Turun suurvuosi on nyt eletty. Kulttuuripääkaupunkivuoden koetaan ylittäneen lähes kaikki odotukset. Riippuu tietysti odotuksista. Itselläni oli vahva luottamus vuoden onnistumiseen ja tapahtumien korkeaan tasoon. Kävijätilastoillakin on merkitystä. Kulttuuri saavutti kaikki halukkaat, pakko ei ollut kenenkään osallistua.

Turussa oivallettiin jo hakuvaiheessa, että nyt tulee tehdä omintakeista, itsensä näköistä ja samalla kaikille avointa kulttuurivuotta. Avoimuuden puutteesta kuultiin protkotusta, mutta se liittyi säätiön hallintoon, ei itse vuoden toteutukseen. Protkottajia ei ole Turkuun tarvinnut muutenkaan ulkoa tuoda.

Turussa ymmärrettiin, että pääroolissa ei ole Turku, vaan että kaupunki toimii tapahtumien näyttämönä. Saa muuten nähdä, onko tämä osattu Helsingin muotoiluvuoden vaikeasti avautuvassa sisällössä. Turku 2011 ei myöskään tyytynyt pelkäksi kaupungin matkailumainokseksi tai Suomen maabränditapaukseksi. Vuosi ei ollut suomalainen eikä valtakunnallinen voimannäyte, vaan eurooppalainen tapahtuma pitkässä kulttuurikaupunkien ketjussa. Kulttuuripääkaupunkivuosien joukossa Turku sijoittuu aivan eturiviin.

Turkulaisena lausun suuren kiitoksen kaikille Turku 2011 -vuoteen osallistuneille. Tämä oli merkittävintä, mitä kaupungillemme tapahtui sitten pääkaupunkiaseman menettämisen ja Turun palon. Ja oli sitä paitsi aika paljon miellyttävämpää.

Jos ette vielä ole ostaneet Otavan vuosikirjaa Mitä-Missä-Milloin 2012, niin annan vinkin: Älkää ostako!
Turusta kerrotaan, että Botello Kupittaan puistossa aiheutti häiriötä ja että revontulet näkyvät myös Turussa ja Helsingissä. Turku 2011 -vuodesta ei mitään!! Suomalaisten kustantajien sivistykseen on ilmaantunut Otavan kokoinen aukko.

Britannian suhde Euroopan unioniin ja sitä edeltäneisiin versioihin on ohdakkeinen, puolin ja toisin. Koko 1960-luku kului pähkäiltäessä, haluaisiko Britannia olla mukana vai ei ja toisaalta de Gaulle piti huolen, ettei saarivaltiota otettu mukaan, vaikka se sittemmin halusikin liittyä.  Lopulta vuonna 1973 se sitten liittyi ja on kuin onkin pysynyt mukana.

Yhteiselo on ollut värikästä. Näen silmissäni vieläkin televisiokuvaa vuoden 1984 Fontainebleaun huippukokouksesta, johon pääministeri Thatcher höyrysi sisään käsilaukkuaan heilutellen ja vaati :”I want my money back!, haluan rahani takaisin!. Kyse essä oli vatimus, attö Britannia halusi takasisin osan jäsenmaksustaan, koska se sai mielestään erilaisia tukia yhteisestä kassasta liian vähän verrattuna etenkin suur-rohmuun Ranskaan. Ja hään sai rahansa takaisin.

Sama mielikuva tuli m ieleeni syksyllä, kun näin TVuutisissa Jutta Urpilaisen käsilaukkuineen vaatimassa takuita. Nyt David Cameron jätti väliin talousliittosopimuksen. Der Spiegelin nettiversio otsuikoi juttunsa Pakkoavioliiton loppu? Kun yrittää seurata manner-eurooppalaisia kommentteja on helppo aistia suoranaista helpotusta. Hyvä kun älysivät vihdoinkin lähteä! On vaikea sanoa, oliko työntöä enemmän kuin imua lähteä. Vai uskoiko Merkozy tosiaan, että Cameron ostaa paketin?

Britannian tabloidilehdistö kiittää Cameronia mutta hieman yllätäen hallituskumppani liberaali-demokraattien johto  hermostui ja uhittelee hallitusyhteistyön jatkolla. Meilläkin on vähän samanlaista ilmassa. Katainen oli aika tiukkana pääministerin haistattelutunnilla YLKEllä siitä, mikä on Suomen etu vakausrahastoasiassa. Demarit lienevät  eri linjoilla peruskysymyksessä, voiko Suomi ylipäänsä jäädä ulos rahastosta äänestysmenettelyyn vedoten  Kataisella on vaikea tilanne.:tärkein hallituskumppani on enemmänkin opposition linjoilla koska se ei haluaisi antaa perussuomalaisille lisää pelimerkkejä kannatuksensa kasvattamiseen. Esillä on nyt todella haastava tilanne.. Ja avoin maali oppositiolle.

Jäsenyyden alusta lähtien olemme korostaneet, että pienen maan on puhuttava yhdellä äänellä, jotta se ääni kuuluisi johonkin. Luovutaanko nyt tästä periaatteesta? Vai löytyykö keino, miten oppi saataisiin  pidettyä hengissä. Yhden äänen oppi on siis vaakalaudalla.

Juuri  tuli uutinen, että Saksan valtiovarainministeri Scheuble tapaa Berliinissä meidän ja Hollannin valtiovarainministerit. Olen valmis lyömään vetoa, että Suomessa nostetaan keskustelua teemasta kuinka avainroolissa Suomi on. Epäilemättä esille nousee myös ministeri Stubbin ajatus AAA-kerhosta.

Olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä, että tällä viikolla  Saksan ja Ranskan päämiehet ovat palaveroineet, ties monennenko kerran tänä syksynä . Kannattaa  muistaa, että Saksa-Ranska suhde on yhä avain EU:n haasteiden kohtaamiseen. Niin se vaan on. Kirjoitin joku vuosi sitten kirjan Onko koolla väliä, joka käsitteli pienten maiden asemaa unionissa. Vastaus kirjan otsikkoon on KYLLÄ.

Olen varma, että jos Ranskan luokituksesta putoaisi muutama A, se ei sysäisi Ranskaa sivuraiteelle.  Hollanti ja Suomi eivät Saksan partnereina korvaa Ranskaa vaikka niillä olisi kuinka monta A:ta. Euroopan lehdistöön on levinnyt käsite Merkozy, joka kuvaa kahden valtiollisen johtajan intiimiä  suhdetta. He tarvitsevat toisiaan ja ovat riippuvaisia toinen toisistaan, asetelma, joka pitää pystyssä niin montaa väsäähtänyttä avioliittoa. Me muut  vähäisemmät vallat puolestaan olemme riippuvaisia siitä, että he kykenevät yhteistyöhön. Frankfurter Rundschau (http://www.fr-online.de)  arvioi, että kun aikaisemmin heidän tapanaan oli alleviivata erimielisyyksiään, he nyt joko painavat ne taustalle tai jopa selvittävät ne puhumalla.

Sarkozy jopa korosti Euroopan keskuspankin itsenäisyyttä, joka on Kohlista lähtien ollut Saksan peruslähtökohta. Vastaavasti M erkel korosti Euroopan fiskaalisen unionin tarpeellisuutta. Se on taas ollut  Ranskan tavoite  taloushallituksen nimellä. Tässä on nyt lähiaikojen  EU-agenda ja siihen toivoisi Suomen poliittisilta johtajiltakin jonkinlaista näkemystä ellei suorastaan poliittista linjausta. Nyt näyttää melko varmalta, että Lissabonin sopimus tullaan avaamaan. Seurauksena on  pitkä neuvotteluiden prosessi. Niinpä Tanska on jo etukäteen ilmoittanut, ettei asiaa saada päätökseen sen puheenjohtajuuskaudella ensi vuoden  alkupuoliskolla.

Jyrki Katainen arveli taannoin vielä valtiovarainministarinä ollessaan, että politiikka on saanut niskalenkin markkinoista.  Tämän aamun YLE uutisissa luettiin, että Berlusconin lähdön vaikutuksia voidaan arvioida vasta kun nähdään markkinoiden reaktiot. Onko asia todella jo näin pitkällä? Kansakuntien toimien  arvioista markkinoiden reaktiot ovat tärkein mittari. Taitaa olla niin, että niskalenkin ottaja on aivan muu taho kuin politiikka. Politiikka  päinvastoin rimpuilee markkinoiden niskalenkissä entistä pahemmin.

Tämä on vakava tilanne ja panee kysymään, saavatko poliittiset johtajat enää markkinoista otteen. Ja mitä pitäisi tehdä? Tuskin ainakaan luottaa G20 kokousten  kykyyn. Viimeaikaiset kokoontumiset eivät ainakaan ole saaneet minkäänlaista otetta kriisistä. Eivätkä lähes viikottaiset EU:n “huippukokoukset”liioin tuota sitovaat ulosta. Mutta onhan kiinnostavaa seurata uutisissa minkälaisella mustalla autolla kukin paikalle hurauttaa, kenellä on mukana everstitasoinen adjudantti, kuka tulee yksin. Kannattaa seurata myös kenellä on  kannettava salkku, kuka taas luottaa avustajaan.  En kadehdi myöskään Susanna Turusen työtä kun hän antaa arvioita lähes vuorokauden ympäriinsä. Ja asiantuntevastia. Toivottavasti YLE palkitsee hänet.

Nyt on kansainvälisessä mediassa ruvettu pohtimaan avoimesti myös, tulevatko sotilaat valtaan Kreikassa, jos nykyinenkin hallitus epäonnistuu..Erona kansanedustaja Halla-ahoon on, että kukaan ei sitä toivo tai esitä ratkaisuksi. Mutta tämäkin vaihtoehto leijuu ilmassa. Eikä olisi ensimmäinen kerta Kreikassa.

Se suuri kysymys on, miten poilitiikka saataisiin ruoriin ja ottamaan edes jonkinlaisen otteen markkinoista.

Kreikassa sen paremmin kuin Italiassakaan näkymät eivät ole lupaavia. Poliittiseen kriisiin haetaan ratkaisua teknokraattien johdolla, entinen Euroopan keskuspankin korkea virkamies ja entinen Komission jäsen on kutsuttu pelastajiksi. Molemmat ovat ammattimiehiä mutta molempien tehtävät ovat olleet korostuneesti irti politiikasta. Kun tehtävä olisi nimenomaan hakea poliittista ratkaisua Parlamentissa ja saada  parlamenttien sitoutuminen tarjottuihin ratkaisuihin. Olen kovin skeptinen. Tässä tarvittaisiin ehdottomasti myös vahvaa yhteistä välinettä, joka olisi vahvempi ja toimiva Euroopan Unioni.

Antiikin perillisten politiikan peli on ollut huikeaa seurattavaa.  Ystävämme Silvio  Berlusconi on pannut parastaani.Ensin hän yritti kääntää voitokseen sen tosiasian, että Italia joutui holhoukseen tekemällä asiasta itse aloitteen. Nyt Kansainvälinen Valuuttarahasto onkin vain seuraamassa kuinka hienosti Italia hoitaa asiansa kuntoon. Mutta pää tuli vetävän käteen Silviollekin.

Seuraan päivittäin netissä noin kahtakymmentä kansainvälistä lehteä ja think tankia. Yleinen kysymys tänä aamuna on, uskooko kukaan, että Berlusconi tosissaan lähtee.  Tilalle saattaa tulla hänen käsin poimimansa seuraaja, jota Silvio ohjaa. Sitten pidetään vaalit ja jatkuu. Pian me kaikki uskomme, että vain Berlusconi kykenee Italian pelastamaan.

Samanlainen hidastettu lähtö on näköjään myös Kreikan pääministerillä. Tuntuu uskomattomalta, että uuden pääministerin henkilöstä ei päästä sopuun, kun ilmeisesti joku olisi valmis postin ottamaan vastaan. Ihme kyllä. Mahtaako syynä olla, että Kreikan kaksi politiikan perhettä vahtivat toisiaan eivätkä päästä “ulkopuolista” sotkemaan perheiden asioita.

obs. kesken tämän kirjoittamisen uutisista kuului, että pääministeri on löytynyt Kreikalle! Onnea kreikkalaisille!

Loppujen lopuksi tilanne tässä kriisissä alkaa olla niin vakava, että kyseessä on kautta Euroopan vallitseva poliittisen johtajuuden kriisi. Siitä sikiää legitimiteettikriisi eli tilanne, jossa kansalaisten luottamus ja usko poliittisiin johtajiin hupenee. Seuraukset voivat olla hyvinkin dramaattisia. Euroopalla on viime vuosisadalta kamalia kokemuksia  luottamuskriisistä. Luin alkusyksyllä Mussolinin henkilöhistorian ja Teemalta tulee kaiken aikaa dokumenttejä Hitlerin myötäilijöistä Euroopan maissa 1930-luvulla.

Poliittiset johtajat eivät tänään välitä sitoumuksistaan eivätkä kykene viemään läpi tarvittavia muutoksia. Sen takia suhtaudun ymmärtämyksellä Olli Rehnin toimiin. Olkoonkin, että hän ehkä ylittää komission vallan rajat. Mutta kovin monet hallitukset tarvitsevat huoltajuutta. Toivon, että Euroopan komissio ottaisi johtajuuden ja huoltajan roolin kun asianomistajat eivät itse osaa hoitaa omia asioitaan.

Mutta ehkä olisi syytä vakavasti pohtia myös talousfilosofian perusteita ja oppeja. Vallitseva uusliberalistinen oppi vakiintui Thatcherin aikana ja hänen toimestaan. Se näyttää olleen sovelias oppi kun sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden raskaita rakenteita murrettiin aikansa eläneinä. Markkinamekanismi teki siinä tehtävänsä. Nyt on uusi aika ja uudet haasteet. Tarvitaan uusia ajatuksia ja malleja.

Kriisi ei myöskään ole enää aikoihin ollut euron kriisi vaan Euroopan Unionin ja sen toimintafilosofian kriisi. 1950-luvulta lähtien on uskottu, että taloudellinen integraatio etenee omalla painollaan mutta kun ohjausta ja politiikkaa kuitenkin tarvitaan, se hoituu jäsenvaltioiden kansallisten johtajien toimesta. Nyt on edetty kaupan vapauttamisesta yhteiseen rahaan eikä tämä poliittisen ohjauksen malli enää toimi eikä riitä. Kaikki eivät sitoudu yhteisesti sovittuihin normeihin.

Poliittiset johtajat  toimivat oman uskottavuutensa ja legitimiteettinsä varassa. Heidän on saatava unionin raameissa tehdyt päätökset vietyä läpi omissa maissaan. Tämä ei ole helppoa kuten uutispätkistä näkyy. Siinä autoa palaa kun kurinalaisuutta yritetään istuttaa.

Tilanne johtaa väistämättä EU:n toimintafilosofian ja sitä kautta myös instituutioiden uudistukseen. Olisi valtavan tärkeätä, että Suomessa ajoissa pohdittaisiin, minkälaisia uudistuksia tarvitaan ja mitkä ovat Suomen tavoitteet ja minkälaista unionia Suomen mielestä tarvitaan. Ei kannattaisi hirttäytyä sanaan federalismi heti alkajaisiksi, puolesta eikä vastaan. Pohdinnan  tulisi lähteä liikkeelle pääministerin avauksesta, Jyrki Katainen. Eikä saa piilotella Timo Soinin ryöpytyksen pelossa!

Jos käyttäisi federalismin vastustajan silmälaseja, saattaisi alkaneen viikon meno näyttää jo aika hurjalta. Sunnuntaina Olli Rehn ilmoitti, että Kreikalla on aikaa vain seuraavaan päivään saakka saada hallituskriisi hoidettua. Ja Kreikka hoiti homman. Tänään Rehn myönsi, että Italian poliittinen tilanne on jo pitkään ollut epävakaa. Epäsuorasti siis: Berlusconi, eroa heti!

Ei ennen olisi tullut moinen kuuloonkaan. Että komissiosta aletaan ohjata jäsenmaita ja niiden sisäpolitiikkaa. Nyt sekin on nähty ja hyvä niin. Vai tahtooko joku, että Italia voisi jatkaa samaa rataa ja kaataa koko Euroopan talouden?

Kreikkalaisen tyhmyyden ihmettelystä on tullut näemmä yleinen kansanhupi. Suomessa tiedetään Kreikan talouden mekanismit jo paremmin, kuin oman maan konsanaan. Naurunpyrskähdyksiä kuultiin, kun Papandreou ehdotti kansanäänestystä lainapaketista.

Ei Papandreoun ehdotus tyhmempi ollut. Ensinnäkin, kreikkalaiset olisivat hyvinkin saattaneet äänestää tukipaketin ja matokuurin puolesta. Sen jälkeen hallituksella olisi ollut vahva selkänoja. Toiseksi, Papandreou pelasi ehdotuksellan taitavasti oppositiopuoleen Nea Demokratian siihen ruotuun, joka yrittää pelastaa sen mitä Kreikassa pelastettavissa on.

Ahon ja Viinasen hallitus 90-luvun alussa johti Suomea, joka oli joutunut aivan kuilun partaalle. Hallituksesta tarjottiin paikkaa Lipposen johtamalle SDP:lle, olisi muodostettu kesken vaalikauden kolmen suuren hallitus isänmaata palastamaan. Ei kelvannut Lipposelle, joka vaati ensin vaaleja, jotta oppositioasemastaan hyötyvä puolue olisi päässyt niskan päälle. Kreikassa Nea Demokratia suostui jo nyt yhteishallitukseen. Vaalit pidetään myöhemmin. Kiireellisempää on yrittää estää romahdus.

Onneksi muut maat lainoittivat Suomea 20 vuotta sitten, vaikka velkaantumisvauhtimme oli hirmuinen. Pitivätköhän muut meitä tuolloin vähän tyhminä?

Satuin torstaina kuulemaan Yleltä emeritusprofessori Paavo Castrenin haastattelun. Arvostettu, täysinpalvellut klassisen filologian professori on kirjoittanut kirjan Uusi Antiikin Historia. Täytynee uhrata eläkerahoja siihen. Minua on aina harmittanut, että olen hankkinut vain pintatietoa Antiikista, vaikka mennyt maailma kiinnostaa kovasti.

Sain rippilahjaksi aikoinaan Antiikin tarinoita – nimisen kirjan, jota olen moneen otteeseen elämäni eri vaiheissa lukenut ja yrittänyt sivistyä. Kirja on jo pahasti kärsinyt käytössä. Meitä 1950 -luvun lapsia koitettiin tosissaan sivistää. Mulla on kirjahyllyssä samassa rivissä muutama Pikku Jättiläinen (historia, urheilu ja maatalouden Pikku Jättiläinen ja se varsinainen Yrjö Karilaksen Pikku Jättiläinen -tietokirja. Ne loivat maalaispojan sivistyksen pohjan.

Castren tuntui olevan sitä mieltä, että me olemme valkaa Kreikalle enemmän kuin Kreikka meille, koska olemme sen muinaisesta sivistyksestä saaneet niin paljon, Platonin opit ja sanan demokratia.

Mahtaako olla vähän ylimiutoitettua. Arvon professori voisi aloittaa viestinsä läpiviennin vaikka Sosialidemokraattisen puolueen nokkanaisista Jutta Urpilaisesta ja Mia-Petra Kumpula- Natrista ja siirtyä sitten Perussuomalaisten ryhmään. Avainhenkilö voisi olle edustaja, tohtori Halla-aho, jonka ekspertiisi muistaakseni on kirkkoslaavi. Siinä olisi mielenkiintoinen kahden kielitieteilijän asetelma.

On myös historian ironiaa, että pahiten kriisiin ovat ajaneet itsensä Antiikin suurvaltojen seuraajavaltiot, Kreikka ja Italia, Ateenan ja Rooman perilliset. Olisipa kiintoisaa pystyä arvioimaan, onko tässä asetelmassa jotain suurta linjaa?

Suomen Eurooppa -politiikasta ei nykyään suinkaan päätä maan hallitus vaan Timo Soini. Onkohan maassa ollut milloinkaan vastaavaa tilannetta. Ei ainakaan Kekkosen aikana kansakunnan keskeistä politiikkaa ohjannut Vennamon retoriikka !

Eritoten Jutta Urpilaisen valintoja ohjaa Timo Soinin retoriikka. Soini  on ylivertainen sutkauttaja, joka kiistämättä oivallisilla populistisilla heitoillaan, joissa ei ole juuri asian tynkääkään, ohjaa politiikkaa oppositiosta käsin.  Mutta sutkautukset uppoavat kansaan tai ainakin niin uskotaan kun vaihtoehtoisia perusteluita ole tarjolla.

Kuntavaalit ovat vuoden päästä ja varmasti Soinin lumo kestää joka tapauksessa sinne asti. Se tietenkin pelottaa Urpilaista, eduskuntavaalien häviäjää. Ehkä uhasta selvitään, jos noudatetaan politiikkaa, joka ei anna Soinille sytykettä sutkauksiin ja josta kansa tykkää Paasitornin liepeillä ajatellaan. Tässä tohinassa ei ole ajateltu, mitä vaikutuksia valitulla linjalla on Eurooppa -politiikkaan ja Suomen asemaan Euroopassa  ennen kuin reaktiot on saatu muista jäsenmaista.

Nyt toivoisi, että joku puhuisi ja kirjaisi myös  mitkä ovat Suomen Eurooppa -politiikan tavoitteet ja miksi Suomen kannattaisi olla mukana eurooppalaisissa hankkeissa ennemmin kuin ajaa omilla sisäpolittisesta tilanteesta tulevilla syillä seinään.

Pääministeri on avainasemassa Eurooppa -politiikan linjaamisessa. Eipä ole J.Kataisesta paljon kuulunut. Sain kuitenkin kutsun  ensi viikolla pidettävään tilaisuuteen, jossa hänen pitäisi pitää linjapuhe Euroopasta.

Sitä odotellessa olisi syytä muistaa, että jos halutaan Soinin populistiheittoja torjua, tulisi pystyä tarjoamaan kansakunnalle asiallisia perusteita eikä sopeutua itse populistiseen agendaan, kuten että Suomi ei ikinä luovu takuuvaatimuksistaan.

“Saiskohan siitä uutisen, jos minäkin kieltäytyisin presidenttiehdokkuudesta?”, hauskuttaa puoluesihteeri Timo Laaninen tänään facebookissa. Ihailtavaa huumorintajua keskellä ahdinkoa! Kunniamaininnan saa myös Hannu Takkula, joka kieltäytymisilmoituksen lisäksi muisti mainita olleensa hämmästynyt siitä suuresta määrästä pyyntöjä, joiden kohteeksi hän on joutunut. Klassinen ja oikeaoppinen poliitikon vastaus!

Ihmettelen, mitä Keskusta viivyttelee. Jos Jäätteenmäkeä ei kisa huvita, niin yksi henkilö nousee yli muiden – jo pituudeltaankin: EU:n tilintarkastustuomioistuimen jäsen Olavi Ala-Nissilä. Viidentoista vuoden kokemus eduskunnasta ja nyt perinpohjainen tietämys Euroopan unionista. Sitä paitsi Luxembourgista oli jo viimeksikin ehdokas, joka pääsi vielä toiselle kierrokselle. Ja myös varsinaissuomalainen!

Ala-Nissilä on hiljattain julkaissut kirjan Ulos finanssikriisistä, jonka lukemista muuten suosittelen kaikille. EU:n, euron ja Eurooppa-aatteen ollessa pahimmassa kriisissään, toisi Ala-Nissilän ehdokkuus kampanjaan yhden asiantuntevan keskustelijan lisää. Tiedän toki, että EU-asiat ja talouspolitiikka eivät kuulu enää presidentin toimivaltaan. Ulkopolitiikastakaan ei presidentille ole enää kovin merkittävää siivua jäänyt. Halonen on kerran vuodessa istunut Venäjän johtajan kanssa seuraamassa kansantanssiesityksiä. Se on kuulemma Venäjä-politiikan hoitamista. En muuten ymmärrä, miksi ulkopolitiikassa on suhteet muihin maihin ja erikseen suhde Venäjään.

Tasavallan presidentin tärkein tehtävä on edustaa. Sen ohella presidentti voi olla yhteiskunnallinen keskustelija. Niinistön käytttämä unilukkari-määritelmä on ihan kelpo. Tässäkin suhteessa Ala-Nissilä olisi hyvä keskustan presidenttiehdokas. Vaalikampanjassa joka tapauksessa puhutaan pääosin EU:n, euron ja Suomen suhteista. Näihin asioihin presidentillä on oltava näkemyksensä.

Ainakin ennen presidenttiehdokkaita Koivistoa myöten moitittiin ulkopoliittisen kokemuksen puutteesta. Tämän Ala-Nissiläkin saisi vastaansa. Ulkopolitiikkaa vieläkin jaksetaan mystifioida. Tosiasiassa ulkopolitiikka on helppoa ja yksinkertaista. Jokainen kovan luokan sisäpoliitikko pärjää ulkopolitiikassa, nimekäs ulkopoliitikko ei aina pärjää sisäpolitiikassa.

Nyt tämä kepulaisen kehuminen saa riittää. Ala-Nissilän Olavin tuntien kuulen äänen Luxembourgista: “Älä suotta lopeta, kun kerrankin järkeä kirjoitat!”  Itse äänestän presidentinvaaleissa Niinistöä, mutta toivon muiltakin puolueilta hyviä presidenttiehdokkaita. Kiitos Paavo Lipponen, kun lähdit kisaan!

Paavo Lipposen marssi tai oikeastaan tallustelu presidenttiehdokkuuteen otettiin vastaan myönteisellä hyminällä Wanhojen Toverien valtakunnallisilla retkeilypäivillä Turussa. Sain olla juontamassa juhlaa ja Förin äijäkin vieraili. Äijä pääsi irvistelemään, että 60 vuotta täyttäneiden demareiden  eläkeläisjärjestö Wanhat Toverit on eräänlainen välivaihe ja odotussali ennen presidenttiehdokkaaksi siirtymistä.

Uskollisille demareille Lipposen ehdokkuus kelpaa. Mietittävää tuli heille, jotka haluaisivat äänestää ehdokkaista ajatuksiltaan oikeistolaisempaa. Sauli Niinistö tietysti on perinteinen porvari, mutta valinta vaikeutuu, kun mennään talouden ja eurooppapolitiikan alueelle. Niinistö on hakenut omaa profiilia kitisemällä Euroopan johtajien yhteistyöhankkeille ja huomautellut kansallisen itsekkyyden oikeudesta. Natokaan ei Niinistölle kelpaa, ellei muutu “eurooppalaisemmaksi”. Euroryhmän kiinteys ei sekään pankinjohtaja Niinistölle tunnu olevan kovin pyhä arvo. Paavo Lipponen taas on parhaimmillaan ollut kovan ytimen euromies. Natostakin irtosi aikanaan Niinistöä selvästi suopeampi kanta: “Kysyn vain, että mikä vika on Natossa? Olisihan se hyvä kuulla.”(HS 11.11.2003). Harmi vaan, että Lipposen mielipiteet eivät ole olleet ihan suhdanteista riippumattomia.

Näiltä osin Niinistö on “vasemmistolaisempi” kuin Lipponen. mikä “työväen presidentille” kai passaakin. Iloinen asia on, että ehkä saamme nähdä oikein äreitten äijien käninää kun väittelyihin päästään.