Tänään on taas pohdittu Tasavallan Presidentin asemaa Eurooppa unionin huippukokouksissa Taxellin perustuslakikomitean vihdoinkin julkistaessa mietintönsä.

Esillä on ollut ns. lautasongelma, joka oikeastaan onkin tuoliongelma.
Eurooppa-neuvosto eli EU:n huippukokous tuli unionin viralliseksi toimielimeksi, kun Lissabonin sopimus tuli voimaan.

Silloin tarvitaan myös tämän elimen työtä varten työjärjestys. Se on päivätty 1.12.2009.(2009/882/EU). Siinä Artikla 4.4 sanoo: ”Eurooppa-neuvostoon kuuluvat valtion- tai hallitusten päämiehet, sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja”. Lisäksi ulkoasioiden korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Jokaisella maalla on siis yksi tuoli pöydän ääressä.

Ennen oli helpompaa. Valtionpäämiehillä sai olla avustava ministeri pöydässä. Jokaisella oli siis kaksi tuolia. Pääsääntöisesti pääministerin avustava ministeri oli ulkoministeri, koska ulkoministereistä koostuva neuvosto valmistelee asiat. Nytkin työjärjestyksessä on, EU:n tyylin mukaan, porsaanreikä: Eurooppa-neuvoston jäsenet voivat päättää, että kutakin heistä avustaa ministeri, jos ”käsiteltävät asiat sitä edellyttävät”. Mutta Suomi yksin ei voi ottaa kahta tuolia.

Kun siis ennen joulukuun 1. päivää presidentti halusi istua pöydässä hänen tuli lähettää ulkoministeri kaffel. Nyt ei ole toista tuolia, jolla presidentti istuisi. En ole kenenkään nähnyt esittävän Suomessa, että presidentin pitäisi saada pyytää pääministeri kaffel päästääkseen pöytään.

Varsinaiset häviäjät tässä soivien tuolien leikissä ovat ulkoministerit. He edelleenkin valmistelevat kokouksia yleisten asioiden neuvostossa, mutta eivät pääse pöytään! Pitäisi käynnistää ulkoministereiden solidaarisuusryhmä vai mitä A. Stubb?
Ja vielä yksi huomionarvoisa ulottuvuus. Kun Suomessa nyt pohditaan, kuka on seuraava pääministeri, olisi hyvä pitää mielessä, että hän edustaa Suomea 28 valtionpäämiehen joukossa ilman avustavaa ministeriä, ihan yksikseen!

Julia Tymošenko, Sarah Palin ja Laura Chinchilla olivat viikonlopun naiset. Kaksi onnistui, yksi ei. Sarah Palin villitsi kansaa. Mitähän sinne kämmenpohjaan oli kirjoitettu? Laura Chinchilla puolestaan valittiin Costa Rican presidentiksi, selvällä erolla. Yksi naispresidentti lisää.

Mutta Julia Tymošenkolle näyttää käyvän huonosti. Mikään ei kumminkaan ole Ukrainan poliittisessa järjestelmässä varmaa. Edelliset pressavaalit sen näyttivät. Tymošenko on uhannut tuoda kannattajansa nytkin kaduille. Hidastava tekijä on varmaan se, että ulkomaiset tarkkailijat ovat yksissä tuumin todistaneet, että vaalijärjestelyt toimivat ja että vaalit olivat rehelliset.

Ei ole mitään syytä epäillä tarkastajien toimia. Olivathan siellä sentään Kimmo Kiljunen, Sinikka Hurskainen ja Jaakko Laakso tätä tointa harjoittamassa.

Vaalin tulos oli niin tasainen, että selkeää voittajaa ei ole ja poliittinen pattitilanne jatkuu. Asiaa ei helpota, että Ukrainan asema Venäjän ja EU välissä on kinkkinen. Vaalin lopputuloksella lienee melkoinen vaikutus siihen, miten kaasu virtaa länteen lopputalvena.  Tymošenko on halunnut viedä maata kohti Euroopan unionia ja Natoa. Monet Euroopan unionissakin haluaisivat nähdä Tymošenkon näissä piireissä. Tämä linja on nyt tukossa.

Hyvä Ukrainan aseman mittari on Sevastopol. Tämä Krimillä oleva perinteikäs sotasatama on Ukrainaa mutta vuokralla Venäjälle. Vähän niin kuin Porkkala muinoin. Seitsemän vuoden kuluttua vuokrasopimus umpeutuu. Onpa kiintoisaa seurata vuokraneuvotteluita.

Väistämättä mieleen tulee episodi Italiassa Forlin kaupungissa pari vuotta sitten. Konferenssin keskusteluissa kiusaantunut venäläinen professori tokaisi: ”pitäkää kätenne irti Ukrainasta! Se on pyhä maa. Venäjä syntyi siellä”.

Tältä pohjalta.

Järkevästi ajatteleva yksityinen kansalainen tehdessään henkilökohtaisia elämäänsä liittyviä ratkaisuja miettii myös valintojensa seurauksia. Niihin kuuluu exit-strategia: miten pääsen irti ratkaisusta, jos se ei toimikaan hyvin tai tuntuu jonkin ajan kuluttua pahalta. No, kaikissa tilanteissa tätä oppia on vaikeata noudattaa. Kuten esimerkiksi rakastuessa: harvapa Suuren Onnen kohdatessa miettii, miten tästä pääsisi eroon!

Myös valtiot, erityisesti valtiot, toimivat näin poliittisissa ratkaisuissaan. Ratkaisuissaan ne miettivät maailmaa kansallisen edun kannalta. Enpä osaa äkkiä nimetä valtiota, joka ei näin tekisi.

Nyt eletään aikaa, jolloin exit-strategian miettiminen on kovinkin ajankohtaista Afganistanin operaatiossa. Olen lukenut lukuisia silminnäkijöiden ja tarkkailijoiden raportteja vaaleista ja niiden toteuttamisesta. On vaikea vetää johtopäätöstä, että vaalien järjestäminen onnistui hyvin ja että Afganistan otti nyt askeleen kohtia vakaita oloja.

Vaalioperaatioon satsanneet valtiot, kuten Suomi, katsovat, että vaalien toteuttaminen ja laillinen järjestys olivat ennakkoehtoja Afganistanin vakaalle kehitykselle. Afganistania ei saa nyt jättää ja että jos vaaleilla saadaan maahan vakautta, on se koko maailmanyhteisön etu.

Mutta kun näin ei käynytkään. Vakauden turvaamisen logiikka johtaa siihen, että kun ei näissä vaaleissa onnistuttukaan niin sitten Parlamenttivaaleissa. Ihan totta. Afganistanissakin on parlamentti ja vaalit, ensi vuonna muistaakseni. Nyt tullaan sanomaan, että ollaan nyt vielä vuosi turvaamassa seuraavia vaaleja. Ja niin edelleen.

Eipä ole siis ihme, että vaatimukset ulospääsyn strategian, siis exit-strategian laatimiseksi ovat kasvaneet. Afganistanissa toimivilta hallituksilta vaaditaan nyt ulospääsyn strategiaa. Se ei tarkoita ehdotonta ja nopeata vetäytymistä vaan suunnitelmaa esimerkiksi kahden vuoden aikana tapahtuvasta irtaantumisesta.

Onkohan meillä sellainen tekeillä?

Mutta vielä merkittävämpää on, että Naton jäsenmaista alkaa kuulua vaatimuksia Naton kotiintulosta. Sähköpostiini ilmestyi mennäviikolla tanskalaisten raportti, jonka otsikko on yksinkertaisesti: ”Come home, NATO”, tule kotiin Nato! Natoa voidaan tarvita lähempänäkin.

En nyt avaa keskustelua, missä!

Tarvittiin arvovallallaan esiintyvä ulkopuolinen, ennen kuin kulttuuripääkaupunki –hankkeen asiat nousivat keskusteluun. Turussa on ryhdytty lopultakin kyselemään, että eikö keisarilla olekaan vaatteita? Kiitos sir Robert!

Ulkopuolelta asiaa seuraavalle on tullut mieleen, että eikö tämä säätiö ole vielä mitään keksinyt tähän mennessä. Paitsi sen paini-haitarinsoitto –hankkeen. Ovatkohan säätiön ihmiset ylipäänsä tietoisia, että haitarinsoitolla painiotteluissa koetetaan vaimentaa urheilumuotoon perinteisesti kuulunut suolikaasun äänekäs karkailu eikä niinkään taiteen ja urheilun filosofista liittoa.

Tämän kulttuurimuodon ehdottajalla mahtaa olla hauskaa asian etenemistä seuratessaan!
Sitten olenkin saanut kuulla, että hankkeita on vaikka kuinka, mutta niistä ei voi puhua ennen 2011, kun joku varastaisi ideat! Itse olen puolestani ajatellut, ja toiminutkin aina sen mukaisesti, että kun oikein logolla varustettuna jonkun hankkeen paljastaa, niin se nurkka on sitten vallattu. Tuskin edes tamperelainen kulttuuriväki rohkenisi varastaa ideaa, joka on jo merkattu kulttuuripääkaupunki-logolla!

Sir Robertin ajatuksiin kuuluu myös, että vuoteen kuuluisi edes joku hanke, joka kertoisi eurooppalaisille tästä kulttuuripääkaupungista jotain, että Turku kaupunkina jotenkin nousisi esille Euroopan tietoisuuteen. Näinhän se Matti Salminenkin tuntuu ajattelevan. En usko, että paini-haitari –hanke yltää tietoisuuteen edes niin hyvin kuin akankanto, joka on aika tunnettu kulttuurinumero Suomen ulkopuolellakin.

Mutta se varsinainen kysymys taitaa olla, että toteutuuko tässä nyt Kulttuuripääkaupunki Säätiö 2011 –hanke vai Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina –hanke? Kumpikohan tässä nyt vie ja kumpi vikisee. Henkilökohtaisesti minulla on asiasta selkeä kanta. Se taitaa olla erilainen kuin Säätiössä, jossa nämä kaksi toimijaa nähtävästi halutaan pitää erillään mahdollisimman tarkoin.

Nyt kaikki liikkeelle sir Robertin viitoittamalla tiellä! Avoimuutta, avoimuutta!

Maailmaa järkytti viime viikolla uutinen, että Sarah Palin eroaa Alaskan kuvernöörin hommista. Nyt sitten spekuloidaan, että minkä takia. Erilaiset amerikkalaiset tiedotusvälineet ja toimistot ovat asiaa pohtineet. Ja selityksiä löytyy.

Tavanomaisin selitys on, että osavaltiossa muhii joku iso mälli, joka kaataisi hänet joka tapauksessa. Esimerkiksi, kuvernöörin vuosipalkka Alaskassa on 125 000 dollaria. Väitetään, että Palin on halunnut asua omassa talossaan eikä kuvernöörin virka-asunnossa ja siksi on laskuttanut itselleen päivärahoja saman verran vuodessa.  Puhutaan muistakin suurista rahoista ja korruptiosta.  Tuttuja ovat kiemuraiset perhesuhteet, jota eivät oikein istu vaaliretoriikkaan. Sanotaan myös että Saara vaan puhdistaa pöydän ja valmistautuu 2012 kampanjaan.

Sarah Palinin erossa on selkeä yhtymäkohta kesän Suureen Suomalaiseen keskusteluun – median vääristelyyn. Palin pohtii kuulemma mahdollisuutta viedä oikeuteen koko internetin! Internetissä kuulemma liikkuu niin paljon pa..aa hänestä, että toiminta kuvernöörinä käy mahdottomaksi. Tässä olisi nyt toimintamallia Suomessa median ”uhriksi” joutuneille. Mikseivät ”uhrit” täälläkin vetäisi oikeuteen kaikki twitterit ja facebookit ym.

Palin näyttää esimerkkiä. Hän uhkasi oikeudella nimenomaan omassa face bookissaan niitä, jotka kaiken aikaa kiinnittävät huomion vääriin asioihin. Hän katsoo olevansa parjauskampanjan kohteena. Ja luonnollisesti, kaiken takakana ovat vasemmistolaiset ja liberaalit, kuinkas muuten. New York Times on republikaanien oikeistopiireissä nostettu tikun silmään.

Yksi syy parjauskampanjalle on kuulemma, että Palin on liian hyvän näköinen! Sentään miss Alaska.

Onpa mielenkiintoista seurata, mikä on Palinin seuraava veto. Mutta ainakin yhtä mielenkiintoista on seurata, saako median syyttäminen Suomessa uusia sytykkeitä Palinista. En ihmettelisi vaikka saisikin.

Olen viime viikkojen aikana viettänyt päiväkausia lentokentillä ja lentokoneissa Euroopan alueella. Tähän asti olen vain mielessäni kironnut pyörillä hinattavien lentolaukkujen keksijää. Tarkoitan siis niitä laukkuja, jotka juuri ja juuri mahtuvat lentokoneiden ylähyllyille. Ei niihin muuta mahdukaan.

Kun matkani yleensä kestävät kaksi päivää ja yhden yön ja kun niihin aina liittyy esiintyminen, sitä mielellään yrittäisi pitää puvun takin jonkinlaisessa kuosissa. Mutta juuri kun on saanut sen asetettua siivosti hyllylle, tulee joku merkittävä myyntimies ja heittää hinattavan laukkunsa likaisine pyörineen takin päälle.

Eikä tälle voi tehdä mitään? Miksei kukaan koskaan ja missään lentoasemalla pakota näitä Euroopan omistavia matkalaisia sovittamaan laukkunsa siihen kehikkoon, joka lentoasemilla on ja joka esittää koneeseen otettavan kantamuksen sallitut mitat? Turha on kuvitellakaan, että nämä ihmiset käyttäytyisivät jotenkin muut huomioon ottavasti.

Kun viime viikolla lentelin taas melko ahkeraan Skandinavian ja Puolan ilmatilassa, sain monta laakia päähäni selkärepuista. Ihmiset tulevat koneeseen selkäreppu selässä, heittävät ne olaltaan kuin savotan porstuassa ennen vanhaan, tunkevat hyllylle ja lopuksi, kun koneen käytävä täyttyy tavaroitaan kurkottelevista matkustajista, heittävät ne taas selkäänsä ja pyörivät reput selässä ympäriinsä ottamatta mitenkään huomioon kanssamatkustajia.

Kun lentomatkustamisessa nykyään täytyy riisua turvatarkastuksessa kengät ja vyöt ja avata dödöpurkit, niin eikö matkustamokantamuksissa voisi soveltaa jonkinlaista kuria myöskin?

Ainakin on selvää, että kanssamatkustajien huomioiminen ei tapahdu itsestään. Haluaisin, että joku reppumies perustaisi Huomioonottavat reppumiehet –liikkeen vähän samaan tapaan kuin Aarne Saarinen aikoinaan oli perustamassa Huomioonottavat tupakoitsijat -liikettä.

The Economist –lehti julkaisi mennä viikolla mielenkiintoisen taulukon. Sen mukaan Norja on maailman seitsemänneksi eniten puolustusmenoihin kuluttava valtio, jos puolustusmenot jaetaan henkeä kohden, siis per capita. Eikä tässä vielä kaikki: Tanska on kahdestoista listalla.

Miksi ihmeessä kaksi Pohjoismaata, joiden turvallisuutta ei ainakaan äkkipäätä kukaan uhkaa, kuluttavat voimavarojaan puolustukseensa? Ja sitä paitsi, molemmat nauttivat Naton kollektiivisesta puolustuksesta! Eikö Nato-jäsenyyden luulisi antavan mahdollisuuden nojata taaksepäin ja ottaa rennosti?

Maiden turvallisuuspoliittinen asema on osa selitystä. Norja on ulkopuolella EU:n ja nojaa pelkästään Naton turvaan. Kaiken lisäksi Norjalle ei ole oikein selvää kuvaa siitä, mikä se Naton turva oikein on. Yhdysvallat on vetäytynyt Islannista ja Venäjän paino arktisilla alueilla kasvaa kohisten. Siksi Norja ajaa myös pohjoismaista puolustuspolitiikan tiivistämistä.

Tanska puolestaan on omasta tahdostaan jättäytynyt EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ulkopuolelle. Senkin on nojattava pelkästään Natoon. Tämä ei sinänsä vielä pakota lisäämään varusteluita: tuskin kukaan Naton eurooppalaisista jäsenmaista täyttää asetetut tavoitteet puolustusmenojen bruttokansantuoteosuudesta.

Minun tulkintani on, että nämä kaksi rauhaa rakentavaa Pohjoismaata panevat paljon rahaa henkeä kohti puolustukseensa, koska ne haluavat osoittaa liittokunnalle (ja erityisesti Yhdysvalloille), että ne ovat kunnon jäsenmaita. Ei taida olla montakaan paikkaa maailmassa, missä Tanska ja Norja eivät olisi mukana Naton operaatioissa. Ja se tulee kalliiksi!

Niiden turvallisuuspolitiikka perustuu ajatukseen, että hyvät työt palkitaan, jos tarvis tulee.

Suomen Nato-politiikassa on samoja piirteitä. Rohkenen ajatella, että päätöksemme olla ja kasvattaa osuuttamme Afganistanissa oikeastaan haluaa tuoda esille, että mekin olemme hyviä, vaikkemme olekaan Natossa.

Ai niin, kenellekään ei liene yllätys, että selvästi eniten sotilasmenoihin henkeä kohti laskettuna käyttää Israel: 2300 dollaria. Se on enemmän kuin kahta sotaa käyvä supervalta USA. Sitten tulevat Oman, Singapore ja Kuwait!

Maailma on ihmeellinen.

Vocation federale tarkoittaa minun vajavaisen ranskankielen taitoni perusteella tehdyn tulkinnan mukaan samaa kuin liittovaltion kutsu. Risto tai joku muu ranskankielen taitoinen varmaan kommentoi tätä. Voisihan sen sanoa myös ”kutsumus liittovaltioon”.

Ajatus Euroopan unionista liittovaltiona on elänyt jo ennen kuin Euroopan unionista oli tietoakaan Oppikirjat sanovat ajatuksen syntyneen Ventotenen saarelle karkotettujen Mussolinin vastustajien piirissä. Altiero Spinellin johdolla osa heistä laati Ventotenen julistuksen, jossa esitettiin ajatus Euroopan Yhdysvalloista sodan jälkeisen Euroopan jälleenrakennukseksi.

Julistus annettiin jo vuonna 1941. Ajatus oli, että vain sitomalla valtiot toisiinsa rajoittamalla niiden itsemääräämisoikeutta saataisiin Eurooppaan kestävä. rauha. Näin ei kumminkaan käynyt, vaan EU:ta ruvettiin rakentamaan taloudellisen yhteistyön kautta ja valtiot on sidottu ja sitoutettu toisiinsa talouksien, ei politiikan kautta. Kehityksen huipentumana on yhteinen raha.

Ajatus liittovaltiosta työnnettiin taka-alalle. Integraatiota on koetettu viedä eteenpäin valtioiden toimesta. Viime vuosina se on ollut tuskaista. Nyt kun päätöksiä ei tahdota saada aikaan eikä yhdellä äänellä päästä puhumaan, on liittovaltion kutsu voimistunut. Tai kutsumus liittovaltion saanut enemmän ymmärtämystä niiden joukossa, jotka vakavasti pohtivat kysymystä, mihin tässä oikein ollaan menossa. Mikä on homman lopullinen tarkoitus ja muoto.

Asia on noussut pinnalle EP-vaalin yhteydessä ja tuloksen jälkeen. Tuntuu olevan entistä hankalampi päästä selville siitä, mihin ollaan menossa ja mitä haetaan. Liittovaltion kutsun saanut henkilö, kuten minä, ajattelee, että jonkinlainen poliittinen järjestys tähän touhuun pitäisi saada. Liittovaltio-oppihan on oppi työnjaosta: mikä kannattaa hoitaa yhdessä ja mikä kannattaa jättää valtioille. Nykyinen sekamelska johtaa umpikujaan.

Kyllähän tässä Suomessa koko lailla vailla samanmielisiä puhekumppaneita saa olla. Onhan niitä kaappifederalisteja, jotka aina välillä taputtavat selkään.  Mutta ajan kuluessa vocation federale kyllä alkaa houkuttaa, kun oikein muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Ellei sitten anneta koko EU:n tukehtua.

Nyt on sitten kaksi päivää päivitelty Euroopan parlamentin vaalien tulosta. Euroopan tasolla on huomionarvoisaa, että tässä vaiheessa joukkoon ”muut” kuuluu poikkeuksellisen paljon edustajia.

Euroopan parlamentin kotisivuilla arvioidaan, että ryhmässä olisi peräti 93 edustajaa. Tämä on seurausta siitä, että parlamenttiin valittiin paljon erilaisten pienten ja oikeastaan aikaan sidottujen ryhmien edustajia. Heillä ei ole valmiina mitään poliittista ryhmittymää, johon liittyä. Mutta suurimmalta osin lienevät EU-kriittistä väkeä.

Tämä lähes sadan hengen joukko tulee käymään kovia keskusteluja siitä, minkälaisia ryhmiä ne saavat aikaan. Sääntöjen mukaan tarvitaan 25 edustajaa vähintäin seitsemästä maasta, jotta ryhmä syntyy. Se ei ole helppoa. Näitä edustajia ei oikein yhdistä mikään.
Timo Soini on Suomesta valituista ainoa ilman ryhmää.

Suomesta pyrki parlamenttiin kolmetoista puoluetta ja yksi yksittäinen yrittäjä. Seitsemän sai edustajiaan mukaan. Vain Vasemmistoliitto eduskuntapuolueista jäi ilman.
Mukana olivat myös Suomen Kommunistinen puolue, Suomen Senioripuolue, Itsenäisyyspuolue, Köyhien asialla ja Suomen Työväenpuolue. Nämä sirpalepuolueet saivat yhteensä 1,4 prosenttia äänistä. Liisa Sulkakoski yksinään sai 0,5 prosenttia.

Meillä eivät siis EU-vastaiset tahot asetu erikseen ehdolle. Itsenäisyyspuolue oli ymmärtääkseni anoa, joka selvästi vaati Suomen eroa unionista. Se sai 3613 ääntä. Ruotsista ja Tanskasta esimerkiksi on ollut edustuskin parlamentissa unionin vastaisista puolueista. Tanskasta taisi nytkin tulla yksi valittua.

Suomessa EU-kritiikki kulkee tavallisten puolueiden sisällä. Se on minusta hyvä asia. Ja se ainoa selkeästi EU-kriittinen puolue sai sen yhden paikan. Kannuvalimo seuraa kiihkeästi, minkälaisen kodin Timo Soini Brysselistä löytää ja tarkoitan nyt poliittista kotia.

Pakko myöntää ja tunnustaa, että television vaalistudiossa mukana oleminen on kokemus. Siellä ollaan kuin tärppästikku puoli kahdeksasta lähes puoliyöhön.  Sitä on helppo arvostella ruudun takaa mutta siellä oleminen on elämys.

Pieninkin fiba tuntuu suurelta: jos ulosmenevän kuvan grafiikka ei vaihdukaan ajallaan, jumitus tuntuu ikuisuudelta. Punaisella lampulla on uskomaton vaikutus. Kun se syttyy, tietää, että mitään ei voi vetää takaisin. Jokainen kommentti, osuu se oikeaan tai ei, menee ulos miljoonalle ihmiselle.

Lähetystä ei voi harjoitella, koska äänestäjät tekevät käsikirjoituksen, joka ei ole tiedossa. Se aukeaa yleisölle samaan aikaan kuin studiossa olevalle. Lähetystä ei voi kelata takaisin. Jos toistaa samoja sanontoja kerrasta toiseen, saa hölmön maineen.

Lähetyksen ympärillä on uskomaton joukko väkeä. On pakko ihailla orkesterin toimintakykyä. Valtavan ammattitaitoista väkeä, joka tuottaa tietoa ja näkymättömästi käy kaatamassa juomaa tai lisäämässä puuteria.  Jos mokaa, ei voi syyttää kuin itseään. Ja silloinkin naama on pidettävä peruslukemilla. Ja kravatti suorassa.

Muutaman tunnin kestävän lähetyksen aikana kehoon pumpataan adrenaliinia niin paljon, että unen saaminen ottaa tunnin, enemmänkin, vaikka olisi kuinka väsynyt. Ja aamulla ei muista, mitä on sanonut illan aikana!

Täysin toisenlainen kokemus on aamulähetys, jossa voittajat ja hävinneet halaavat toisiaan esiintymisvuoroa odotellessa. Tunnelma on uskomattoman helpottunut. Voisi hyvinkin saada tukea väitteelle, että loppujen lopuksi poliitikot ovat yhtä perhettä.

Niin ne taitavat ollakin. Eihän siitä muuten mitään tulisikaan.