Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Edes Dehaenen vetämät neuvottelut eivät tuoneet ratkaisua

Kesäkuun 13. Belgiassa järjestetään parlamenttivaalit, mutta äänestyspaikkoja ei välttämättä ole joka kunnassa. Jo seitsemäntoista flanderilaista pormestaria on ilmoittanut, että heidän kuntansa ei aioi organisoida vaalitoimitusta. Eilen Flanderin sisäministeri Geert Bourgeois (aika paha porvari – nomen est omen) sanoi ymmärtävänsä päätökset ja ilmoitti, että ei aio rangaista pormestareita. Tänään liittovaltion sisäministeri Annemie Turtelboom vakuutti, että vaalit kyllä järjestetään kaikkialla Belgiassa, tavalla tai toisella.

Minulta on kysytty, että mitä ihmettä siellä Belgiassa oikein tapahtuu. Olen kysynyt asiaa useilta paikallisilta ja aina saan saman vastauksen: ei aavistustakaan.

Yves Letermin hallitus kaatui toistamiseen. Nyt syynä oli se, että eräissä Brysselin ympäristökunnissa kansalaiset ovat valinneet vääränkielisen pormestarin. Näihin perinteisesti hollanninkielisiin ja Flanderin alueella sijaitseviin kuntiin on muuttanut vähitellen yhä enemmän ranskankielisiä siitä huolimatta, että tontin ostajaehdokas saattaa joutua kielitestiin! Ja niinpä kieliryhmien tasapaino on keikahtanut mm. Lennikin ja Hal-Vilvoorden kunnissa. Sen seurauksena ja ehkä myös henkilökohtaisen suosionsa takia näihin kuntiin on vaaleilla valittu ranskankielinen pormestari. Kun Flanderin sisäministeri ei ole suostunut vahvistamaan valintoja, ovat useat kunnat toimineet hallinnollisesti laittomassa tilassa. Tähän riitaan ei ole löytynyt ratkaisua edes entisen pääministerin Jean-Luc Dehaenen ponnisteluista huolimatta. Ja siksi hallitus kaatui ja siksi ennenaikaiset vaalit.

Ajatelkaa vastaavaa Suomessa. Siirryttäisiin pormestarivaaliin. Ulla Achrén valittaisiin Turun pormestariksi, mutta sisäministeri Anne Holmlund kieltäytyisi vahvistamasta tulosta, koska Achrén on suomenruotsalainen.

Tänään leikkikentällä pidettiin puistoparlamenttia. Ranskankielinen vallooni ja puistovahti Philippe, poikani luokkakaverin marokkolainen isä Karim ja minä yritimme saada asiaan tolkkua. Ei tullut valmista. Philippe kannatti liittovaltion hajottamista – ”ei niiden kanssa voi elää”. Karim edusti maltillista ja sovittelevaa linjaa. Minä ihmettelin, että eikö noita kriisejä olisi tarpeeksi jo muutenkin. Että pitääkö niitä ihan erikseen rakentaa?

Tänään tulimme puolilta päivin kotia kohti elokuvakerhosta. Aloin lasten kanssa ihmetellä, että mikä kansanpaljous täällä meidän kotinurkillamme oikein on. Kyse oli Armenian kansanmurhan muistopäivän tilaisuudesta.

Arviolta pari tuhatta armenialaista oli kokoontunut korttelin päässä kodistamme sijaitsevalle muistomerkille. Tuon muistomerkin ohi kuljen päivittäin. Viime viikolla se oli jälleen töhritty ja armenialaiset olivat jo aamusta puhdistustöissä.

Tänään kunnioitettiin 95 vuoden takaisen tapahtuman muistoa. Tunnelma oli harras. Muistomerkin sijoituspaikka täällä Ixellesin kaupunginosassa on mielenkiintoinen. Sitä ei ole saatu pystyttää Turkin suurlähetystön edustalla sijaitsevaan puistikkoon, mutta kylläkin toiselle aukiolle, joka on vain viidensadan metrin päässä lähetystöstä. Turkin suurlähettilään on keskikaupungille ajaessaan käytettävä kiertoreittiä, jos haluaa välttyä muistomerkin jokapäiväiseltä näkemiseltä. Satojentuhansien, ehkä puolentoista miljoonan uhrin tragediaa ei saa unohtaa.

Ranskankielisissä maissa armenialaisten asia on aina koettu läheiseksi. Ranska, Belgia ja Luxembourg ovat tunnustaneet kansanmurhan tapahtuneeksi. Aivan vähäinen ei ole ollut yhden armenialaisperäisen herran panos: vanha kultakurkku ja vilkkusilmä Charles Aznavour on täällä kaikille rakas.

Kerrostalomme putkimies Vlad kertoi olevansa kotoisin Azerbaidžanista. Kun menin sanomaan häntä azeriksi, sain kuulla kunniani. Sain taas oppitunnin siitä, että synnyinmaa ei tarkoita samaa, kuin kansallisuus. Vlad on kansallisuudeltaan armeeni. Azerbaidžaniin hänellä ei ole mitään asiaa maiden välisen sodan jälkeen.

Tämä päivä oli muistutus siitä, että edelleenkin Euroopassa ja tässä tapauksessa Kaukaasiassa, naapurikansojen välinen ystävyys on hauraalla pohjalla. Ja siitä, kuinka herkkiä nämä kysymykset ovat. Viimeisimpänä kysymys Puolan ja Venäjän välejä hiertävästä Katynin joukkomurhasta, jonka osalta lopultakin ollaan pääsemässä tunnustamisen, anteeksipyytämisen ja -antamisen asteelle. 

Ps 1. Belgian hallitus hajosi taas kerran. Asiasta ei sen enempää raportoitavaa. Samat syyt ja samat syylliset.

Ps 2. Kuntosalilla olisi tänään ollut kreikkalainen ilta. Sinivalkoiset liput liehuivat. Tarjolla pieniä terveellisiä makupaloja ja ainakin kreikkalaisen tanssin opetusta. En viitsinyt jäädä. Olen ensinnäkin maksanut tunnollisesti kuntosalimaksuni ja keneltäkään siellä en ole vipannut senttiäkään. Eli ei meikäläiselle sopiva teema. Täytyy ehdottaa toisenlaista sinivalkoista teemailtaa!

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!

Belgiassa pääpuolueet kilpailevat siitä, mikä niistä on suvaitsevaisin ja maahanmuuttajaväestöä kohtaan ystävällismielisin puolue. Ranskankielisten kristillis(!)demokraattien puolue on kunnostautunut muslimiväestön asioiden ajajana, mikä näkyy myös ehdokasasettelussa. Vahvin puolue Belgian maahanmuuttajien piirissä on kuitenkin SDP:n veljespuolue, ranskankielinen sosialistipuolue PS.

Belgian poliittisessa keskustelussa on tapana, että ksenofobististen populistipuolueiden avauksiin eivät maltilliset ja vastuuntuntoiset puolueet reagoi millään tavalla. Se raivostuttaa populistipuoluieta ja osaa kansalaisista. Ajatus on kuitenkin se, että halvalla populismilla ratsastaville ja heikko-osaisia toisiaan vastaan asettaville puolueille ei anneta mahdollisuutta ohjata yhteiskunnallista keskustelua. Vastuulliset puolueet haluavat pitää aloiteoikuden ja sitä myötä mielipidejohtajuuden omissa käsissään.

Kirjoitin viimeksi siitä, kuinka Kimmo Kiljunen on käynyt muiden puolueiden kimppuun näiden maahanmuuttonäkemyksistä. Kerroin samalla, että SDP on perussuomalaisten jälkeen kannattakunnaltaan maahanmuuttajiin kielteisimmin suhtautuva puolue.

Nyt on kaksi viikkoa kulunut ja SDP on herännyt asiassa. Puheenjohtajan Urpilaisen ulostulo sai minut haukkomaan henkeä monen päivän ajaksi.

”Maassa maan tavalla”, sanoo nyt SDP.

Muutin Belgiaan kymmenen vuotta sitten. Jos minulle olisi sanottu silloin nuo sanat, olisin pitänyt sitä törkeänä loukkauksena. Lause voi vaikuttaa viattomalta, mutta on kaukana siitä. Siinähän aivan suoraan ilmaistaan, että tulijaa on aihetta epäillä paikallisten tapojen rikkomisesta. Alentavaa!

Ja toisen näkökulman vihreät toivatkin jo esiin. Mikä on maan tapa? En minä aio elää belgialaisten tavalla, esim. en koe veronkiertoa erityisen houkuttelevana. En myöskään ymmärrä, miksi kurdien olisi Suomessa opeteltava virtsaamaan kadulle, ostamaan lapsilleen perjantaisin viinapulloja tai riisumaan kengät eteisessä hienoissakin kotijuhlissa. Kirjoitanko rumasti suomalaisista? Aivan. Ei ole olemassa mitään maan tapaa!

Tannerin, Paasion, Sorsan, Koiviston ja Ahtisaaren puolue on oma-aloitteisesti antautunut Soinin johdettavaksi. Se on ymmärrettävä vain siten, että SDP pelkää perussuomalaisia kuollakseen. Hyväksyttävää se ei ole, pelkästään säälittävää.

Turun tauti tekee paluun julkisuuteen aina tarpeen mukaan. Se muistettiin Myllysillan uutisoinnissa. Minulle asti ei sentään tullut yhtään kiertävää Orava-tekstiviestiä, joihin olisi yhdistetty Turun tautia. Ehkä luovuus ei riittänyt. Mutta näitä Orava –viestejä toki singahteli ihan kiitettävästi.

Mutta äskettäisessä huostaanotto-asiassa nähdään taas Turun tautia. Tätä syytöstä on tuskin koskaan käytetty niin väärin, kuin tässä asiassa. Turkulaiset viranomaiset joutuivat venäläisen mediasirkuksen riepoteltaviksi aivan syyttömästi. Ja vailla minkäänlaista selviytymismahdollisuutta tai tukea.

Tiedotussodassa turkulaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta pärjätä. Vastakkain olivat mahdollisimman suurta ja raflaavaa julkisuutta hakeva venäläinen osapuoli ja lainsäädännön täysin sulkema suomalainen viranomainen. Siinä on vaikeata nähdä Turun tautia. Todella epätasainen asetelma.

Tapauksen taustoista kannattaa lukea vaikka Jarmo Mäkelän blogi tänään Ylen kotisivulta http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/2010/03/turun_tauti_ja_tapaus_astahov_1548475.html

Tapauksessa on ulottuvuuksia, jotka tulisi välttämättä avata keskusteluun. Asia nousee Suomen ja Venäjän poliittiselle agendalle, ehkä jo tänään kun presidentti Halonen tapaa pääministeri Putinin. Ja tapauksia nousee pinnalle sitä mukaan, kun suomalais-venäläisten avioliittojen määrä kasvaa.

”Turun tauti” –tapaus rohkaisee venäläistä osapuolta entistä hyökkäävämpään linjaan. Ei vain Venäjän kansalaismielipide vaan maan virallinen politiikka ”ulkovenäläisten” etujen turvaamiseksi antaa pontta ja lisää itsevarmuutta. Suomi ja suomalainen viranomainen hienoine ihmisoikeusperiaatteita noudattavine lainsäädäntöineen jäävät aina tappiolle.

Tämä on uusi tilanne suomalais-venäläisissä suhteissa. Siihen tulee suhtautua vakavasti.  Suomi on vääjäämättä altavastaajana näissä tilanteissa.

Taitaa olla jo aika selvää, mikä asia nousee vaalien näkyvimmäksi teemaksi: mamu ja sen seuraukset.

Kirjoitettuani kirkollisista asioista kaupunkilehti Turkulaisen kolumnipalstalle, huomasin tehneeni virheen. Jo seuraavassa numerossa minulle tuntematon lukija antoi Raamatun opetusta. Nyt sitten seesteisempään aiheeseen, eli maahanmuuttoon. Tässä yhteydessä puoluepoliittisesta näkökulmasta.

Pari viikkoa sitten A-studiossa ihmeteltiin, mikä on Kokoomuksen linja, kun puolueen johto puhuu yhtä ja nuorisoliiton puheenjohtaja toista. ”Ratsastaako puolue kaksilla rattailla?”, tivattiin puoluesihteeri Tujuselta, joka kiisti väitteen jyrkästi.

SDP:n Kimmo Kiljunen kertoi, että tämänkaltainen ulkomaalaisvastaisuus on juuri tyypillistä oikeistolaisille puolueille, kuten Kokoomus.

Maahanmuuttokeskustelu on herkkä aihe. Minkään vastuullisen puolueen ei pitäisi pahastua siitä, että se joutuu tarkkailun kohteeksi. Tikun nokkaan kun laitetaan, kaikki muut näkevät miltä se aidosti näyttää. Hyvä siis niin – kriittinen media oli jälleen valppaana.

Tämän päivän HS ihmettelee pääkirjoituksessaan: ”Mitä me oikein pelkäämme?”

Miksi maahanmuuttoon myönteisesti suhtautuvien määrä on romahtanut? Ei sitten lehdelle tullut lainkaan mieleen tutkiskella vaikkapa itseään ja otsikointiaan sekä uutisiaiheiden valintaa kuluneen kahden vuoden ajalta? Lehti saa ja sen pitää saada valita itse sisältönsä ja linjansa. On kuitenkin turha vain ihmetellä, miksi mielipideilmasto on muuttunut.

Sitten siteeraus HS:n pääkirjoituksesta: ”Kun vastaajat jaetaan eri puolueiden kannattajiin, maahanmuuttovastaisin mieliala on vallalla perussuomalaisten kannattajien keskuudessa. Toiseksi maahanmuuttovastaisin puolue on tällä mittarilla sosiaalidemokraatit. Selvästi maahanmuuttomyönteisin puolue on vihreät, ja toiseksi myönteisin gallupin erottelussa on kokoomus.”

Niinpä niin. Mistähän ihmeestä se johtuu, että kun Perussuomalaisten kannatus nousee, SDP:n kannatus laskee? Miksi Itävallassa Jörg Haiderin suurimman vaalivoiton yhteydessä sosialidemokraattisen SPÖ:n kannatus romahti?

Terveisiä Kimmo Kiljuselle.

Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.