Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Ei ole sattumaa, että Ruotsi kahmii Vancouverissa mitaleita ja Suomi ei.

Nykyaikainen teknis-fyysis-taktinen valmennustaito ja -tieto tuskin poikkeavat suuresti eri lajien huippumaissa, mutta siinä, miten valmentaja oppinsa tarjoaa ja miten urheilija sen omaksuu, näyttää olevan suuria eroja. Mutta jos kahdella urheilijalla on muuten samanlaiset edellytykset, henkisesti vahvempi voittaa.

Olympialaiset ovat vähän niin kuin ylioppilaskirjoitukset: niihin on aikaa valmistautua monta vuotta. Urheilija on aloittanut valmentautumisensa olympialaisiin vähintään neljä vuotta ennen kisoja, vaikka vasta viimeisten kuukausien aikana ratkeaa, selvittääkö hän karsinnat olympiajoukkueeseen. Jokaisella huippuvalmentajalla on taito ajoittaa urheilijansa optimaalinen kunto vain noita parin viikon kisoja, mahdollisesti vain yhtä kisasuoritusta varten. Jokaisen huippu-urheilijan elämän suurin tavoite on voittaa olympiakisoissa. Mikään muu ei ole tärkeämpää kuin rankka työnteko olympialaisia varten.

Jos varsinaisena kisapäivänä suoritus ei ole kauden tai mieluusti koko tuon neljän vuoden olympiadin paras, valmentajan ja urheilijan tavoite ei ole toteutunut. Valmennusyhteistyö on epäonnistunut.

Sain viime vuonna kutsun Ruotsin urheilututkimuksen seuran SVEBI:n (Svensk Förening för Beteende- och Samhällsvetenskaplig Idrottsforskning, www.svebi.se) jäseneksi, ja oli mukava matkata marraskuussa vuosikonferenssiin Kalmarin korkeakouluun  – vuodenvaihteessa opinahjo yhdistettiin Växjön yliopiston kanssa Linné-yliopistoksi. Meill’ Aalto, heill’ Linné!

Kalmarissa suuri osa tutkimuksistaan kertovista professoreista ja nuorista väitöstutkijoista keskittyi henkiseen valmennukseen. Kuinka ollakaan, kuukautta aikaisemmin aihe oli pääosassa myös Ruotsin Tennisliiton vuosittaisessa valmentajasympoosiossa, Stockholm Openin yhteydessä. Opettavaisia reissuja molemmat, paljon lisää tietoa ja tärkeitä tuttavuuksia – SVEBI:ltä sain jopa kutsun tulla luennoimaan seuraavaan vuosikonferenssiin.

Kahden ruotsalaisen urheilukongressin ohjelman painotus ei ole sattumaa. Oma professorini Lars-Eric Uneståhl aloitti jo 1960-luvulla nuorena psykologina työn urheilijoiden kanssa ja tuli rakentaneeksi perustuksen maailmanlaajuiselle modernille henkiselle valmennukselle. Pelkästään Ruotsissa hänen opetettavanaan on ollut yli 200.000 ihmistä, joista itse asiassa vain pieni osa on urheilijoita. Hän on toiminut yhteistyössä seitsemäntoista eri maan olympiakomitean ja yli seitsemänkymmenen maajoukkueen kanssa. Oma henkisen valmennuksen innostukseni alkoi hänen luennoltaan 1994, ja muutama vuosi sitten aloitin varsinaisen opiskelun, joka pian johti nykyisiin hommiini muun muassa urheilijoiden ja muusikoiden valmentajana.

Kaiken valmennuksen lähtökohta on urheilija, lapsi, nuori tai aikuinen, yksilönä. Valmentaja ei valmenna urheilulajia, vaan yksilöä, ihmistä. Joukkueessakin valmennetaan yksilöä ja urheillaan yksilönä, kun joukkue muodostuu eri yksilöiden persoonien, vahvuuksien (ja heikkouksien) yhteen sovittamisesta. Olympialaisissa moni yksilöurheilijakin saa kokea joukkueessa kilpailemista. Ja suomalainen urheilija edustaa tietysti koko ajan maataan myös koko olympiajoukkueen jäsenenä.

Siksi on outoa, että suomalainen urheilija voi jopa kieltäytyä joukkuelajista. Ruotsissa on toisin, aivan parhaatkin saattavat pitää parisprintin mitalia tärkeämpänä kuin yksilömenestystä. Itse olisin luullut, että naapurin naisten ”varman” kullan himmentyminen hopeaksi olisi ollut maansuru. Mitä vielä! Hopeasta riemuitsivat niin hiihtäjät, kuningasperhe kuin lehdistökin. Suomalaisjoukkue taas hajosi kurjalla tavalla viime hetkellä, ja ikävään pakkorakoon joutunut kakkoshiihtäjä sai kuulla liiton taholta ”epäonnistuneensa”, ja joukkuetoveri taasen sanoi joutuneensa ”hiihtämään yksin”. Mielestäni Riikka Sarasojan suoritus on ollut kisojen harvoja todellisia suomalaistaisteluja.

Henkinen valmennus ei ole viime hetken poppakonsti tai taikakalu, jolla korjataan suorituksen teknisiä puutteita. Se on tasa-arvoinen osa valmennuksen kokonaisuudessa ja sitä käytetään myös tehostamaan niin tekniikan, fysiikan kuin erityisesti taktiikan harjoittelemista ja omaksumista. Kaikissa valmennustiimeissä on jo mukana fysiikkavalmentaja, mutta miksi lajivalmentajat eivät uskalla etsiä rinnalleen lajiin hyvin perehtyneitä henkisen valmennuksen erikoistuntijoita?

Henkinen valmentautuminen vaatii urheilijalta muiden osa-alueiden tavoin pitkäjänteistä, tiukkaa harjoittelua. Vaikka se ei ole pikakeino menestykseen, tulokset alkavat näkyä heti, kun urheilijan omasta päästä kuuluu ensimmäistä kertaa ensin ”klik!” ja sitten ”ahaa!”. Siihen voi mennä yksi tunti tai vaikka koko vuosi. Erinomaisen hyvä aika valmentautua henkisesti seuraaviin olympialaisiin on – neljä vuotta.

Oman valmennustyöni ensimmäisiä asioita on ajatteluharjoitteiden rinnalla sanavaraston tarkistaminen. Pois joutavat esimerkiksi kaikki konditionaalit (”pitäisi”, ”voisi”, ”olisi voitettu”), termit ”epäonnistuminen” ja  ”onni”, sanat ”pakko”, ”taas” ja niin edelleen.

Montako kertaa näitä ilmaisuja vielä ehtii pursuta suomalaisten suusta Vancouverissa?

P.S. Kymmenisen tuntia edellisestä: Harvoin on viides sija olympialaisissa tuntunut niin hyvältä kuin miesten viestijoukkueen esityksen jälkeen. Asenteen voitto! (Enkä sano nyt mitään Ruotsista.) Katsotaan, miten naisten viestissä käy. Jääkiekosta puhumattakaan.

Helsingin Katajanokalle dumpataan kuuluisan ulkomaisen arkkitehtitoimiston siivoojan roskapöntöstä löytämä hotellisuunnitelma. Ei sillä väliä, että piirustukset ovat 1980-luvulta. Eikä sillä, että niiden toteuttamista vastustavat niin kaikki suomalaiset arkkitehdit kuin museovirasto.

Vladimir Putinin haastatteluhuone Finlandia-talossa pitää turvallisuussyistä eristää niin, että Radion Sinfoniaorkesterin yleisö, muusikot ja kymmenettuhannet suoran radiolähetyksen kuulijat saavat odottaa konsertin alkua melkein puoli tuntia.

Samaisen herra Putinin lounas Turussa vuoden 2005 elokuussa järjestetään Suomen Joutsenella. Lentävän hollantilaisen näyttämön, ramppien ja katsomon seitsemänkymmentä rakennusmiestä saavat ensin tyhjentää koko alueen materiaaleistaan sekä koneistaan ja sitten odottaa seitsemän tuntia työnsä jatkamista. Produktio kärsii 20.000 euron tappion.

Turun kaupunki osoittaa jälleen opetusministeriön kulttuurilaitosten tuen johonkin muuhun, kunhan ei vain kulttuuriin.

Paraisten Lielahden vanha kansakoulu päätetään myydä yksityiskodiksi eikä kulttuurikeskukseksi.

Muutama esimerkki ilmiöstä, joka leviää vähitellen kaikkialle Suomeen.

Kulttuurin päätökset tehdään yhä kauempana ja kauempana itse kulttuurista ja kulttuurin tekijöistä. Sillä tavalla kulttuurista on kaikkein vähiten haittaa. Raha ratkaisee. Mikä raha? Ei varmaankaan se, jonka sijoittamineen kulttuuriin, liikuntaan, hyvinvointiin tuo itsensä takaisin seitsenkertaisena?

Mutta ei ehkä aivan kuntavaalikauden neljässä vuodessa. Kulttuuri-ihmiselle ei tuota vaikeuksia ajatella kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta eteenpäin, sillä kulttuurissa eletään koko ajan tulevaisuudessa. Kulttuuri ja taide ovat aina tahdin, repliikin, pensselinvedon tai balettihypyn edellä. Kulttuuri ja taide eivät koskaan ole sitä mitä ne ovat, vaan sitä, miksi ne ovat tulossa.

Miksi ne ovat tulossa? Siksi, että me, meidän lapsemme ja lastenlapsemme saamme elää hyvässä ellei peräti paremmassa maailmassa.

Kuka puhuu kulttuurin kieltä? Kuka osaa kulttuuria? Kenen pitäisi osata? Mitä se on se kulttuuri? Kuka tekee kulttuurin päätökset?

Näihin kysymyksiin yritän vastata kirjalla, jonka nimeksi tulee Kulttuuria koko kunta.

Kuka, mitä, miksi? Häh?

Olisipa mielenkiintoista kaivaa esille, mitä erilaiset kommentaattorit sanoivat vuosi sitten, kun Obamania riehui Euroopassakin! Ohi ovat nyt Obamanian päivät. Mikään ei oikein loksahda paikalleen. Edessä ovat vielä täytevaalit. Kennedyjen senaattoripaikka meni jo. Demokraattien rivit ovat pahasti hajallaan kun taas republikaanit hakevat uutta puhtia.

Nyt on Amerikassa menossa mediaviikonloppu. Ennen muuta on Super Bowl eli Amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu. Suomalaisen on mahdoton käsittää sen merkitystä amerikkalaiselle elämänmenolle. Meillä ei ole mitään vastaavaa.

Pesäpallon Itä-Länsi –ottelusta voisi tehdä sellaisen. Molemmat ovat kansallispelejä ja molempien voittajat ovat samalla ”maailmanmestareita”. Kunpa Pesäpalloliitto olisi lähettänyt delegaation pariksi kuukaudeksi seuraamaan Super Bowlin loppuottelun rakentamista ja soveltaisi oppejaan ensi kesänä! Saataisiin megaluokan tapahtuma, jonka “suomalainen voittaa aina.”

Toinen huipputapaus on Nashvillessä, jossa Teekutsut –liike (Tea Party) järjestään konventtinsa. Historian kirjoista muistamme Bostonin teekutsut 1773, jossa suuret määrät teetä tuhottiin mielenosoituksena teen verotukselle. Se oli ensimmäisiä tapahtumia ketjussa, joka johti Yhdysvaltain itsenäistymiseen.

Samalla nimellä on syntynyt konservatiivisten republikaanien kansanliike puolueen ja Amerikan uudistamiseksi. Liike saa voimansa hävitystä presidenttivaalista vuosi sitten. Se haluaa palautta amerikkalaiset arvot politiikkaan ja aivan erityisesti torjua Obamanm ”sosialismia”.

Sarah Palin kirjaansa markkinoimassa

Kuka onkaan ottamassa henkistä johtajuutta liikkeessä? No vanha ystävämme Sarah Palin! Hän on pääpuhuja viikonlopun konventin huipentumassa, pihvi ja hummeri –partyssa. Kukaan ei osaa arvata etukäteen, mitä Sarah siellä sanoo. Mutta hän rahastaa sanomisestaan kuulemma 100 000$!

Lupaan, että Kannuvalimo tulee seuraamaan Palinin Saaran ajatuksia ja elämää tiiviisti. Olen päättänyt kouliintua Suomen johtavaksi Sarah Palin –tuntijaksi. Sarah on sentään republikaanien kärkinimi vuoden 2012 pressavaaleissa, tällä hetkellä, ja entinen Miss Alaska.

On tullut aika saada Valimo hehkumaan. Visa oli Valimon ideoija, sen ylläpitäjä ja myös sen sydän. Kannun ystävät ovat kyselleet sen perään. Tuntuu, että on suorastaan velvollisuus palata kehiin.

Syksy on ollut loistavaa aikaa bloggaajille. Vaalirahasotku jatkuu, Euroopan unionissa on melkoinen rumba menossa, muurin kaatumista on juhlittu. Teemoja on liikkeellä vaikka kuinka paljon. Kirjasyksy on kuumimmillaan. Kulttuurielämä pulppuaa, sikainfluenssa leviää. Turku antaa aiheita.

Kannu on ollut vahva ruokafoorumi. Visaa ei voi korvata mutta ulottuvuutta täytyy ruokkia.

Kannu on ollut ajan ja ilmiöiden tarkkailija ja ruotija. Sen täytyy pysyä sellaisena. Se menee suoraan asiaan. Ja pyrkii asian ytimeen. 1500 merkkiä on oiva mitta blogille. Se ei salli sepittelyä eikä jahkailua. Se pakottaa pysymään asiassa. Tästä pidetään kiinni.

Lähdetään liikkeelle vaivihkaa, tutkivalla mielellä. Kaipaamme uusia kirjoittajia, uusia ideoita. Hyvät ystävät, kommentoikaa, esittäkää toiveita, tarjotkaa mielipiteitänne.

Ottakaa yhteyttä vaikka tähän: esko.antola@centrumbalticum.org

Kannuvalimo ei ole kokoelma ruikutuskirjoituksia, mutta nyt kyllä pitää vähän pohdiskella sitäkin puolta.

Eilen aamulla autoni ikkunassa oli pieni käsin tuhrustettu lappu, jonka otsikko oli tämän jutun otsikko. Ja tuhrustus jatkui: ”Olisi syytä tutkia tieliikennelakia! 1) Suojatie 2) alle 5m risteyksestä”

Tiesin parkkeeratessani vallan hyvin, että paikka oli kielletty. Kun ei ollut laillista paikkaa jätin paikalle, joka ei vaarantanut muita tiellä liikujia millään lailla.

Jonkun mielenrauha järkkyi pahasti kun piti lappu laittaa. Vaikka kirjoittaja varmaan tiesi, että yksi pihapiirin kolmesta pihaparkista on putkiremontin vuoksi suljettu ja samaan aikaan yksi parkkitasanne. Tämä aiheuttaa n. 30 paikan poistumisen.

Lappua käsissäni pyritellen mietin: kenen ongelma? Minun, lapun kirjoittajan vai taloyhtiön, joka hoitaa koordinaation huonosti?

Yksi on varmaa. Tyhmyydelläkin on oltava rajansa.

Ei tarvi kapakoiden ryhtyä lakkoilemaan. Nyt kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että ravintolaruoan alv on laskettava myös.

Ja suoraan 12 prosenttiin. Katainen on paha kun tohti ehdottaa 14 prosentin kantaa. Hui!

Yhdentekevää kuinka homma hoituu, kunhan hoituu. Eikä omanarvontunnosta  tarvi tinkiä. Sitä paitsi vaalikarjan muisti on niin lyhyt, ettei lausuntoja rikkaitten ravintolassa syömisen tukemisesta saati ”joskus myöhemmin” –jutut häiritse.

Tarvittiin arvovallallaan esiintyvä ulkopuolinen, ennen kuin kulttuuripääkaupunki –hankkeen asiat nousivat keskusteluun. Turussa on ryhdytty lopultakin kyselemään, että eikö keisarilla olekaan vaatteita? Kiitos sir Robert!

Ulkopuolelta asiaa seuraavalle on tullut mieleen, että eikö tämä säätiö ole vielä mitään keksinyt tähän mennessä. Paitsi sen paini-haitarinsoitto –hankkeen. Ovatkohan säätiön ihmiset ylipäänsä tietoisia, että haitarinsoitolla painiotteluissa koetetaan vaimentaa urheilumuotoon perinteisesti kuulunut suolikaasun äänekäs karkailu eikä niinkään taiteen ja urheilun filosofista liittoa.

Tämän kulttuurimuodon ehdottajalla mahtaa olla hauskaa asian etenemistä seuratessaan!
Sitten olenkin saanut kuulla, että hankkeita on vaikka kuinka, mutta niistä ei voi puhua ennen 2011, kun joku varastaisi ideat! Itse olen puolestani ajatellut, ja toiminutkin aina sen mukaisesti, että kun oikein logolla varustettuna jonkun hankkeen paljastaa, niin se nurkka on sitten vallattu. Tuskin edes tamperelainen kulttuuriväki rohkenisi varastaa ideaa, joka on jo merkattu kulttuuripääkaupunki-logolla!

Sir Robertin ajatuksiin kuuluu myös, että vuoteen kuuluisi edes joku hanke, joka kertoisi eurooppalaisille tästä kulttuuripääkaupungista jotain, että Turku kaupunkina jotenkin nousisi esille Euroopan tietoisuuteen. Näinhän se Matti Salminenkin tuntuu ajattelevan. En usko, että paini-haitari –hanke yltää tietoisuuteen edes niin hyvin kuin akankanto, joka on aika tunnettu kulttuurinumero Suomen ulkopuolellakin.

Mutta se varsinainen kysymys taitaa olla, että toteutuuko tässä nyt Kulttuuripääkaupunki Säätiö 2011 –hanke vai Turku Euroopan kulttuuripääkaupunkina –hanke? Kumpikohan tässä nyt vie ja kumpi vikisee. Henkilökohtaisesti minulla on asiasta selkeä kanta. Se taitaa olla erilainen kuin Säätiössä, jossa nämä kaksi toimijaa nähtävästi halutaan pitää erillään mahdollisimman tarkoin.

Nyt kaikki liikkeelle sir Robertin viitoittamalla tiellä! Avoimuutta, avoimuutta!

Töihin totutteleminen ja tietysti  työhönpalaamisviikkon kuuluva lämmin sää ovat vieneet energiaa siinä määrin, ettei Kannu ole päivittynyt taaskaan. Pahoittelut siitä.

Uusi media on aina mielenkiintoinen asia. Erityisen mielenkiintoinen siksi, että sillä eri tilanteissa tarkoitetaan aina eri asioita. Ei ole pitkääkään aikaa kun mainostoimistoissa yms. markkinointiviestintäpalveluita tarjoavissa yrityksissä kutsuttiin nettipalveluita tekeviä ihmisiä ties millä uus-nimikkeillä.

Internet ei enää todellakaan ole mitään uutta kenellekään, vaikka sen tultua laajempaan jakeluun vähättelijöitä riitti.

Uutta mediaa ovat nyt muiden muassa erilaiset nk. sosiaaliset mediat; Facebook, Linked in, Twitter, jne. Jokainen aktiivisessa (työ)elämässä mukanaoleva kohtaa ne jossain muodossa. Tulee kutsuja, muu media kommentoi. Pitää tietää.

Helppo ratkaisu on päättää pysyä koko touhun ulkopuolella. Vähätellä ja sanoa, ettei niistä mihinkään ole. Muistan samanlaista kommentointia kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat, samoin kun sähköposti yleistyi: ei faksia mikään voita. Eikä voitakaan, salaisuus säilyy ihan eri tavalla kuin verkossa toimiessa.

Touhun ulkopuolella ei vaan voi eikä pidä olla. Pitää olla herkkänä ilmiöille, hypätä mukaan, jos siltä tuntuu.

Olen saanut runsaasti kutsuja Facebookiin, samoin Linked in:iin.  Olen käynyt ottamassa selvää asioista, laatinut profiilit ja vastannut muutamiin kutsuihin myönteisesti.

Loman viime päivinä selvitin Twittersiä. Laadin sinnekin oman profiilin.

Blogit, jollaista nyt päivitän, nähtiin uhkana päivälehtimediassa. Mutta mediat lähtivät, ihan hyvä, mukaan. Ja näkyvät New York Timesit sun muut maailman valtamediat Twittersissäkin.

Mihin tämä kaikki johtaa? Mikä on tulevaisuus? Siksi kaikkea pitää seurata herkeämättä, jos aikoo olla pelissä mukana.

Masentavaa oli tänään lukea, ettei suomalaisia äidinkielenopettajia kiinnosta pätkääkään se mediamaailma, jossa oppilaat elävät. Sillä siellä on myös tämän päivän arkikieli.

Harvoissa kesän blogimerkinnöissäni olen kirjoittanut kirjoista, joita olen lukenut. Kesä on ollut erinomainen siinä suhteessa, olen ehtinyt lukea enemmän kuin tusinan jollain lailla kiinnostavaa kirjaa.

Dekkareita, kotimaista proosaa, aiemmin väliin jäänyttä ja muutoin mielenkiintoista.

Viimeksi mainittua osastoa edustaa Arno Laitisen Ulkoparlamentin puhemies (Ajatus Kirjat 2009). Alaotsikkona kirjassa on Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä.

Kirjakaupassa pokkaria lehteillessäni mietin ”kukahan tämänkin ostaa”. Huomasin kassalla, että se kuului kesälukemistooni. Ajattelin, niin kuin Bisquitienkin (joista myös on tehty kokoelmakirjoja. Juu – olen ostanut) kohdalla, että ne ovat päivän juttuja. Vielä mitä!

Laitisen kauneimmat kolumnit ovat huikeaa ajan kuvaa, josta voi nauttia täysin siemauksin jopa 15 vuoden jälkeen. Itse asiassa vanhimmat ovat herkullisimpia. Niissä Laitinen ei vielä toista teemojaan ja on purevaakin purevampi.

Vaikka Tasavallan presidentti Halonen nauttii kirjoittelussa presidentillistä suojaa, ulkoministeri Halonen ei todellakaan nauttinut.

Töölön puuteripyllyt, Kansakunnan kusitolppa, Itäinen banaanitasavalta, Lenin-setä rakastaa meitä ja Ruskeakieliset kunniaan, antavat makua kappaleiden otsikkoina sisällöstä. Hauskaa – ja avartavaa, uusintana erityisesti.

Kun tartuin nyt heinäkuussa viime syksynä hankkimaani Pirjo Sunilan kirjoittamaan Antti Piippo, Liian suuri Suomelle –kirjaan (Otava 2008), en ajatellut muuta kuin, että voisipa lukea pois.

Lukemaan ryhdyttyäni aloin ajatella yhtäläisyyksiä Aarno Laitisen kirjan kanssa. Siis ajankohdan missä kirjoitettu, missä julkaistu ja missä luetaan.

Piiposta kirjoitettu kirja (lienee tilauskirjaosastoa) on kohtuullisen kritiikitön sankaritarina, joka on kirjoitettu vielä talouselämämme sankarina 2007 pidetystä Piiposta. Kirjan tavoitteena lienee ollut puhdistaa mainetta kaikenlaisista ”pikkuhassutteluista” tyttöjen kanssa jne.

Mutta kun kirja on pääosin kirjoitettu 2007, lisätty faktalla keväältä 2008, jolloin luovutettu kustantajalle, se tuntuu hieman hupaisalta, kesällä 2009 luettuna.

Vaikka kirjassa jo ”vedetäänkin alas” loppupuolella hehkutusta, saa kirja aivan uuden sisällön kun sitä lukee tilanteessa, jossa päähenkilö on menettänyt tai menettämässä asemansa unelmassaan.

Raju on ajan riento.

PS. juuri nyt kirjan alaotsikko ”Liian suuri Suomelle” tuntuu lähinnä tragikoomiselta.