Britannian suhde Euroopan unioniin ja sitä edeltäneisiin versioihin on ohdakkeinen, puolin ja toisin. Koko 1960-luku kului pähkäiltäessä, haluaisiko Britannia olla mukana vai ei ja toisaalta de Gaulle piti huolen, ettei saarivaltiota otettu mukaan, vaikka se sittemmin halusikin liittyä.  Lopulta vuonna 1973 se sitten liittyi ja on kuin onkin pysynyt mukana.

Yhteiselo on ollut värikästä. Näen silmissäni vieläkin televisiokuvaa vuoden 1984 Fontainebleaun huippukokouksesta, johon pääministeri Thatcher höyrysi sisään käsilaukkuaan heilutellen ja vaati :”I want my money back!, haluan rahani takaisin!. Kyse essä oli vatimus, attö Britannia halusi takasisin osan jäsenmaksustaan, koska se sai mielestään erilaisia tukia yhteisestä kassasta liian vähän verrattuna etenkin suur-rohmuun Ranskaan. Ja hään sai rahansa takaisin.

Sama mielikuva tuli m ieleeni syksyllä, kun näin TVuutisissa Jutta Urpilaisen käsilaukkuineen vaatimassa takuita. Nyt David Cameron jätti väliin talousliittosopimuksen. Der Spiegelin nettiversio otsuikoi juttunsa Pakkoavioliiton loppu? Kun yrittää seurata manner-eurooppalaisia kommentteja on helppo aistia suoranaista helpotusta. Hyvä kun älysivät vihdoinkin lähteä! On vaikea sanoa, oliko työntöä enemmän kuin imua lähteä. Vai uskoiko Merkozy tosiaan, että Cameron ostaa paketin?

Britannian tabloidilehdistö kiittää Cameronia mutta hieman yllätäen hallituskumppani liberaali-demokraattien johto  hermostui ja uhittelee hallitusyhteistyön jatkolla. Meilläkin on vähän samanlaista ilmassa. Katainen oli aika tiukkana pääministerin haistattelutunnilla YLKEllä siitä, mikä on Suomen etu vakausrahastoasiassa. Demarit lienevät  eri linjoilla peruskysymyksessä, voiko Suomi ylipäänsä jäädä ulos rahastosta äänestysmenettelyyn vedoten  Kataisella on vaikea tilanne.:tärkein hallituskumppani on enemmänkin opposition linjoilla koska se ei haluaisi antaa perussuomalaisille lisää pelimerkkejä kannatuksensa kasvattamiseen. Esillä on nyt todella haastava tilanne.. Ja avoin maali oppositiolle.

Jäsenyyden alusta lähtien olemme korostaneet, että pienen maan on puhuttava yhdellä äänellä, jotta se ääni kuuluisi johonkin. Luovutaanko nyt tästä periaatteesta? Vai löytyykö keino, miten oppi saataisiin  pidettyä hengissä. Yhden äänen oppi on siis vaakalaudalla.

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen saa esittää minkälaisia tahansa käsityksiä totuutena ja vaihtoehtoina ja selviää niistä kuiville. Kun katsoin televisiosta dokumenttia Ronald Rewaganista tuli mieleeni hän lentäviä lauseitaan, ns. onelinereita Yksi oli: “kukaan ei voi tappaa amerikkalaisia ja selvitä siitä”  Mutta Väyrynen voi esittää mitä tahansa ja selvitä siitä.

Niinkuin esimerkiksi tämä markan ottaminen rinnakkaisvaluutaksi.  Hän vetoaa siihen että Ruotsikin tekee niin. Ruotsi ei tee niin. Ruotsissa on vain yksi virallinen valuutta ja se on kruunu. On aivan eri asia, jos jotkut kaupanpitäjät hyväksyvät euroja kassoihinsa niinkuin meilläkin kuulemma Itä-Suomessa hyväksytään rupla rinnakkaisena maksuvälineenä kaupoissa. Loogisesti Väyrynen voisi esittää ruplaa Suomen rinnakkaisavaluutaksi ja valuuttaunionia Venäjän kanssa.

Sinänsä rinnakkasisvaluutan käyttö ei ole aivan harvinaista maailmalla. Se tuntee nimen dollarisaatio. Sellaiset maat kuten Zimbabwe, Liberia, Panama, Libanon. käyttävät rinnakkaisvaluuttaa, yleensä dollaria joko ainoana rahana tai sitten oman valuutan rinnalla.  Toisaalta esimerkiksi Andorra, Monaco, San Marino ja Vatikaani käyttävät euroa. Listaan voi liittää myös Naurun ja Tuvalun.  Että esimerkkejä riittää. Eurokin on rinnakkaisvaluutta joillekin. Puhutaan eurosaatiosta dollarisaation rinnalla.

Kun Suomi liittyi euroon tuli siitä ainoa Suomessa käytössä oleva valuutta. Voisi myös kysyä, mitä hyötyä markan käyttöönotosta rinnakkaisvaluuttana olisi Suomelle? Se loisi melkoisen sekaannuksen maksuliikenteeseen ja koko kansantalkouteen. Kaksoisvaluuttajärjestelmän käyttöönotto ei ole myöskään  Suomen julistuksen varassa. Se on Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä asia ja vaatii konsensusta. järjestely ei onnistu vain Väyrysen julistuksella.  Väyrynen esittää myös pohjoismaista valuuttaunionia. Sekin vaatii mahdollisten kumppaneiden eli Pohjolan kruunu-maiden hyväksynnän ja mukaantulon. En keksi yhtään syytä, miksi ne sostuisivat sellaiseen. Mitä hyötyä siitä olisi?

Pohjoismailla on kyllä kokemuksia valuuttaunionista vuosilta 1873-1914, jolloin niiden valuutat säilyivät itsenäisinä, mutta olivat ristikkäin käytettävissä. Vähän niinkuin Benelux unionissa ennen euroa.  Pojoismainen valuuttaunioni sortui ensimmäiseen maailmansotaan ja siihen liittyvään talouskriisiin.

Kun  seuraa keskustelua lievää myötähäpeää tuntien , nousee pintaan koolme asiaa. Miksi muut ehdokkaat sallivat Väyrysen tehdä näitä ehdotuksia ampumatta niitä alas. Äänestäjäkunnassa on kuitenkin suuri joukko, joille nämä “ehdotukset” kolahtavat. Hän näyttää selviytryvän myös lausunnostaan, jonka mukaan Venäjän varustautuminen jossakin vaiheessa on syy liittyä Natoon. Näin ajattelee luultavasti Nato-kannattajien valtaosa, mutta kukaan ei halua sitä sanoa julkisuuteen. Mutta Väyrynen sanoo ja taas ropisee ääniä. Toinen ihmetyksen aihe on, että tiedotusvälineet jättävät nämä “ehdotukset”elämään. Viime lauantain lauantai-aamuassakin toimittaja jätti  millään tavalla reagoimatta näihin ajatuksiin tai vaatimatta tarkennuksia niihin.

Reagoimattomuus johtaakin minut omaan “ehdotukseeni”: jotta päästäisiin eroon  presidenttivaaleista, esitän personaaliunionia Suomen ja Ruotsin välille ja valtionpäämieheksi kruununprinsessa Victoriaa. Saisimme prinsessan ja aikanaan  kuningattaren ja hovin ja kohta pikkuprinessan tai prinssin,  Oman hovin touhuja olisi mukava seurata tiedotusvälineiden kautta. Eikä olisi enää presidentinvaaleja kiusana .Niinkuin historiallisena esimerkkinä pitämässäni Kalmarin unionissa (1397-1523) saisimme säätää omat lakimme. Ja sitäkin johti nainen, Tanskan prinsessa, myöhemmin kuningatar Kristina. “Ehdotukseni” on ihan yhtä järkevä ja toteutumiskelpoinen kuin Väyrysen “ehdotuksetkin”.

Radiouutisissa sanotaan, että PM Katainen ei hyväksy Saksan ja Ranskan tulossa olevaa esitystä Euroalueen tiivistämiseksi, mutta HS:n nettisivun mukaan VM Urpilainen kannattaa sitä.  Jos näin on asia, kyseessä on melkoinen asia. Nämä kaksi ministeriä ovat avainasemassa eurokriisin selvittämisessä. Kannattaa pityää kiinni siitä Suomen Eurooppapolitiikan vanhasta periaatteesta, että pienen maan kannattaa aina puhua yhdellä äänellä EUn piirissä. Lisäksi näiden kahden henkilön yksituumaidsuus on koko Kataisen hallituksen pystyssä pysymisen edellytys.

Ehkä ei kumminkaan vielä kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Eikän sitä esitystä vielä ole lopullisessa muodossaan jaettukaan muille jäsenmaille. Sen sijaan kannattaa huomata, että istuminen Scheublen pöydässä saa Urpilaisen helposti sopeutumaan saksalaisiin ajatuksiin. Muutenkin kannattaisi varoa kovin tiukkoja kannanottoja, mitä Suomi ei ainakaan hyväksy, koska niistä joutuu helposti vetäytymään, kun asioita unionin piirissä päätetään.

Hallituksen onneksi meillä on oppositio, jonka intrssi on lähinnä muistella mitä opposition nokkamiehet ja-naiset ovat aina sanoneet.Vai kuka on kuullutr Timo Soinin analyysiä euro-alueen toimintakyvyn parantamiseksi. Muuta kuin että Kreikka ulos.  Tämä argumentaatiomallihan saa huipentumisensa Paavo Väyrysen puheissa, joissa ei juurikaan päästä Urho Kekkosesta eteenpäin. Paavo Väyrysen maailma pysähtyi Kekkosen poismenoon, mutta muu maailma on jatkanut pyörimistään. Eikä sitä voi pysäyttää

Juuri  tuli uutinen, että Saksan valtiovarainministeri Scheuble tapaa Berliinissä meidän ja Hollannin valtiovarainministerit. Olen valmis lyömään vetoa, että Suomessa nostetaan keskustelua teemasta kuinka avainroolissa Suomi on. Epäilemättä esille nousee myös ministeri Stubbin ajatus AAA-kerhosta.

Olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä, että tällä viikolla  Saksan ja Ranskan päämiehet ovat palaveroineet, ties monennenko kerran tänä syksynä . Kannattaa  muistaa, että Saksa-Ranska suhde on yhä avain EU:n haasteiden kohtaamiseen. Niin se vaan on. Kirjoitin joku vuosi sitten kirjan Onko koolla väliä, joka käsitteli pienten maiden asemaa unionissa. Vastaus kirjan otsikkoon on KYLLÄ.

Olen varma, että jos Ranskan luokituksesta putoaisi muutama A, se ei sysäisi Ranskaa sivuraiteelle.  Hollanti ja Suomi eivät Saksan partnereina korvaa Ranskaa vaikka niillä olisi kuinka monta A:ta. Euroopan lehdistöön on levinnyt käsite Merkozy, joka kuvaa kahden valtiollisen johtajan intiimiä  suhdetta. He tarvitsevat toisiaan ja ovat riippuvaisia toinen toisistaan, asetelma, joka pitää pystyssä niin montaa väsäähtänyttä avioliittoa. Me muut  vähäisemmät vallat puolestaan olemme riippuvaisia siitä, että he kykenevät yhteistyöhön. Frankfurter Rundschau (http://www.fr-online.de)  arvioi, että kun aikaisemmin heidän tapanaan oli alleviivata erimielisyyksiään, he nyt joko painavat ne taustalle tai jopa selvittävät ne puhumalla.

Sarkozy jopa korosti Euroopan keskuspankin itsenäisyyttä, joka on Kohlista lähtien ollut Saksan peruslähtökohta. Vastaavasti M erkel korosti Euroopan fiskaalisen unionin tarpeellisuutta. Se on taas ollut  Ranskan tavoite  taloushallituksen nimellä. Tässä on nyt lähiaikojen  EU-agenda ja siihen toivoisi Suomen poliittisilta johtajiltakin jonkinlaista näkemystä ellei suorastaan poliittista linjausta. Nyt näyttää melko varmalta, että Lissabonin sopimus tullaan avaamaan. Seurauksena on  pitkä neuvotteluiden prosessi. Niinpä Tanska on jo etukäteen ilmoittanut, ettei asiaa saada päätökseen sen puheenjohtajuuskaudella ensi vuoden  alkupuoliskolla.

Televisiouutiset näyttävät taas kuvaa Kairon kaduilta suurista mielenosoituksista. Ei nyt näytä, että kevät olisi puhkeamassa kukkaan. Naapurimaan Libyan tilanne on sekin kaoottinen. Syyriasta puhumattakaan.

Nuorena miehenä 1970-luvulla harrastin kehitysmaiden sotilasvallan tutkimista . Kirjoitinkin aika monta akateemista artikkelia aiheesta ja nimenomaan sotilasvallasta Afrikassa. Silt’ä pohjalta osasin Paavo Väyrysmäisesti sanoen odottaa, että näin tulee käymään, kun sotilaille annetaan poliittista valtaa. He eivät siitä vapaehtoisesti juurikaan luovu.

Kun siirtomaavalta purkautui, Afrikassa tapahtui se monessa maassa taistelujen ja suoranaisten sotien kautta. Tämä jätti sotilaat tärkeään asemaan.  Pääasiallliset siirtomaavallat Ranska ja Iso Britannia olivat yrittäneet rakentaa siirtomaihinsa omien poliittisten traditioidensa mukaisia järjestelmiä. Ranskan siirtomaihin koitettiin juurruttaa presidenttikeskeistä systeemiä ja britit loivat omien traditioidensa mukaisia parlamenttikeskeisiä ns. Westminster tyyppejä. M utta yhteiskunnat eivä olleet valmiita niihin. Presidentiaaliseiset järjestelmät antoivat valtaa johtajille, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa . Parlamentaaristen  järjestelmien toiminta puolestaan edellyttää puoluelaitoksen olemassaoloa ja toimivuutta. Mutta puolueita ei joko ollut tai ne eivät olleeet vakiintuneita. Kumpikin järjestelmä rakennettiin tyhjän päälle eivätkä kestäneet  kovia alikehityksen paineita tai Siirtomaavaltojen kartalle piirtämiä rajoja ja heimoristiriitoja. Sotilaat ottivat vallan järjestyksenpidon nimissä. Vuoden 1970 paikkeilla noin puolet Afrikan valtioista oli kokenut sotilaiden vallankaappauksia.

Egypti oli itsenäistyessään vuonna 1923 Ison Britannian hallinnossa. Niinpä sinne luotiin parlamentaarinen järjestelmä, jossa Kuningas oli vältionpäämiehenä. Sotilaat ottivat vallan 1954 ja vähitellen luopuivat suorasta vallanpidosta, mutta pysyivät vahvoissa asemissa. Arabikevään seurauksena heidät kutsuttiin apuun vaikeuksiin joutuneen valtarakenteen turvaksi. Vanha järjestelmä yrittää säilyttää valtaansa sotilaiden tuella.  Mutta elämä opettaa, että kun sotilaille antaa vallan, ne eivät siitä helpolla luovu. Heillä on käytössään järjestyksen pidon välineet  ja motiivinaa muutosten vastustaminen. Egyptissä voi ennakoida sotilaiden tiukkaa  otetta vallasta. Keinoja ei kaihdeta. Ja vaikka vaalit pidettäisiinkin, sotilaat ottavat oikeudekseen päättää, miellyttääkö lopputulos heitä. Järjestyksen ja vakauden nimissä.

Ministeri Stubb on puhunut outoja. Hän esittää, että ns. kolmen An valtioilla tulisi olla oikeus  lisätä vaikutusvaltaansa EUssa ja sen päätöksenteossa.

Kansainvälisten luottoluokituslaitosten toimintaa hallitsee kaksi firmaa,  amerikkalaiset Standars&Poors ja Moody’s.  Ne antavat AAA -luokituksen niin valtioille kuin yrityksillekin käyttäen  täysin omia kriteereitään, jotka lähtevät puhtaasti markkinoiden näkökulmasta . Ne eivät piittaa laajoista eikä suppeista yhteiskuntapoliittisista tavoitteista, joita EUlla ja sen jäsenvaltioilla on.. Ne päättävät ketä AAA-ryhmään kuuluu ja ketkä siis saisivat ohjata EU:n talouspolitiikka Stubbin mallissa.  Stubbin mielestä tulee hyväksyä, että markkinat ajavat politiikan yli!

Kovin outo näkemys EU:n jäsenmaan hallituksen ministeriltä.

Uutisoinnissa annetaan ymmärtää,  että puhe heijastaa Suomen hallituksen linjaa. Voiko olla totta! Niskalenkki on siis unohtunut.Sekä Euroopan komissio että Kansainvälinen valuuttarahasto ovat vaatineet, että luokituslaitoksille tulee saada tarkemmmat säännöt. Olisiko nyt todellakin mahdollista, että näille laitoksille annettaisiin vapaat kädet määrätä nimeämiensä mallivaltioiden toimesta Euroopan unionin politiikasta.  On sitten sekin pikku asia, että minkälaisella kepillä aiotaan saada muut jäsenmaat hyväksymään tämä Stubbin malli.

Nyt taitaisi olla viimeinen hetki ruveta laatimaan Suomelle Eurooppa-politiikkaa laajalla pohjalla eikä jättää sitä vain Eurooppaministerin tehtäväksi.

Tuntuu kovin vaikealta hyväksyä ajatus, että pari luokituslaitosta, siis yksityistä amerikkalaista firmaa, voisi antaa mandaatin EU: ytimen syntymiselle ja että tämä ydin saisi edes ajatuksena unionissa vallan luoda ja valvoa siellä noudatettavia sääntöjä . Vielä vaikeampaa on uskoa, että ajatus menisi läpi Euroopan unionissa. Sen sijaan olen varma, että jonkinmuotoinen ydin syntyy talouspolitiikan koordinaatiota ja sen toteutumista varten. M utta se tulee rakentaa jäsenmaiden toimesta eikä syöttää ulkopuolölta ja markkinoiden ehdoilla ulkopuolelta.

Rohkenen olettaa, että herra ministerion yhtä mieltä kanssani siitä, miten se tulisi toteuttaa: jonkinlaisella liittovaltiolla, kuten Winston Churchill asian ilmaisi jo  vuonna 1946. Itse yritän käyttää eläkevuoteni sen pohtimiseen, minkälainen se voisi olla ja miten siihen päästäisiin. On mielenkiintoista huomata, kuinka laajasti Euroopassa nähdään kriisin seurauksena tarve tiivistää Euroopan Unionia

Arvovaltainen Financial Times raportoi , että kuningatar Elisabeth lähestyy kovaa vauhtia polttoaineköyhyyttä eli ihmisryhmää, jonka vuosituloista 10 prosenttia tai enemmän kuluu kortteerinsa siedettävän asuinlämpimänä pitämiseen. Maassa on samassa tilanteessa ainakin 4 miljoonaa kotitaloutta.

Syyynä on tietenkin energian hinnan jatkuva kohoaminen ja se ikävä tosiasia, että hallitus on jäädyttänyt kuningattaren tulot. Energialasku on nyt 8,2 prosenttia kuningattaren tuloista.Seuraava energian hinnan nousukierre vie kuningattaren jo 10 prosentin yli.

Tilanne on ymmärrettävä, sillä kuningattaren kiinteistöt tuskin täyttävät energian säästön mittareita. Satojen vuosien ikäiset palatsit ovat vetoisia ja eristämättömiä energiasyöppöjä. Olen elämässäni asunut yhden talven Oxfordin nummilla, ihan vaan tavallisessa omakotitalossa tosin. En ole milloinkaan palellut niin rankasti. Talossa oli takka ainoa lämmityslaite ja siitäkin näkyi taivas kun kurkisti pesästä piippuun. Kuumavesipullot pedissä olivat todellisuutta ja yöt nukuttiin verskapuvussa.

Talvinen ilma nummilla oli kostean tuulinen, sanoisinko raaka eikä eristeistä ollut tietoakaan. Voi vain kuvitella kuinka paljon se olisi polttoainetta syönyt. Vanhoina hyvinä aikoina kuningattaren kiinteistöjä olisi pidetty lämpiminä Walesista louhitulla hiilellä, mutta ei enää. Kaasu ja sähkö korvaavat hiilen. Ympäristösyistäkin.

Buckinhamin palatsin käytävillä on seiniin kuulemma kiinnitetty tauluja, joissa henkilökuntaa käsketään sammuttamaan tarpeettomat valot. Ja kuningatar kuuluu henkilökohtaisesti  kuljeskelevan käytävillä sammuttamassa tarpeettomia valoja. Näinhän meitäkin neuvotaan.

Täytyy toivoa, että Mäntyniemessä  on paikat kunnossa kun uusi isäntä majoittuu. Se tapahtuu tosin vasta maaliskuussa, kun kevätaurinko jo lämmittää.

Pahoitin mieleni kun eilen illalla asetuin vasiten katsomaan Moskaa. En muista että YLE olisi mitään produktiotaan niin rankasti buffannut. Ohjaaja on vuolaasti kehunut käsikirjoittajaa ja päinvastoin. Krista Kososesta on näyttviä juttuja lähes joka lehdessä mukaanlukien viikonlopun Hesari.

Pahoitin mieleni aluksi siitä, että valokuvaajan sukunimeksi oli annettu Halikko. Eikö Tervo tosiaan keksinyt muuta iskevää nimeä? Valinta loukkaa vanhaa halikkolaista. Ensin tapetaan historiallinen kunta ja sitten nimi otetaan tämmöiseen käyttöön, annetaan skandaalilehden valokuvaajalle.

Mutta erityisesti pahoitin mieleni itse ohjelmasta. Se oli ennakkorummutukseen nähden todellakin pettymys.Se on  moskaa. En huomannut siinä yhtään uutta draaman elementtiä.Ehkä on niin, että jos jos 0saa kirjoittaa proosaa, osaa myös tuottaa hyvän draaman käsikirjoituksen.Tai jos on hyvä ja luova näyttelijä, on myös hyvä ohjaaja.

Tietysti olisi väärin tuomita produktio ensimmäisen osan perusteella. Pettymystä lisäävät valtavan ennakkorummutuksen luoma odotukset, joita lopputulos ei vastaa. Nyt vaan odotellaan ensi pyhää ja toista jaksoa.Laittaisivat tämän valokuvaajan vaikka naimisiin ja ottamaan miehensä nimen. Vaikka Länsi-Turunmaa!

Viisi EUn ulkopuolista keskuspankkia suunnittelee tukevansa Euroopan keskuspankkia velkakriisin hoidossa. Maailmantalouden suurimmat kehittyvät taloudet eli ns.BRICS -maat lupaavat tukea EU:ta  velkakriisin hoitamisessa tukemalla Euroopan Keskuspankkia.

Tämä ei kumminkaan olisi puhtaasti hyväntekeväisyyttä. Kaikille BRICS-maille EU on tärkeä yhteistyökumppani ja sen talouden vakaus tärkeätä. Euroopan vakaus ja talouden dynamiikka vaativat velkakriisin ratkaisua. Kiina on sanonut jokseenkin suoraan, että se haluaa vastapainoksi poliittista hyväksyntää ja helpompaa pääsyä EU:n markkinoille. Kohdelkaa meitä niinkuin suurvaltaa ja päästäkää meidät Euroopan markkinoille, on kiinalaisten viesti.

Yhdysvallat on niin ikään tukemassa dollareillaan eurooppalaisia pankkeja EKP:n kautta. Holhouksen elementti on ilmeinen. USA lähetti valtionvarainministeri Timothy Geitnerin peräti EU:n valtiovarainministereiden epäviralliseen kokoukseen Puolan Wroclawiin puhumaan kollegoilleen järkeä. On jokseenkin harvinaista, että kokous avataan ulkopuoliselle.

On kovin vaikeata arvioida näiden operaatioiden seurauksia . Tukijoiksi on ilmoittautunut joukko entisiä siirtomaita, Yhdysvallat etunenässä, Kylmän Sodan arkkivihollinen ja nykyinen lähinaapuri Venäjä ja vielä Kiina. Eurooppa voi olla tyytyväinen sentään siihen, että sitä pidetään maailmantaloudessa yhä niin merkittävänä tekijänä, että sen pelastamiseksi nähdään vaivaa. Mutta varmasti tullaan myös kysymään, minkälaisia kytkentöjä, julkituotuja tai vaiettuja, tukeen liittyy, ollaanko holhouksessa vai ei ja kuinka vahvasti.

Yksi ulottuvuus on erityisen kiintoisa: mikä vaikutus sillä on ns. transatlanttisiin suhteisiin, siis Euroopan ja Yhdysvaltain suhteisiin. Amerikkalaisittain kysyttynä, minkälaisia naruja tukeen liittyy?  Amerikkalaiset ovat valittaneet pitkin vuotta, että eurooppalaiset liittolaiset eivät riittävästi osallistu sotilaalliseen yhteistyöhön Naton raameissa esimerkiksi Libyassa eivätkä riittävästi pidä huolta omasta puolustuksestaankaa.Tuleeko euron tukemisesta väline atlanttisen liittosuhteen tiivistämiseen?

Yhtä lailla sopii kysyä, onko Venäjällä talouden vakauden lisäksi taka-ajatuksia ja minkä laisia?

Entäpä jos Geitner asettuikin tukemaan Suomen takuuvaatimuksia. Näkeekö Jutta Urpilainen silloin kytkentöjä?

Monet nimekkäät suomalaisetkin asiantuntijat todistelivat kaksoistornien tuhon jäälkeen, että maailma on totaalisesti muuttunut, että nyt on tullut mukaan uusi vihollinen, jota ei voi paikantaa niinkuin vihollisvaltion voi ja että maailma joutuu elämään alituisen terrorismihyökkäyksen uhan alla.

No näinhän ei sentään käynyt. Lännen valtiot ovat pystyssä, Amerikka pysynyt maailman johtavana valtiona kaikesta huolimatta eikä kasvoton terrorismi piinaa kansalaisten jokapäiväistä elämää, ellei satu olemaan todella aktiivinen lentomatkustaja tai asumaan Pakistanissa.

Mutta onhan sillä ollut suuria epäsuoria vaikutuksia, jotka leviävät ympäri maailmaa. Financial Timesiin kirjoittava Lionel Barber toteaa, että kuluneen kymmenen vuoden käytetyin  termi ei ole terrorismin vastainen sota, “war on terror”  vaan “made in China”. Maailmantalouden painopisteet ovat muuttuneet.2001 öljy maksoi 28$ tynnyriltä kun se nyt on noin 115 $. Yhdysvaltain budjettivaje on mielettömän suuri ja Yhdysvallat käy kahta kuluttavaa sotaa, Irakissa ja Afganistanissa ja on sitoutunut moniin pienempiin kriiseihin ympäri maailmaa. Tämä kaikki syö Yhdysvaltain uskottavuutta ja johtajuutta ja vie sen huomion pois maailmantalouden ja maailman finanssijärjestelmän kriisistä, jotka ovat lopultakin suurin uhka maan turvallisuudelle

Tavoitteeksi asetettu uusi Amerikan vuosista ei näytä toteutuvan. Enemmänkin puhutaan Amerikan talouden romahdusvaarasta eikä maa enää tarjoa menestyksen mallia muulle maailmalle. Yhdysvaltoja pidetään jopa sortuvana valtiona, vähän niinkuin Ukrainana.

Kokonaan oma kysymyksensä on 9.11. vaikutus kansalaisoikeuksiin ja yksilöiden asemaan. Nämä teemat olivat näkyästi esillä terrorismin vastaisen sodan alkuvaiheessa mutta nyt jo taka-alalla.Ne ovat kuitenkin vakavia kysymyksiä demokratialle ja oikeuksille. Järkyttävin oikeuksien hävittäminen on tietenkin Quantanamon vankileiri. Sivistyneet yhteiskunnat eivät toimi niin.

Mennyttä on myöskin liittolaisten solidarisuus, joka 9.11 jälkeen oli rikkumaton. Toki useat maat osallistuvat USA:n rinnalla “pyhään” sotaan Afganistanissa. Jopa liittoutumaton Suomi.

Mutta poislähtijöiden joukko kasvaa. Yhdysvallat itse on avoimen huolestunut Naton yhtenäisyydestä ja omasta johtajuudestaan. Natossa on monia, jotka yhteisissä operaatioissa tulevat toki kokouksiin kahville ja pullalle, mutta eivät  ole halukkaita osallistumaan itse toimintaan.