Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Henkilökohtaisesta luettelostani “en ole koskaan…” poistui eilen yksi rivi. Olen nyt käynyt Ruisrokissa, vain 40 vuotta ensimmäisen rantajuhlan jälkeen. Maalaispoikana ei päässyt, toimittajavuosina nappasivat innokkaammat rokkarikollegat akkreditointilaput haltuunsa ja vanhemmiten ei into ole riittänyt saariston rauhasta vääntäytymiseen. Nyt tarjottiin vippipassia ja innolla otin vastaan.

Luulin olevani ainoa harmaapartainen ja pälvikaljuinen rokkisaarella, mutta sain huomata, että meitä Ruisrokki- neitsyitä oli liikkeellä muitakin. Puolenkymmentä ekakertalaista tuli vastaan ja kaikilla oli intoutunut hymy huulilla.

Vaikka pölisevällä hiekalla taivalsi 30 000 juhlijaa ja Koffin erinomaista Ruisrokin juhla-olutta ja Jaloviinaa oli tarjolla runsain mitoin, eivät bileet näyttäneet ollenkaan niin örvellysvoittoisilta kuin olin ennakkoluuloissani kuvitellut. Tunnelma oli suorastaan leppoisa ja positiivinen. Tietysti suuressa roolissa oli suomalaisittain uskomattoman upea sää. Helteellä ei kukaan viitsi olla aggressiivinen.

Sittenkin hieman kaihoisasti ajattelin, että olin liikkeellä parikymmentä vuotta liian myöhään. Aika, jolloin osattiin ulkoa suosikkibändin hittien sanoja ja jolloin jonkin tähden lavakarisma sai hiiret juoksemaan selässä, on kohdallani valitettavasti mennyt.  Radioväki piirtää seminaareissaan kuviota, jossa 45 asteen kulmassa nouseva viiva kuvaa ihmisen ikää ja yhtä jyrkästi laskeva toinen viiva kuvaa ihmisen kiinnostusta kevyttä musiikkia kohtaan. Nuo viivat kohtaavat 40 vuoden paikkeilla. Sen jälkeen alkaa väistämättä mielestä pyyhkiytyä, että mikäs biisi se tällä hetkellä onkaan listojen kärjessä.

Turkulaisena veronmaksajana olen oikein iloinen, että rokki soi ja tuottaa järjestäjilleen jo voittoakin. Samalla Turkuun virtaa tervetulllutta matkailurahaa. Hotellit ovat täynnä ja kaikki taksit kiidossa. Vanhoina “hyvinä” aikoina odotettiin aina myöhään syksyllä kaupungin hallinnossa sydän kylmänä, paljonko tänä vuonna tuli lisää maksettavaa veronmaksajien piikkiin. Siitä huolimatta, että rokkipäivinä kannettiin mustassa jätesäkissä kaljanmyyntirahaa demarien piiritoimistoon laskettavaksi.  Nyt näköjään lyötiin myynnit asiallisesti kassakoneeseen.

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Osallistuin eilen Centre for European Studies – ajatuspajan Itämeri-seminaariin täällä Brysselissä. Tilaisuudessa esiteltiin samalla Eskon ansiokas julkaisu Itämeren strategian haasteista.

Keskusteltaessa Venäjästä komission edustajalta pääsi (freudilainen?) lipsahdus. Virkamies puhui presidentti Putinista, jolloin paikalla ollut Venäjän lähetystön edustaja hymyillen korjasi: pääministeri, pääministeri…

Tämä tapaus tuli illalla mieleeni, kun sain ilahduttavan tiedon: kokoomusryhmä esittää yksimielisesti Randellin Aleksia uudeksi kaupunginjohtajaksi.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Aleksi on protokollassa kaupunginjohtajan yläpuolella. Kaupunginjohtaja kuitenkin on todellinen vallankäyttäjä. Aleksi siis tekee putinit! Kaupunginjohtajan ylivertainen asema perustuu tietysti koko virkakoneiston mukaan tuomaan valmistelu- ja toimeenpanovaltaan. Silti henkilöllä on merkitystä. Vahva ja luottamusta nauttiva henkilö vaikuttaa asioihin postista riippumatta. Ihan kuin Putin.

Miten sitten pormestarimalli? Mallin on pakko olla järjetön, sillä se on käytössä Tampereella. Muutoin mallista on sanottu, että se ei sovi Suomen oloihin. Miksi ei? Johtuuko se sääoloista ja pitkistä etäisyyksistä?

Varsinkin kuntajohtajat itse kertovat, että kaupungin johtamisessa tarvitaan niin syvällistä osaamista ja kunnallishallinnon tuntemusta, etteivät kaiken maailman pilipalipormestarit moiseen pysty. Mielenkiintoinen näkemys. Sehän tarkoittaa, että esim. siirtyessään kaupunginhallituksen puheenjohtajan paikalta Helsingin kaupunginjohtajaksi Jussi Pajunen sai yhdessä yössä helluntain tapahtumiin verrattavan lahjan valtuustolta. Tapahtui ihmeellinen transformaatio, jossa ailahtelevaisesta luottamusmiehestä kuoriutui huippuosaava ammattilaiskaupunginjohtaja. Jos ja kun Aleksi valitaan valtuustossa syksyn alussa virkaan, haluan olla todistamassa tätä uudestisyntymisen ihmettä!

En ole toistaiseksi kuullut ainuttakaan relevanttia perustetta sille, miksi pormestarimalli ei sopisi Suomeen. Täällä päin Eurooppaa on itsestäänselvyys, että kaupunkeja ja kuntia johtaa kansanvaltaisesti valittu poliittinen henkilö. Niin tai näin, pormestarimallista kiistelemiseen ei tietenkään pitäisi uhrata liikaa energiaa. Kuntien ja erityisesti Turun kaupungin haasteet varsinkin palvelujen kehittämisen osalta ovat sitä luokkaa, että keskustelujen painopisteen tulee olla ihan muualla.

Joka tapauksessa, onnea ja menestystä Aleksi I:lle ja onnittelut Turulle!

On tullut seurattua väittelyä suhtautumisesta kerjäämiseen ja ajateltua, onko parempi olla hyväntahtoinen jymäytettävä vai kyyninen paskiainen. Vai olisiko vaihtoehtoja.

Annan ilmaiseksi kokeiltavaksi yhtiöni T:mi Sarkasironism Bs:n kehittelemän idean, joka toisi kelpo vipinää aiheeseen. Perustettakoon toimintaryhmä nimeltä Reilut Kerjäläiset. Ryhmän jäsenet istuvat kadulla edessään kerjäyskippo ja lappu “Olen Reilu Kerjäläinen”. Kuppiin tipahtavat rahat käytetään keskitetysti ostamalla elintarvikkeita, huopia, lastenvaatteita, koulukirjoja ja kaikkea muuta tarpeellista. Nämä tarvikkeet toimitetaan suoraan köyhiin kyliin Romaniassa tai ankeille asuntovaunuslummeille muualla Euroopassa, Suomessakin. Moni nuori saisi Reiluista Kerjäläisistä tärkeäksi kokemaansa mieluisaa tekemistä. Aina se homma sikaloissa yöaikaan könyämisen voittaisi.

Voi olla, että Reilut Kerjäläiset voittaisivat kilpailussa piankin nämä ns. luomukerjäläiset. Heidän iloinen olemuksensa kaupungeissa olisi suorastaan katukuvaa virkistävä toivottu ilmiö ja hyötykin hädänalaisille suurempi kuin nykymallissa.  Ai että tarvittaisiin joku lupa? Mitä hullua, kerjääminenhän ei Suomessa ole kiellettyä! Ai että epärehellinen Reilu Kerjääjä voisi vetää osan kuppiinsa kertyneistä varoista omiin liiveihinsä? Mitä hullua, tuskin moni sen säälimättömämpi olisi kuin nyt kupeista provikkansa keräävä järjestäytynyt rikollisuus.

60 vuotta sitten Suomi eli vaikeita aikoja. Siirtoväki ja rintamamiehet oli sijoitettava rauhan oloihin. Sotakorvaukset olivat pahimmillaan. Pahin uhka Suomen yhteiskuntajärjestystä kohtaan oli tojuttu. Suomi eli kädestä suuhun ja rauhan oloihin palattiin ankaran työn touhussa. Kaikesta oli puute.

Maailmanpolitiikassa oli siirrytty keskinäisen tuhoamisen aikakauteen. Neuvostoliitolla oli vetypommi. Kylmän sodan ensimmäinen vaihe oli kuumimmillan. Maailmaa vielä jaettiin. Sitä jaettiin erityisen kiihkeästi Korean niemimaalla. Sen ei olisi luullut juurikaan Suomea liikuttavan. Mutta se liikutti. Suomi sai valtavan elvytysruiskeen niinkuin nykyään sanottaisiin.

Sen sai aikaan pelko ydinasein käytävästä uudesta maailmansodasta. Syntyi valtava sotatarvikkeiden  ostobuumi ja sotaan varautumiseen liittyvä hamstrausvimma. Seurauksena oli korkeasuhdanne, joka  nosti Suomenkin teollisuustuotantoa hyppäyksenomaisesti.   Se oli valtava ruiske Suomen talouteen, oikea-aikainen ja tuntuva. Tuli yllättäen ja pyytämättä.

Mutta se oli ohi nopeasti ja arkeen oli palattava.

Nyt Korean niemimaalla leikitään tulella. Pohjoinen on pannut poikki suhteensa etelään. Sotaa odotetaan taas. Mutta ei taida tulla ruisketta Suomeen. Niin kovin erilaisessa maailmassa eletään. Edes talouksien yhteenkietoutuminen ei nyt laukaise samanlaista reaktiota. Tuskinpa kukaan järjissään oleva arvelee Yhdysvaltain ja Venäjän suuntaavan ydinaseitaan toisiaan kohti.

 Maailman spekulaatioissa arvellaan, että vihoittelu on osa Pohjois-Korean vallansiirtoa. Ajatellaan, että jollakin merkillisellä logiikalla toimia Pohjois-Korean valtionpäämies haluaisi sodalla tukea poikansa valtaannousua. Arvellaan myös, että Pohjois-Korea uskoo uhittelun seurauksena, että me muut taas pelästymme ja sodan välttämiseksi annamme taloudellista apua riittävästi, jotta tilanne rauhoittuu. Näin on tapahtunut ennenkin.

Mutta vaikka sodittasiinkin tämä Korean kriisi ei taida Suomeen ulottuvaa korkeasuhdannetta luoda. Ei taida siitä sodasta olla maailmantalouden pelastajaki. Eikä kreikkalaisten. Erilainen maailma, erilaiset kytkennät.

Se sota olisi kuin kaikuja menneestä maailmasta. Onneksi kaikupohjaa ei enää ole.

Tapasin viime viikolla roomalaisen laulajan Roberto Loretin. Hän esiintyi Turku Touringin järjestämässä illallistilaisuudessa perin arvovaltaiselle kutsuvierasjoukolle, minä sain juontaa ja haastatella.  Signor Loreti tuli paremmin tunnetuksi  nimellä Robertino. Kysyitkö, että kuka ihmeen Robertino? Jos niin, voit onnitella itseäsi: kuulut nuoreen sukupolveen. Jos vastaat, että Jee! niin voin pahoitella: olet niin sanottu vanha käpy. Niin kertoo pettämätön Robertino -indeksi. Testailin ennen keikkaa ja sen jälkeen indeksin toimivuutta ja hämmästyttävän hyvin toimi. Itseni ikäiset ja vanhemmat muistivat Robertinon, minua nuoremmat eivät olleet kuulleet juttuakaan.

Vuonna 1961 Robertino  oli Suomen ylivoimaisesti suosituin artisti. Väräjävällä äänellä italialaissävelmiä tulkinneen poikasen levyt  valtasivat vuoden top 10 -listalla kolme ensimmäistä sijaa. Elvis, Paul Anka ja Humppa-Veikot jäivät taakse. Turussa nuoret puuhamiehet Pekka Harismaa ja Heikki Löyttyniemi ottivat elämänsä riskin ja pestasivat Robertinon Turun Messujen  tähdeksi. Jussi Björlingiäkin oli ajateltu, mutta hän sai väistyä Suosikin jättilakanassa joka tytön hetekan yllä hymyilleen tummasilmän  tieltä.

Esiintyjävalinta osui enemmän kuin nappiin. Robertino aiheutti 60-luvun alun Turussa valtavan villityksen.  5000 hengen jättiteltta täyttyi viitenä iltana ääriään myöten hurjasti kiljuvista faneista. Pekka Harismaan Volvo oli moneen otteeseen kaatua, kun hurmoksessa hilluvat turkulaistytöt yrittivät tunkea lähemmäksi idoliaan. Hulinan nähneet sanovat, että äskeinen David Beckhamin käynti Turussa oli pieni kipenä verrattuna Robertino -ilmiön roihuun.

Tänään Robertino on 64 -vuotias  lava-artisti, jolla yhä piisaa keikkaa ympäri maailmaa. Enimmäkseen senioriyleisölle. Toscanalaissikaria käryttävä, pyylevyyttä olemukseensa vuosien varrella kerännyt, hauskasti jutteleva miekkonen ei tarvinnut Marinassa turvamiehiä. Lehdistötilaisuuteen saapui kaksi toimittajaa. Plus Markku Veijalainen. joka innokkaasti kuvasi materiaalia 55 Plus -ohjelmaansa. Mutta hänhän onkin jo vanha käpy Robertino -indeksillä mitaten.

Laitan oheen kuvan vuoden 1961 Robertinosta. Fanit saavat näin pitää muistonsa.

Edes Dehaenen vetämät neuvottelut eivät tuoneet ratkaisua

Kesäkuun 13. Belgiassa järjestetään parlamenttivaalit, mutta äänestyspaikkoja ei välttämättä ole joka kunnassa. Jo seitsemäntoista flanderilaista pormestaria on ilmoittanut, että heidän kuntansa ei aioi organisoida vaalitoimitusta. Eilen Flanderin sisäministeri Geert Bourgeois (aika paha porvari – nomen est omen) sanoi ymmärtävänsä päätökset ja ilmoitti, että ei aio rangaista pormestareita. Tänään liittovaltion sisäministeri Annemie Turtelboom vakuutti, että vaalit kyllä järjestetään kaikkialla Belgiassa, tavalla tai toisella.

Minulta on kysytty, että mitä ihmettä siellä Belgiassa oikein tapahtuu. Olen kysynyt asiaa useilta paikallisilta ja aina saan saman vastauksen: ei aavistustakaan.

Yves Letermin hallitus kaatui toistamiseen. Nyt syynä oli se, että eräissä Brysselin ympäristökunnissa kansalaiset ovat valinneet vääränkielisen pormestarin. Näihin perinteisesti hollanninkielisiin ja Flanderin alueella sijaitseviin kuntiin on muuttanut vähitellen yhä enemmän ranskankielisiä siitä huolimatta, että tontin ostajaehdokas saattaa joutua kielitestiin! Ja niinpä kieliryhmien tasapaino on keikahtanut mm. Lennikin ja Hal-Vilvoorden kunnissa. Sen seurauksena ja ehkä myös henkilökohtaisen suosionsa takia näihin kuntiin on vaaleilla valittu ranskankielinen pormestari. Kun Flanderin sisäministeri ei ole suostunut vahvistamaan valintoja, ovat useat kunnat toimineet hallinnollisesti laittomassa tilassa. Tähän riitaan ei ole löytynyt ratkaisua edes entisen pääministerin Jean-Luc Dehaenen ponnisteluista huolimatta. Ja siksi hallitus kaatui ja siksi ennenaikaiset vaalit.

Ajatelkaa vastaavaa Suomessa. Siirryttäisiin pormestarivaaliin. Ulla Achrén valittaisiin Turun pormestariksi, mutta sisäministeri Anne Holmlund kieltäytyisi vahvistamasta tulosta, koska Achrén on suomenruotsalainen.

Tänään leikkikentällä pidettiin puistoparlamenttia. Ranskankielinen vallooni ja puistovahti Philippe, poikani luokkakaverin marokkolainen isä Karim ja minä yritimme saada asiaan tolkkua. Ei tullut valmista. Philippe kannatti liittovaltion hajottamista – ”ei niiden kanssa voi elää”. Karim edusti maltillista ja sovittelevaa linjaa. Minä ihmettelin, että eikö noita kriisejä olisi tarpeeksi jo muutenkin. Että pitääkö niitä ihan erikseen rakentaa?

 Parhaillaan televisiossa menee huippujännittävä ja kiinnostava jääkiekko-ottelu Norja-Sveitsi. Myöhemmin illalla onkin sitten ankara valinta: katsonko Täydellisiä naisia vai Valko-Venäjä-Tanska –ottelua. Vahinko, että äärimmäisen kiintoisa Tsekki – Latvia –ottelua ei voi nähdä!

Ihan oikein.  Mikä ihmeen järki on näyttää kaikkea mahdollista pelaamista julkisen palvelun TV-kanavalla. Minusta on oikein hyvä, että nämä pelit siirtyvät maikkarille. Olen jokseenkin varma, että Valko-Venäjä – Tanska tai Norja-Sveitsi siirtyvät maksullisille kanaville. Niistä maksaisiovat siis ne, joita asia oikeasti kiinnostaa. Minulle, ja uskoakseni aika monelle muullekin suomalaiselle riittäisi, jos näytettäisiin Suomen pelit. Ja loppuottelu siinäkin tapauksessa että Suomi jostain syystä ei olisi siinä osapuolena.  

Valintani tänä iltana on Täydelliset naiset, joka olisi valintani  mitä tahansa ohjelmaa vastaan. Onkohan oikein tutkittu, miksi nämä kaikki pelit täytyy näyttää! Ymmärrän toki, että on ostettu koko paketti ja saatu varmaan könttäalennusta. Kauhean vaikea on kuvitella, ketä nämä kaikki pelit voivat kiinnostaa, kun ulkona paukkuu hellerajat.  Tässä taisi Jungerilla jäädä asian miettiminen kesken.

Väärinkäsitysten korjaamiseksi tunnustan, että olen suuri sohvaurheilun ystävä, mutta rajansa kaikella. En kyllä jaksaisi katsoa Kreikan talouskriisin puintiakaan suomalaisten poliitikkojen toimesta kovin intensiivisesti.

Sain melkoisen opetuksen lauantaina, kun lupasin esittää kommentin Timo Soinin haastatteluohjelmassa. Koin olevani samalla tavalla väärässä paikassa väärään aikaan kuin presidentti Koivisto, kun hän osallistui laivan vesillelaskuun Sydänten Prinsessan varjossa.

Meikäläisen retoriikka ja Soinin retoriikka eivät vaan kohtaa. Tulihan sekin opittua, mutta pitikö se oppi hankkia satojen tuhansien televisionkatsojien läsnä ollessa.