Kävin viikonloppuna Turussa kirjamessuilla. 20-vuotta täytänyt tapahtuma on ollut niin suuri menestystarina, että juhlavuoden kunniaksi Euroopan unionikin myönsi kaupungille kulttuuripääkaupunkitittelin. Näin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Seppo Lehtinen veisteli perjantai-iltana osuvasti. Vaan eipä tuossa paljon ollut liioittelua. Kari J. Kettulan elämäntyö kukoistaa. Innostunutta väkeä oli Messukeskus täynnä. Merkillepantavaa oli sekin, että useimmat paikalle ”pakotetut” koululaiset eivät malttaneet lähteä pois, vaikka olisivat saaneetkin.

Sain haastatella messujen päälavalla esikoiskirjailija Pekka Ruolaa. Kunnallisneuvos, kunnallis-, kulttuuri- ja urheilupäättäjä, yrittäjä ja melkein kaikessa mukana ollut ystäväni julkaisi syksyn alussa 590-sivuisen elämänkertajärkäleen. Kirja ei ole pelkkää Ruolaa, vaan paljon paljon muuta. Sujuvasti etenevässä teoksessa käydään läpi myös perhe-elämän vaiheita, suomalaista yrittäjähistoriaa, koulu- ja opiskelijamaailmaa, pesulatoimintaa, nuorkauppakamaria, jalkapalloa, jääkiekkoa, teatteria, kirjastoa, orkesteria, museoita, teollisuutta ja ennen kaikkea turkulaisuutta. Upean opuksen kertojana on Ruola, mutta päähenkilönä on kertojan intohimo: Turku. Suosittelen lämpimästi. Sitä paitsi kirja on lajissaan ainutlaatuinen: kukaan toinen kunnallisvaikuttaja ei ole Turussa vastaavaa kirjoittanut. Tuskin niitä kovin monta on muuallakaan kirjoitettu. Jääköön nyt kertomatta, että meillä oli katsomossa täysi yleisö.

Turun kirjamessut on tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. Turusta idean pöllinyt Helsingin kirjamessut ei pysty samaan. Turusta suuret kustantajat loistavat poissaolollaan, omaksi häpeäkseen. Se on toisaalta Turun messujen onni. Intiimi tunnelma ja pienkustantamojen suuri osuus tekevät Turun tapahtumasta kaupunkinsa näköisen. Sivistyneen, kodikkaan ja vaitoehtokulttuureja esiin tuovan, undergroundia unohtamatta.   

Ostoskassiin menivät ainankin Rauno Lahtisen tekemä As. Oy. Albatrossin historiikki ja Naisten kaupunki – turkulaisten naisten historiaa, jossa yllätyksekseni sisäsivuilla on mummini Ruissalon rannalla kuvattuna. Timo Toivoselta ilmestyneen Hämeenportin historiikin unohdin hankkia, vaan enpä minä siihen kuppilaan koskaan ehtinytkään.

Helsingin Sanomat kirjoitti laajasti Turun kulttuurivuodesta 2. tammikuuta. Muutaman arvioitsijan mielestä HS:n artikkeli oli vähintäänkin nuiva. No, kaikki on suhteellista. On HS paljon ikävämminkin osannut Turusta kirjoittaa.

Toimittaja Teemu Luukan mielestä Turun rautatieasema oli kolkko (eivätkö ne aina ole?). Opastukset asemalta Logomoon olivat puutteelliset, mutta joku ystävällinen turkulainen neuvoi tietä (turkulaisilla on vuosisataiset perinteet opastaa eksyneitä maalaisia). Cay Sevón ei suostunut herra helsinkiläistoimittajalle kertomaan, mitä kaikki maksaa eriteltynä ja yhteensä (kamreeriko sinne olisi johtajaksi pitänyt valita?). Kunnon selvyyttä toimittaja ei myöskään saanut kysymykseensä, miksi Logomo piti vuokrata rakennusyhtiö Hartelalta (yleensä rakennusliikkeet vastaavat rakennusprojekteista, mutta tiedetäänhän Turku ja rakennusliikkeet, juu juu!).

Näistä huolimatta, mielestäni HS kertoi Turun juhlavuodesta hyvin perusteellisesti ja myönteisessä sävyssä. Itseäni säväytti haastateltujen telakkamiesten ja kampaamoyrittäjän innostus asiaan. Nyt-liitteessä kerrottiin vaihtoehtokulttuurin tarjonnasta kattavammin, kuin mitä aikoihin on nähty. Ei tällä kertaa saatu skandaalinkäryistä uutisointia. Toista oli viisitoista vuotta sitten, kun kaupunkiin perustettiin Pro Cultura-säätiö edistämään suuria ympäristötaiteen hankintoja. Silloin Hesari uutisoi Turusta tarinoita, jotka perustuivat pelkkään totuuden vääristelyyn. Valheellinen uutisointi vahingoitti kaupunkia, hanketta ja monia siinä toimineita. Tällä kertaa HS ansaitsee kohtuullisen kiitoksen laajasta reportaasistaan.  

Me turkulaiset uskomme, että kulttuuripääkaupunkihankkeemme ilahduttaa helsinkiläisiä. Turkulaista huippuosaamista varmasti ymmärretään hyödyntää myös vuonna 2012 Helsingin sinänsä köykäisen design-tapahtumavuoden järjestämisessä. Helsinkihän oli Euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 2000. Osittain milleniuminkin vuoksi kulttuuripääkaupungiksi nimettiinkin kaikki hakeneet, eli Helsinki sai jakaa tehtävän kahdeksan muun kaupungin kanssa. Myös tästä johtuen Helsingin kulttuurivuosi lässähti jo ennen, kuin pääsi alkamaankaan. Selvää on, kulttuuripääkaupungiksi olisi nimetty pelkästään ja yksinomaan Turku, jos se olisi ollut tuolloin hakijana.  

Lauantain 8.1. Turun Sanomissa puolestaan kerrottiin, että merkittävä osa kulttuuripääkaupungin hankinnoista on mennyt ei-turkulaisille yrityksille. Turun yrittäjien uusi puheenjohtaja Pentti Salonen kertoi kuulleensa asiaan liittyneitä puheita mutta ei yhtynyt itkuvirteen. Salonen muistutti samalla aivan oikein, että kyse on pitkälti turkulaisten yrittäjien omasta aktiivisuudesta. Mutta kauheuksia on joka tapauksessa päässyt tapahtumaan. Avajaisspektaakkelin tuottaa englantilainen yritys ja sapuskoja on menty tilaamaan lahtelaiselta catering-palvelulta. Kamalaa!!

Mitä jos suunnilleen kaikki olisi päätetty tilata turkulaisilta yrittäjiltä, viis kilpailutuksesta ja hinnoista? Olisi pantu julkisella rahalla kunnolla läskiksi, vähät välittämättä julkisia hankintoja koskevista määräyksistä. Mikähän meteli siitä olisi tullut? Onhan tuokin tapa Turussa osattu. Seuraava riita olisikin koskenut sitä, miksi tietyt turkulaisyrittäjät saavat enemmän tilauksia kuin toiset. Kiitos säätiölle, että se on pitänyt tiukasti kiinni suosimattomuusperiaatteesta.

Turkulainen osaaminen pääsee varmasti tänä vuonna oikeuksiinsa, koskee se sitten paikallisia kulttuurin tekijöitä, tai pitopalveluita. Kilpailun hävinnyt ei aina ole tyytyväinen, mutta jokainen kilpailu tuo lisää osaamista seuraavaan koitokseen.

Suomen loma on ohi. Kuumuuden ja hyttysten kanssa seurustelun lisäksi kävi perheemme molemmissa tulevissa kulttuuripääkaupungeissa. Turussa olimme tietysti pääosan lomastamme, mutta Tallinnakin tuli katsastettua. Viron pääkaupungissa en ollut käynyt kahdeksaan vuoteen.

Kulttuuripääkaupunki näkyy ja kuuluu Turussa Tallinnaa selkeämmin. Ilmeisesti pääkaupungin asema tekee aina inflaatiota kulttuuripääkaupungin näkyvyydelle. Asemaa ja tunnettuvuutta on jo ennestään. Turussa puolestaan aistii jo ensi vuotta odottavan tunnelman. Varaslähtöjä näkee ja kuulee kaupungissa, kerrankin ollaan ajoissa ja innoissaan liikkeellä.

Turun kulttuuripääkaupunki-projektissa viehättää myös sen ainakin jossain määrin arkinen luonne. Taide on vain yksi osa ensi vuoden mosaiikkia. 2011 Kulma Kristiinankadulla on paikka, johon on helppo tulla. Kahvila ja info on tehty kodikkaaksi   http://www.turku2011.fi/2011-kulma .

Kaiken muun ohella Turussa näyttävät olevan nousussa muotoilualan pienet yritykset. Hienoa! Helsingin vuoden 2012 design-pääkaupunkihanke saa näin lähtölaukauksia Turusta käsin. Pienimuotoista turkulainen design ainakin vielä on. KUI Design valmistaa ja myy asusteita ja tekstiilejä, joissa toistuvat mm. turkulaiset figuurit föri ja linna http://www.kuidesign.com/ . Tonfisk Design valmistaa kodin keramiikkaa, johon mieltyy ensi katseella http://shop.tonfisk-design.fi/ . WooDoo Designin kynttilänjalat ovat huikean kauniita, ne sopivat niin kotiin kuin kirkkoon http://woodoodesign.fi/.

Turkulainen uusi muotoilu ilahduttaa. Silti voi kysyä, kenelle ja mihin käyttöön esineitä suunnitellaan. Onko kynttilätuikku niin tärkeä kulutushyödyke, että puolet markkinoille tulevista suomalaisista design-esineistä on suunniteltava juuri kynttilätuikun aluseksi? Förin ja linnan painattaminen essuun ja ostoskassiin on hauska idea, mutta miten itse essu poikkeaa käyttömukavuudessaan muista. Voisiko kankaan painatuksesta edetä itse tuotteen kehittelyyn, käytännölisyyden parantamiseen? Poppanoita ja kankaan painantaa löytää kyllä jokaisesta Suomen niemestä ja notkosta, ei siihen Turkua tarvita.

Turku voisi ottaa niskalenkin muista myös muotoilun alalla. Alku on lupaava. Arkielämässä käytettävien tuotteiden yksinkertaistamiseen voisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Kuten nyt vaikka aikamme haastavimpaan ongelmaan: jugurttipurkin foliokannen repeytymiseen aina, kun sitä yrittää saada kokonaisena avattua. Puhumattakaan nyt näistä kaikista tietokoneen johdoista ja viihde-elektroniikan kryptisistä kaukosäätimistä!

Kuumana päivänä janon kalvaessa kitalakea luin lehdestä, että Kaarinan panimon tiloihin suunnitellaan viihtymiskeskusta.  Toivoisi, että hankkeen toteutuessa mukaan mahtuisi jonkun sorttinen kolkka, missä esitellään Turun seudun panimoteollisuuden historiaa. Aura -oluesta on tulossa Turku 2011 -vuoden tunnusjuoma ja hyvä niin, vaikka monia vielä vihloo, että Turun nimikko-olut pannaan Salpausselän rinteillä. Vuoteen 1974 saakka Auraa tehtiin Auran rannalla (ei kylläkään Aurajoen vedestä) ja sen jälkeen Piispanristin panimotornissa.

Onneksi joitain jälkiä juomantekemisen osaamisesta jäi paikkakunnalle senkin jälkeen, kun Hartwall kärräsi pullotuslinjansa Lahteen. Muutamia Hartsun työttömäksi jääneitä  työntekijöitä koulutettiin työllisyyskursseilla panimoalan ammatteihin. Jukka Oksanen ja hyvä ystäväni Matti Silvennoinen perustivat saamansa opin turvin Panimomiehet Oy:n, joka teki pienissä erissä laatuolutta ja siideriä vuosikymmenen ajan. Tuorlan Föri -olutta osasi moni tulla tilaamaan Puutorin Vessan hanasta.

Miesten eläköityessä yhtiö myytiin Matin tyttärelle Jennille,  joka jatkaa Turun seudun juomaperinteitä nyt omenasiideriin keskittyen. Yhteistyökumppaneiksi löytyi sijoittamisen ja markkinoinnin ammattilaisia. Yhtiön nimi on nyt Ciderhouse ja ykköstuote kantaa ylpeästi yrittäjän omaa nimeä. Omena maistuu reilusti: tuote valmistetaan sataprosenttisesti suomalaisista omenoista. Jenni ei sentään käy saaveilla hakemassa ihmisten ylijäämäomppuja puutarhoista, mitä Matti-isä vielä muutama vuosi sitten teki (olin joskus joojoo -miehenä mukana).

On tietysti selvää, että suomalaisten suosikkijuomat näillä helteillä ovat “samanlainen” ja “yks iso”. Mutta kovin on mukavaa, että isojen ylikansallisten  juomatalojen lisäksi maassa elää monta pikkuruista yrittäjää, jotka tuovat omaa väriä ja vaihtoehtoja kulttuurin kentälle. Kun kulttuuria se on juomakulttuurikin.

Työlki ellää joo joo ja niin edelleen. Mutta ei nyt viisuista. Käsiini sattui esite, jossa erityisesti nuoria kannustetaan täällä Brysselissä perustamaan kauppa www.opensoon.be .  Siis ihan oikea, liikehuoneistossa toimiva myymälä. Projekti tähtää kauppojen perustamiseen ydinkeskustan luoteispuolelle, joka hienosti sanottuna on kaupunkisosiologisesti haastavaa aluetta.

Kaupan perustamiskustannuksiin, remonttiin ja sisustukseen luvataan jopa puolet avustusta. Ehdokkaan on esitettävä uskottava liikeidea. Valintalautakunnan kanssa haetaan liikepaikka ja sovitaan kustannuksista, jos idea vaikuttaa toimivalta.

Toimisiko Turussa? Ehkä jo toimiikin. Yrittäjyyttä tukevia palveluita on tarjolla runsaasti. On Turun seudun kehittämiskeskuksen yrityspalvelut, on yrityspalvelukeskus Potkuri, on yrittäjien omat palvelut ja paljon muuta.

Yrittäjäksi kannustamiseen panostetaan Suomessa paljon ja ihan aiheellisesti. IT-alan tai muun huipputeknologian yrittäjiksi eivät kuitenkaan kaikki voi ryhtyä. Palveluiden puolella kysyntää luulisi riittävän loppumattomiin, varsinkin hoivapuolella. Mutta entäs kauppa, ihan sellainen puoti eli myymälä?

Keskikaupungin elävöittämiseen ei riitä toriparkki. Tarvitaan kauppoja. Vapaavuoren ristiretki kaupan megayksikköjä vastaan on tervetullut. Silti tarvitaan oikeita kauppojen perustajia ja ylläpitäjiä. Vai onko liian myöhäistä? Siirtyykö kauppa niin voimakkaasti nettiin, että pienen erikoismyymälän perustaminen on järjetöntä? Ainakin EU:n komissio on luvannut tehdä kaikknsa, jotta sähköinen kauppa kannattaisi ja kasvaisi. Vaimoni sisar pyörittää muun työnsä ohella vaatteisiin erikoistunutta nettikauppaa, vaimon vanhemmat perustivat pari vuotta sitten antiikkimyymälän tyhjään liikehuoneistoon.

Muuttuvatko kaikki keskikaupungin tyhjenevät liikehuoneistot kaljakuppiloiksi ja kirpputoreiksi siten, että lopulta ne kunnostetaan toimisto- ja asuintiloiksi?  Onko vielä mahdollista kääntää kehityksen suuntaa? 60-luvun Turku –kuvakirjassa Humalistonkatu esitellään kaupungin yhtenä vilkkaimmista kauppakaduista!

90 vuotta sitten isovanhempani pohtivat, miten rahoittaa elämänsä, kun mies aloitti farmasian opintonsa. Päättivät perustaa kemikalioliikkeen. Rea-kemikalioon palkattiin kaksi kauppa-apulaista ja niin akuutein toimeentuloa koskenut huoli oli hoidettu. Ei toimisi enää, mutta vieläkö putiikin perustaminen Turussa kannattaisi? Voisiko tätä brysseliläistä kampanjaideaa kokeilla Turussa?

Naantalin tulipalon kuolonuhrit eivät päässeet talosta ulos, koska kolmikerros-lämpöikkunaa ei paniikkitilanteessa saatu tarpeeksi nopeasti rikotuksi. Palon tutkijat suosittelevat tuhansien samanlaisten ikkunoiden omistajia varautumaan hätätilanteeseen moukarein ja lyömään lasin rikki reunasta, ei keskeltä.

Autoradiossa kuulen lääkärin kertovan, miten sylilasten korvatulehdus on paras ehkäistä: vauvan ei pitäisi imeä maitoa äidin rinnasta tai tuttipullosta selällään, vaan pystyasennossa.

Hesarin kakkossivulla VTT:n tutkija kertoo, että Suomesta kyllä löytyy osaamista junien ja vaihteiden lämmittämiseen lumelta ja pakkaselta.

Jostain nettilehden pikkuartikkelista luen, että hammastahnan vaahtoa ei saa huuhdella suusta vedellä, jotta fluori suojaisi hampaita.

Eilen vietin vähiä hiuksiani nostattavan illan ruotsalaisen Svenska Dagbladetin journalistin ja menestyskirjailijan Mats-Eric Nilssonin kertoessa ruokateollisuuden elintarvikkeista, joiden monin tavoin vaarallisista lisä- ja korvikeaineista eivät aina edes ruoan tuottajat tiedä, myyjistä ja kuluttajista puhumattakaan.

Kuinka paljon arkipäivää helpottavia, elämäämme pidentäviä tai jopa kuolemaamme ehkäiseviä asioita pantataan, salataan, kielletään tai ei ymmärretä kertoa, jos kukaan ei huomaa tai osaa kysyä? Tarvitaanko vain harvoille itsestään selvien asioiden julki saattamiseen viiden nuoren kuolema tai journalisti, joka aurinkorannalla sattumalta tihruaa suosikkijäätelönsä E-numeroviritteisen tuoteselosteen? Mekö muka elämme informaatioyhteiskunnassa?

Kenen on vastuu? Kuka kertoisi meille?

Kertokaa, te Kannustelijat, lisää! Tiedättekö, mitä muut eivät tiedä? Tiedättekö, mitä haluaisitte tietää?

*****

Päivän uskomattomin uutinen: Mauri Antero Numminen täyttää ylihuomenna 70 vuotta!

Klassisen musiikin uraputkeni iloisimpia sivupolkuja on ollut tutustuminen tuohon mainioon taiteilijaan, joka sitä paitsi on mahdottoman mukava ja viisas ihminen. Apropos klassinen musiikki: M.A. kertoo Hesarin haastattelussa astelevansa nykyään mieluummin säveltäjänä tuolla omalla sivupolullaan: ”Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.”

Dägä, Dägä, M.A.! Onnea!

P.S. Olisin laittanut juttuun Hesarin Ihmiset-osan haastattelusta nettilinkin, mutta en löytänyt – onko jollekulle sattunut silmään?

Siis mikä peli? No tietenkin hallituksen arvonlisäveroarvonta! Hallitus pääsi yllättäen yhteisymmärrykseen koko paketista. Oikea rivi on 22-12-8, joka kuitenkin muutetaan ensi heinäkuun alussa muotoon 23-13-9.

Pakettiin sisältyy yksi merkittävä asia, ravintolaruoan veron laskeminen 13 prosenttiin, samaan kuin elintarvikkeet nousevat heinäkuussa. Hieno juttu, lopultakin! Voisihan tuota vielä repostellakin, vaan kannattaako.

Ratkaisu on luova ja onnistunut kun kaikki saivat haluamansa, kukaan ei menettänyt kasvojaan ja uusia maksuvälineitä keksittiin karkista ja limusta. Kuin kruununa kaikelle tälle opposition Jutta Urpilainen toteaa: ”Hölmöläisten hommaa!”.

Ruoka on pysynyt ja tuntuu pysyvän otsikoissa. Veron jälkeen peli liha- ja kalatiskeillä on puhuttanut. Lukekaapa aiheesta kolumnini tämän aamun Hesarista.

Ikävä juttu on myrkkysienien syömistapaukset. Ehkä itsestään selvää asiaa ei korosteta tarpeeksi, niiden kanssa ei ole leikkimistä.

Kun luin viime viikon perjantain Hesarista nimimerkillä ”Asiakkaiden ja paremman laadun puolesta” laaditun mielipidekirjoituksen ”Tuoretiskillä myydään surutta vanhaa kalaa”, tajusin oitis, että tästä nousee vielä haloo. Kun lehti vielä poikkeuksellisesti – ja ymmärrettävästi – julkaisi jutun nimimerkillä, olin varma, että taustakin on varmistettu.

Reaktioita asiaan ei tarvinnut kauan odottaa. Jo seuraavana päivänä asiasta sai lukea lisää niin päivälehdistä kuin myös netistä.

Myös keskustelu alkoi vyöryä. Ilta-Sanomien keskustelupalstalla on aiheesta tätä kirjoitettaessa lähes viisi sataa kommenttia. Yksi synkkä asia yhdistää niitä: samanlaista tapahtuu kaikkialla. On tapahtunut aina ja tapahtuu vieläkin.

Huominen Turun Sanomat tulee nettisivujensa mukaan kertomaan kaksi tarinaa Turun seudulta.

”Nonnih, tätähän minä aina olen sanonut, vanhaa kalaa!” Näin voisin tuulettaa, sillä on ollut huolissani kalan myynnistä aina ja saanut tarkasta syynistä huolimatta vanhaa kalaa ja vanhaa lihaa ostoskärryyni. Eivätkä ne ole vanhentuneet omassa kylmäketjussani.

Mutta en tuuleta, vaan olen murheellinen. Murheellinen, että tällaista tapahtuu. Ja murheellinen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Vaikka Evira alkaisi painattaa minkämoisia laatutarroja kauppojen oviin, palvelutiskitoiminta kaupassa kuolee lopullisesti. Nyt on hyvä syy lopettaa kallis palvelu. Asiakkaitten luottamus on tapettu ’muiden vastuuttomalla toiminnalla’.

Se olisi todellinen sääli ja takapakki kehityskululle, jota aika ajoin on ollut nähtävillä. Suomessa nimittäin on edelleen hyviä palvelutiskejä, tuoretiskejä, joilla itsekin asioin mielelläni.

Olisiko sama lääke hyvä kuin vaalirahasotkujen selvityksessä: nimet esille?

Reijo Mäen kahdeskymmenes Vares-kirja, Valkovenäläinen (Otava 2009) on ilmestynyt kauppoihin. Ja nimenomaan kauppoihin, sillä suomalaisen kirjallisuuden myyntimenestykset, joihin Mäen kirjat lukeutuvat, myydään nykyään valtaosaltaan muusta myyntikanavasta kuin perinteisestä kirjakaupasta.

Omani ostin kirjakaupasta ja luin sen suurin odotuksin juhannuksena. Ja – yllätys-yllätys, tykkäsin. Vaikka sitä lukiessani tunteet olivat kovin vaihtelevat. Pari viimeistä Varesta eivät oikein ole kolahtaneet, mutta Valkovenäläisessä oli paljon hyvää.

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että siinä tapetaan dekkarikirjailija Oxbacka, Mäen alter egoksikin luettu. Mäki kiusaakin lukijaa tuomalla henkilöhahmon hyvin lähelle häntä itseään. Lähemmäs kuin koskaan ennen.

Värikästä elämää kirjassa vietetään taas kerran. Tarina kuljettaa pitkin Turkua tutun turvallisesti kapakasta toiseen.

Muutama asia kirjassa kuitenkin häiritsee. Mäki tekee mielestäni turhan sukelluksen remesmäiseen tasavallan historiaa ”havisuttavaan” maailmaan. Vares pysyköön aisoissa.

Toinen, suorastaan ärsyttävä asia on tökerön läpinäkyvä Hesburgerin puffaus. Erilaiset tapahtumat viedään väkisin tuttuun hampurilaisravintolaan uudelleen ja uudelleen. Jopa Amigo ja Vemppa poikkesivat ”Eerikinkadun uudessa Hesen nakissa vetämässä makkaraperunat”.

Lukemisen arvoinen kirja kuitenkin tuo uusin Vares.

Superhyvä sitä vastoin on norjalaisen Jo Nesbøn  Kukkulan kuningas –uutuus (Johnny Kniga 2009). Kirja on vain pari ja puolisataasivuinen, mutta taas viedään lukijaa – ja lujaa! Nautittavasti kirjoitettua älykästä tekstiä.

Lohi on minulle niin kuin Mozartin musiikki. Olen saanut niitä molempia elämässäni liikaa. Enkä nauti kumpaakaan vapaaehtoisesti.

Punaisesta kalasta on tullut monta keskustelua (lue: riitaa) kotona. Mutta eilen illalla tuli oikein ähäkutti-olo, kun katselin TV1:n Ulkolinjan tuoreen ruotsalaisdokumentin norjalaisesta lohenjalostuksesta.

Ruotsalainen tutkiva journalismi on maailmankuulua. Ei siis ihme, että tämäkin ohjelma on herättänyt niin Ruotsissa kuin Norjassa  kiihkeän keskustelun. Suurten kauppaketjujen edustajat päästettiin heti sanomaan, että muutoksia myyntiohjeistuksiin on luvassa – 95 prosenttia Ruotsissa myytävästä lohesta tulee Norjasta.

Ohjelman tekijöiden ei tällä kertaa tarvinnut sukeltaa edes pintaa syvemmälle. Islantilainen “kalanjauhokuningas” esitti ylpeänä näytelmän konnaa (“Kyllä kalaa riittää, ihmisille ja valaille. Ja jos ei riitä, tapetaan kaikki f****** valaat”). Norjalaiset lohilobbarit ja teollisuuden puhemiehet olivat oikeasti onnellisen tietämättömiä valmistusprosesseistaan. Ja kansainväliset tutkijat paljastivat lohenmyyjien asiatiedot vääriksi.

Norjan yli tuhannen viljelylaitoksen tuotteista valmistetaan joka päivä yksitoista miljoonaa ruoka-annosta lohta. Ja tuotanto halutaan kaksinkertaistaa. Lohiteollisuuden mukaan viljely pelastaa maailman kalakannat, koska lohikilon tuottamiseen tarvitaan vain kilo rehukalaa. Oikea suhde on kilo lohta – 2,5 kiloa rehukalaa. Ja viljelylohien ruoaksi jauhettavat ruokapelletit sekä kalaöljy valmistetaan joko ryöstökalastetuista lajeista tai ihmisruuaksi kelpaavista herkkukaloista kuten makrillista, sillistä ja anjoviksesta.  Kolmasosa kaikesta maailmassa pyydettävästä kalasta rahdataan suoraan kalanjauhotehtaisiin. Poliitikkojen päättämät kansainväliset kalastuskiintiötä ovat vähintään kaksinkertaiset asiantuntijoiden suosituksiin verrattuna. Ja kun pienet lajit kalastetaan loppuun, suuret kalat eivät selviä ilman ruokaa. Eipä ihme, että lobbareiden kotisivut menivät uusiksi ennen kuin ohjelma oli saatu valmiiksi. Eikä ohjelmassa tarvinnut edes mainita jalostamoista karanneiden lohien villeille kannoille aiheuttamista tuhoista tai niiden levittämistä sairauksista.

Näillä yhtälöillä on varmasti jotain tekemistä myös meidän Bromarvimme kesäisten kalansaaliiden kanssa. Parikymmentä vuotta sitten appiukon kanssa nostettiin harva se aamu mukavia monen lajin saaliita omalle perheelle. Nyt ei kannata enää maksaa kalastuslupaa, kun voi olla varma lopputuloksesta vaikka yrittäisikin. Ennen Bromarvissa  oli kolme suurta savustamoa, jotka saivat paikallisilta kalastajilta tuoreen saaliin. Nyt ei ole enää kalastajia, ja kaikki kolme savustamoa on lopetettu – onneksi yksi hyväuskoinen yrittäjä savustelee pieniä saaliita kesätorilla kaupattaviksi.

En halua enää herättää lisää riitaa lohen mausta. Mutta kallellaan tämä halvatun maailma on, tässäkin asiassa.

P.S. No vähän pitää antaa periksi: Graavista lohesta nautin. Mozartista myös, kun sitä pääsee itse esittämään.