Turun suurvuosi on nyt eletty. Kulttuuripääkaupunkivuoden koetaan ylittäneen lähes kaikki odotukset. Riippuu tietysti odotuksista. Itselläni oli vahva luottamus vuoden onnistumiseen ja tapahtumien korkeaan tasoon. Kävijätilastoillakin on merkitystä. Kulttuuri saavutti kaikki halukkaat, pakko ei ollut kenenkään osallistua.

Turussa oivallettiin jo hakuvaiheessa, että nyt tulee tehdä omintakeista, itsensä näköistä ja samalla kaikille avointa kulttuurivuotta. Avoimuuden puutteesta kuultiin protkotusta, mutta se liittyi säätiön hallintoon, ei itse vuoden toteutukseen. Protkottajia ei ole Turkuun tarvinnut muutenkaan ulkoa tuoda.

Turussa ymmärrettiin, että pääroolissa ei ole Turku, vaan että kaupunki toimii tapahtumien näyttämönä. Saa muuten nähdä, onko tämä osattu Helsingin muotoiluvuoden vaikeasti avautuvassa sisällössä. Turku 2011 ei myöskään tyytynyt pelkäksi kaupungin matkailumainokseksi tai Suomen maabränditapaukseksi. Vuosi ei ollut suomalainen eikä valtakunnallinen voimannäyte, vaan eurooppalainen tapahtuma pitkässä kulttuurikaupunkien ketjussa. Kulttuuripääkaupunkivuosien joukossa Turku sijoittuu aivan eturiviin.

Turkulaisena lausun suuren kiitoksen kaikille Turku 2011 -vuoteen osallistuneille. Tämä oli merkittävintä, mitä kaupungillemme tapahtui sitten pääkaupunkiaseman menettämisen ja Turun palon. Ja oli sitä paitsi aika paljon miellyttävämpää.

Jos ette vielä ole ostaneet Otavan vuosikirjaa Mitä-Missä-Milloin 2012, niin annan vinkin: Älkää ostako!
Turusta kerrotaan, että Botello Kupittaan puistossa aiheutti häiriötä ja että revontulet näkyvät myös Turussa ja Helsingissä. Turku 2011 -vuodesta ei mitään!! Suomalaisten kustantajien sivistykseen on ilmaantunut Otavan kokoinen aukko.

Televisiouutiset näyttävät taas kuvaa Kairon kaduilta suurista mielenosoituksista. Ei nyt näytä, että kevät olisi puhkeamassa kukkaan. Naapurimaan Libyan tilanne on sekin kaoottinen. Syyriasta puhumattakaan.

Nuorena miehenä 1970-luvulla harrastin kehitysmaiden sotilasvallan tutkimista . Kirjoitinkin aika monta akateemista artikkelia aiheesta ja nimenomaan sotilasvallasta Afrikassa. Silt’ä pohjalta osasin Paavo Väyrysmäisesti sanoen odottaa, että näin tulee käymään, kun sotilaille annetaan poliittista valtaa. He eivät siitä vapaehtoisesti juurikaan luovu.

Kun siirtomaavalta purkautui, Afrikassa tapahtui se monessa maassa taistelujen ja suoranaisten sotien kautta. Tämä jätti sotilaat tärkeään asemaan.  Pääasiallliset siirtomaavallat Ranska ja Iso Britannia olivat yrittäneet rakentaa siirtomaihinsa omien poliittisten traditioidensa mukaisia järjestelmiä. Ranskan siirtomaihin koitettiin juurruttaa presidenttikeskeistä systeemiä ja britit loivat omien traditioidensa mukaisia parlamenttikeskeisiä ns. Westminster tyyppejä. M utta yhteiskunnat eivä olleet valmiita niihin. Presidentiaaliseiset järjestelmät antoivat valtaa johtajille, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa . Parlamentaaristen  järjestelmien toiminta puolestaan edellyttää puoluelaitoksen olemassaoloa ja toimivuutta. Mutta puolueita ei joko ollut tai ne eivät olleeet vakiintuneita. Kumpikin järjestelmä rakennettiin tyhjän päälle eivätkä kestäneet  kovia alikehityksen paineita tai Siirtomaavaltojen kartalle piirtämiä rajoja ja heimoristiriitoja. Sotilaat ottivat vallan järjestyksenpidon nimissä. Vuoden 1970 paikkeilla noin puolet Afrikan valtioista oli kokenut sotilaiden vallankaappauksia.

Egypti oli itsenäistyessään vuonna 1923 Ison Britannian hallinnossa. Niinpä sinne luotiin parlamentaarinen järjestelmä, jossa Kuningas oli vältionpäämiehenä. Sotilaat ottivat vallan 1954 ja vähitellen luopuivat suorasta vallanpidosta, mutta pysyivät vahvoissa asemissa. Arabikevään seurauksena heidät kutsuttiin apuun vaikeuksiin joutuneen valtarakenteen turvaksi. Vanha järjestelmä yrittää säilyttää valtaansa sotilaiden tuella.  Mutta elämä opettaa, että kun sotilaille antaa vallan, ne eivät siitä helpolla luovu. Heillä on käytössään järjestyksen pidon välineet  ja motiivinaa muutosten vastustaminen. Egyptissä voi ennakoida sotilaiden tiukkaa  otetta vallasta. Keinoja ei kaihdeta. Ja vaikka vaalit pidettäisiinkin, sotilaat ottavat oikeudekseen päättää, miellyttääkö lopputulos heitä. Järjestyksen ja vakauden nimissä.

Olipa hieno urheiluiltapäivä. Sain seurata oikein VIP -paikalta Veikkausliigan päätösmatsin, jossa Inter varmisti hopeamitalit Turkuun. Aurinko lämmitti katsomossa kuin elokuussa ja Inter esitti taidokasta ja aktiivista peliä; jyväskyläläiset panivat ansiokkaasti hanttiin. Melkkest turkulainen Baba Wusu oli vieraiden paras pelaaja.
Keskiviikkona oli väkeä koolla tuplaten. TPS:n mitalitoivo tämän vuoden liigassa pamahti pari minuuttia ennen pelin loppua yläristikkoon. Se sisään niin Turussa olisi hyvin mahdollisesti kanniskeltu sekä hopeita että pronsseja. Turku on monessa mielessä Suomen jalkapallopääkaupunki.

Aina joskus kuulee väitettävän, että samalle paikkakunnalle ei mahdu kahta jalkapalloseuraa, kahta radioasemaa, kahta teatteria. Kokemus kertoo toista. Paikallinen kipailu tuo eloa alalle kuin alalle. Usein se nuorempi on vikkelämpi, tämän huomaa vaikkapa Linnateatterin menestystä ja meininkiä huomioimalla.

Jalkapallomaailmassa Interin ja Tepsin taisto on synnyttänyt myös kaksi kovaäänistä fanilaumaa. Nuoruus on tietysti jonkinlainen puolustus typeryydelle, mutta silti haluan pappamaisesti muistuttaa, että  jalkapalloon sopii paremmin tietty herrasmiesmäisyys kuin rivo mölinä . Mutta mitäpä voi vaatia kannattajilta, kun ylistetty maajoukkuepelaaja  huutaa jäähyväisottelussaan  suoraan yleisölle: V###u s####na p####le!!

P.S. Oheinen pallo ei ole pallo ensinkään vaan myöhäinen hapero tai pilkuton nuori kärpässieni. Se löytyi toisen hienon urheilulajin parista. Kullavuoren kauniisiin maisemiin ja Karevansuolle pääsee hyvin merkittyjä polkureittejä pitkin kätevästi Ruskolta tai Raisiosta

Sisäfileetä, nakkeja, härkää, vasikkaa, munakas ja lihapullia. Sellainen oli Timo Toivosen muistelon mukaan Hämeenportin annos Vähän mutta hyvää.

Toivonen julkaisi tänä syksynä ansiokkaan kirjan Hämeenportin tarinoita. Vuonna 1963 avattu ja 2004 suljettu Hämeenportti oli legendaarinen yliopistoväen, taiteilijoiden, poliitikkojen ja vasemmistoon kallellaan olleiden kohtaamispaikka ja olohuone. E-liike Tarmolalle Hämeenportti oli ensimmäinen täysin anniskeluoikeuksin varusteltu ravintola. On suorastaan hämmästyttävää tässä nykyisessä juottolamaailmassa ajatella, että silloinen Teini oli tasan toinen joen itäpuolella sijainnut A-anniskelupaikka.

Hämeenportti ei ollut ensisijaisesti tunnettu ruuastaan, mutta ilmeisesti keittiö oli laadukas. On kiinnostavaa silmäillä kirjasta alkuperäisiä ruokalistoja, jotka ovat valikoimaltaan hämmästyttävän monipuoliset ja käännetty useille kielille – myös ranskaksi! 1960-luvulla ravintolassa käyminen oli harvinaista – siihen ei ollut ihmisillä varaa – ja monesti myös paheksuttavaa.

Hämeenportissa keskusteltiin, väiteltiin, rakastuttiin, pariuduttiin, erottiin, juovuttiin ja paranneltiin oloa. Itse kuulun ikäluokkaan, joka katseli Hämeeporttia lähinnä ulkoapäin räkä poskella talvihaalareissaan , ihmetellen ravintolan edessä värjöttelevää jonoa. Lapsuuteni kotikulmien ravitsemusliikkeessä kävi silti paljon tuttuja nimiä, kirjasta voi bongata vaikkapa tämän blogipalstan kirjoittajia ja kommentoijia. Hirmuisia skandaalejakin Toivonen kertoo. Kuten sen, että Armas Lahoniitty poistui kerran maksamatta. Arppu oli anteeksi pyydellen heti seuraavana aamuna maksamassa vahingossa unohtamaansa laskua.

Tapasin sattumalta kirjoittajan Turussa. Hän sanoi paikan kanta-asiakkaista jotakin olennaista: Monet Hämeenportissa istuneista oli lahjakkaita ja siksi myös sielunelämältään herkkiä. Moni heistä poistui keskuudestamme ennenaikaisesti alkoholin raunioittamina. Hämeenportti toimi myös muistotilaisuuksien näyttämönä.

Turkulaisessa kulttuurielämässä Hämeenportin asema oli kiistaton. Toivosen kirja on merkittävä kulttuuriteko. Itse asiassa ihmetyttää, miksi se ilmestyi vasta nyt. Hämeenportti kuten moni muu ravintola oli enemmän kuin ravitsemusliike. Kanta-asiakkaat muodostivat yhteisön – hämeenporttilaiset. Itse kuulun facebookissa yhteisöön ”Vietin nuoruuteni Kårenin jonossa”. Omaksi ja ystävieni olohuoneeksi tulivat 90-luvulla uudelleen avattu Teini sekä Kerttulin Kievari.

Ravintolahistorialla on aivan olennainen paikkansa kulttuuri-, paikallis- ja henkilöhistoriassa. Ja kiinnostavaa on aina lukea, mitä silloin syötiin. Taidanpa seuraavaksi valmistaa Hämeenportin erikoisvoileivän ja ennustaa, millon tässä retroa arvostavassa nykyajassa vanha Hämeenportti jälleen avaa ovensa.

(Kuva: Työväenmuseo Werstaan arkisto)

Pahoitin mieleni kun eilen illalla asetuin vasiten katsomaan Moskaa. En muista että YLE olisi mitään produktiotaan niin rankasti buffannut. Ohjaaja on vuolaasti kehunut käsikirjoittajaa ja päinvastoin. Krista Kososesta on näyttviä juttuja lähes joka lehdessä mukaanlukien viikonlopun Hesari.

Pahoitin mieleni aluksi siitä, että valokuvaajan sukunimeksi oli annettu Halikko. Eikö Tervo tosiaan keksinyt muuta iskevää nimeä? Valinta loukkaa vanhaa halikkolaista. Ensin tapetaan historiallinen kunta ja sitten nimi otetaan tämmöiseen käyttöön, annetaan skandaalilehden valokuvaajalle.

Mutta erityisesti pahoitin mieleni itse ohjelmasta. Se oli ennakkorummutukseen nähden todellakin pettymys.Se on  moskaa. En huomannut siinä yhtään uutta draaman elementtiä.Ehkä on niin, että jos jos 0saa kirjoittaa proosaa, osaa myös tuottaa hyvän draaman käsikirjoituksen.Tai jos on hyvä ja luova näyttelijä, on myös hyvä ohjaaja.

Tietysti olisi väärin tuomita produktio ensimmäisen osan perusteella. Pettymystä lisäävät valtavan ennakkorummutuksen luoma odotukset, joita lopputulos ei vastaa. Nyt vaan odotellaan ensi pyhää ja toista jaksoa.Laittaisivat tämän valokuvaajan vaikka naimisiin ja ottamaan miehensä nimen. Vaikka Länsi-Turunmaa!

En ole koskaan kunnolla osannut käyttää muita tietokoneita kuin Apple/Macintosh -pönttöjä. Ensimmäinen läheinen suhde syntyi Radio Sataan ostettuun kottaraispönttömalliin, jolla sai paitsi väännettyä tekstiä ja tehtyä kuulijalukuja kuvaavia pylväsdiagrammeja, myös pelattua tosi pahasti koukuttavaa Crystal Quest -peliä. Olin Microsoftille raivoissani, kun asiakirjat piti tallentaa jollain kummallisella äxyxc.doc-tietopuulla, jonka jälkeen kirjoittamaani tekstiä ei löytynyt. Kun Applella kirjoitti kirjeen äidille, sen nimeksi annettiin “Kirje äidille” ja se vedettiin hiirellä laatikkoon, jonka nimi oli “Kirjeet”. Sen ymmärsi humanististen tieteiden kandidaattikin. Työpöydälläni on nyt kai jo ties kuinka mones Apple -kotikone, tätä naputan iBookilla ja yöpöydällä odottelee illan surffailuja  iPad, joka lopulta on se vehje, jolla viitsii tallentaa,  katsella ja kavereillekin näyttää itse otettuja valokuvia. Sen myötä diaprojektori ja filmikamera menivät lopulta museoon.

Visa Nurmen kanssa vaihdettiin ajatuksia tällä palstalla vuosi ennen kuin iPhone tuli markkinoille. Olimme molemmat vakuuttuneita siitä, että tulossa on lopultakin käsipuhelin, joka on hyvän näköinen, hauska ja helppo käyttää ja ominaisuuksiltaan ylivoimainen. Olimme siis Apple-uskovaisia.

Usko osui oikeaan, iPhone on juuri sitä, mitä uumoilimme. No, yksi pieni puute kapulassa on. Sen kanssa ei oikein voi soittaa. No, tietysti voi ja soitan, mutta puhelimena vehje on  raivostuttavan epävakaa. Katkeilee, pätkii, temppuilee. Voihan olla, että haukun väärää puuta: ehkä se on Sonera, joka ei saa kenttäänsä kantamaan (vaikka masto näkyy ikkunasta). Niin uskoo Apple-uskovainen.

Yrityksiin sitoutuminen on mielestäni tyhmää varsinkin silloin, kun kyseessä ei ole oma yritys. Siitä huolimatta suhteesta Apleen on tullut henkilökohtainen. Ja siksi uutinen Steve Jobsin kuolemasta teki murheelliseksi melkein kuin kyseessä olisi ollut oikeasti tuttu ihminen.  Samanlaisia tuntoja näköjään sinkoilee verkkokeskusteluissa muuallakin.

Vuonna 1985 syyskuun lopulla sain kokemuksen hirmumyrskystä Yhdysvaltain Itärannikolla. Myrskyn nimi oli Gloria. Tämä muisto  on palannut mieleeni kun TV-uutiset näyttää tämänsyksyisen ensimmäisen hirmumyrskyn etenemistä Yhdysvaltain Itärannikolla.

Glorian eteneminen noudatti Irenen kaavaa. Se iski maihin suurin piirtein sinne, missä Irenekin iskee. Se pyöri sitten pitkin Itärannikkoa ylöspäin New Yorkin ohitse päiväkausien ajan ja siirtyi sisämaahan juuri siinä, missä asuimme, Milford Conneticut, kuollakseen sitten Uuden Englannin metsiin.

Oli se mieleen jäävä kokemus. Jo pari päivää ennen H-hetkeä meri nousi. Talomme oli Long Island Soundin rannalla ja meno oli melkoista. Talosta rantaan oli noin 100 metriä. Onneksi talo oli mäen rinteessä eikä vesi aivan noussut pihalle ja kellariin mutta myräkkä merellä oli melkoinen.

Erityisen mieleen jäänyt kokemus olivat ne minuutit, jolloin myrskyn keskus kulki talon yli. Tuuli pysähtyi, aurinko paistoi ja linnut visersivät. Mutta kohta mylläkkä alkoi taas. Myrskyn silmä on siis auvoinen hetki.

Vähemmän auvoisia olivat sen sijaan lähipäivät kun kaupat olivat kiinni, sähköt ja kaasu poikki. Tiet olivat poikki kaatuneitten puiden sulkemina ja monien naapureiden katot ties missä.

Mieleen jäänyt kokemus, jota ei kumminkaan haluaisi kokea välttämättä uudestaan.

Elokuun 19. päivä lähestyy. Se on 20.vuosipäivä vallankaappauyritykselle Neuvostoliitossa. Eihän siitä kaappauksesta mitään tullut, mutta se joudutti Neuvostoliiton romahdusta. Ja monien mielestä se oli sellaisenaan hyvä asia. Epäonnistuminen avasi padot Suomen EU-jäsenyydelle, mikä sekin on monien mielestä hyvä asia.

Varmasti on myös ihmisiä, jotka eivät mielellään vuosipäivänä muistele lausuntojaan kaappauksen aikana. Hyvien aikojen uskottiin palaavan ja kaupan taas juoksevan kohta entiseen malliin. Oli suorastaan kilpailua siitä, kuka parhaiten tuntee uuden neuvostojohtajan G. Janajevin.

Presidenttivaalin lähestyessä Venäjällä kuplii jo Sitä paitsi vuoden 1991 jälkeinen uudstustyö on monelta osin jäänyt kesken. Kansainvälisissä kommenteissa pohditaan purkautuvatko jännitteet jotenkin kaappauksen vuosipäivänä. Masinoiko esimerkiksi pääministeri jonkinlaista hälinää tuottaakseen sitten järjestystä sen sammuttamisessa tai tekeekö presidentti näin?

Järkytyksen jälkeen pyörii kommenttimylly niin täysillä, että oman jyvän heittäminen joukkoon tuntuu – niin kuin nykyään on muotia sanoa – niiin väsyneeltä.
Sen verran tekee mieli osallistua, että ainakin näin äkkipäätä Vladimir Putinin asenne tuntuu raikkaammalta kuin Tarja Halosen, kerrankin.

Halonen ja monet muut demokratian puolustajat suhtautuvat Norjan hirmutekoihin ikään kuin pohjoismainen hyvinvointimme ja avoimuutemme olisi Norjan kauhun perjantaina saanut sellaisen haasteen, johon tulee vastata järkevin argumentein, eritellen ja pohdiskellen. Putin puolestaan kommentoi avustajansa välityksellä fanikseen tunnustautunutta norjalaisnuorukaista: “Hän on paholaisen ilmentymä. Täysi hullu. Hänen kirjoituksiaan tai puheitaan ei voida pitää muuna kuin hullun miehen houreina”.

Voiko olla, että avoimuuden nimissä sorrumme käymään eräänlaista vuoropuhelua mielipuolen kanssa? Hulluja on aina piisannut. Jotkut saavat kimmokkeensa Raamatusta, jotkut Koraanista, jotkut äärioikeiston propagandasta, jotkut kommunistien opinkappaleista, jotkut näistä kaikista yhtaikaa. Nettiaikakausi tietysti helpottaa vaikutteiden imemistä ja pään sekoittamista. Vaikka rikoksen mittasuhteet ovat  ymmärrykseen mahtumattomat ja uhrien omaisten ja kaikkien empatiaan kykenevien ihmisten suru vuoren korkuinen, ei patologiselle “manifestin” laatijalle tulisi antaa keskustelun osapuolen arvoa. Hullu mikä hullu.

Turkulaisia -näyttelyn avajaisissa torilla sain seurata/jouduin seuraamaan pienimuotoista kohtausta. Kahden ihonväriltään tumman nuoren adoptioäiti vaati kohtalaisen äänekkäästi perussuomalaisten  kansanedustaja Lauri Heikkilältä tekoja oman kannattajakunnan puhuttelemiseksi. Äiti kertoi, että ajan henki on se, että tummaa tyttöä neekeritellään ja huoritellaan kepeästi ja pojalle on annettu aikuisten oikeasti turpaan. Samassa tilaisuudessa ollut äidinkieleltään ruotsinkielinen naispuolinen kulttuurivaikuttaja puolestaan kertoi, että sveduttelu ja huorittelu ovat nykyään tuttuja hänenkin elämässään.

Heikkilälle esitetty vaatimus on aiheellinen. Vastuullisten perussuomalaisten poliitikkojen olisi juuri nyt selkeästi ja venkoilematta ilmoitettava, että ei omassa eikä muidenkaan porukoissa hyväksytä sikamaista käytöstä. Olisi todettava, että kunnioittava suhtautuminen kaikkiin ihmisiin ja ihmisryhmiin on juuri sitä  perussuomalaisuutta. Ilmoituksen vesittäminen sillä, että saman tien tuomitaan “enemmistöön kohdistuva syrjintä” vetää eleeltä mattoa alta. Nyt olisi hetki pysäyttää irralleen karkaava paha elämä.

Lauri Heikkilä tervehti vappupuheessaan Turun torilla työväkeä ja erityisesti työttömiä, pätkätyöläisiä ja muita ahdingossa eläviä. Perussuomalaisuudessa on annos uutta työväenliikettä. Se vaatii tuloerojen kaventamista, valtionyhtiöiden säilyttämistä yhteiskunnan ohjauksessa ja  herrasväen etujen leikkaamista. Ero vanhaan työväenliikkeeseen on kuitenkin raju. Tämä uusi liike on näet rujompi. Kun vanha työväenliike vaati kansainvälistä solidaarisuutta, tahtoo tämä uusi kansallista puhtautta. Vanha liike korosti sivistyksen ja itseopiskelun merkitystä, tämä uusi uskoo rahvaan viisauteen ja lähiöläisjärkeen. Vanha liitto julisti raittiutta ja jaloa käytöstä, uusi on lainannut maailmankuvansa Irwin Goodmanin ralleista.