggailussa on ollut taukoa, kun aikaa on kulunut myrskytuhojen korjailussa. On itse asiassa tuntunut ihan mukavaltakin kiskoa Stihl käyntiin ja pilkkoa tuulenkaatamia ikikuusia pölleiksi. Kymmenen kilometrin päässä kauppatorilta oltiin pari päivää ilman sähköä. Se riitti muistuttamaan, että suurin osa päivittäisistä askareista on sähkön varassa. Käsi kävi turhaan katkaisijoilla tosi usein. Tapaninpäivän ilta kynttilää poltellen ja patteriradiota kuunnellen oli pitkä. Kännykästä katosi kenttä, sitten hyytyi akku.
Kun viime vuoden päätteeksi saatiin aikaan päätös yhteisestä yle-verosta, päätöstä perusteltiin julkisen palvelun autuudella. Patteriradiosta ei sitä palvelua kuulunut. Alueen toimitus oli ansaitulla joululomalla. Ajattelin, että maksaisin yle -veroa paljon auliimmin, jos olisi olemassa hälyjärjestelmä: tarpeeksi merkittävän paikallisen tapahtuman vuoksi vetäisi päivystysvuorossa oleva pikku porukka (juontaja ja pari repparia) takin niskaan, alkaisi nostaa tuplatuntipalkkaa ja välittää tietoa siitä, mistä saa vettä, koska linjankorjaaja saapuu, miksi hätäkeskus ei vastaa…

Pohjois-Korean diktaattori otti ja kuoli. Nähtyäni teksti -tv:stä uutisen virnistin julmasti, katsoin ikkunasta ulos ja sanoin: puut ovat pystyssä, ei onneksi kääkähtänyt ydinpomminappulansa päälle. Yhtä säälimättömällä linjalla oli Erkki Tuomioja. Aika harvoin lausutaan valtionpäämiehen kuoleman jälkeen muistosanoiksi, että “häntä ei jäänyt kukaan kaipaamaan”.
Telkkarikuvien perusteella näytti siltä, että kaipaajia oli sadoittain. Korealaiset suorastaan kierivät maassa ja ulvoivat tuskasta, kun Suuri Johtaja jätti heidät. Ei ole montaa viikkoa siitäkään, kun Muammar Gaddafi vietti viimeiset hetkensä siltarumpupoliitikkona . Hänelläkin riitti villinä hurraavia faneja vielä hetkeä ennen surkeaa loppua.

Euroopan unioni lopetti teloituksiin käytettävän myrkyn viennin Yhdysvaltoihin. Tursassa kerrottiin, että kuolemantuomion toteuttaminen maksaa jopa 300 miljoonaa taalaa vuosien oikeusprosesseineen, erikoisvankiloineen, huippuunsa kehitettyine tappamistekniikkoineen kaikkineen. Vankiloiden ulkopuolelle kokoonutaan osittamaan suosiota, kun joku erityisen raakalaismaiseksi mainittu  rikollinen surmataan.

Näiden tapahtumien herättämät ajatukset mielessä myllertäen havahdun huomaamaan, että olemme jouluviikossa. Muistaakseni uskontotunnilla opetettiin, että sitä juhlitaan, koska kerran syntyi Ihmisen Poika.  Kovia ajatuksiani häveten tunnustan, että kenenkään  kuolemalla ei saisi riekkua. Oli lähtijä kuka tahansa, hän oli yksi ihmisistä.

Edes rikkaan suomen kielen sanat eivät tunnu riittävän. Niin järisyttävä kokemus oli palata Mikaelin kirkkoon Puolalanmäen musiikkiluokkien joulukonserttiin, kamarikuoro Camikseen laulamaan toisen basson stemmoja 23 vuoden tauon jälkeen. Olin tiistai-iltana aika puhki: kenraaliharjoitus, kaksi konserttia ja karonkka. Lisäksi harjoittelimme viikonloppuna kuusitoista tuntia. Tulos ylitti kaikki odotukset, me olimme aivan mielettömän hyviä!

1980- ja 90- luvuilla Puolalanmäen musiikkilinjaa veti Jarmo Kokkonen. ”Japi” on jatkanut työuraansa kirkkomuusikkona Kuhmossa, josta hän palasi tähän taitelijajuhlakonserttiinsa meitä johtamaan. Kokkonen ei ollut vuosien saatossa muuttunut miksikään ja sama koski meitä kuorolaisia. Kuulemma kuorot soivat, kuin olisi vasta eilen viimeksi hyvästelty. Kokkonen tosin väitti, että olisi saanut muutaman kilon lisää – ”ja sama koskee teitä, hyvät oppilaani!”

Luokkakokouksiin tultaessa tunnelma on aina aluksi tunnusteleva. Tässä tapahtumassa ei ollut aikaa haparointiin, sillä tositoimiin ryhdyttiin saman tien ja tiukalla aikataululla. On hämmästyttävää, miten Sibeliukset, Kuulat, Franckit ja kaikki teokset lähtivät liikkeelle syvältä selkärangasta. Pitihän siinä nuottejakin tiirailla, vaan kun en niitäkään ole melkein neljännesvuosisataan lukenut! Ja pysyinhän minäkin mukana. Vain kerran lähdin liikkeelle alttojen mukana, mutta sehän ei haittaa, kun laulaa oikein! Kainalot olivat kuitenkin märkänä konsertin jälkeen. Vieläkin pelotti, että laulaa jossain kohdassa väärin ja saa kuoronjohtajan haukut!

Yleisö joulukonsertissa oli kertakaikkisen ällistynyt. Miten tämä on mahdollista? César Franckin Psalmi 150 pauhun jälkeen täydessä kirkossa oli hiirenhiljaista, eikä ihme. Esitys ei ollut tästä maailmasta. Mieltä lämmitti nähdä yleisössä vanhoja koulutovereita ja heidän vanhempiaan. Ja vakiokalustoa, kuten Lavasteen Jaakko, Makkosen Eva-Lisa tai Kososen Markku vaimonsa kanssa. Ja oma äitini. Kävin myös ennen konsertin alkua jutustelemassa entisen ranskan opettajani, ihanan Leena Airon kanssa – ranskaksi. Osasin!

Jarmo Kokkonen sanoi usein, että Puolalanmäen musiikkilukion tarkoituksena ei ole kasvattaa ammattimuusikoita, vaan jättää meihin pysyvä rakkaus musiikkiin. Jos koulu voi antaa arvokkaita eväitä elämää varten, niin tässä niitä nyt nautittiin. Projektin tuotantotiimissä oli pääosin ammattimuusikoita, mutta kahdensadan esiintyjän joukossa oli suurin osa meitä tavallisia pulliaisia.

Joulun ihme – konsertit ovat nyt takanapäin. Katson konttorini ikkunasta harmaata ja sateista Brysseliä. Hymy nousee huulilleni, kun muistan Kokkosen lupauksen karonkkan päätteeksi: Tätä kannattaa jatkaa, miltäs kuulostaisi jos seuraavaksi tekisimme Mozartin Requiemin!

Kuva © Lauri Puputti.

(Kuten kuvasta heti näkee, otan vastaan raikuvia suosionsoituksia takarivissä ensimmäisenä oikealta.)

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen saa esittää minkälaisia tahansa käsityksiä totuutena ja vaihtoehtoina ja selviää niistä kuiville. Kun katsoin televisiosta dokumenttia Ronald Rewaganista tuli mieleeni hän lentäviä lauseitaan, ns. onelinereita Yksi oli: “kukaan ei voi tappaa amerikkalaisia ja selvitä siitä”  Mutta Väyrynen voi esittää mitä tahansa ja selvitä siitä.

Niinkuin esimerkiksi tämä markan ottaminen rinnakkaisvaluutaksi.  Hän vetoaa siihen että Ruotsikin tekee niin. Ruotsi ei tee niin. Ruotsissa on vain yksi virallinen valuutta ja se on kruunu. On aivan eri asia, jos jotkut kaupanpitäjät hyväksyvät euroja kassoihinsa niinkuin meilläkin kuulemma Itä-Suomessa hyväksytään rupla rinnakkaisena maksuvälineenä kaupoissa. Loogisesti Väyrynen voisi esittää ruplaa Suomen rinnakkaisavaluutaksi ja valuuttaunionia Venäjän kanssa.

Sinänsä rinnakkasisvaluutan käyttö ei ole aivan harvinaista maailmalla. Se tuntee nimen dollarisaatio. Sellaiset maat kuten Zimbabwe, Liberia, Panama, Libanon. käyttävät rinnakkaisvaluuttaa, yleensä dollaria joko ainoana rahana tai sitten oman valuutan rinnalla.  Toisaalta esimerkiksi Andorra, Monaco, San Marino ja Vatikaani käyttävät euroa. Listaan voi liittää myös Naurun ja Tuvalun.  Että esimerkkejä riittää. Eurokin on rinnakkaisvaluutta joillekin. Puhutaan eurosaatiosta dollarisaation rinnalla.

Kun Suomi liittyi euroon tuli siitä ainoa Suomessa käytössä oleva valuutta. Voisi myös kysyä, mitä hyötyä markan käyttöönotosta rinnakkaisvaluuttana olisi Suomelle? Se loisi melkoisen sekaannuksen maksuliikenteeseen ja koko kansantalkouteen. Kaksoisvaluuttajärjestelmän käyttöönotto ei ole myöskään  Suomen julistuksen varassa. Se on Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä asia ja vaatii konsensusta. järjestely ei onnistu vain Väyrysen julistuksella.  Väyrynen esittää myös pohjoismaista valuuttaunionia. Sekin vaatii mahdollisten kumppaneiden eli Pohjolan kruunu-maiden hyväksynnän ja mukaantulon. En keksi yhtään syytä, miksi ne sostuisivat sellaiseen. Mitä hyötyä siitä olisi?

Pohjoismailla on kyllä kokemuksia valuuttaunionista vuosilta 1873-1914, jolloin niiden valuutat säilyivät itsenäisinä, mutta olivat ristikkäin käytettävissä. Vähän niinkuin Benelux unionissa ennen euroa.  Pojoismainen valuuttaunioni sortui ensimmäiseen maailmansotaan ja siihen liittyvään talouskriisiin.

Kun  seuraa keskustelua lievää myötähäpeää tuntien , nousee pintaan koolme asiaa. Miksi muut ehdokkaat sallivat Väyrysen tehdä näitä ehdotuksia ampumatta niitä alas. Äänestäjäkunnassa on kuitenkin suuri joukko, joille nämä “ehdotukset” kolahtavat. Hän näyttää selviytryvän myös lausunnostaan, jonka mukaan Venäjän varustautuminen jossakin vaiheessa on syy liittyä Natoon. Näin ajattelee luultavasti Nato-kannattajien valtaosa, mutta kukaan ei halua sitä sanoa julkisuuteen. Mutta Väyrynen sanoo ja taas ropisee ääniä. Toinen ihmetyksen aihe on, että tiedotusvälineet jättävät nämä “ehdotukset”elämään. Viime lauantain lauantai-aamuassakin toimittaja jätti  millään tavalla reagoimatta näihin ajatuksiin tai vaatimatta tarkennuksia niihin.

Reagoimattomuus johtaakin minut omaan “ehdotukseeni”: jotta päästäisiin eroon  presidenttivaaleista, esitän personaaliunionia Suomen ja Ruotsin välille ja valtionpäämieheksi kruununprinsessa Victoriaa. Saisimme prinsessan ja aikanaan  kuningattaren ja hovin ja kohta pikkuprinessan tai prinssin,  Oman hovin touhuja olisi mukava seurata tiedotusvälineiden kautta. Eikä olisi enää presidentinvaaleja kiusana .Niinkuin historiallisena esimerkkinä pitämässäni Kalmarin unionissa (1397-1523) saisimme säätää omat lakimme. Ja sitäkin johti nainen, Tanskan prinsessa, myöhemmin kuningatar Kristina. “Ehdotukseni” on ihan yhtä järkevä ja toteutumiskelpoinen kuin Väyrysen “ehdotuksetkin”.

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Pahoitin mieleni kun eilen illalla asetuin vasiten katsomaan Moskaa. En muista että YLE olisi mitään produktiotaan niin rankasti buffannut. Ohjaaja on vuolaasti kehunut käsikirjoittajaa ja päinvastoin. Krista Kososesta on näyttviä juttuja lähes joka lehdessä mukaanlukien viikonlopun Hesari.

Pahoitin mieleni aluksi siitä, että valokuvaajan sukunimeksi oli annettu Halikko. Eikö Tervo tosiaan keksinyt muuta iskevää nimeä? Valinta loukkaa vanhaa halikkolaista. Ensin tapetaan historiallinen kunta ja sitten nimi otetaan tämmöiseen käyttöön, annetaan skandaalilehden valokuvaajalle.

Mutta erityisesti pahoitin mieleni itse ohjelmasta. Se oli ennakkorummutukseen nähden todellakin pettymys.Se on  moskaa. En huomannut siinä yhtään uutta draaman elementtiä.Ehkä on niin, että jos jos 0saa kirjoittaa proosaa, osaa myös tuottaa hyvän draaman käsikirjoituksen.Tai jos on hyvä ja luova näyttelijä, on myös hyvä ohjaaja.

Tietysti olisi väärin tuomita produktio ensimmäisen osan perusteella. Pettymystä lisäävät valtavan ennakkorummutuksen luoma odotukset, joita lopputulos ei vastaa. Nyt vaan odotellaan ensi pyhää ja toista jaksoa.Laittaisivat tämän valokuvaajan vaikka naimisiin ja ottamaan miehensä nimen. Vaikka Länsi-Turunmaa!

En ole koskaan kunnolla osannut käyttää muita tietokoneita kuin Apple/Macintosh -pönttöjä. Ensimmäinen läheinen suhde syntyi Radio Sataan ostettuun kottaraispönttömalliin, jolla sai paitsi väännettyä tekstiä ja tehtyä kuulijalukuja kuvaavia pylväsdiagrammeja, myös pelattua tosi pahasti koukuttavaa Crystal Quest -peliä. Olin Microsoftille raivoissani, kun asiakirjat piti tallentaa jollain kummallisella äxyxc.doc-tietopuulla, jonka jälkeen kirjoittamaani tekstiä ei löytynyt. Kun Applella kirjoitti kirjeen äidille, sen nimeksi annettiin “Kirje äidille” ja se vedettiin hiirellä laatikkoon, jonka nimi oli “Kirjeet”. Sen ymmärsi humanististen tieteiden kandidaattikin. Työpöydälläni on nyt kai jo ties kuinka mones Apple -kotikone, tätä naputan iBookilla ja yöpöydällä odottelee illan surffailuja  iPad, joka lopulta on se vehje, jolla viitsii tallentaa,  katsella ja kavereillekin näyttää itse otettuja valokuvia. Sen myötä diaprojektori ja filmikamera menivät lopulta museoon.

Visa Nurmen kanssa vaihdettiin ajatuksia tällä palstalla vuosi ennen kuin iPhone tuli markkinoille. Olimme molemmat vakuuttuneita siitä, että tulossa on lopultakin käsipuhelin, joka on hyvän näköinen, hauska ja helppo käyttää ja ominaisuuksiltaan ylivoimainen. Olimme siis Apple-uskovaisia.

Usko osui oikeaan, iPhone on juuri sitä, mitä uumoilimme. No, yksi pieni puute kapulassa on. Sen kanssa ei oikein voi soittaa. No, tietysti voi ja soitan, mutta puhelimena vehje on  raivostuttavan epävakaa. Katkeilee, pätkii, temppuilee. Voihan olla, että haukun väärää puuta: ehkä se on Sonera, joka ei saa kenttäänsä kantamaan (vaikka masto näkyy ikkunasta). Niin uskoo Apple-uskovainen.

Yrityksiin sitoutuminen on mielestäni tyhmää varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole oma yritys. Siitä huolimatta suhteesta Apleen on tullut henkilökohtainen. Ja siksi uutinen Steve Jobsin kuolemasta teki murheelliseksi melkein kuin kyseessä olisi ollut oikeasti tuttu ihminen.  Samanlaisia tuntoja näköjään sinkoilee verkkokeskusteluissa muuallakin.

Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Viikonloppuna järjestetään perinteinen Suomi-Ruotsi maaottelu. Ei luulisi kiinnostavan vähmpää. Vastakkain on kaksi maailman huonompiin kuuluvaa yleisurheilumaata. Ei yhtään mitalia kummallekaan Deakussa. Vain yksi ruotsalainen mies kahdeksan parhaan joukossa, ei yhtään suomalaista. Ja yksi ruotslainen näinen kahdeksan parhaan joukossa myös.

Miksi ihmeessä kymmenet tuhannet suomalaiset haluavat viettää viikonloppunsa näitä sankareita seuraamassa. SUL markkinoi sitä tunnelmaltaan ainutlaatuisena kansanjuhlana.

En ole itse koskaan ollut paikalla enkä siis pysty arvioimaan tunnelmaa. Ajattelisin, että syyt maaottelun suosiolle tapahtumana ovat syvemmällä historiassa. Itse muistan vieläkin  hyvin 1950-luvun alusta Pekka Tiilikaisen radioselostuksia kuinka Voitto Hellsten kuroi kalkkiviivoilla umpeen Alf Pettersonin kaulan 4×400 metrin viestissä ja painoi ohi. Ja Suomi voitti maaottelun.

Kyse ei ollut tunnelmasta vaan raa’asti siitä, että köyhä Suomi hakkasi rikkaan Ruotsin. Tämän päivän ihmisen on mahdoton ymmärtää 1950-luvun naapuruutta. Me olimme sotineet ja hävinneet ja maksoimme sotakorvauksia. Ruotsalaiset eivä sotineet vaan lihottivat lompakkoaan ja keräsivät kansallisomaisuutta teräskaupalla.Se näyttää vielä tänäänkin riittävän kattamaan Saabin romahduksen.

Elintasoero oli mahtava. Ruotsin missit kulkivat silkkisukissa kun meillä daamit kiskoivat pässinpökkimiä säärtensä suojaksi. Kotitalossani tehtiin suuri remontti. Tiskipöydän teräspinta ja varmaan muutakin jollakin tavalla uitettiin Ruotsista. Näissä oloissa voitto Ruotsista maaottelussa oli kansakunnan ryhdin ja itsetunnon  kannalta valtavan tärkeätä. Oltiin hetki parempia kuin Ruotsi.

Juuri  viikonlopun maaottelun alla tuli tieto, että Ruotsi on maailman kolmanneksi kilpailukykyisin maa ja Suomi neljäs. Ruotsiottelu on siis voitettava, että kehtaa ruotsinlaivalla miehekkäästi ja selkä suorana hakea katkarapuvoileivän Pripps ölin kanssa ruotsalaisten pistävien katseiden alla.

Vuonna 1985 syyskuun lopulla sain kokemuksen hirmumyrskystä Yhdysvaltain Itärannikolla. Myrskyn nimi oli Gloria. Tämä muisto  on palannut mieleeni kun TV-uutiset näyttää tämänsyksyisen ensimmäisen hirmumyrskyn etenemistä Yhdysvaltain Itärannikolla.

Glorian eteneminen noudatti Irenen kaavaa. Se iski maihin suurin piirtein sinne, missä Irenekin iskee. Se pyöri sitten pitkin Itärannikkoa ylöspäin New Yorkin ohitse päiväkausien ajan ja siirtyi sisämaahan juuri siinä, missä asuimme, Milford Conneticut, kuollakseen sitten Uuden Englannin metsiin.

Oli se mieleen jäävä kokemus. Jo pari päivää ennen H-hetkeä meri nousi. Talomme oli Long Island Soundin rannalla ja meno oli melkoista. Talosta rantaan oli noin 100 metriä. Onneksi talo oli mäen rinteessä eikä vesi aivan noussut pihalle ja kellariin mutta myräkkä merellä oli melkoinen.

Erityisen mieleen jäänyt kokemus olivat ne minuutit, jolloin myrskyn keskus kulki talon yli. Tuuli pysähtyi, aurinko paistoi ja linnut visersivät. Mutta kohta mylläkkä alkoi taas. Myrskyn silmä on siis auvoinen hetki.

Vähemmän auvoisia olivat sen sijaan lähipäivät kun kaupat olivat kiinni, sähköt ja kaasu poikki. Tiet olivat poikki kaatuneitten puiden sulkemina ja monien naapureiden katot ties missä.

Mieleen jäänyt kokemus, jota ei kumminkaan haluaisi kokea välttämättä uudestaan.