Pjongjang valmistautuu huomiseen suuren johtajan Kim Jong-Ilin hautajaisseremoniaan. Kymmenet tai jopa sadattuhannet kansalaiset komennetaan pääkaupungin keskusaukiolle itkemään hysteerisesti. Onko kyse pakotetusta itkusta vai aidosta aivopestyjen kansalaisten joukkohysteriasta, sitä on mahdotonta käsittää.

Keväällä 1997 Turussa kahvila Aurinkoisessa Aurakadulla avattiin pohjoiskorealaisen taiteen näyttely. Kahvilan seinille oli ripustettu kymmenkunta onnellista ja työteliästä kansaa auringonnousun aikaan kuvaavaa, lähinnä toritaiteeksi luokiteltavaa taulua. Vieläkään en tiedä, miksi naantalilaisen leipomon kahvila Turussa oli päätynyt mokoman kunnian kohteeksi.

Näyttelyn avajaisiin Pohjois-Koreasta matkusti kaksi korkea-arvoista kulttuuriministeriön virkamiestä. Harkittuani hetken asiaa, vastasin myöntävästi kaupunginkansliaan tulleeseen pynntöön, että kaupunki tarjoasi vieraille lounaan. Sen verran omalaatuisista kyläilijöistä oli kyse. Suomalaisen Pohjan eteen ajoi hienoimpia mustia Mersuja, mitä kaupungissa olen kerralla nähnyt. Ensimmäisenä autosta nousi kättelemään Kim Pyöng-Il, Rakkaan Johtaja Kim Il-Sungin poika, Suuren johtajan Kim Jong-Ilin velipuoli ja silloinen Pohjois-Korean suurlähettiläs Suomessa.

Käytännössä Kim Pyöng-Il eli Pohjois-Koreasta karkotettuna. Jo vuodesta 1979 rakkaan johtajan poika oli toiminut Euroopan sosialistimaissa diplomaattina, poissa uhkaamasta suunniteltua vallanperimystä. Syrjäisiin ja kaukaisiin kolkkiin perheen vaarallinen lammas ajettiinkin, kuten Helsinkiin.

Parin tunnin lounastilaisuus oli kummallinen kokemus. Pjongjangista tulleet kulttuuriministeriön virkamiehet puhuivat ainoastaan vertauksilla, joita Rakas Johtaja oli lausunut. Välillä jouduin nipistelemään itseäni, näenkö unta vai olenko hullujenhuoneessa. Kaiken lisäksi suurlähettiläs Kim Pyöng-Il tarkkaili minua virne huulillaan kuin kertoen: pähkähullua, eikö totta! Pohjoiskorelaisetkin tuntuivat joten kuten täyspäisiltä verrattuna niihin muutamaan lounaalle osallistuneeseen suomalaiseen, jotka edustivat maittemme välistä ystävyysseuraa. Jokainen Juche-aatteen siteeraus sai nämä ystävyysseuralaiset nyökyttämään päitään niin, että pelkäsin niskojen menevän sijoiltaan.

Pohjois-Korea sulki lähetystönsä Helsingissä 1998 säästösyistä. Suojelupoliisissa pidettiin sen kunniaksi varmasti juhlat. Nyt Kim Pyöng-Il näyttää olevan lähettiläänä Puolassa. Onkohan velipuolen kuolemaa ulvoen itketty varsovalaisessa lähetystörakennuksessa?

Satuin torstaina kuulemaan Yleltä emeritusprofessori Paavo Castrenin haastattelun. Arvostettu, täysinpalvellut klassisen filologian professori on kirjoittanut kirjan Uusi Antiikin Historia. Täytynee uhrata eläkerahoja siihen. Minua on aina harmittanut, että olen hankkinut vain pintatietoa Antiikista, vaikka mennyt maailma kiinnostaa kovasti.

Sain rippilahjaksi aikoinaan Antiikin tarinoita – nimisen kirjan, jota olen moneen otteeseen elämäni eri vaiheissa lukenut ja yrittänyt sivistyä. Kirja on jo pahasti kärsinyt käytössä. Meitä 1950 -luvun lapsia koitettiin tosissaan sivistää. Mulla on kirjahyllyssä samassa rivissä muutama Pikku Jättiläinen (historia, urheilu ja maatalouden Pikku Jättiläinen ja se varsinainen Yrjö Karilaksen Pikku Jättiläinen -tietokirja. Ne loivat maalaispojan sivistyksen pohjan.

Castren tuntui olevan sitä mieltä, että me olemme valkaa Kreikalle enemmän kuin Kreikka meille, koska olemme sen muinaisesta sivistyksestä saaneet niin paljon, Platonin opit ja sanan demokratia.

Mahtaako olla vähän ylimiutoitettua. Arvon professori voisi aloittaa viestinsä läpiviennin vaikka Sosialidemokraattisen puolueen nokkanaisista Jutta Urpilaisesta ja Mia-Petra Kumpula- Natrista ja siirtyä sitten Perussuomalaisten ryhmään. Avainhenkilö voisi olle edustaja, tohtori Halla-aho, jonka ekspertiisi muistaakseni on kirkkoslaavi. Siinä olisi mielenkiintoinen kahden kielitieteilijän asetelma.

On myös historian ironiaa, että pahiten kriisiin ovat ajaneet itsensä Antiikin suurvaltojen seuraajavaltiot, Kreikka ja Italia, Ateenan ja Rooman perilliset. Olisipa kiintoisaa pystyä arvioimaan, onko tässä asetelmassa jotain suurta linjaa?

Terveisiä viikon pituiselta syyslomalta Karlovy Varysta, Tšekin tasavallan länsiosasta. Viimeksi kävimme siellä häämatkalla 12 vuotta sitten, nyt nelihenkisenä perheenä.

Jo aiemmin on käynyt mielessä, että mistäs jos sinne ajaisi autolla. Matka Brysselistä  vastaa hurauttamista Turusta Tornioon. Äkkiähän tuo meni.

Nyt on tietysti auvoinen olo, kun on istunut suolahuoneessa, ollut hierottavana, plutinut vihreässä liemialtaassa ja nauttinut terveyslähteiden raudanmakuisia vesiä. Oluttakin näkyi olevan saatavilla. Karlovy Varyn kolmentoista terveyslähteen vesissä on eroja. Ne kannattaa ottaa etukäteen selville, joskin yleisiä siistejä vessoja on kaupungissa runsaasti.

Visiittimme sattui yhteen Tšekin, Slovakian, Puolan ja Unkarin huippukokouksen. Saimme mekin kävellä punaisia mattoja pitkin ja kuunnella torvimusiikkia juhlan kunniaksi. Ei liene sattuma, että tšekit isännöivät kokousta juuri Karlovy Varyssa.

Kaupungilla kävellessä voisi nimittäin luulla tuleensa Venäjälle. Katumainokset ja tekstitykset ovat lähes kaikkialla venäjäksi, sitten saksaksi ja tšekiksi. Venäläiset sijoittajat ovat ostaneet kaupungin rakennus rakennukselta. Kaupat myyvät venäläisiä tuotteita. Huippuhienot hotellit ovat venäläisomistuksessa ja asiakkaat Venäjän uusrikkaita. Grand Hotel Pupp’n parkkipaikalla harmaa perheautomme näytti tšekkiläispiirretyn Myyrältä hulppeiden katumaastureiden ja urheiluautojen rinnalla. Niin, me vain pysäköimme parkkialueelle, emme asuneet tuossa hotellissa.

Toinen lukunsa olivat saksalaiset turistit, joiden touhuja seuratessa ymmärsi viimeistään, miltä suomalaisturistit näyttävät tallinnalaisten silmin. Ei koske tietenkään kaikkia saksalaisia eikä kaikkia suomalaisia. Karlovy Vary rajakaupunkina vetää suhteellisen edullisuutensa vuoksi saksalaisia bussilasteittain.

Karlovy Vary on edelleenkin yhtä kaunis, kuin satukirjasta. Täydellinen koristeellisten täytekakkutalojen kokoelma, kuten Le Corbusier aikanaan totesi. Vain yhden tšekkiläisiä käsityötuotteita myyvän liikkeen tunnistimme 12 vuoden takaa. Venäläiset ja kansainväliset liikeet olivat vallaneet liiketilat. Sääli.

Karlovy Vary aikanaan rakennettiin kylpylä- ja turistikaupungiksi. Sitä huolimatta voi hyvin ymmärtää, että tšekkejä ahdistaa. Vaikka venäläinen ja saksalainen raha antaa työtä, se myös vyöryy päälle ja lujaa. Ja rahalla saa myös vaikutusvaltaa.

Kymmeniin tuhansiin kohoava joukkopako kirkon jäsenyydestä on yllättänyt ainakin kirkon johdon. Ovipumpun soiminen väärään suuntaan on epäoikeudenmukaista muutamasta syystä. Pakenijoiden pääinhokiksi joutunut Päivi Räsänen ei mielipiteineen ole lähelläkään sitä, mitä kirkon piirissä enimmäkseen ajatellaan. Monet kärkeviä mielipiteitä ilmiöstä esittäneet julkisuuden henkilöt – kuten Jari Tervo -  eivät ole kirkon jäseniä.

Epistä joukkoliike ehkä on, mutta aikaamme kyllä kuvaavaa. Myönteistä asiassa on se, että tässä tulee aktiiviuskovaisten, meidän tapakristittyjen ja vallan julkijumalattomienkin mietittyä sitä,  onko seurakunnalla joku rooli nykypäivän elämänmenossa ja pitäisikö olla. Veroja keräävä virkamiesmäinen uskonyhteisö herättää vaihteeksi edes jotain intohimoja. Muilla elämänaloilla on huomattu, että jos yrittää tarjota jokaiselle jotain tuleekin helposti tarjonneeksi ei juuri mitään ei paljon kenellekään.

Saattaa joskus olla edessä aika, jolloin ihmiset valitsevat seurakuntansa sen perusteella, millaisia henkisiä ja hengellisiä arvoja tuo seurakunta tarjoaa, ei sen perusteella, millä kohdalla karttaa sattuu asumaan. Jos niin käy, ovat yhdeksäänkymmeneen prosenttiin kurkottavat jäsenyysluvut historiaa ja kirkon rooli valtiokoneiston kylkiäisenä uhattuna.

Tapainturmeluksen kauhisteleminen on jokaisen vanhenevan sukupolven ikiaikainen oikeus. Itse olen saanut nauttia tuosta kauhusta ja samalla  myötähäpeästä sekä tirkistelijän syyllisyydentunnosta  mädätettyäni päätäni Big Brother -tositeeveesarjan jaksoilla.  (sitähän ei kukaan katso niin kuin ei Seiskaakaan kukaan lue) Julkisuuden henkilön vaativaan tehtävään hinkuvat hetero- ja homonuoret ryyppäävät, oksentavat, sekstaavat ja esittelevät genitaalejaan ohjelmassa vallan vallattomasti. Tuli  mieleen, että tuskin Päivi Räsänenkään sentään koskaan uskoi, että Sodomasta ja Gomorrasta tulee suoraa lähetystä.

Tamperelaisten leukailu turkulaisista ei täytä rikoksen tunnusmerkkejä, arvioidaan Pirkanmaan poliisissa. Olen tismalleen samaa mieltä. Tosin ne eivät täytä edes hyvän vitsin tunnusmerkkejä.

Tyypillinen muka hauska Turku-vitsi: Mikä liikennemerkki sallii u-käännöksen moottoritiellä? Turku 10 km –kyltti.

Hihihii. Hahahaa.

Turkulaisena vaadin hyviä, laadukkaita, oivaltavia ja hauskoja Turku-vitsejä. Tähän saakka olen kuullut vain huonoja. Mitä hauskaa on turkulaisvitsissä, jonka voi kertoa mistä tahansa kaupungista tai vaikka Ahti Karjalaisesta, kunhan vain vaihtaa siihen eri henkilön? Tai mitä vitsiä on todeta, että niin tai näin hassusti ei voi käydä – paitsi jos on turkulainen?

Olen tosikko, mutta jotakin huumorista ymmärrän minäkin. Koen aina ahdistavana tilanteen, jossa ei-turkulainen yrittää heittää hyvää läppää turkulaisvitseillä, joista puuttuu kaikki hyvän ja iskevän huumorin ainekset.

Ei-turkulaiset ilmeisesti kuvittelevat, että turkulaiset vaikenevat lyötyinä ja alistuneina, pahan pilkan koettelemina ja huumorintajuttomina raukkoina. Hiljaiseksi turkulaisvitsit vetävätkin. Vuosisatainen kultuuriperimämme on tehnyt meistä kyvyttömiä vastaanottamaan ”huumoria”, jonka tyylilaji sikiää tamperelaisen Urpo Lahtisen julkaisemien lehtien vitsipalstoilta ja Tapolan suvun takamailta Hervannan pimeimmistä rämeiköistä. Tai ties mistä Suomen useista kouvoloista.

On tavallista muuallakin Euroopassa, että vitsien kohteeksi joutuu kaupunki, jonka asukkaita pidetään vähän muita parempina. Me turkulaiset emme itse koe olevamme muiden yläpuolella. Ainakaan kovin pal enemppää.

Pyydän siis, antakaa meille hauskoja turkulaisvitsejä. Sellaisia, jotka liittyvät Turkuun ja turkulaisuuteen. Antaa tulla vaan!

Kovasti on ainakin englantilaisessa lehdistössä vouhkattu, kun kuningatar Elisabeth lähti YK:n yleiskokoukseen puhumaan. Viime kerrasta on kulunut 54 vuotta! En ole vaivautunut ottamaan selvää, mistä Elisabeth tänään puhuu. Koirista vai hevospoolosta?

Kruununpään esiintyminen YK:n päämajan istuntosalissa on toki kiinnostavaa, kun sitä katso ajallisesta perspektiivistä. Kuningatar on tavannut Yhdysvaltain presidentit Eisenhowerista Obamaan ja oman maansa pääministerit Churchillista Cameroniin!

Brittien uusi ulkoministeri William Hague piti toissa päivänä saarivaltakunnan ulkopolitiikkaa linjanneen puheen. Uhkana on kuulemma valta-aseman menetys. Tämähän ei sinänsä ole mitään uutta – Westminsterin alahuoneessa on jo muutamia vuosikymmeniä kierrellyt huhu, jonka mukaan brittiläisen imperiumin asema ei olisi enää sama, kuin 1800-luvulla. Ylähuoneeseen huhu ei kai vielä ole yltänyt.

Konservatiivijohtoinen Cameronin hallitus pyrkii kilpailuttamaan suosiotaan Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tehtävä on vaikea. Obaman hallinto ja erityisesti Hillary Clinton inhoaa konservatiivipuoluetta, joka vaihtoi eurooppalaisen viitekehyksensä Euroopan kansanpuoleesta uuteen eurokonservatiivien puolueeseen. Tässä jälkimmäisessä mellastaa erityisesti Puolan Kaczynskien luomuksen, Laki- ja Oikeudenmukaisuus-puolueen mepit, jotka puolestaan ovat saanut kyseenalaista kunniaa mm. juutalaisia ja homoja herjaavilla puheillaan.

EU on saanut edellä mainitusta syystä oman annoksensa brittikonservatiivien änkyröinnistä. EU:n, federalismin, euron ja Brysselin yleinen vastustaminen ei kerää sympatiapisteitä kanaalin tällä puolen. Angela Merkel mielellään ei edes sanoisi päivää Cameronille. Britit edelleenkin porskuttavat unionissa alennetulla jäsenmaksuosuudella. Rahoitusmarkkkinoiden sääntelyä vastustetaan kategorisesti, sillä Lontoon Cityn asemaa ei haluta vaarantaa. Komission johtavien virkapaikkojen täytössä britit kyllä ovat kovin mielellään ja aktiivisesti mukana.

Että kyllä ulkoministeri Haguella haastetta riittää. Elisabethin lähettäminen New Yorkiin ei ihan riitä.

Belgialaisten kuningas Albert II lensi tänään Kongon itsenäisyyden 50. vuotisjuhliin. Täällä matka on pääuutinen, sillä nykyiselle kuninkaalle matka Kongoon on ensimmäinen. Tasan viisikymmentä vuotta sitten Albertin isoveli Baudouin nuorena kuninkaana matkusti lähes koko Belgian hallitus mukanaan itsenäistymisjuhliin. Nyt kuningas sai mukaansa ainoastaan maan virkaa tekevän pääministerin Yves Letermin.

Puoli vuosisataa sitten kuningas Baudouin sai ristiriitaisen vastaanoton itsenäistyvässä tasavallassa. Kuninkaalle buuattiin ja tälle tehtiin selväksi, että siteet entiseen emämaahan Belgiaan tulevat olemaan etäiset. Baudouin kannatti voimakkaasti Kongon itsenäisyyttä – Belgian hallitus tietysti oli asiassa neuvotteluosapuolena. Puoli vuotta tämän jälkeen Kongon ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba murhattiin. Jälkikäteen on osoitettu, että belgialaiset olivat verityön osapuolina.

Belgian kuningas Leopold II alisti aikanaan Kongon omaisuudekseen, orjuutti, tapatti ja ryösti minkä ehti. Brysselin komeimmat asuinpalatsit ovat tuolta ajalta – ne on varastetuilla timanteilla, kumilla ja kullalla rakennettuja. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kongolaiset eivät aina ole belgialaisten ylimpiä ystäviä.

Belgian puolustusministeri vieraili puoli vuotta sitten Kongossa ja esiintyi näyttävästi presidentti Joseph Kabilan seurassa – oluttakin hörpittiin lehtikuvissa. Nyt EU:n kauppakomissaariksi nimetty belgialainen Karel De Gucht antoi haastattelun, jossa hän tuomitsi jyrkästi puolustusministerin matkan. De Guchtin mukaan Kongolle ei pidä antaa senttiäkään kehitysyhteistyövaroja niin kauan, kuin se sortaa ihmisoikeuksia ja antaa korruption rehottaa. Lausunnon jälkeen De Gucht sai Kongon hallitukselta maahantulokiellon.

Asia on vaikea. Totta kai Kongon hallitusta tulee voida arvostella sen mädästä hallinnosta. Eri asia sitten, ovatko belgialaiset siihen sopivimpia. Hämmästyttäviin piirteisiin silti vieläkin törmää. Lapseni oppi täällä paikallisessa koulussa, että kuningas Baudouin antoi Kongolle itsenäisyyden. Eiköhän se ollut Kongo itse, joka päätti itsenäistyä!

Saa nähdä, millaisen vastaanoton Albert II ja Leterme Kinshasassa saavat. Kuningas ei ainakaan aio pitää tilaisuudessa puhetta.

Edes Dehaenen vetämät neuvottelut eivät tuoneet ratkaisua

Kesäkuun 13. Belgiassa järjestetään parlamenttivaalit, mutta äänestyspaikkoja ei välttämättä ole joka kunnassa. Jo seitsemäntoista flanderilaista pormestaria on ilmoittanut, että heidän kuntansa ei aioi organisoida vaalitoimitusta. Eilen Flanderin sisäministeri Geert Bourgeois (aika paha porvari – nomen est omen) sanoi ymmärtävänsä päätökset ja ilmoitti, että ei aio rangaista pormestareita. Tänään liittovaltion sisäministeri Annemie Turtelboom vakuutti, että vaalit kyllä järjestetään kaikkialla Belgiassa, tavalla tai toisella.

Minulta on kysytty, että mitä ihmettä siellä Belgiassa oikein tapahtuu. Olen kysynyt asiaa useilta paikallisilta ja aina saan saman vastauksen: ei aavistustakaan.

Yves Letermin hallitus kaatui toistamiseen. Nyt syynä oli se, että eräissä Brysselin ympäristökunnissa kansalaiset ovat valinneet vääränkielisen pormestarin. Näihin perinteisesti hollanninkielisiin ja Flanderin alueella sijaitseviin kuntiin on muuttanut vähitellen yhä enemmän ranskankielisiä siitä huolimatta, että tontin ostajaehdokas saattaa joutua kielitestiin! Ja niinpä kieliryhmien tasapaino on keikahtanut mm. Lennikin ja Hal-Vilvoorden kunnissa. Sen seurauksena ja ehkä myös henkilökohtaisen suosionsa takia näihin kuntiin on vaaleilla valittu ranskankielinen pormestari. Kun Flanderin sisäministeri ei ole suostunut vahvistamaan valintoja, ovat useat kunnat toimineet hallinnollisesti laittomassa tilassa. Tähän riitaan ei ole löytynyt ratkaisua edes entisen pääministerin Jean-Luc Dehaenen ponnisteluista huolimatta. Ja siksi hallitus kaatui ja siksi ennenaikaiset vaalit.

Ajatelkaa vastaavaa Suomessa. Siirryttäisiin pormestarivaaliin. Ulla Achrén valittaisiin Turun pormestariksi, mutta sisäministeri Anne Holmlund kieltäytyisi vahvistamasta tulosta, koska Achrén on suomenruotsalainen.

Tänään leikkikentällä pidettiin puistoparlamenttia. Ranskankielinen vallooni ja puistovahti Philippe, poikani luokkakaverin marokkolainen isä Karim ja minä yritimme saada asiaan tolkkua. Ei tullut valmista. Philippe kannatti liittovaltion hajottamista – ”ei niiden kanssa voi elää”. Karim edusti maltillista ja sovittelevaa linjaa. Minä ihmettelin, että eikö noita kriisejä olisi tarpeeksi jo muutenkin. Että pitääkö niitä ihan erikseen rakentaa?

Tänään tulimme puolilta päivin kotia kohti elokuvakerhosta. Aloin lasten kanssa ihmetellä, että mikä kansanpaljous täällä meidän kotinurkillamme oikein on. Kyse oli Armenian kansanmurhan muistopäivän tilaisuudesta.

Arviolta pari tuhatta armenialaista oli kokoontunut korttelin päässä kodistamme sijaitsevalle muistomerkille. Tuon muistomerkin ohi kuljen päivittäin. Viime viikolla se oli jälleen töhritty ja armenialaiset olivat jo aamusta puhdistustöissä.

Tänään kunnioitettiin 95 vuoden takaisen tapahtuman muistoa. Tunnelma oli harras. Muistomerkin sijoituspaikka täällä Ixellesin kaupunginosassa on mielenkiintoinen. Sitä ei ole saatu pystyttää Turkin suurlähetystön edustalla sijaitsevaan puistikkoon, mutta kylläkin toiselle aukiolle, joka on vain viidensadan metrin päässä lähetystöstä. Turkin suurlähettilään on keskikaupungille ajaessaan käytettävä kiertoreittiä, jos haluaa välttyä muistomerkin jokapäiväiseltä näkemiseltä. Satojentuhansien, ehkä puolentoista miljoonan uhrin tragediaa ei saa unohtaa.

Ranskankielisissä maissa armenialaisten asia on aina koettu läheiseksi. Ranska, Belgia ja Luxembourg ovat tunnustaneet kansanmurhan tapahtuneeksi. Aivan vähäinen ei ole ollut yhden armenialaisperäisen herran panos: vanha kultakurkku ja vilkkusilmä Charles Aznavour on täällä kaikille rakas.

Kerrostalomme putkimies Vlad kertoi olevansa kotoisin Azerbaidžanista. Kun menin sanomaan häntä azeriksi, sain kuulla kunniani. Sain taas oppitunnin siitä, että synnyinmaa ei tarkoita samaa, kuin kansallisuus. Vlad on kansallisuudeltaan armeeni. Azerbaidžaniin hänellä ei ole mitään asiaa maiden välisen sodan jälkeen.

Tämä päivä oli muistutus siitä, että edelleenkin Euroopassa ja tässä tapauksessa Kaukaasiassa, naapurikansojen välinen ystävyys on hauraalla pohjalla. Ja siitä, kuinka herkkiä nämä kysymykset ovat. Viimeisimpänä kysymys Puolan ja Venäjän välejä hiertävästä Katynin joukkomurhasta, jonka osalta lopultakin ollaan pääsemässä tunnustamisen, anteeksipyytämisen ja -antamisen asteelle. 

Ps 1. Belgian hallitus hajosi taas kerran. Asiasta ei sen enempää raportoitavaa. Samat syyt ja samat syylliset.

Ps 2. Kuntosalilla olisi tänään ollut kreikkalainen ilta. Sinivalkoiset liput liehuivat. Tarjolla pieniä terveellisiä makupaloja ja ainakin kreikkalaisen tanssin opetusta. En viitsinyt jäädä. Olen ensinnäkin maksanut tunnollisesti kuntosalimaksuni ja keneltäkään siellä en ole vipannut senttiäkään. Eli ei meikäläiselle sopiva teema. Täytyy ehdottaa toisenlaista sinivalkoista teemailtaa!

Kävin juontokeikalla Kaukokiidon uuden terminaalin avajaisissa lentokentän kupeessa. Toiveikkuus oli korkealla hulppeissa tiloissa, joihin toiveikkuuden lisäksi mahtuu sata rekkaa. Pilot -hankkeen turkulaisvetäjien pöydässä hymyiltiin leveästi. Asiaa auttoi se, että läppärit olivat kiinni eikä tieto lentoliikenteen pahenevasta kaaoksesta päässyt pilaamaan iltaa. Olen ollut pessimistien joukossa, kun visionäärit ovat puhuneet Turusta maailmaa yhdistävänä logistiikan solmukohtana. Ihan aikuisten oikeasti toteutuneet tuhannet hyötyneliöt ja omalle pihalle näkyvä lisääntyvä raskaitten rahtikoneiden (kun tuhkakin nyt jo laskeutuu) liikenne puhuvat toista.

Logomoksi ristityssä konepajassa painitaan haitarin tahtiin. Kulttuuripääkaupungin tempaukset alkavat muuttua lihaksi. Suorastaan läiskyväksi ja hikoilevaksi lihakseksi. Kritiikki kiittelee. En suoraan sanoen yhtään uskonut, että idea voisi kantaa, kun siitä ensi kerran kuulin. Nyt näyttää, että Turku saa kiitosta itselleen harvinaisesta ansiosta, ennakkoluulottomuudesta.

Ja kun Tepsikin vielä! Ei sillä joukkueella pitänyt pärjätä. Mutta niin vaan hurmostellaan.

Ja sinivuokotkin ovat kukassa meidän pihalla!