Toinen mieltäni kiehtovista naispoliitikoista on poistunut päänäyttämöltä.  Julia Tymoshenko sai keskiviikkona epäluottamuslauseen Ukrainan parlamentissa ja joutui oppositioon. Toinen kiehtova persoona, Sarah Palinkin on ollut varsin hiljaa, ehkä viisaasti, viime päivät.

Tähän siis päättyi Ukrainan presidentinvaalin draama. Viktor Janukovitsh voitti äänissä,  Tymoshenko haroi vastaan, mutta ei avannut valitusprosessia. Sitten hän takertui pääministeriyytensä, mutta joutui lähtemään siitäkin. Ite asiassa näinhan se demokratioissa tapahtuu! Kuka se sanoikaan, että pulinat pois, kun Väyryselle hävisi.

Ukrainan poliittinen vakaus ei tästä varmaankaan suuresti parane. Alla oleva kartta kertoo kaiken. Maa on  jakaantunut kolmeen osaan. On läntinen osa, Tymoshenkon Ukraina ja eteläinen Janukovitshin Ukraina ja  yhteinen välimaasto, jossa Tymoshenko on niukasti niskan päällä.

Ukraina  on siis pahasti jakaantunut. Osa katsoo Itämeren suuntaan, toinen Mustalle Merelle ja kolmas nojaa Venäjän suuntaan. Ei tämä asetelma ihan  helposti tuo vakautta. Nyt Janukovitshilla on 30 päivää aikaa löytää koalitio, joka voisi luoda hallituksen. Ellei semmoista löydy, ovat edessä parlamenttivaalit.

Ei ihme, että läntisessä Euroopassa pelätään Ukrainan hajoavan. Kukaan ei edes tohdi ajatella, mitä siitä seuraisi.  Monet ovat puhuneet maan EU-jäsenyydestä ja jopa Natoon liittymisestä. Puhumattakaan siitä, että kaasu keskiseen Eurooppaan kulkee Ukrainan kautta. Ukrainan vakaus on meidän kaikkien kannalta kovin tärkeä asia.

Toivotaan parasta.

Pari viikkoa sitten Saksan ulkoministeri piti puheen, jossa hän muistutti, että Euroopan unionin tavoitteena on yhteinen puolustus, joka tarkoittaa yhteistä armeijaa. Eilen Ruotsin ulkoministeri Carl Bildtin haastattelussa Helsingin Sanomissa kävi ilmi, että Ruotsi on valmis ottamaan vastaan apua ja antamaan sitä Lissabonin sopimuksessa määritellyssä tilanteessa.

Saksalainen miettii yhteistä puolustusta ja ruotsalainen on valmis ottamaan ja antamaan sotilaallista apua. Molemmat siis eurooppalaistavat puolustustaan. Meillä Jutta Urpilainen sanoo, ettei ensi vaalikaudellakaan ole syytä Nato –jäsenyyttä pohtia. Mutta kuitenkin, jotain enemmän varmaan tarvittaisiin, kuin vain tämä oma ja kustannusten paineeseen vähitellen hupeneva oma puolustuskyky.

Nyt olisi hyvä, jos Suomessa nostaisi päätään joku valtiomieheksi tähtäävä henkilö, joka hahmottaisi, mitä johtopäätöksiä Suomi tekee tästä kahden lähimmän kumppanimaan Eurooppa-suuntautuneisuudesta.

Tilanne on Suomessa aika erikoinen. Meillä on patoutumia käynnistää avoin Nato-keskustelu. Sitä on odoteltu ja odotetaan vielä pari vuotta, sattuneesta syystä.  Voi kumminkin olla, että täällä Euroopan päässä tapahtuu paljonkin sinä aikana, kun me odotamme ”lupaa” keskustella Natosta!

Tämä aika voitaisiin käyttää Eurooppalaisen vaihtoehdon pohtimiseen. Mitä oikeastaan tarkoittaa Lissabonin sopimuksen artikla 42.7:

”Jos jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muilla jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa sille apua kaikin käytettävissään olevin keinoin Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen. Tämän alan sitoumusten ja yhteistyön on oltava Pohjois-Atlantin liiton puitteissa tehtyjen sitoumusten mukaisia, ja Pohjois-Atlantin liitto on jäseninään oleville valtioille edelleen niiden yhteisen puolustuksen perusta ja sitä toteuttava elin.”

Luulisi tässä olevan pohtimista sitä suurta ja avointa Nato-keskustelua odotellessa. Kannuvalimo tulee kantamaan kortensa tähän kekoon!

Tänään on taas pohdittu Tasavallan Presidentin asemaa Eurooppa unionin huippukokouksissa Taxellin perustuslakikomitean vihdoinkin julkistaessa mietintönsä.

Esillä on ollut ns. lautasongelma, joka oikeastaan onkin tuoliongelma.
Eurooppa-neuvosto eli EU:n huippukokous tuli unionin viralliseksi toimielimeksi, kun Lissabonin sopimus tuli voimaan.

Silloin tarvitaan myös tämän elimen työtä varten työjärjestys. Se on päivätty 1.12.2009.(2009/882/EU). Siinä Artikla 4.4 sanoo: ”Eurooppa-neuvostoon kuuluvat valtion- tai hallitusten päämiehet, sekä Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja komission puheenjohtaja”. Lisäksi ulkoasioiden korkea edustaja osallistuu sen työskentelyyn. Jokaisella maalla on siis yksi tuoli pöydän ääressä.

Ennen oli helpompaa. Valtionpäämiehillä sai olla avustava ministeri pöydässä. Jokaisella oli siis kaksi tuolia. Pääsääntöisesti pääministerin avustava ministeri oli ulkoministeri, koska ulkoministereistä koostuva neuvosto valmistelee asiat. Nytkin työjärjestyksessä on, EU:n tyylin mukaan, porsaanreikä: Eurooppa-neuvoston jäsenet voivat päättää, että kutakin heistä avustaa ministeri, jos ”käsiteltävät asiat sitä edellyttävät”. Mutta Suomi yksin ei voi ottaa kahta tuolia.

Kun siis ennen joulukuun 1. päivää presidentti halusi istua pöydässä hänen tuli lähettää ulkoministeri kaffel. Nyt ei ole toista tuolia, jolla presidentti istuisi. En ole kenenkään nähnyt esittävän Suomessa, että presidentin pitäisi saada pyytää pääministeri kaffel päästääkseen pöytään.

Varsinaiset häviäjät tässä soivien tuolien leikissä ovat ulkoministerit. He edelleenkin valmistelevat kokouksia yleisten asioiden neuvostossa, mutta eivät pääse pöytään! Pitäisi käynnistää ulkoministereiden solidaarisuusryhmä vai mitä A. Stubb?
Ja vielä yksi huomionarvoisa ulottuvuus. Kun Suomessa nyt pohditaan, kuka on seuraava pääministeri, olisi hyvä pitää mielessä, että hän edustaa Suomea 28 valtionpäämiehen joukossa ilman avustavaa ministeriä, ihan yksikseen!

Olen viime viikkojen aikana viettänyt päiväkausia lentokentillä ja lentokoneissa Euroopan alueella. Tähän asti olen vain mielessäni kironnut pyörillä hinattavien lentolaukkujen keksijää. Tarkoitan siis niitä laukkuja, jotka juuri ja juuri mahtuvat lentokoneiden ylähyllyille. Ei niihin muuta mahdukaan.

Kun matkani yleensä kestävät kaksi päivää ja yhden yön ja kun niihin aina liittyy esiintyminen, sitä mielellään yrittäisi pitää puvun takin jonkinlaisessa kuosissa. Mutta juuri kun on saanut sen asetettua siivosti hyllylle, tulee joku merkittävä myyntimies ja heittää hinattavan laukkunsa likaisine pyörineen takin päälle.

Eikä tälle voi tehdä mitään? Miksei kukaan koskaan ja missään lentoasemalla pakota näitä Euroopan omistavia matkalaisia sovittamaan laukkunsa siihen kehikkoon, joka lentoasemilla on ja joka esittää koneeseen otettavan kantamuksen sallitut mitat? Turha on kuvitellakaan, että nämä ihmiset käyttäytyisivät jotenkin muut huomioon ottavasti.

Kun viime viikolla lentelin taas melko ahkeraan Skandinavian ja Puolan ilmatilassa, sain monta laakia päähäni selkärepuista. Ihmiset tulevat koneeseen selkäreppu selässä, heittävät ne olaltaan kuin savotan porstuassa ennen vanhaan, tunkevat hyllylle ja lopuksi, kun koneen käytävä täyttyy tavaroitaan kurkottelevista matkustajista, heittävät ne taas selkäänsä ja pyörivät reput selässä ympäriinsä ottamatta mitenkään huomioon kanssamatkustajia.

Kun lentomatkustamisessa nykyään täytyy riisua turvatarkastuksessa kengät ja vyöt ja avata dödöpurkit, niin eikö matkustamokantamuksissa voisi soveltaa jonkinlaista kuria myöskin?

Ainakin on selvää, että kanssamatkustajien huomioiminen ei tapahdu itsestään. Haluaisin, että joku reppumies perustaisi Huomioonottavat reppumiehet –liikkeen vähän samaan tapaan kuin Aarne Saarinen aikoinaan oli perustamassa Huomioonottavat tupakoitsijat -liikettä.

Vocation federale tarkoittaa minun vajavaisen ranskankielen taitoni perusteella tehdyn tulkinnan mukaan samaa kuin liittovaltion kutsu. Risto tai joku muu ranskankielen taitoinen varmaan kommentoi tätä. Voisihan sen sanoa myös ”kutsumus liittovaltioon”.

Ajatus Euroopan unionista liittovaltiona on elänyt jo ennen kuin Euroopan unionista oli tietoakaan Oppikirjat sanovat ajatuksen syntyneen Ventotenen saarelle karkotettujen Mussolinin vastustajien piirissä. Altiero Spinellin johdolla osa heistä laati Ventotenen julistuksen, jossa esitettiin ajatus Euroopan Yhdysvalloista sodan jälkeisen Euroopan jälleenrakennukseksi.

Julistus annettiin jo vuonna 1941. Ajatus oli, että vain sitomalla valtiot toisiinsa rajoittamalla niiden itsemääräämisoikeutta saataisiin Eurooppaan kestävä. rauha. Näin ei kumminkaan käynyt, vaan EU:ta ruvettiin rakentamaan taloudellisen yhteistyön kautta ja valtiot on sidottu ja sitoutettu toisiinsa talouksien, ei politiikan kautta. Kehityksen huipentumana on yhteinen raha.

Ajatus liittovaltiosta työnnettiin taka-alalle. Integraatiota on koetettu viedä eteenpäin valtioiden toimesta. Viime vuosina se on ollut tuskaista. Nyt kun päätöksiä ei tahdota saada aikaan eikä yhdellä äänellä päästä puhumaan, on liittovaltion kutsu voimistunut. Tai kutsumus liittovaltion saanut enemmän ymmärtämystä niiden joukossa, jotka vakavasti pohtivat kysymystä, mihin tässä oikein ollaan menossa. Mikä on homman lopullinen tarkoitus ja muoto.

Asia on noussut pinnalle EP-vaalin yhteydessä ja tuloksen jälkeen. Tuntuu olevan entistä hankalampi päästä selville siitä, mihin ollaan menossa ja mitä haetaan. Liittovaltion kutsun saanut henkilö, kuten minä, ajattelee, että jonkinlainen poliittinen järjestys tähän touhuun pitäisi saada. Liittovaltio-oppihan on oppi työnjaosta: mikä kannattaa hoitaa yhdessä ja mikä kannattaa jättää valtioille. Nykyinen sekamelska johtaa umpikujaan.

Kyllähän tässä Suomessa koko lailla vailla samanmielisiä puhekumppaneita saa olla. Onhan niitä kaappifederalisteja, jotka aina välillä taputtavat selkään.  Mutta ajan kuluessa vocation federale kyllä alkaa houkuttaa, kun oikein muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Ellei sitten anneta koko EU:n tukehtua.

Nyt on sitten kaksi päivää päivitelty Euroopan parlamentin vaalien tulosta. Euroopan tasolla on huomionarvoisaa, että tässä vaiheessa joukkoon ”muut” kuuluu poikkeuksellisen paljon edustajia.

Euroopan parlamentin kotisivuilla arvioidaan, että ryhmässä olisi peräti 93 edustajaa. Tämä on seurausta siitä, että parlamenttiin valittiin paljon erilaisten pienten ja oikeastaan aikaan sidottujen ryhmien edustajia. Heillä ei ole valmiina mitään poliittista ryhmittymää, johon liittyä. Mutta suurimmalta osin lienevät EU-kriittistä väkeä.

Tämä lähes sadan hengen joukko tulee käymään kovia keskusteluja siitä, minkälaisia ryhmiä ne saavat aikaan. Sääntöjen mukaan tarvitaan 25 edustajaa vähintäin seitsemästä maasta, jotta ryhmä syntyy. Se ei ole helppoa. Näitä edustajia ei oikein yhdistä mikään.
Timo Soini on Suomesta valituista ainoa ilman ryhmää.

Suomesta pyrki parlamenttiin kolmetoista puoluetta ja yksi yksittäinen yrittäjä. Seitsemän sai edustajiaan mukaan. Vain Vasemmistoliitto eduskuntapuolueista jäi ilman.
Mukana olivat myös Suomen Kommunistinen puolue, Suomen Senioripuolue, Itsenäisyyspuolue, Köyhien asialla ja Suomen Työväenpuolue. Nämä sirpalepuolueet saivat yhteensä 1,4 prosenttia äänistä. Liisa Sulkakoski yksinään sai 0,5 prosenttia.

Meillä eivät siis EU-vastaiset tahot asetu erikseen ehdolle. Itsenäisyyspuolue oli ymmärtääkseni anoa, joka selvästi vaati Suomen eroa unionista. Se sai 3613 ääntä. Ruotsista ja Tanskasta esimerkiksi on ollut edustuskin parlamentissa unionin vastaisista puolueista. Tanskasta taisi nytkin tulla yksi valittua.

Suomessa EU-kritiikki kulkee tavallisten puolueiden sisällä. Se on minusta hyvä asia. Ja se ainoa selkeästi EU-kriittinen puolue sai sen yhden paikan. Kannuvalimo seuraa kiihkeästi, minkälaisen kodin Timo Soini Brysselistä löytää ja tarkoitan nyt poliittista kotia.

Eurovaalit on käyty ja vaikka etukäteen tuntui, että niistä on tulossa kovin mielenkiinnottomat, toisin kävi.

Perussuomalaisten voitto oli murskaava. Tuskin kukaan uskoi, että voitosta tulee niin kova kuin etukäteen vaikutti. Lopulta se oli vielä kovempi.

Kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten liitto oli järki-sellainen, kristillisdemokraateille. Ilman vaaliliittoa vasemmistoliitto olisi vienyt paikan. Vaaliliitto aiheuttanee ilmiönä keskustelua vasemmistossa. Ja yhteistyö yleensäkin.

Sekä keskustan että demarien tappio prosenttiosuuksissa oli järkyttävä: kummallakin n. 4 prosenttiyksikköä. Eikä vasemmistoliittokaan kauas jäänyt.

Vaalijärjestelmästä kun vähän väliä puhutaan, pelkkä henkilövaali ilman mitään suhteellista järjestelmää olisi antanut käytännössä saman lopputuloksen kuin nyt vaalitulos. Mutta se lienee sattumaa.

Istuvat euroedustajat pärjäsivät hyvin. Yllättäjiä oli Ville Itälä, joka keräsi entisen äänipottinsa jopa vähän sitä kasvattaen. Samoin Hannu Takkula, joka paransi selvästi tulostaan. Anneli Jäätteenmäen vetovoima lähes puoliintui, 50 000 menetettyä ääntä.

Varsinaisia voittajia puolueista ei ollut kuin perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien liitto sekä vihreät. Ai niin, ja tietenkin rkp, sillä sillehän käy aina hyvin.

Voittajana tuskin voi pitää koko järjestelmääkään. 40,3 prosentin äänestysaktiivisuus  ei paljon naurata.

Mietittävää tulos aikaansaa siellä sun täällä. Mainostoimistojakin taitaa mennä vaihtoon…

Valtakunnassa kaikki taas hyvin eduskuntavaaleihin asti.

Historiaa kirjoitetaan tänään tenniksen Ranskan avoimissa.

Oikeastaan sitä on tehty jo harva se päivä. Mutta näistä kahdesta historiallisesta tapahtumasta puhutaan vielä kymmeniä vuosia:

1.
Robin Söderling (sijoitus 23.) pehmitti Rafael Nadalin (1.) neljännellä kierroksella ja esti häntä voittamasta ensimmäisenä miespelaajana kisaa viidettä kertaa peräkkäin.

2.
JOKO:
Roger Federer nosti itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään vihdoin tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsille ja täydentämään 14. Grand Slam -mestaruudellaan kokoelmansa vielä sillä ainoalla puuttuneella pokaalilla.

TAI:
Robin Söderling esti voitollaan Roger Federeriä nousemasta kaikkien aikojen suurimmaksi miestennispelaajaksi päästyään tempaamaan Musketöörimaljan suorille käsilleen saavutettuaan sekä ensimmäisen Grand Slam -mestaruutensa että ylipäätään ensimmäisen massaturnauspokaalinsa.

Miten siis käy?
Roger Federer on kerännyt itse ja aivan vapaaehtoisesti harteilleen koko tennismaailman paineet, mikä on näkynyt hänen kehon kielessään jokaisessa Pariisin-ottelussa. Herääminen omaan peliin on kestänyt joka kerta kauan, ja putoaminen Haasia vastaan oli yhden juuri ja juuri voitetun pisteen päässä. Jokaisen ottelun käänne on ollut enemmän kiinni sattumasta ja vastapelaajan otteen hetkellisestä menetyksestä. Niihin kuningas Roger on pystynyt tarraamaan – ja vasta sitten hän on jälleen päässyt pelaamaan (lähes) omaa mestarillista peliään kohti voittoa.

Robin Söderling on taasen noussut vuosien odottelun jälkeen omalle tasolleen nimenomaan henkisen valmentautumisen ansiosta. Mainion valmentajansa Magnus Normanin (Pariisin-finalisti vuonna 2000) kanssa hän on kirjoittanut tähän mennessä jokaiseen kuuteen otteluunsa toimivan Match Planin: kova, suora ykkössyöttö – tehokas, rohkea kakkossyöttö – suora, teräksinen kämmen – terävä rysty – taktiset yllätykset – kova tempo – TASAISUUS. Entinen tuittupää on pysynyt ruotsalaisen coolina myös hävityn erän jälkeen. Ainoa alamäki alkoi Gonzalez-ottelun kolmannen erän tilanteessa 2 – 0/ 1 – 1, jolloin kehon kieli muuttui ja peliin ilmestyi kesken jääviä puolilyöntejä. Mutta ylämäki alkoi yhtäkkiä viidennen erän tilanteessa 1 – 4. Gonzalez oli alkanut varmistella ja Robinin sattumavoittopallon jälkeen, kuin napista painaen, ryhti parani, oma peli palasi ja hän voitti viisi peliä peräkkäin.

Henkisesti Robinilla on nyt kannustimenaan voitontunne (”Kun”) koko kehossaan – Rogerilla taasen taakkanaan selkeä epävarmuus (”Jos”) jokaisen ottelun kangertelusta.

Robinilla EI OLE MITÄÄN menetettävää (tuskin hän on edes ajatellut, että häviämällä hän EI nousisi ensimmäistä kertaa Top-kymppiin).

Rogerilla on PALJON menetettävää.

“Mukavaa, että verkon toisella puolella on vihdoin joku toinen” myhäili Roger hiljaa lehdistötilaisuudessa. Kuin omaksi kannustuksekseen hän viittasi myös voittotilastoonsa Söderlingiä vastaan (9 – 0, tosin hän itse muisti 5 – 0) – jolla ei kuitenkaan tässä tilanteessa ole mitään merkitystä. Hän tietää, että hän on pelannut huonosti. Hän tietää, että Robin on pelannut hyvin.

Soisin Rogerille vihdoinkin sen voiton, jonka eteen hän on tehnyt viimeiset viisi vuotta niin paljon töitä. Kaikki on nyt kiinni hänestä itsestään. Ei Robinista.

Mutta silti uskon, että tänään kuullaan Ranskan avointen palkintojenjaossa “Du gamla, du fria” kuten yhdeksän kertaa aikaisemminkin.

P.S. Päivän hyötyliikunta: Äänestämään!

Minusta on aivan luonnollista ja perusteltua, että Tarja Halonen istuvana presidenttinä puolustaa presidentin asemaa perustuslakikeskustelussa. Niin hänen tuleekin tehdä. Olisi perin omituista, suorastaan sopimatonta, jos olisi toisin päin.

Istuva presidentti on keskusteluissa puolustuskannalla. Hänen on löydettävä argumentteja kahden toimijan mallille. Ikävä kyllä, niitä ei Suomen kaltaisista kehittyneistä demokratioista vertailun avulla löydy.  Monet viiteryhmämme maista ovat kuningaskuntia, kuten läheisimmät Pohjoismaat. Saksa, Itävalta ja Benelux –maat, joihin etenkin EU:n raameissa usein samaistumme, eivät tue kahden valtakeskuksen mallia. Sen sijaan esimerkiksi Puolasta tai Tsekistä löytyy vasta-argumentteja.

Loppujen lopuksi on aika vaikea löytää jonkinlaista yleispätevää perustetta sille, että nimenomaan vakiintuneissa demokratioissa yhteiskunnallista tasapainoa pidettäisiin yllä kahden valtakeskuksen mallilla.

Minusta on ajattelematonta viitata Venäjään tässä asiassa. Toki Venäjällä on kaksi johtajaa, mutta kuten presidentti itsekin huomautti, on Venäjällä paljon tehtävää  demokraattisen yhteiskunnan perusarvojen kanssa. Mahtaako kahden johtajan malli Venäjää tuottaa enemmän tasapainoa kuin kilpailua?

Olisi hyvä, jos presidentti kehittelisi ihan suomalaisista lähtökohdista perustelut sille, miksi hänen mielestään kahden johtajan malli on säilyttämisen arvoinen. Suomalaisten rakkaus siihen ei riitä perusteeksi etenkin kun sille ei näytä olevan selkeää kannatusta.

Olin pienellä lomanpätkällä pois maasta mikä näkyi myös Kannuvalimossa. Ei tullut tarinaa normaaliin tapaan. Nyt taas tulee.

Pieni poissaolo oli tuonut paitsi uskomattoman kesän vehreyden, eurovaaliehdokkaiden mainokset katukuvaan. Ehdokkaiden naamankuvat maksetuissa ulkomainostauluissa herättävät pohtimaan koko vaaliasetelmaa markkinoinnillisessa mielessä. Eurovaaleihin ei talkoomeininki eikä lyhtypylväisiin ja kaikkialle kiinnitettävät julisteet kuulu. Mainostetaan hillitysti ostetuilla mainospaikoilla ja sillä siisti.

Internetissä tietty ollaan sekä omilla naamoilla ja puolueina. Nettisivujen plaraaminen (myös YouTube), katukuva, päivälehdet. Niistä se kokonaiskuva nyt muodostuu. Kohta mukaan tulee täysillä myös tv.

Kaikesta tästä syntyy mielikuva. Ja se ei kovin kaksinen todellakaan ole, on kyse sitten ehdokkaista tai puolueista.

Kaikessa näkyy vähäinen innostus. Mennään nämä nyt läpi ja katsotaan mihin se riittää, on homman henki, niin kuin muussakin suomalaisurheilussa kansainvälisillä kentillä.

Puolueiden ja ehdokkaiden nettisivut ovat ponnettomia ja/tai imagollisesti sopimattomia.  Mitään vastauksia järkevästi sieltä on turha hakea.

Ulkomainostolpat taas pyrkivät maalaamaan ehdokkaista kauniita ja innostavia. Naamalla myydään, ei viestillä eikä puolueen nimellä tai logolla. Nämä kaikki ovat kohtuullisen hyviä. Naama, numero ja yhdentekevä slogan. Siinä se on. Kunnallisvaali-ilmoituksia vähän nätimmillä pärstäkuvilla.

Ei liene yllätys kenellekään jos läpimenijät löytyvät kaikki tunnetuista poliitikoista. Jännittävää on vain menettääkö Keskusta yksi vai kaksi paikkaa. Veikkaan kahta, niin ponnetonta on kampanjointi.

Eikä se kovin aurinkoiselta näytä demareissakaan. Hyviä ehdokasnimiä on, mutta riittääkö se muuta kuin ensimmäiseen kaarteeseen?

Siinä missä ”vanhat puolueet” nojaavat maksettuun mainontaan, näyttää Soinin porukka keskittyvän median vesikelkassa vetämiseen. Ja hyvin näyttää kulkevan.

Kaiken tämän jälkeen pohdituttaa se mistä voi tai voisi tulla tarvittava vaali-innostus. Ei kai mistään?

Vaalikoneet junnaavat myös näissä vaaleissa. Olen taas pirruuksissani käynyt muutamassa arvioimassa tilannetta. Jossain parikin kertaa.

Tulokseni ovat olleet hämmentäviä. Mikään ajattelemastani ehdokkaasta ei ”matsaa” koneessa. Kärjessä ovat aivan muut ehdokkaat vääristä puolueista. Muissa vaaleissa kone on toiminut, nyt ei.

Mistä se kertoo? Entä minkälainen signaali on vaali-innostus?

Parin viikon päästä se nähdään