Taas yksi paikkaus kammottavaan aukkoon sivistyksessäni.  Vierailimme ensi kertaa elämässämme Bengtskärin majakkasaarella. Kiitos Turun yliopistosäätiön asiamiehelle Pekka Kanervistolle,  joka aiheellisesti huomautti kysessä olevan avaruusmittakaavaisen kokemuspuutteen ja esitti kutsun käynnille,  jonka virallisena syynä oli allekirjoittaa saarta isännöivän Wilsonin perheen kanssa jatkosopimus vuokraamisesta ja kunnossapidosta. Torellisena tarkoituksena oli  myös katsastaa majakkasaarta hauskan kesäisen retken merkeissä.

Vaikka kymmenet lukemani artikkelit ja nähdyt uutispätkät ja sadat lintumies Seppo Sällylän radioraportit olivat antaneet Bengtskäristä ennakkokuvan, oli kokemus silti järisyttävä. Yhden vuoden (1906) aikana pykättiin paljaalle kalliolle. itse asiassa melkeinpä kivelle, Pohjoismaiden korkein majakka. Se on massiivinen kivirakennus, jonka mittasuhteet paljastuvat vasta, kun seisoo pää kenossa merenpinnasta 52 metrin korkeuteen kohoavan graniittisormen juurella. Yli 120 lähinnä Rosalan ja Hiittisten saarten miestä ja naista ahersi kuin Kheopsin pyramidilla.

Oman kolean tunnelmansa saarelle antaa tieto siitä, että heinäkuun 26 päivänä vain 69 vuotta sitten virtasi kallioilla nuorten miesten veri. Hankoa hallinneet venäläiset yrittivät räjäyttää merialueen silmänä toimineen majakan, mutta kohtasivat yllättävän kovan vastarinnan majakan sisään linnoittautuneen piskuisen suomalaisen puolustajajoukon taholta.  Kolmekymmentä suomalaista ja liki sata venäläistä kuoli luotien lävistäminä, sirpaleiden ruhjomina tai rantaveden hukuttamina kauheassa kaksipäiväisessä taistelussa, jonka tantereelta ei ollut pakotietä.  Venäläisistä maihinnousijoista yksikään ei antautunut. Vaikka taistelun historia oli minulle tuttu, oli tietojen sovittaminen  pienen kallioluodon mittasuhteisiin järkyttävää.  Muutaman metrin matka rantakiviltä majakan alakerrokseen on ollut verinen taival, jolla jokainen kallionkolo on ollut turvapaikka tai kuolemanloukko. Majakan yläkerroksissa taistelleiden suomalaispoikien hengen pelastamiseksi tarvittiin viimeinenkin käsikranaatti. Sen iskemä näkyy yhä tornin kiviportaissa.

Ei ole ihme, että Bengtskär on vuodesta toiseen suosittu matkailukohde. Pieni ihme on sen sijaan, että tämä kansallinen muistomerkki pysyy kunnossa ja ottaa vastaan vieraita ilman, että sille tarvitsee pumpata yhteiskunnan – siis meidän – rahaa.  Paula ja Per Wilson perheineen ovat saaneet kohteen pyörimään liiketoimintaperiaatteella itsensä kannattavasti eikä saaren omistajan, Turun yliopistosäätiön, tarvitse käyttää ylläpitoon varoja (mitä se ei sääntöjensä puitteissa toki voisikaan tehdä). Silti Bengtskärin huipulla  loistaa   lamppu myös turkulaisen yliopistoväen kunniaksi. Majakan kunnostus Turun yliopiston voimin 1990-luvun alussa ja sen osto osto säätiölle vuonna 2000 ovat olleet uljas kulttuuriteko.

Tepsi kävi hakemassa pojan kotiin Hämeenlinnasta. Noudatettiin seurajohdon säästäväisyysohjelmaa loppuun saakka. Kun ei tartte enää Vappuna pelata, menee homma yksillä krapuloilla.
Hatunnosto tekijöille! Jiihaa!

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!

Näyttää siltä, että Myllysillan notkoa ei koetetakaan oikaista vaan tilalle rakennetaan uusi ylikulku. Voi, miten kovasti toivoisin, että osa rahoituksesta hankittaisiin luopumalla Kauppiaskadun jatkeeksi yli Aurajoen suunnitellusta kevyen liikenteen väylästä.

Syy toivooni on puhtaan esteettinen ja kotiseudullinen. Kun joskus (nykyään liian harvoin) tulee kömmittyä kapakkaryöminnän loppuvaiheessa ulos Pankista ja huojuttua kohti Apteekkia, on tapana pysähtyä hetkeksi nojaamaan Aurasillan kaiteeseen, selkä kohti merta, kasvot kohti kirkkoa. Siinä Äiti Aura kaartuu ikimuistoisesti lehmusrivien välissä. Mieleen tulee ystävämme Jarkko Laineen lausahdus siitä, miten turkulainen tuntee Aurajokivarressa “jatkuvuuden humahduksen”. Anteeksi pateettisuus, mutta sanonpa vain: tuollaisena hetkenä tuntee juuri tänne kuuluvansa, juuri tätä kaupunkia rakastavansa.

En millään voi ymmärtää, miten keskelle tuota näkymää voitaisiin rakentaa kulkuväylä, joka ei jokirannat yhdistäessään samalla viiltäisi rikki turkulaista sielunmaisemaa.

Suurtorin päästä kirjastolle silta sopisi maisemaa rikkomatta ja yhdistäisi kauniisti kulttuurikohteetkin, mutta se juna taisi jo mennä.
Siksi toivonkin, että Myllysilta nyt nielee rakennusrahat ja siis pelasti lerpahtamalla maisemamme.

Juonsin toissa vuonna ulkoministeri Ilkka Kanervan 60 -vuotisjuhlat. Bileet olivat mittavat. Matti ja Teppo, Finlanders, Lea Laven ja kumppanit loistivat lavalla, puhujapönttöön marssivat vuoron perään Martti Ahtisaari, Carl Bildt ja Harri Holkeri. Ahtisaari letkautteli, että tavalliset miehet viettävät juhlapäivää, Kanerva tarvitsee juhlaviikon. Caribia pullisteli väkeä, paikalle kutsutut ja mukaan mahtuneet kokivat olevansa onnekkaita.

Kulutkin olivat huomattavia. Minäkin sain laskuttaa vain hieman Ike-alennetun hinnan. Ilmoitan, että pidän rahat hyvällä omallatunnolla enkä usko, että asialla on vaikutusta Puutorin asemakaavaan. Kanerva on saanut käydä poliisikamarilla selittämässä, että ei tiedä, mistä juhlarahat tulivat. Uskon aika lailla vilpittömästi, että Ilkka puhuu totta. Suomen poliitikoista Ike on ollut edelläkävijä tukiryhmien luojana. Sisar Riitta Kanerva on ollut hiipumaton dynamo, Olli A. Manni ja muut Iken ketjun poliittiset laiturit ovat juosseet tukimarkkoja kasaan. Ike on saanut keskittyä poitiikan tekoon ja kättelemiseen.

Perin kaukaa haetulta tuntuu ajatus, että keskustahakuiset Nova Group tai Maakuntien Suomi -yhdistys olisivat Kanervan bileitä rahoittamalla hakeneet omia linjauksiaan Varsinais-Suomen maakuntakaavaan. Vielä mahdottomampi on ajatus, että Kanerva olisi juhlien takia kokenut jääneensä liikemiehille jonkin yksilöidyn palveluksen velkaa. Yritysmyönteistä politiikkaa hän ajaa posket punaisena ilman maasutustakin.
Mediassa Ilkka Kanerva on ollut suurriistaa. Hänestä kertovissa jutuissa hohtaa rivien välissä, että luultavasti sillä turkulaisella taas on joku ketunhäntä kainalossa. Paitsi Turun Sanomissa, missä on muutama luotettu journalisti, joita Ike käyttää silloin, kun on tarvis antaa jokin yleinen selitys. Tämä käytäntö tietysti jurppii muita medioita ankarasti.

Kanervaa koskeva poliisitutkinta kuolee luultavasti kapaloihinsa. Silti jää median kuluttajien mieleen elämään epämääräinen muistelu: “eiks sillä ollu jotain hämärää niissä synttäreissäkin…”

Politiikan kymmenottelija Kanerva lähtee seuraavissa vaaleissa ottelun päättävälle tonniviissataselle. Veikkaukseni on, että tuloksena on taas kerran murskaava äänivyöry ja puhemiehen nuijan periminen Sauli Niinistön kädestä. Tietysti ihan näin pelimiehenä olisi hauska katsoa, miten Lokalahden Leisku haastaisi Salon Palloilijat lähestyvässä presidentticupissa, mutta se taitaa jäädä kokematta. Valitettavasti, sanoisi Ahtisaari.

Kun aikoja sitten pyöritimme muutamia radioasemia, nousi niiden myötä paikallisiksi julkkiksiksi aika monta nuorta ihmistä. Yksi talon tavoista oli, että sellaiselle henkilölle yökerhon jonon ohittaminen tyylillä “ettekö tiedä kuka Minä olen?” oli suora irtisanomisperuste. Oli siis voimassa yleisohje, jonka mukaan omaa (vaikka sitten vähäistä) asemaa ei saanut käyttää yksityisen edun ajamiseen.

Jäin miettimään tätä Matti Vanhasen ajettua pääministerillisen tykistönsä asemiin sen tuloksena, että oman kaupan hyllystä ei löytynyt Valion kalliimpaa kotimaista maitoa vaan Arla-Ingmanin halvempaa kotimaista maitoa ja sen rinnalla vielä halvempaa ruotsalaista. Hokki- Elanto käänsi väliintulon johdosta maitojunansa ja Valio kiitti.

Voidaan tietysti sanoa, että M.Vanhanen oli blogissaan yleisellä kuluttajan asialla. Väkisin hiipii mieleen, että olisi sittenkin kannattanut noudattaa varovaisuutta. Voin vain kuvitella, millainen meteli nyt nousee, jos ensi vaaleissa huomataankin Valion antaneen kannatusilmoituksia Keskustan tai Vanhasen julkaisuihin. Ei olisi uskonut Vanhasen antavan näin helppoja aseita vastustajien käsiin, vallankin kun kyseessä ei ole ihan mikään politiikan maitoparta.

87 -vuotiaan Helge Heralan poismeno ei ollut yllätys mutta haikeaksi vetävä uutinen kyllä. Hegulin ansioita (yli 60 elokuvaroolia, lukematon määrä näyttämövoittoja, pitkä ura televisiossa) käsitellään monissa muistokirjoituksissa, joten sallittakoon pieni henkilökohtainen  turkulainen muistelo.

Helge Heralahan tuli takaisin Turkuun 80-luvun alkaessa pyörittämään kymmeneksi vuodeksi Heralan leipomoa. Yhtiön lihapiirakat ovat jääneet turkulaiseen makumuistiin samalla tavalla kuin Nurmi&Sulosen tuotteet, joita piti ostaa erityisesti Maariankadulla sijainneesta pikkiriikkisestä myymälästä. Hegulilla oli tapana markkinoida lihiksiään tuomalla laatikollinen näitä herkkuja vasta perustetun radioasemamme respaan. Kohtaamisemme olivat meluisia ja iloisia, Heguli ei varsinkaan nauraessaan käyttänyt sordinoa.

Sama riehakas veikko muuntautui vanhoilla päivillään koskettavasti Turun kaupunginteatterin näyttämöllä kuuroutuvaksi taidemaalari Goyaksi ja palasi näin teatterilliseen kotiinsa: samoilta palkeilta alkoi Hegulin ja Marja Korhosen teatteriura vuonna 1945.

Diabetes vei Helgeltä jalat ennen kuin iso mies lähti. Lapsenuskoisena haluan toivoa, että nyt Heguli steppaa taas.

Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.

Iloiseksi yllätykseksemme Kannuvalimon ystävä Sassu, N. Tapani Saarinen, tarjosi juttuaan sivuillemme . Se on tässä. Sassu on poikkitaiteilija ja – tieteilijä, niinkuin hän alla itsensä esittelee.

Turku – kultuuripääkaupunki vai kulttuurin pääkaupunki

Olen puhunut toreilla ja turuilla kulttuuripääkaupunkihankkeen puolesta.
2011 pääkaupungiksi pääseminen ei ollut eikä ole tavoite vaan väline saavuttaa.
Hanke on, dekadin ellei kaksikin, suurempi kuin Lentävä Hollantilainen tai Tall Ships Race.
Kulttuuripääkaupungissa ei voi onnistua hieman tai epäonnistua vähän. Siinä joko onnistutaan tai epäonnistutaan.

Siksi älkäämme olko kulttuuripääkaupunki, vaan kulttuurin pääkaupunki. Muistakaamme historiaa. Tieto ja kulttuuri tulivat Suomeen Turun kautta. Monikerroksinen eurooppalainen kulttuurikaupunki tiedottaa 2011 kaupungin rajalla kaikkien operaattorien kentät leiskuen: “Wellcome to European Cultural and actual Capital of Finland”

Viittomakielessä useat nimet viittoillaan ytimekkäänä tarinana tai muodostetaan sormilla näköispatsas. Nämä tiivistetyt tarinat ilmentävät kohdettaan välillä loistavasti oivaltaen ja historian pitkää sivua kulkien. Helsinkiin liitetään epiteetti ”pääkaupunki”, Tampere on seitsemänsadan savun kaupunki ja Turku näytetään sormet supussa, kättä eteen työntäen ja sormet avautuen – kaupunki, jonka kautta tieto tuli Suomeen.

ne tiedon tuhat vuotta
liedon rautakalmistoista
kulttuurin pääkaupunkiin
kulkevat kuin kevät Auran uomassa

ne uskon tuhat vuotta
koroisten piispanlinnasta
unikankareelle
leviävät kuin joulurauha

Kaarina kuuntytär
meidän kuningattaremme
nukkuu levollisena
integraation äitinä

Akatemia, Akademi, Yliopisto
suomen kieli
kirjoittaa osan sanoista pienellä
sydän isolla

porthan, per brahe ja agricola
teinien veteraanit
maisterit ja gluntit
kulttuurin kunniaksi

istu tuopille, tartu pikariin
lehmusten alla
sinä halullinen sielu
tieto tuli tätä kautta

Sassu
N Tapani Saarinen
Poikkitaiteilija ja – tieteilijä. Aluekehittäjä Turku Science Parkissa.
Kesähotelli Iskerin kemisti, Teatterin riskeissä tosiuskovainen.
Eteenpäin Alpon ja Ilpon viitoittamaa tietä.

Kannuvalimossa on jo pidemmän aikaa puhuttu siitä, että olisi mukavaa jos silloin tällöin tai vaikka useamminkin sivuilla vierailisi myös muita kirjoittajia.

Kokenut journalisti, professori Jarmo Virmavirta aloittaa uuden käytännön, kas tässä.

Kansa puhunut, pulinat pois

Vaalitulos oli aika kova paikka paitsi demareille myös keskustalle. Se näkyy siitäkin, että Matti Vanhanen hiukan pitkittelee liikettä porvarihallituksen suuntaan. Ei ihme, puhuihan hän koko vaalitaistelun ajan vanhan pohjan puolesta.

Toisaalta se on kepulainen traditio. Vuoden 1958 vaalien jälkeen ja yöpakkasten jo puhjettua Maalaisliiton Etelä-Hämeen piirin kokouksessa käsiteltiin tilannetta. Ensin todisti piirin oma poika, kunnallisneuvos ja kansanedustaja Leo Häppölä, että Fagerholmin hallitus on parasta, mitä maalle on tapahtunut. Sitten puoluesihteeri Korsimo todisti, kuinka kaikki menee päin mäntyä – Hongasta ei vielä silloin tiedetty. Kokouksen puheenjohtajan vaikea tehtävä oli tehdä yhteenveto: Me luotamme Häppölään, mutta toisaalta tiedämme, että Korsimo tuntee asioiden taustat. Hänelle on suhteet Tamminiemeenkin. Että eiköhän tehdä kuten ennenkin vaan.

Tosiasiassa muita mahdollisuuksia kuin porvarihallitus ei nyt ole. Heinäluoma ei päästä demareita vapaaseen pudotukseen kuten Paasio vuonna 1991, muutenhan hän saisi lähteä seuraavassa puoluekokouksessa. Nyt hän saa aikaa kunnallisvaaleihin asti. Se tietää myös sitä, että uudella hallituksella on kunnon oppositio. Niin kai pitää demokratiassa ollakin.

Kokoomukselle vaalitulos oli paras mahdollinen. Raskaan työn hallituksen kokoamiseksi saa tehdä Keskusta. Kataiselle se olisikin ollut kovempi paikka. Varmasti mukaan tulevat ruotsalaiset, mutta miettimisen arvoista on, kumpi sitten vielä otetaan, vihreät vai kristillisdemokraatit. Kummallakin on puolensa. Kristilliset pitäisi pitää rintamassa, vihreät laajentaisivat kuvaa. Veikkaanpa, että Tarja Gronberg löytyy ministerilistalta.

Kokoomus tulitti hallitusta passiivisuudesta EU-politiikassa ja suhteissa Yhdysvaltoihin. Nyt Katainen saa vastata huutoon. Hallituksen kokonaiskuviosta riippuu, onko ulkoministerin nimi Jyrki Katainen vai Paula Lehtomäki. Historiaa siipien havina yhdistyisi nykypäivään, jos kokoomuslainen ottaisi UM:n haltuunsa, mutta niin käy mitä todennäköisimmin. Ministerin nimi voisi olla myös Sauli Niinistö, ellei hän halua eduskunnan puhemiehen paikkaa. Se olisi ainakin parempi ponnahduslauta presidentin tehtäviin. Vaikka toisaalta uusi eduskunta voi karsia ne tehtävät olemattomiin.

Porvarihallitus on suuri henkinen muutos, mutta mitä sitten todella muuttuu. Se on toinen kysymys. Ministeriöt ovat laatineet jo kehysbudjettinsa. Niiden muuttamisessa on kokoomuksella kovempi työ kuin vaalien voittamisessa. Mutta porvarihallituksen ydin olisikin, että löytyisi niin kova yhteinen poliittinen tahto, joka kykenisi murtamaan hallinnon vastarinnan. Se edellyttää hallituspuolueiden suurta keskeistä luottamusta. On se hiukan Kepustakin kiinni. Sen eteen pääministeri Vanhasen pitäisi jo nyt tehdä työtä, kun ei hän siitä raosta, jonne vahingossa joutui, poiskaan pääse.

Jarmo Virmavirta