Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

D-Day on toisen maailmansodan käännekohdasta käytetty nimitys.  D-Day ei ilmeisestikään tarkoita mitään muuta kuin että se on jonkin operaation käynnistymispäivälle annettu koodinimi. Samalla tavalla kuin H-hetki.

Mutta D-Day kesäkuun kuudes vuonna 1944 on kaikista D-päivistä tunnetuin, kaikkien D-päivien äiti. Operaatioon, siis Normandian maihinnousuun osallistui 156 000 sotilasta ja toistakymmentä tuhatta lentokonetta. Sitä juhlitaan sotilaallisin menoin etenkin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Iso-Britanniassa mutta myös Ranskassa. Päivään liittyy myös lukemattomia puhtaasti siviililuonteisia tapahtumia.

Bedfordin kaupunki Virginiassa on kantanut kortensa juhlien kekoon. Kaupunki on perustanut puiston, johon on pystytetty liittoutuneiden johtajien pystit.  Hieno tapa muistuttaa atlanttisesta yhteenkuuluvuudesta. Puistossa ovat presidentit Roosevelt ja Truman sekä pääministeri  Churchill. Mutta siellä on myös generalissimus Josef Stalinin rintakuva.

Stalin Bedfordissa, Virginiassa

Ihan  perustellusti. D-Dayn aikaan Stalinin Neuvostoliitto oli liittolainen ja vieläpä tärkeä sellainen. Puiston suunnittelijat ovat olleet johdonmukaisia.

Mutta aika on nyt toinen ja ratkaisu on ymmärrettävästi poikinut melkoisia vastaväitteitä. Bedfordin kansalaiset ovat olleet suunniltaan ja tyrmistyneitä.

Mutta patsashankkeen vetäjä pysyy kannassaan. Stalin oli osa liittoutumaa Hitlerin kukistamiseksi. Hän on historiallinen tosiasia, sanoo herra McIntosh, patsaspuistosäätiön puheenjohtaja. Historian tosiasiaa ei sovi unohtaa vain sen vuoksi, että hän oli myös tyranni.

Amerikan ulkopolitiikalla on ollut ja on yhä taipumus tehdä yhteistyötä tyrannien ja diktaattoreiden kanssa. Joku heidän johtajistaan kerran tokaisi jostakin liittolaisesta, että olkoon vaan diktaattori, mutta hän on meidän diktaattori!

Tietenkin Stalin oli tyranni ja kerta kaikkiaan vastenmielinen sellainen suomalaisestakin näkökulmasta. Mutta hänen panoksensa Hitlerin kaatamisessa oli suuri. Eikö se pitäisi hyväksyä ja tunnustaa? Jokaisen kansakunnan historiassa on suuresti asioihin vaikuttaneita persoonia, jotka halutaan unohtaa. Vaatii suurta kypsyyttä suhtautua heihin tunnustamalla heidän saavutuksensa, jotka jäävät kielteisiä ”saavutuksia” vähäisemmiksi.

Jos Turussa vielä olisi voimissaan patsaspuisto-hanke (luulen, että se on haudattu!) saisi Virginian suunnalta varmaan kohta halvalla Stalinin pystin! Leninhän meillä jo onkin.

On tullut seurattua väittelyä suhtautumisesta kerjäämiseen ja ajateltua, onko parempi olla hyväntahtoinen jymäytettävä vai kyyninen paskiainen. Vai olisiko vaihtoehtoja.

Annan ilmaiseksi kokeiltavaksi yhtiöni T:mi Sarkasironism Bs:n kehittelemän idean, joka toisi kelpo vipinää aiheeseen. Perustettakoon toimintaryhmä nimeltä Reilut Kerjäläiset. Ryhmän jäsenet istuvat kadulla edessään kerjäyskippo ja lappu “Olen Reilu Kerjäläinen”. Kuppiin tipahtavat rahat käytetään keskitetysti ostamalla elintarvikkeita, huopia, lastenvaatteita, koulukirjoja ja kaikkea muuta tarpeellista. Nämä tarvikkeet toimitetaan suoraan köyhiin kyliin Romaniassa tai ankeille asuntovaunuslummeille muualla Euroopassa, Suomessakin. Moni nuori saisi Reiluista Kerjäläisistä tärkeäksi kokemaansa mieluisaa tekemistä. Aina se homma sikaloissa yöaikaan könyämisen voittaisi.

Voi olla, että Reilut Kerjäläiset voittaisivat kilpailussa piankin nämä ns. luomukerjäläiset. Heidän iloinen olemuksensa kaupungeissa olisi suorastaan katukuvaa virkistävä toivottu ilmiö ja hyötykin hädänalaisille suurempi kuin nykymallissa.  Ai että tarvittaisiin joku lupa? Mitä hullua, kerjääminenhän ei Suomessa ole kiellettyä! Ai että epärehellinen Reilu Kerjääjä voisi vetää osan kuppiinsa kertyneistä varoista omiin liiveihinsä? Mitä hullua, tuskin moni sen säälimättömämpi olisi kuin nyt kupeista provikkansa keräävä järjestäytynyt rikollisuus.

Tapasin viime viikolla roomalaisen laulajan Roberto Loretin. Hän esiintyi Turku Touringin järjestämässä illallistilaisuudessa perin arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle, minä sain juontaa ja haastatella.  Signor Loreti tuli paremmin tunnetuksi  nimellä Robertino. Kysyitkö, että kuka ihmeen Robertino? Jos niin, voit onnitella itseäsi: kuulut nuoreen sukupolveen. Jos vastaat, että Jee! niin voin pahoitella: olet niin sanottu vanha käpy. Niin kertoo pettämätön Robertino -indeksi. Testailin ennen keikkaa ja sen jälkeen indeksin toimivuutta ja hämmästyttävän hyvin toimi. Itseni ikäiset ja vanhemmat muistivat Robertinon, minua nuoremmat eivät olleet kuulleet juttuakaan.

Vuonna 1961 Robertino  oli Suomen ylivoimaisesti suosituin artisti. Väräjävällä äänellä italialaissävelmiä tulkinneen poikasen levyt  valtasivat vuoden top 10 -listalla kolme ensimmäistä sijaa. Elvis, Paul Anka ja Humppa-Veikot jäivät taakse. Turussa nuoret puuhamiehet Pekka Harismaa ja Heikki Löyttyniemi ottivat elämänsä riskin ja pestasivat Robertinon Turun Messujen  tähdeksi. Jussi Björlingiäkin oli ajateltu, mutta hän sai väistyä Suosikin jättilakanassa joka tytön hetekan yllä hymyilleen tummasilmän  tieltä.

Esiintyjävalinta osui enemmän kuin nappiin. Robertino aiheutti 60-luvun alun Turussa valtavan villityksen.  5000 hengen jättiteltta täyttyi viitenä iltana ääriään myöten hurjasti kiljuvista faneista. Pekka Harismaan Volvo oli moneen otteeseen kaatua, kun hurmoksessa hilluvat turkulaistytöt yrittivät tunkea lähemmäksi idoliaan. Hulinan nähneet sanovat, että äskeinen David Beckhamin käynti Turussa oli pieni kipenä verrattuna Robertino -ilmiön roihuun.

Tänään Robertino on 64 -vuotias  lava-artisti, jolla yhä piisaa keikkaa ympäri maailmaa. Enimmäkseen senioriyleisölle. Toscanalaissikaria käryttävä, pyylevyyttä olemukseensa vuosien varrella kerännyt, hauskasti jutteleva miekkonen ei tarvinnut Marinassa turvamiehiä. Lehdistötilaisuuteen saapui kaksi toimittajaa. Plus Markku Veijalainen. joka innokkaasti kuvasi materiaalia 55 Plus -ohjelmaansa. Mutta hänhän onkin jo vanha käpy Robertino -indeksillä mitaten.

Laitan oheen kuvan vuoden 1961 Robertinosta. Fanit saavat näin pitää muistonsa.

 Parhaillaan televisiossa menee huippujännittävä ja kiinnostava jääkiekko-ottelu Norja-Sveitsi. Myöhemmin illalla onkin sitten ankara valinta: katsonko Täydellisiä naisia vai Valko-Venäjä-Tanska –ottelua. Vahinko, että äärimmäisen kiintoisa Tsekki – Latvia –ottelua ei voi nähdä!

Ihan oikein.  Mikä ihmeen järki on näyttää kaikkea mahdollista pelaamista julkisen palvelun TV-kanavalla. Minusta on oikein hyvä, että nämä pelit siirtyvät maikkarille. Olen jokseenkin varma, että Valko-Venäjä – Tanska tai Norja-Sveitsi siirtyvät maksullisille kanaville. Niistä maksaisiovat siis ne, joita asia oikeasti kiinnostaa. Minulle, ja uskoakseni aika monelle muullekin suomalaiselle riittäisi, jos näytettäisiin Suomen pelit. Ja loppuottelu siinäkin tapauksessa että Suomi jostain syystä ei olisi siinä osapuolena.  

Valintani tänä iltana on Täydelliset naiset, joka olisi valintani  mitä tahansa ohjelmaa vastaan. Onkohan oikein tutkittu, miksi nämä kaikki pelit täytyy näyttää! Ymmärrän toki, että on ostettu koko paketti ja saatu varmaan könttäalennusta. Kauhean vaikea on kuvitella, ketä nämä kaikki pelit voivat kiinnostaa, kun ulkona paukkuu hellerajat.  Tässä taisi Jungerilla jäädä asian miettiminen kesken.

Väärinkäsitysten korjaamiseksi tunnustan, että olen suuri sohvaurheilun ystävä, mutta rajansa kaikella. En kyllä jaksaisi katsoa Kreikan talouskriisin puintiakaan suomalaisten poliitikkojen toimesta kovin intensiivisesti.

Sain melkoisen opetuksen lauantaina, kun lupasin esittää kommentin Timo Soinin haastatteluohjelmassa. Koin olevani samalla tavalla väärässä paikassa väärään aikaan kuin presidentti Koivisto, kun hän osallistui laivan vesillelaskuun Sydänten Prinsessan varjossa.

Meikäläisen retoriikka ja Soinin retoriikka eivät vaan kohtaa. Tulihan sekin opittua, mutta pitikö se oppi hankkia satojen tuhansien televisionkatsojien läsnä ollessa.

Professori Martti Häikiö on tehnyt kulttuuriteon kirjoittamalla kaksiosaisen teoksen V.A. Koskenniemestä – suomalaisesta klassikosta. Turun yliopiston rehtori, kotimaisen ja yleisen kirjallisuustieteen professori, akateemikko sekä kirjailijaliiton puheenjohtaja oli monipuolinen ja käsittämättömän tuottelias kirjailija, toimittaja, runoilija, kansallisuusaktivisti ja kulttuurivaikuttaja. Koskenniemi oli myös kiistelty persoona, jonka yhteydet Natsi-Saksaan jakavat vieläkin voimakkaasti tutkijoiden ja taiteilijoiden mielipiteitä. Häikiö on Koskenniemeä kohtaan armollinen, ehkä liiankin ymmärtäväinen.

Turkulaiselle lukijalle teos tarjoaa elämyksiä. Kansalaisten lahjoitusten turvin perustetun Turun suomalaisen yliopiston professori muutti Turkuun, matkatavaroidensa joukossa ”Johdatus Goethen luentoihin”. Yliopiston auditorium maximumissa 29. kesäkuuta 1922 Koskenniemi piti ensimmäisen luentonsa. Silloinen opiskelija Lauri Viljanen kuvailee: ”Ensimmäinen luentosarja teki lumoavan vaikutuksen. Siinä liikuttiin ikään kuin runouden autonomisessa maailmassa, kerrassaan omaehtoisessa maailmassa, ja sitä yritettiin suuren runoilijapersoonallisuuden yhteydessä kuvata”. Luennoilla vallitsi Viljasen mukaan ”valoisa ja sytyttävä tunnelma, siihen sisältyi innokasta uteliaisuutta hengen mittaamatonta, salaperäistä maailmaa kohtaan”. ”Hiukan poikamaisen reippaasti ja aina miltei oscarwildemäisen huoliteltuna Koskenniemellä oli tapana harpata kateederiin”. ..”..joskus saattoi lyyrikon katse harhailla hiukan poissaolevana kirkkaissa ilmoissa Turun kauppatorin yllä”.   

20-luvun hiljaiseen Turkuun yliopiston perustaminen oli niin suuri asia, että sitä ei nykyturkulainen voi käsittää. Oma mumminikin sai tuolloin työpaikan – palkkauspäätös oli yliopiston toinen – ylikirjastonhoitaja Volter Kilven kanslistin pestistä oli kyse.

Turussa Koskenniemi koki toisinaan olonsa syrjäiseksi. 40-luvulla Hella Wuolijoki yritti kammeta Koskenniemeä sivuun kirjailijaliiton johdosta. HW tarjosi perusteeksi Porkkalanniemen vuoksi vaikeutunutta junamatkaa Turun ja Helsingin välillä. Voi voi, Hella ei tiennytkään vielä Pendolinoista mitään. Koskenniemi kuitenkin kiintyi Turkuun. Häikiön mukaan voi hyvin olla, että Koskenniemeä piti Turussa sama tunne kuin Goethea pienessä Weimarissa, josta hän ei lähtenyt maailmankaupunkiin Pariisiin edes itsensä Napoleonin kutsumana.

Vertaus Turusta Goethen Weimarina on mielestäni runollinen ja osuva!

Upea on teoksen kuvaus, kuinka antiikin suuri ihailija ja tutkija Koskenniemi lopulta pääsi matkustamaan 1927 Kreikkaan ja Akropolille: ”En ole koskaan kokenut mitään, joka olisi antanut sellaisen tunteen täydellisyydestä, aineettomuudesta ja ajattomuudesta kuin tämä ihmeellinen rakennusryhmä, jonka pikemminkin kuvittelee kerran valmiina, täydessä loistossaan syntyneeksi – niin kuin Ateenan suojelusjumalatar syntyi ylijumalan päästä – kuin ihmiskäden vähitellen, aikojen kuluessa muovailemaksi.”

Onkohan Olli Rehn saanut lainkaan tuntea vastaavaa viime kuukausina Ateenassa käydessään?

Koskenniemen puoliso Vieno toimi aktiivisesti järjestötoiminnassa, kuten Turun Kotiystävät ry:ssä. Kotiystävissä oma isoäitinikin oli vahvasti mukana. Olisiko jollain tietoa tai muistoja tästä lakkautetusta(?) yhdistyksestä?

Venyneen blogikirjoituksen lopuksi vielä yksi siteeraus Koskenniemeltä. Se sopii ohjeeksi niille, joilla on vaikeuksia pitää pää viileänä internetin keskustelupalstojen kirkuvassa maailmassa: ”En mielelläni kollaboreeraisi kirjallisten huligaanien ja ignoranttien kanssa”.

Näyttää Turun kaupunginhallitus tulleen Kannuvalimon linjoille Turun linnan tauluasioissa. Nyt niitä vaaditaan takaisin ja luvataan paremmat elin olosuhteet. En tiennytkään, että ne oli jo kiikutettu Helsinkiin ja nyt vaaditaan takaisin. Jokseenkin vähällä huomiolla asiasta meinattiin päästä.

Vaikka mieli tekisi, en kumminkaan väitä, että Turun konsuleiden herääminen on Kannuvalimon ansiota. Olen sen verran vaatimaton.

Onko Kannuvalimo nyt sosiaalista mediaa? Sosiaalisesta mediasta puhutaan tavattomasti ja sen mahdollisuuksiin uskotaan, mutta minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä se oikein on. Tässä ammatissa on koulutettu siihen, että käytettävät  käsitteet pitää pystyä määrittelemään tarkasti ja yksiselitteisesti. Sosiaalisesta mediasta en ole sellaista nähnyt. Pitäisiköhän filosofi Himaselta pyytää lausunto?

Nyt kun rahan hankkiminen vaalityöhön saattaa olla haastavampaa kuin viime kerralla, näyttävät  puolueet ja ehdokkaat vannovan sosiaalisen median nimeen. Minkähänlaista se vaalikamppailu lopulta mahtaa olla? Pikkusen arvelluttaa, että saako siitä äänestäjä-parka mitään tolkkua.

 Ja eikö nyt sitten ole ollenkaan niitä vaaliseminaareja. Siitäkään ei suurta haittaa ole. Olen aika monessa ollut puhujana tai puheenjohtajana vuosien aikana. Niissä on vaan se ongelma, että oletetaan, että esiintyjä ei niistä vaadi palkkiota. Se vasta on sosiaalista mediaa!

Samanlaisia hokemia on vaikka kuinka paljon. Vaikkapa kestävä kehitys. Olen nähnyt siitä lukuisia määrittelyjä, mutta en saa selvyyttä, mitä se lopulta on. Jokaisella on oma määrittelynsä eivätkä ne oikein keskustele keskenäänkään. Jokainen voi todistaa juuri minun toimintani olevan kestävää kehitystä, koska sen saa itse määritellä.

 Eiköhän YK:lla ole siitä kansojen konsensuksella aikaan saatu määritelmä. Se taitaa olla juuri sopivan ylimalkainen ja kaiken kattava, että jokainen voi sen alla tehdä mitä lystää.

Nyt Helsinki vie meiltä pari taulua, jotka jokaisen suomalaisen luokkaretkeläisen  mielikuvissakin kuuluvat Turun linnaan. Ateneum, ei siis sentään Helsingin kaupunki, joka ei kovinkaan kauvaa sitten yritti viedä Joutsenen, aikoo riistää “Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista” -taulun kokoelmiinsa.

Totta, ovathan ne ruokailutiloissa, joissa käy paljon ihmisiä, Jotkut jopa tökkivät taulua sontikallaan (varmaan helsinkiläiset tai tamperelaiset kateuspäissään). Sen muutaman kerran, kun olen kyseiseen saliin päässyt ruokailemaan, on muu seurue ollut sen verran yläluokkaista, että tuskin se joukko taulua tuhoaa. Ruokakaan ei ole ollut kovin paljon ilmaa saastuttavaa höyryiltään.

Syyksi sanotaan, että taulut eivät kestä Turun linnan olosuhteita. Miksei niitä  varten voida rakentaa vitriiniä, jossa ne olisivat vandaalien ja ruokailijoitten ulottumattomissa ja jossa kosteusolot ja lämpötila voidaan pitää juuri sopivana. Mutta ne olisivat kuitenkin nähtävillä ja läsnä. Niiden läsnäolo on linnan atmosfäärin kannalta valtavan arvokasta. Onhan keksitty sikaareja varten humidooreja, miksei sitten tauluhumidoori voisi toimia?  Olen niitä nähnyt muuallakin maailmassa.

Lasiseinäinen tauluhumidoori pitämään Klaus Fleming-paran luokkaretkeilijöiden ja illallisvieraiden ilona olisi varsinainen kulttuuriteko. Pitäisin sitä henkilökohtaisesti kulttuuripääkaupunkivuoden pääsaavutuksena ja kohokohtana!

Mutta jos Turku antaa periksi, niin koittakaa konsulit saada edes Turun Akatemian ovet takaisin vaihtureina! Ne kuuluvat tänne.