Pjongjang valmistautuu huomiseen suuren johtajan Kim Jong-Ilin hautajaisseremoniaan. Kymmenet tai jopa sadattuhannet kansalaiset komennetaan pääkaupungin keskusaukiolle itkemään hysteerisesti. Onko kyse pakotetusta itkusta vai aidosta aivopestyjen kansalaisten joukkohysteriasta, sitä on mahdotonta käsittää.

Keväällä 1997 Turussa kahvila Aurinkoisessa Aurakadulla avattiin pohjoiskorealaisen taiteen näyttely. Kahvilan seinille oli ripustettu kymmenkunta onnellista ja työteliästä kansaa auringonnousun aikaan kuvaavaa, lähinnä toritaiteeksi luokiteltavaa taulua. Vieläkään en tiedä, miksi naantalilaisen leipomon kahvila Turussa oli päätynyt mokoman kunnian kohteeksi.

Näyttelyn avajaisiin Pohjois-Koreasta matkusti kaksi korkea-arvoista kulttuuriministeriön virkamiestä. Harkittuani hetken asiaa, vastasin myöntävästi kaupunginkansliaan tulleeseen pynntöön, että kaupunki tarjoasi vieraille lounaan. Sen verran omalaatuisista kyläilijöistä oli kyse. Suomalaisen Pohjan eteen ajoi hienoimpia mustia Mersuja, mitä kaupungissa olen kerralla nähnyt. Ensimmäisenä autosta nousi kättelemään Kim Pyöng-Il, Rakkaan Johtaja Kim Il-Sungin poika, Suuren johtajan Kim Jong-Ilin velipuoli ja silloinen Pohjois-Korean suurlähettiläs Suomessa.

Käytännössä Kim Pyöng-Il eli Pohjois-Koreasta karkotettuna. Jo vuodesta 1979 rakkaan johtajan poika oli toiminut Euroopan sosialistimaissa diplomaattina, poissa uhkaamasta suunniteltua vallanperimystä. Syrjäisiin ja kaukaisiin kolkkiin perheen vaarallinen lammas ajettiinkin, kuten Helsinkiin.

Parin tunnin lounastilaisuus oli kummallinen kokemus. Pjongjangista tulleet kulttuuriministeriön virkamiehet puhuivat ainoastaan vertauksilla, joita Rakas Johtaja oli lausunut. Välillä jouduin nipistelemään itseäni, näenkö unta vai olenko hullujenhuoneessa. Kaiken lisäksi suurlähettiläs Kim Pyöng-Il tarkkaili minua virne huulillaan kuin kertoen: pähkähullua, eikö totta! Pohjoiskorelaisetkin tuntuivat joten kuten täyspäisiltä verrattuna niihin muutamaan lounaalle osallistuneeseen suomalaiseen, jotka edustivat maittemme välistä ystävyysseuraa. Jokainen Juche-aatteen siteeraus sai nämä ystävyysseuralaiset nyökyttämään päitään niin, että pelkäsin niskojen menevän sijoiltaan.

Pohjois-Korea sulki lähetystönsä Helsingissä 1998 säästösyistä. Suojelupoliisissa pidettiin sen kunniaksi varmasti juhlat. Nyt Kim Pyöng-Il näyttää olevan lähettiläänä Puolassa. Onkohan velipuolen kuolemaa ulvoen itketty varsovalaisessa lähetystörakennuksessa?

Presidenttiehdokas Paavo Väyrynen saa esittää minkälaisia tahansa käsityksiä totuutena ja vaihtoehtoina ja selviää niistä kuiville. Kun katsoin televisiosta dokumenttia Ronald Rewaganista tuli mieleeni hän lentäviä lauseitaan, ns. onelinereita Yksi oli: “kukaan ei voi tappaa amerikkalaisia ja selvitä siitä”  Mutta Väyrynen voi esittää mitä tahansa ja selvitä siitä.

Niinkuin esimerkiksi tämä markan ottaminen rinnakkaisvaluutaksi.  Hän vetoaa siihen että Ruotsikin tekee niin. Ruotsi ei tee niin. Ruotsissa on vain yksi virallinen valuutta ja se on kruunu. On aivan eri asia, jos jotkut kaupanpitäjät hyväksyvät euroja kassoihinsa niinkuin meilläkin kuulemma Itä-Suomessa hyväksytään rupla rinnakkaisena maksuvälineenä kaupoissa. Loogisesti Väyrynen voisi esittää ruplaa Suomen rinnakkaisavaluutaksi ja valuuttaunionia Venäjän kanssa.

Sinänsä rinnakkasisvaluutan käyttö ei ole aivan harvinaista maailmalla. Se tuntee nimen dollarisaatio. Sellaiset maat kuten Zimbabwe, Liberia, Panama, Libanon. käyttävät rinnakkaisvaluuttaa, yleensä dollaria joko ainoana rahana tai sitten oman valuutan rinnalla.  Toisaalta esimerkiksi Andorra, Monaco, San Marino ja Vatikaani käyttävät euroa. Listaan voi liittää myös Naurun ja Tuvalun.  Että esimerkkejä riittää. Eurokin on rinnakkaisvaluutta joillekin. Puhutaan eurosaatiosta dollarisaation rinnalla.

Kun Suomi liittyi euroon tuli siitä ainoa Suomessa käytössä oleva valuutta. Voisi myös kysyä, mitä hyötyä markan käyttöönotosta rinnakkaisvaluuttana olisi Suomelle? Se loisi melkoisen sekaannuksen maksuliikenteeseen ja koko kansantalkouteen. Kaksoisvaluuttajärjestelmän käyttöönotto ei ole myöskään  Suomen julistuksen varassa. Se on Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvä asia ja vaatii konsensusta. järjestely ei onnistu vain Väyrysen julistuksella.  Väyrynen esittää myös pohjoismaista valuuttaunionia. Sekin vaatii mahdollisten kumppaneiden eli Pohjolan kruunu-maiden hyväksynnän ja mukaantulon. En keksi yhtään syytä, miksi ne sostuisivat sellaiseen. Mitä hyötyä siitä olisi?

Pohjoismailla on kyllä kokemuksia valuuttaunionista vuosilta 1873-1914, jolloin niiden valuutat säilyivät itsenäisinä, mutta olivat ristikkäin käytettävissä. Vähän niinkuin Benelux unionissa ennen euroa.  Pojoismainen valuuttaunioni sortui ensimmäiseen maailmansotaan ja siihen liittyvään talouskriisiin.

Kun  seuraa keskustelua lievää myötähäpeää tuntien , nousee pintaan koolme asiaa. Miksi muut ehdokkaat sallivat Väyrysen tehdä näitä ehdotuksia ampumatta niitä alas. Äänestäjäkunnassa on kuitenkin suuri joukko, joille nämä “ehdotukset” kolahtavat. Hän näyttää selviytryvän myös lausunnostaan, jonka mukaan Venäjän varustautuminen jossakin vaiheessa on syy liittyä Natoon. Näin ajattelee luultavasti Nato-kannattajien valtaosa, mutta kukaan ei halua sitä sanoa julkisuuteen. Mutta Väyrynen sanoo ja taas ropisee ääniä. Toinen ihmetyksen aihe on, että tiedotusvälineet jättävät nämä “ehdotukset”elämään. Viime lauantain lauantai-aamuassakin toimittaja jätti  millään tavalla reagoimatta näihin ajatuksiin tai vaatimatta tarkennuksia niihin.

Reagoimattomuus johtaakin minut omaan “ehdotukseeni”: jotta päästäisiin eroon  presidenttivaaleista, esitän personaaliunionia Suomen ja Ruotsin välille ja valtionpäämieheksi kruununprinsessa Victoriaa. Saisimme prinsessan ja aikanaan  kuningattaren ja hovin ja kohta pikkuprinessan tai prinssin,  Oman hovin touhuja olisi mukava seurata tiedotusvälineiden kautta. Eikä olisi enää presidentinvaaleja kiusana .Niinkuin historiallisena esimerkkinä pitämässäni Kalmarin unionissa (1397-1523) saisimme säätää omat lakimme. Ja sitäkin johti nainen, Tanskan prinsessa, myöhemmin kuningatar Kristina. “Ehdotukseni” on ihan yhtä järkevä ja toteutumiskelpoinen kuin Väyrysen “ehdotuksetkin”.

Satuin torstaina kuulemaan Yleltä emeritusprofessori Paavo Castrenin haastattelun. Arvostettu, täysinpalvellut klassisen filologian professori on kirjoittanut kirjan Uusi Antiikin Historia. Täytynee uhrata eläkerahoja siihen. Minua on aina harmittanut, että olen hankkinut vain pintatietoa Antiikista, vaikka mennyt maailma kiinnostaa kovasti.

Sain rippilahjaksi aikoinaan Antiikin tarinoita – nimisen kirjan, jota olen moneen otteeseen elämäni eri vaiheissa lukenut ja yrittänyt sivistyä. Kirja on jo pahasti kärsinyt käytössä. Meitä 1950 -luvun lapsia koitettiin tosissaan sivistää. Mulla on kirjahyllyssä samassa rivissä muutama Pikku Jättiläinen (historia, urheilu ja maatalouden Pikku Jättiläinen ja se varsinainen Yrjö Karilaksen Pikku Jättiläinen -tietokirja. Ne loivat maalaispojan sivistyksen pohjan.

Castren tuntui olevan sitä mieltä, että me olemme valkaa Kreikalle enemmän kuin Kreikka meille, koska olemme sen muinaisesta sivistyksestä saaneet niin paljon, Platonin opit ja sanan demokratia.

Mahtaako olla vähän ylimiutoitettua. Arvon professori voisi aloittaa viestinsä läpiviennin vaikka Sosialidemokraattisen puolueen nokkanaisista Jutta Urpilaisesta ja Mia-Petra Kumpula- Natrista ja siirtyä sitten Perussuomalaisten ryhmään. Avainhenkilö voisi olle edustaja, tohtori Halla-aho, jonka ekspertiisi muistaakseni on kirkkoslaavi. Siinä olisi mielenkiintoinen kahden kielitieteilijän asetelma.

On myös historian ironiaa, että pahiten kriisiin ovat ajaneet itsensä Antiikin suurvaltojen seuraajavaltiot, Kreikka ja Italia, Ateenan ja Rooman perilliset. Olisipa kiintoisaa pystyä arvioimaan, onko tässä asetelmassa jotain suurta linjaa?

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Viikonloppuna järjestetään perinteinen Suomi-Ruotsi maaottelu. Ei luulisi kiinnostavan vähmpää. Vastakkain on kaksi maailman huonompiin kuuluvaa yleisurheilumaata. Ei yhtään mitalia kummallekaan Deakussa. Vain yksi ruotsalainen mies kahdeksan parhaan joukossa, ei yhtään suomalaista. Ja yksi ruotslainen näinen kahdeksan parhaan joukossa myös.

Miksi ihmeessä kymmenet tuhannet suomalaiset haluavat viettää viikonloppunsa näitä sankareita seuraamassa. SUL markkinoi sitä tunnelmaltaan ainutlaatuisena kansanjuhlana.

En ole itse koskaan ollut paikalla enkä siis pysty arvioimaan tunnelmaa. Ajattelisin, että syyt maaottelun suosiolle tapahtumana ovat syvemmällä historiassa. Itse muistan vieläkin  hyvin 1950-luvun alusta Pekka Tiilikaisen radioselostuksia kuinka Voitto Hellsten kuroi kalkkiviivoilla umpeen Alf Pettersonin kaulan 4×400 metrin viestissä ja painoi ohi. Ja Suomi voitti maaottelun.

Kyse ei ollut tunnelmasta vaan raa’asti siitä, että köyhä Suomi hakkasi rikkaan Ruotsin. Tämän päivän ihmisen on mahdoton ymmärtää 1950-luvun naapuruutta. Me olimme sotineet ja hävinneet ja maksoimme sotakorvauksia. Ruotsalaiset eivä sotineet vaan lihottivat lompakkoaan ja keräsivät kansallisomaisuutta teräskaupalla.Se näyttää vielä tänäänkin riittävän kattamaan Saabin romahduksen.

Elintasoero oli mahtava. Ruotsin missit kulkivat silkkisukissa kun meillä daamit kiskoivat pässinpökkimiä säärtensä suojaksi. Kotitalossani tehtiin suuri remontti. Tiskipöydän teräspinta ja varmaan muutakin jollakin tavalla uitettiin Ruotsista. Näissä oloissa voitto Ruotsista maaottelussa oli kansakunnan ryhdin ja itsetunnon  kannalta valtavan tärkeätä. Oltiin hetki parempia kuin Ruotsi.

Juuri  viikonlopun maaottelun alla tuli tieto, että Ruotsi on maailman kolmanneksi kilpailukykyisin maa ja Suomi neljäs. Ruotsiottelu on siis voitettava, että kehtaa ruotsinlaivalla miehekkäästi ja selkä suorana hakea katkarapuvoileivän Pripps ölin kanssa ruotsalaisten pistävien katseiden alla.

“Minä en nyt juo kahvia. Tule siis katsomaan, mitä minä juon. Petri Lahesmaan seurassa Amarillossa”.

Näin pääministeri Harri Holkeri lausui radiomainoksessa, jonka seurauksena vaalitilaisuudessani oli väkeä kuin pipoa. Se oli ensimmäinen yritykseni eduskuntaan, vuonna 1991. Holkeri avitti pyyteettömästi minua ja muita nuoria ehdokkaita eri vaalipiireissä. Pääministeriä tarvittiin samaisen tilaisuuden alussa, nimittäin auttamaan minua ravintolan ovella. En ollut älynnyt sitä, että osuusliikkeen silloiseen huippumestaan oli 24-vuoden ikäraja. Minulta puuttui kolme vuotta..

Reilu ja rehti, sitä on toistettu. Ei aiheetta. Holkerille yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut nuori oli itse asiassa mieluisampaa juttuseuraa, kuin Etelärannan patruuna. Toijalalaisen poliisin poika ei unohtanut vaatimattomia lähtökohtiaan. Amarillossa Holkerille maistui kaksi isoa nelosta.

Harri Holkeria naureskeltiin seipäännielleeksi. Ei kuulemma osannut mediasuhteita. Tasavallan presidentti Tarja Halonen käänsi asian päinvastoin: Harri Holkeri oli myös henkilö, joka tarvittaessa kyllä pystyi myös sanomaan lehdistölle, että minä juon nyt kahvia”. Hyvä Tarja!

Oliko Holkeri läpeensä sinipunamies, kun läksi Koiviston piirtämän hallituksen pääministeriksi?

Ei ollut.

Holkerilla oli aivan oma näkemyksensä isänmaansa palvelemisesta. Tasavallan presidentille tuli olla lojaali, sillä hänet oli kansa valinnut. Jos kansa olisi valinnut Johannes Virolaisen presidentiksi Kekkosen jälkeen, olisi Holkeri pyydettäessä suostunut porvarihallituksen muodostajaksi. Ystävyyssuhde Koivistoon oli ilmeisen tiivis, mutta Holkeri oli ennen kaikkea neljän presidentin – Kekkosen, Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen – luotettu tukija. Tätä oli puoluepukareiden ja erityisesti politiikan toimittajien mahdotonta käsittää.

Sitä Holkeri usein olikin, vaikea käsittää. Vaikea asettaa tavallisen poliitikon muottiin. Sinivalkoinen, julkisuudessa yksitotinen, Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri ja sen lisäksi mies, jonka mielestä maailman rauha saavutetaan vasta silloin, kun kaikkialla maailmassa tytöt oppivat lukemaan.

Ennen vanhaan maailmassa järjestystä koittivat pitää Yhdysvallt, Venäjä,  Iso Britannia ja Ranska. Ne olivat suurvaltoja ja sallivat itselleen oikeuden omistaa ydinaseita. Ne myöskin yhdessä, erikseen ja YKta hyväksi käyttäen koittivat painostaa kriisien osapuolia sopimaan. Siihen aikaan vielä suurvaltoja kunnioitettiin ja niiden johtajuus hyväksyttiin laajasti.

Mutta nyt on toisin. Vaikka nämä vallat, Neuvostoliitto Venäjäksi muuttuneena, ja yhä useammin myös Kiina, pyrkivät täyttämään suurvalloille kuuluvan oikeuden ja velvollisuuden järjestyksen ylläpitoon, niitä ei enää kuunnella eikä niiden sotilaallinen voimakaan toimi, kuten Yhdysvaltain huono menestys kahdessa parhaillaan käymässään  sodassa osoittaa.

Samaten käsite “kansainvälinen yhteisö” on menettänyt merkityksensä kuten Libyan sota osoittaa. Ei myöskään Syyrian rauhoittamisessa vetoaminen kansainväliseen yhteisöön,  tuo painoa. Niinpä esille ovat nousseet uudet vallat. Turkin vedolla Intia, Brasilia ja Etelälä-Afrikka yrittävät puhua järkeä Assadin hallitukselle.

Tämä kuvaa uutta aikaa ja maailman muutosta. Uudet voimakeskukset nousevat esille. Niiden  johtahien kannattaisi lukea oppi-isäni englantilaisen Martin Wightin kirja Power Politics. Siinä Wight sanoo: suurvallat  ovat suurvaltoja vain niin pitkään kuin vähäisimmät vallat  tunnustavat niille sellaisen aseman. Loppupeleissä suurvaltana olenmminen on meidän käsissämme.

Eikö ole lohdullista! Kannattaisi muistaa myös Suomessa.

Olemme saaneet uuden jäsenen kansojen perheeseen. Kai pitäisi onnitella, mutta ei taida olla paljon aihetta. Etelä-Sudan, mikä on tämän kansakunnan nimi, on väkiluvultaan Ruotsin kokoinen ja kooltaan Pyreneitten niemimaan kokoa.  Maan vitsauksena ovat mm. karjavarkaat, jotka vievät kansalta elinmahdollisuudet. Heti aluksi YK on perustanut  noin 10 000 rauhanturvaajajoukon järjestystä pitämään.

Ei auta vaikka joidenkin tietojen mukaan yli 90 prosenttia kansantulosta tulee öljystä, kun se pitää kuljettaa naapurimaan eli Sudanin läpi. Siellä taas haluttaisiin pitää öljyvarat  emämaassa.Sudanissa on käyty sisällissotaa vuodesta 1956 lähtien, jolloin emämaa Sudan itsenäistyi. Viimeiset vuodet otsikoissa on ollut Darfurin humanitaarinen kriisi.Sudan on yksi pahiten sortuneista yhteiskunnista.

Suomalaisena olisi pakko antaa tukea kansojen itsemääräämisoikeudelle. Mutta onko tämmöisten valtioiden perustamisessa mitään järkeä? Voisiko kansan itsemääräämisen toteuttaa jollakin muullakin tavalla kuin perustamalla valtio? Valtiosuvereenisuuden periaatteet, siis valtioiden oikeudet ja valvoitteet on sovittu ns. Montevideon konventiossa jo 1930-luvulla ja myöhemmin tuotu osaksi kansainvälistä oikeutta.

Valtiolla on oma alue, territorio, jolla on rajat, joiden koskemattomuutta on oikeus valvoa ja joiden sisällä valtiolla on oikeus järjestää sisäiset olonsa. Rajojen valvontaa varten tarvitaan tietenkin sotaväki, jota tarvitaa myös sisäisen järjestyksen ylläpitämiseen. Jos joku loukkaa rajaa, niitä on oikeus puolustaa. Rajan loukkaajia voivat olla tietenkin muut valtiot tai vaikka pakolaiset. Olemme  tottuneet ajattelemaan niin vuosisatojen ajan. Tuntuu vain olevan aika vaikeata pitää käsissä jopa demokratian kotimaata eli Kreikkaa, puhumattakaan muinaista siirtomaavaltaa Belgiaa. Kuinka mahtaa Etelä-Sudan selviytyä velvoitteistaan? Meillä on nyt käsissämme uusi huollettava ja uusia kriisien aineksia.

Montevideossa sovittiin myös, että paikan perheessä saa siten, että muut suvereenit tunnustavat uuden tulokkaan ja sen suvereenisuuden. YK:n jäsenyys on niin ikään tärkeä askel. Lieneekö Suomen hallitus jo tunnustanut tulokkaan?

Maailmasta kertoo paljon, että Berliinissä vuonna 1884–85 pöydän ääressä vedetyt Afrikan maiden rajat ovat yhä pyhiä. Ne eivät kunnioita etnisiä tai historiallisia olosuhteita eikä niiden vaikutuksia kysytty paikallisilta. Sellaista oli kolonialismi. Rajat ovat kovin vaikeasti muutettavissa muuten kuin sisällis- ym sotien kautta. Ja niitä on riittänyt ja ikävä kyllä uusin perhhenjäsenemmekin on saanut ja varmaan tulee saamaan osansa. Maailmanpolitiikassa puuttuvat rauhanomaisen muutoksen menetelmät.

Mahtaako kohta Etelä-Sudanin asia olla myös kohta meidän asiamme. Kataisen hallituksen ohjelma pitää sisällään runsain mitoin kauniita periaatteita kuten kansainvälisen vakauden, turvallisuuden, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen vahvistaminen. Näitä luvataan maailmassa edistää ja Etelä-Sudanissa on tähän kaikkeen on huutava tarve. Ja kun vielä alkamassa on istuvan presidentin viimeinen lukukausi ja kun hän varmaan haluaa jättää jälkensä kansakunnan sieluun ja kun nämä periaatteet erityisesti elähdyttävät häntä, voi  melkein odottaa  että syksyn aikana hyödynnetään avoimena olevan mahdollisuuden ikkunan tarjoamat  mahdollisuudet ja palautetaan Suomi rauhanturvaamisen suurvallaksi, jos vain rahat riittävät. Lisäksi se saattaa auttaa saavuttamaan tavoitteeksi asetetun YK:n Turvallisuusneuvoston vaihtuvan paikan. Afrikassa on monta äänestäjää siinä vaalissa.

Onnea kumminkin uudelle valtiolle! Ja Suomelle.

Jonkinlainen suoja – yhteinen puolustus – meille eurokansalaisille pitäisi olla tarjolla. Niin kuin nyt esimerkiksi tänään, kun Ranskan Sarkozy ja Italian Berlusconi päästettiin pitämään kahdestaan huippukokousta. Vai voiko kuvitella, että siinä saavutettiin yhteistä eurooppalaista hyvää?

Hauskoja olivat päätelmät: Ranskan ja Italian johtajat katsoivat, että Schengen-sopimusta ei pidä lakkauttaa kokonaan, mutta siitä voidaan luistaa poikkeuksellisen tilanteen takia. Ranska ja Italia ovat satoja vuosia olleet mukana sotkemassa Pohjois-Afrikan asioita, aseilla ja ilman. Seurauksista on otettu vastuu aina silloin, kun ne ovat olleet mukavia. Nyt siirtolaisia pompotellaan Ranskan ja Italian rajalla ja huudetaan Frontexia apuun.

Meille suomalaisille ja monille muillekin yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen on itsestäänselvyys. Emme ymmärrä ranskalaista ajattelutapaa, jossa “homme politique” – poliitikko – pyrkii jatkuvasti joustamaan sovituista säännöistä. Ranskalaisen ajattelun mukaan se on poliitikon tehtävä. Sääntöjä ei tehdä noudatettavaksi vaan tulkittavaksi ja sovellettavaksi!

Joustavaa, soveltavaa ja tulkitsevaa tapaa on jo nähty eurojärjestelmän takeeksi rakennetun kasvu- ja vakaussopimuksen noudattamisessa. Nyt on sis Schengenin vuoro, jos se on Sarkosta ja Silviosta kiinni. Jos pääsisi Sarkozyn pään sisään huomaisi pian, että Ranskan presidentin mielestä asia koituu koko Euroopan hyväksi. Päinvastainen olisi silkka mahdottomuus!

Mutta miksi Silvio suostui antamaan Sarkolle periksi? Eikö siirtolaisia saakaan enää tuupata naapurimaan puolelle. Ai niin, samaisen kokouksen yhteydessä Sarkozy ilmoitti , että Ranska tukee Italian keskuspankin johtajan Mario Draghin ehdokkuutta Euroopan keskuspankin EKP:n seuraavaksi pääjohtajaksi. Hyvä pojat!