Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

Osallistuin eilen Centre for European Studies – ajatuspajan Itämeri-seminaariin täällä Brysselissä. Tilaisuudessa esiteltiin samalla Eskon ansiokas julkaisu Itämeren strategian haasteista.

Keskusteltaessa Venäjästä komission edustajalta pääsi (freudilainen?) lipsahdus. Virkamies puhui presidentti Putinista, jolloin paikalla ollut Venäjän lähetystön edustaja hymyillen korjasi: pääministeri, pääministeri…

Tämä tapaus tuli illalla mieleeni, kun sain ilahduttavan tiedon: kokoomusryhmä esittää yksimielisesti Randellin Aleksia uudeksi kaupunginjohtajaksi.

Kaupunginhallituksen puheenjohtajana Aleksi on protokollassa kaupunginjohtajan yläpuolella. Kaupunginjohtaja kuitenkin on todellinen vallankäyttäjä. Aleksi siis tekee putinit! Kaupunginjohtajan ylivertainen asema perustuu tietysti koko virkakoneiston mukaan tuomaan valmistelu- ja toimeenpanovaltaan. Silti henkilöllä on merkitystä. Vahva ja luottamusta nauttiva henkilö vaikuttaa asioihin postista riippumatta. Ihan kuin Putin.

Miten sitten pormestarimalli? Mallin on pakko olla järjetön, sillä se on käytössä Tampereella. Muutoin mallista on sanottu, että se ei sovi Suomen oloihin. Miksi ei? Johtuuko se sääoloista ja pitkistä etäisyyksistä?

Varsinkin kuntajohtajat itse kertovat, että kaupungin johtamisessa tarvitaan niin syvällistä osaamista ja kunnallishallinnon tuntemusta, etteivät kaiken maailman pilipalipormestarit moiseen pysty. Mielenkiintoinen näkemys. Sehän tarkoittaa, että esim. siirtyessään kaupunginhallituksen puheenjohtajan paikalta Helsingin kaupunginjohtajaksi Jussi Pajunen sai yhdessä yössä helluntain tapahtumiin verrattavan lahjan valtuustolta. Tapahtui ihmeellinen transformaatio, jossa ailahtelevaisesta luottamusmiehestä kuoriutui huippuosaava ammattilaiskaupunginjohtaja. Jos ja kun Aleksi valitaan valtuustossa syksyn alussa virkaan, haluan olla todistamassa tätä uudestisyntymisen ihmettä!

En ole toistaiseksi kuullut ainuttakaan relevanttia perustetta sille, miksi pormestarimalli ei sopisi Suomeen. Täällä päin Eurooppaa on itsestäänselvyys, että kaupunkeja ja kuntia johtaa kansanvaltaisesti valittu poliittinen henkilö. Niin tai näin, pormestarimallista kiistelemiseen ei tietenkään pitäisi uhrata liikaa energiaa. Kuntien ja erityisesti Turun kaupungin haasteet varsinkin palvelujen kehittämisen osalta ovat sitä luokkaa, että keskustelujen painopisteen tulee olla ihan muualla.

Joka tapauksessa, onnea ja menestystä Aleksi I:lle ja onnittelut Turulle!

Puolan presidentin menehtyminen onnettomuudessa on nostanut maansurun, luonnollisesti. Tällainen tapahtuma riipaisee kansakuntaa syvältä ja saa unohtamaan henkilöön liittyvät poliittiset paatokset. Kovin puolalaiselta tuntuu ajatus, että Jumala halusi palauttaa kansan mieliin Katynin tragedian. Ajatus on kuin Vanhasta Testamentista.

Tapahtumalla on varmasti Puolassa suuria poliittisia vaikutuksia. Ei ole varmaan lioteltua sanoa, että presidentti Kaczynskillä oli kansallinen missio tai ainakin kansallinen projekti. Missiosta ei Puolassa suinkaan olla yksimielisiä. Kaczynskillä, tai pitäisikö sanoa Kaczynskeillä, se oli vahvasti historiapainotteinen.  Missiossa haettiin selityksiä Puolan lähihistoriasta ja etsittiin painotuksia, ystäviä ja vihollisia tältä perustalta.

Saksa ja Venäjä eivät tässä tarkastelussa olleet parhaita Puolan ystäviä. Päinvastoin. Toisen maailmansodan muistot ja sosialismin aika ovat siinä keskeisiä tekijöitä. Yhtä lailla tärkeätä veljesten poliittisessa missiossa on ollut palauttaa kansan luottamus politiikkaan. 1990-luku ei ollut poliittisen vakauden tai poliitikkojen uskottavuuden mallikausi. Veljekset halusivat palauttaa puolalaisten uskon Puolaan. Osana sitä oli toimia tiukasti puolalaisten etujen vaalimiseksi. Tämä johti skismoihin EU:ssa, sanasotaan Venäjän ja Saksan kanssa.

Puolan kansa ei kuitenkaan tätä kunnianpalautuksen politiikkaa pitkään sietänyt. Vuoden 2007 vaaleissa valta siirtyi Donald Tuskille, pääministerille, jonka politiikassa puolalaisten kunnianpalautuksella ei enää ole ollut sijaa.

Puolassa on vaalit ensi vuonna. Tai pitäisi olla. Ehkä ne pidetäänkin tämän nyt etuajassa. Ne ovat tärkeät vaalit. Palaako Kaczynskin missio takaisin esityslistalle? Vai jatkuuko ”tuskilainen” vakauteen tähtäävä politiikka. Vai onko nyt vasemmiston vuoro?

Puolan politiikan linjauksella on suuri vaikutus koko Itämerelle. Donald Tuskin hallitus hyväksyi hiljaisesti kaasuputken ja paransi suhteita Venäjään ja Saksaan. Puolalaisten sopeutumisella kansakuntaa kohdanneeseen kriisiin on suora vaikutus meihin muihin alueen kansakuntiin. Siksi on tarpeen kuunnella herkällä korvalla, mitä puolalaiset lähiviikkoina puhuvat.

En ole mikään luonnontuntija tai lintubongari, vaikka kirjoitinkin tovi sitten tälle palstalle työikkunani näystä: haukka seisoo raadon kimpussa keskellä Turkua.

Olin enemmän kuin riemuissani avatessani sunnuntaiaamun Turun Sanomat. Siellä oli juttu Mynälahden merikotkista, jotka käyvät syömässä kalastajien niille jättämät vähemmän arvokkaat kalat kuten särjet, kiisket ja pienet lahnat.

Olen monta kertaa aikonut kirjoittaa, että mökkiruokapöytäni äärestä näkyy merikotkien kirmailu jäällä. En vaan ole uskaltanut kun en ole ollut varma siitä, että ne ovat merikotkia. En vaikka naapurini ovat niin väittäneet ja kokenut kalastaja kertonut.

Merikotkahan on harvinaisuus, joita pesii Suomessa kovin niukasti. Miten niistä kymmenen eksyy mökkirantaani liitelemään. Joku on kysyttyäni vähätellyt: Siellä mitään merikotkia ole!

Mutta nyt tiedän, että on. Loistavaa! Huikeahan niitä on katsella. Viimeksi viikko sitten bongasin kahdeksan lintua, nyt merikotkiksi tunnistettua.
–
Viikko sitten kairasin laiturin päästä reiän, jotta tietäisin jään paksuuden meressä. Viitisenkymmentä senttiä sitä oli. Ja lahden selällä 20. Mutta  tietyssä niemen kärjen virtauspaikassa vain 2 cm, lumen alla.

Joka vuosi siellä joku ui, moottorikelkalla tai ilman. Hyvällä tai huonolla tuurilla. Medihelikin on pörrännyt kotkien ohella.

Kirjoitin tovi sitten tälle palstalle Plup-veden lanseerauksesta, hieman kummastellen.

Kummastelen lisää:
Nyt on kuukausi kulunut, enkä vielä ole nähnyt kyseessä olevaa tuotetta kaupan hyllyllä!

Lanseerausstrategia oli erikoinen. Hesarin etusivulla kerrottiin kerran esitettävästä televisiomainoksesta. Sitten se esitettiin, eikä ole muuta kuulunut.

Ehkä tuote viedään kauppoihin kun kuluttajat ovat varmasti unohtaneet mainoksen.

Voi olla parempi niin?

PS. Onko joku nähnyt? Tai peräti ostanut?

Tämä päivä on ollut odotusta täynnä. Aamun Helsingin Sanomien etusivu oli ostettu tarkoituksena kertoa, että televisiosta tulee mainos tänään ennen Kymmenen uutisia. Ja että se esitetään vain kerran, yhden kerran. Äsken se sitten tuli.

Kyseessä on suurella kohulla rakennettu Plup-brändi, lähdevesi 0,4 l:n sensaatiomaisessa Stefan Lindforsin suunnittelemassa pullossa. Jutun juju on tietenkin mediakohu, pullon erikoisuus ja se, että jokaisesta myydystä pullosta lahjoitetaan 10 centtiä Itämeren puhdistamiseen.

Nettisivuilla annetaan ymmärtää, että kun Itämeri on puhdistettu, aletaan seuraavaksi puhdistaa muuta maailmaa.

Tuote on ainakin kuvassa kaunis, vesi varmaan hyvää (siis ei maistu miltään), tv-filmi visuaalisesti vaikuttava, mutta jotain falskia siinä on.

Toivottavasti lahjoitettava summa ylittää vaikkapa Hesarin ilmoitustilan hinnan. Se tarkoittaa 467820 myytyä pulloa. Ja toivottavasti pullojen kierrätys onnistuu ilman panttia.

Huomio on ainakin herätetty. Filmin voi katsoa Plupin nettisivuilta.

Olin Cardenabbiassa, Italiassa, Como -järven rannalla keskustelemassa Itämeri –visiosta, jota olen kevään aikana tehnyt eräälle kansainväliselle taholle. Como –järvi on hieno paikka. Se on jopa 400 metriä syvä ja sen pohja syvimmillään yli 200 metriä alle merenpinnan. Järvi on yli 40 kilometriä pitkä. Se on melkoinen allas.

Mutta ennen kaikkea se on valtavan upea maisemaltaan. Se on jo ikään kuin Alppien kainalossa. Sveitsin rajalle on vain muutama kymmenen kilometriä. Järven rannat ovat täynnä ”huviloita”, joissa eri alojen merkkihenkilöt ovat vuosisatojen ajan asuttaneet. Ehkä viehättävin alueen kaupungeista on Bellagio, jota asukkaat sanovat kravattien pääkaupungiksi. Ostin kolme.

Oli erinomainen idea koota Itämeren piiristä kerätty ryhmä keskustelemaan alueesta juuri Lombardiaan. Erityisen hupaisaa oli, että aamuisin totesimme netistä Itämeren alueen lämpötilaksi lähemmäs 30 astetta kun Cardenabbiassa sateessa päästiin tuskin 20:een.

Kaikille on jo tuttua, että Itämeren asiat eivät ole hyvin. Päinvastoin, Itämeri voi pahoin. Mutta erityisen ongelmallista on, että alueen valtiot ja muut toimijat eivät saa oikein tehtyä asialle mitään. Tietoa ja tietoisuuttakin, mutta kun liikkeelle ei päästä. Tuntuu vähän oudolta, että vauhtia haetaan EU:n Itämeri-strategialla, jonka valmistelu on vasta alkuvaiheissaan.

Nyt pitäisi löytää puhtia. Mutta mistä ja keneltä? Muodikasta olisi sanoa, että puhdin tulisi lähteä alhaalta ylöspäin. Siis kansalaisilta ja heidän järjestöiltään tai kaupungeilta ja alueilta, siis niiltä, jotka ovat jokapäiväisessä yhteydessä mereen. Tässä pannaan kyllä aika paljon painetta näille toimijoille.

Vaikka maanviljelijät kuinka vähentäisivät päästöjään ja vaikka Turun ja Helsingin vetoomus saisi kuinka paljon seuraajia ja vaikka Centrum Balticum –säätiön Saaristomeren Suojelurahasto saisi kerättyä rahaa konkreettisiin hankkeisiin, ei tilanne oleellisesti parane.

Kyllä siihen tarvitaan valtioita. Mutta juuri sillä tasolla ei juurikaan mitään tapahdu. Tähän mennessä ne ovat vain esittäneet omia listojaan ongelmista, mutta ei muuta. Kyllä visioista on tarvetta, vaikka niistä puhuminen tuntuukin usein aika turhauttavalta. Kuten Tasavallan Presidentti sanoi Turun Itämeri-foorumin avajaisissa, jottain tarttis tehrä!

Terveisiä poliittisille johtajille. Ehkä sitten, kun vaalirahat on selvitetty, miettisitte tätäkin asiaa. Ihmiset odottavat. Tältä se Cardenabbiasta käsin näyttää.

Olen Saarenmaan kauniissa Kuresaaren kaupungissa. Kokouksessa tietenkin. Täällä Itämeren kaupunkien neuvosto (UBC) pitää hallituksensa kokousta ja olen mukana asiantuntijana.

Kuresaari on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Asukkaita on 15 000. Mutta kaupungin olemus on viehättävä. Siitä saamme osaltaan kiittää Neuvostoliittoa, joka piti tämän suljettuna kaupunkina. Siksi se on säilynyt ilmeeltään.

Uusi Viro on toki pannut vauhtia kaupunkiin, EU-rahoilla mutta varsin tyylikkäästi. Täällä on paljon kivoja terasseja ja kauppoja ja ihmiset ymmärtävät, että turismin on paikan elinehto. Kannatta tulla. Tosin matka on melkoinen. Tallinnasta on tultava bussilla kolme tuntia, tai omalla autolla. Lentokonekin tulee Tallinnasta pari kertaa päivässä, ainakin kesällä.

Sen sijaan kauniit suunnitelmat laivareitin avaamiseksi Turusta tänne olivat aivan ilmassa. Tämä nyt ei ole sellainen turismipyydys.

En ole lopultakaan aivan varma, saatiinko nyt Itämeren asiat kuntoon. Mutta ikkuna on avoimena kaikenlaisille hyville ehdotuksille. Euroopan komissiossa on erityinen porukka, jonka on tarkoitus luoda unionille Itämeri-strategia ensi kesään mennessä. Tarkoituksena oli, että syyskuussa tänä syksynä komissio esittäisi ajatuksiaan asianosaisille Tukholmassa. Mutta jo nyt tiedetään, että mitään ei tule kommentoitavaksi paperilla.

Tämä antaa sekä mahdollisuuden että suorastaan velvollisuuden alueen toimijoille ottaa aloitteen omiin käsiinsä. Pannaan komissio reagoimaan! Siinä on tehtäväkenttää.

Joku aika sitten taisin mainita, että perusteilla on erityinen rahasto Saaristomeren suojelemiseksi. Nyt se on perustettu. Se toimii Centrum Balticum –säätiön osana. Sillä on jo omat kotisivutkin: www.saaristomerensuojelurahasto.org. Rahasto käynnistelee nyt toimintaansa.

Tämä on mielenkiintoinen hanke. Sen takana on Saaristomeren suojeluvuosi 2006 ja siitä jäänyt idea. En ole ihan varma, olisiko Saaristomeren parantamisrahasto tai elvytysrahasto sittenkin osuvampi nimi! Siitähän on pitkälti kysymys. Turussa on tutkittu meren tilaa vuosikymmenet ja täällä ollaan hyvin perillä, minkälaisessa tilassa meri on.

Sitä kuormitetaan monella tavalla kaiken aikaa, mutta nyt on saavutettu tavallaan piste, jossa ihan yksittäiset kansalaisetkin sanovat: jo riittää! Onko herääminen liian myöhäistä? Ei ole, sanovat hankkeessa olevat biologi- ja ympäristöasiantuntijat. Mutta jottain tarttis tehdä! Ja sitä tässä nyt tehdään.

Suurimmat ongelmat ja uhat on paikannettu tutkimuksilla mutta myös ihan aistinvaraisesti! Nyt pitäisi keksiä, mitä olisi tehtävissä sekä nopeasti että pitkällä aikavälillä. Tähän tarvitaan rahaa, enemmän rahaa, kun julkinen Suomi kykenee tai ymmärtää antaa. Kansalaisten ja yritysten huoli on johtamassa toimintaan.

Kannuvalimo avaa nyt palstansa hyville ajatuksille ja ehdotuksille. Laittakaa tulemaan ideoita, mitä voitaisiin tehdä, mihin rahat tulisi suunnata. Emme lupaa palkintoja, mutta lupaamme välittää ideanne eteenpäin.