Järisyttävä kivi
Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni. Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle, joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille, jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.
Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.
Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta. Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä. Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää. Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.
Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa. Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla loistaa lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

