Esko toivoi, että voisin joskus osallistua Kannun toimintaan paitsi kommentoijana, myös kirjoittajana. Lupasin mielelläni, koska olen ollut koukussa Kannuun sen syntyhetkistä alkaen ja koska Visakin pari kuukautta ennen äkkilähtöään esitti saman pyynnön kuin Esko-tohtori nyt.

 Ajan juoksun seuraaminen ja sen kirjallinen kommentointi on 40-vuotisen toimittajauran mittaan tullut tutuksi, joten uskoin tätä hommaa osaavani. Lievä arvelus nousi pintaan, kun muutaman hetken pyörin tsekkailemassa, millä otteella ja tyylillä netin keskustelupalstoilla nykyään päivän puheenaiheita käsitellään. Pääkirjoituksissa on tapana kiitellä, että verkon kansalaiskeskustelu on “raikasta” ja “vapaata”

. Todellisuus näyttää ankeammalta. Nettikirjoittajina riehuu väkeä, joiden mielestä 2010-luvun keskustelussa kelpaavat aseiksi samat argumentit kuin 1920-luvulla, sillä erolla että sadan vuoden takaiselle raivolle antoivat oikeutusta tuoreet hautakummut, nykykirjoittaja vain kakaroi aatteilla vähän samaan tapaan kuin me 70-luvun opiskelijapolitiikan pellet.

Varsinkin maahanmuutto- ja kaksikielisyyskeskustelun puutarhassa rehottaa varsinainen hulluruoho. Väkivallantekoja ehdotellaan “ihan läpällä” niin kuin Astrid Thorsin murhaamissivuston perustanut kunnallispoliitikko (sic) (tai paremminkin sick) Turun Sanomille perusteli. Tuntuu siltä, että verkossaa ei säihky sanan säilä vaan suihkuaa  suoli.
Luotan kumminkin siihen, että kansakunnan terve enemmistö ei paljon bloggaile ja netissä lätise, täällä surffailemme enimmäkseen me, jotka emme osaa säädyllisesti narsismiamme peitellä. Kannun tyyli on ollut herrasmiesmäistä ja joskus jopa vähän pappamallista. Passaa minulle. Kiitos kun pyydettiin.
Markku Heikkilä

Kirjoittaja on turkulainen mediapersoona ja esiintyjä, jonka erimunainen kaksoisveli Förin Äijä usein edustaa Turun kaupunkia kaupunginjohtaja Pukkisen ollessa estyneenä täi läsnä.

Kävin pitkästä aikaa Pariisissa. Entisellään olivat komeat kulissit. Mutta suuri muutoskin on tapahtunut. Englannin kielellä tulee toimeen! Huonolla ranskankielellä asiaansa ajavalle vastataan auliisti englannin kielellä olipa taksissa tai ravintolassa. Tämmöistä ei ennen ollut.

En ole myöskään missään maailmalla nähnyt niin pitkä jonoa Starbucksin kahvilassa kuin Champs Elyséellä! Ei ranskalainen kahvilakulttuuri ole mihinkään hävinnyt, mutta uutta on tullut rinnalle ja ohikin. Ja se siedetään. Tuskin nämä muutokset mihinkään ranskalaisten kulttuuria tuhoavat. Kyllä he näyttävät tavoistaan kiinni pitävän. 

Ja olisihan sieltä Suomeenkin opittavaa. Ei voi kun kaihota vaikkapa korttelikulttuuria. Siihen liittyvät oleellisesti kortteliravintolat. Lounasaikana ne täyttyvät korttelin asukkaista ja siellä työskentelevistä. Jokaiselle löytyy isännältä ja henkilökunnalta ystävällisiä sanoja ja päinvastoin. Myös aterioitsijat vaihtavat luontevasti kuulumisia. Monilla ovat vakipaikat ja omat ruokaliinat siististi rullattuna odottamassa tulijaa. Poskisuudelmat lentelevät. 

Suomessa tämmöistä ei näe. Itse syön lounaani lähes päivittäin yhdessä ja samassa kuppilassa. Samoin näyttää tekevän joukko muitakin kulmakunnan työntekijöitä. Lukuunottamatta paikan isäntää en ketään muuta vakiasiakasta tervehdi. Syön soppani hiljaisuudessa siihen keskittyen, ellen satu lounastamaan työkavereitteni kanssa. 

Mitähän tapahtuisi, jos tänään kyselisin ensin isännältä ystävällisesti kuulumisia ja vaihtaisin mielipiteitä tarjolla olevan sopan koostumuksesta. Menisin tuttavallisesti pöytään, jossa sattuu olemaan tilaa ja muiskauttaisin tervehdyksenä poskisuudelmat  siinä aterioiville daameille. Voisin avata mukavan keskusteluteeman. Vaikka Turun kulttuuripääkaupunki -aiheesta. 

En kumminkaan taida uskaltaa. Näillä mennään.

Kolmelta viime yönä perillä Turussa, kolmentoista tunnin reissaamisen jälkeen. Mutta ei hassumpi kolmipäiväinen. Kansainvälisillä kursseilla tuppaa olemaan sekä hyvä että huono puoli: oppii paljon, mutta myös, kuinka vähän osaa ja tietää.

Olisi ollut varmaan ikävämpiäkin paikkoja muistuttaa siitä kuin Ankara. Ensikäynti Turkissa jätti vahvan muistijäljen: hymy. Kaikkialla hymyiltiin, niin tenniskentällä kuin ravintoloissa ja kaupoissa, kaduillakin. Aitoa, luonnollista auttamista, mainiota palvelua korkean kielimuurin ylitse iloisesti kiipeillen.

Kävelin eilen kaksi tuntia Ulusin keskeisen kaupunginosan mäenrinteitä ylös, alas. Basaari oli kuin oopperanäyttämö tenorisolisteineen ja värikkäine asuineen – lampaanliha kolmisen euroa kilo. Hassut pikkubussit, ruuhkiin hyvin mahtuvat, kurvailivat ihmisvilinässä. Kaikkialla autontorvet soivat, eivät kuinkaan vihaisesti, vaan merkiksi siitä, että minä olen täällä takana ja aika lähellä, jos vielä meinaat kurkottaa enemmän kaistaviivan yli.

Mutta ei ainuttakaan turistikauppaa. Ei ainuttakaan postikorttia myytävänä.

Vihdoin älysin mennä SAS-Radisson-hotellista kyselemään. Tiskin alimmasta laatikosta löytyi muutama, ei kovin edustava kortinpahanen, jotka sain ilmaiseksi. Kysyin, miksi missään ei myydä postikortteja. Koska me turkkilaiset käytämme sähköpostia, kuului hymyilevä vastaus! No miksi sitten tämä iso hotelli on rakennettu, jos ei turisteja varten? Vastaukseksi vain naurua.

Onko niin, että Ankaraa ei ole vielä turismi pilannut? Löytyykö Istanbulista postikorttikauppiaita?

Miten oudolta tuntuikaan palata takaisin kotimaahan. Huomaan hymyilleeni koko päivän. Postissa hymyiltiin takaisin. Ehkä vika onkin minussa? Pitäisikö jatkaa hymyilemistä? Vaikka se kuinka ankaralta tuntuisikin.

Minua on koko viikonlopun vaivannut perjantai-illan puoli yhdeksän uutisissa ollut juttu radikaalin islamilaisuuden leviämisestä netin kautta myös Suomeen. Korviini jäi soimaan eritoten meille puuhattavan islamilaisen puolueen vetäjän Abdullah Tammen lausuma, jossa hän korosti taliban –liikkeen positiivista vaikutusta rikollisuuden vähenemiseen Afganistanissa talibanien vallan alla.

Saattaa olla totta, ja varmaan onkin, mutta talibanien valta toi kyllä mukanaan jokseenkin paljon seurausilmiöitä, joita suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaneen on mahdoton pitää yhtä positiivisina asioina. Voisiko asian ilmaista niin, että rikollisuuden vähenemisen yhteiskunnalliset ja inhimilliset kustannukset olivat aika korkeat.

Mutta eniten minua askarruttaa lähetystöneuvos Kirsti Westphalenin jakso uutisissa. Uutisjutun pohjana oli havainto, että konservatiiviset islamin tulkinnat leviävät nyt Suomeenkin netin kautta. Tämä on mielestäni kovinkin hälyttävä uutinen seurausvaikutuksiltaan.

Westphalenilla oli meille antaa kovin lohdullinen kuva tilanteesta: Suomessa ei ole tällä hetkellä terrorismin tai väkivaltaisten liikkeiden uhkaa. Vaikka näin olisikin,  ja varmaan onkin,  harmaa vyöhyke terrorismin ja Westphalenin ehdottamien ääriliikkeiden torjumiskeinojen, siis kotouttamisen, kielenopetuksen ja sosiaalistamisen,  välillä on iso. Kyllä minä ja varmaan moni mukin on huolestunut uusien ilmiöiden ja niiden aiheuttamien reaktioiden vaikutuksista.

Tässä asiassa, joka vasta on nousemassa suomalaisen yhteiskunnan asialistalle, viranomaisten on syytä antaa meille uskottava ja mahdollisimman realistinen kuva alusta alkaen.  Vuonna 2008 ei enää rauhoittavalla vakuuttelulla uskottavuutta hankinta, päinvastoin. Jos viranomaiset eivät anna huolenaiheisiin realistiselta kuulostavia vastauksia, hakevat ihmiset niitä itse ja seurauksista ei kukaan vastaa.

Uutta viranomaiskulttuuria, kiitos!

Marraskuun 27. päivä viime vuonna kirjoitin Kannuun otsikolla ”Kosovo, taas”. Nyt asia sitten ajankohtaistui. Kosovo julistautui eilen itsenäiseksi. Hyvin tilannetta kuvaa, että itsenäisyyttä juhlittiin Albanian lipun alla.

Suomi on vähän niin kuin kummisetä uudelle valtiolle. Toinen kummi onkin sitten Amerikan Yhdysvallat. Suomen läsnäolo käynnistyi 1999 Ahtisaaren roolilla kun hän poisti kuvioista serbihallinnon ja etenkin Slobodan Miloševićin. Ahtisaari palasi asiaan uudestaan 15 vuotta myöhemmin ja johti itsenäistymismallin laatimista. Ja toimipa Harri Holkerikin alueella.

Kosovo on kaikkea muuta kuin valmis itsenäisyyteen. Järjestystä valvovilla EU:n turvallisuusjoukoilla on nyt neljän vuoden pesti. EU laittaa rahaa 40 miljardia euroa ikään kuin huomenlahjaksi jo olemassa olevan tuen lisäksi. Yhdysvaltojen panoksesta en tiedä.

Kosovolla ei ole ruusuista tulevaisuutta. Sen kansantulo henkeä kohti on 1100 euroa (Suomi 32 000). Virallinen työttömyys 42%. Kun ihmisten kuitenkin on jollakin tapaa elettävä, voi helposti kuvitella, että elannon hankkimiseen käytettään ei-tilastoitavia keinoja.

Kosovo tulee olemaan pitkään eräänlainen EU:n siirtomaa, vähintäänkin huoltohallintoalue. EU -tuki pyrkii pitämään ihmisiä hengissä ja saamaan taloutta liikkeelle. Eikä tässä vielä kaikki: EU:n täytyy myös pistää pystyyn demokraattinen hallinto maassa ja varautua sen ylläpitämiseen, vuosiksi.

Kosovon tunnustamisesta aiheutuu kansainvälisiä jännitteitä, joita ei uskalla edes arvioida. Presidentti Putinin viime viikon tiedostustilaisuus puhuu puolestaan. Toivotaan kumminkin kosovolaisille menestystä.

Toivotaan menestystä myös kummisetä-Suomelle. En kadehdi Ilkka Kanervaa, ETYJin puheenjohtajamaan ulkoministeriä, onnea ja menestystä valitulla tiellä.

Olen hiljaa mielessäni ihmetellyt suomalaisten yritysten haluttomuutta lukea poliittisia riskejä. Suomalainen yrityselämä on tavattoman kansainvälistynyttä. Kansainvälistymisestä seuraa, että liiketoiminnan toimintaympäristö tulee samalla kovin monimutkaiseksi. Kotimaan liiketoiminnan opit eivät päde muualla.

Nokia tapaus hämmästyttää kovastikin. Eikö yrityksessä todellakaan osattu arvioida, minkälaisia seurauksia tehtaan sulkemisesta Saksassa aiheutuu? Omassa päässäni kuvittelen asian edenneen siten, että halu päästä halvemille työmarkkinoille oli suuri ja tunnetusti jäykästä saksalaisesta työmarkkinamiljööstä haluttiin ehkä muutenkin päästä irti.

Luulen, että juristit yhdessä laskentaihmisten kanssa tulivat siihen lopputulokseen, että lähteminen Saksasta maksaa kaikkine irtisanomisvelvollisuuksineen ja uudelleenkoulutusvelvollisuuksineen, mutta että rahaahan se vain on. Mahdollisesti Bochumin tehtaan sortimentti on tullut kehityskaarensa päähän ja uuden tuotesukupolven istuttaminen sinne ei olisi kannattavaa. Joten lähdetään. Kyllä pöly laskeutuu!

Eikö siellä Keilaniemessä kukaan tullut ajatelleeksi, että asialla olisi laajempiakin ulottuvuuksia? Että rahalla ei voi korvata maineen ja imagon menetystä? Pahoin pelkään, että saksalainen ei helposti unohda tapausta. Nyt heitettiin jo nokialaisia kännyköitä roskakoreihin. Ilmapiiri muuttui hetkessä antinokialaiseksi. Ja sitä tuskin parannetaan rahalla ihan tuosta vain.

Ihan samanlaista ympäristölukutaidon puutetta on monella suomalaisella yrityksellä. Kun on monikotimainen luulisi olevan tarpeellista opetella näiden monien kotimaiden poliittisia ja työmarkkinakulttuureja siinä missä sopimusvelvoitteitakin.

Istahdin tiistai-iltana innostuneena television ääreen seuraamaan FST5:n uuden ohjelmasarjan ”Tusen sjöar och en ankdamm” avausta. Hyvä idea: laitetaan vastakkain yksi tunnettu suomensuomalainen ja yksi tunnettu suomenruotsalainen keskustelemaan ja väittelemään enemmistöväestön pienoisen kulttuurillisen ja kielellisen vähemmistön ympärille kietomista uskomuksista, ennakkoluuloista, myyteistä ja väärinymmärryksistä.

Tausta-ajatuksesta kirjoitettiin ennakolta: ”En hel generation har vuxit upp med att språk, kultur och världsuppfattning inte helt definierar människan. Därför är det dags att språkminoriteten och majoritetsbefolkningen sätter sig ner och diskuterar tillsammans och delar tankesätten från båda lägren – oberoende om de talar svenska eller finska”, ja ensimmäisestä jaksosta:

”Bättre folket och idioterna. Är finlandssvenskarna enligt sig själva bättre än finntupparna? Eller är det bara finnarna som tror att finlandssvenskar är det?”.

Håhhåijaa. Suomalaisvieras Wallu Valpio rullasi omia, yllätyksettömiä käsityksiään suomeksi naama peruslukemilla eikä puolustajan roolin ottaneella Susanne Erhnroothilla suupieli värähtänytkään ruotsiksi. Kaksikielinen programledare Annika Sucksdorff oli saapunut Helsingin Ridaarhusetiin ilmeisen valmistautumattomana eikä hallinnut tilannetta. Bottennotering, niin kuin loukkaantuneet vähemmistöläiset Höblän Debatt-palstalla myrskyävät.

Muistuu mieleen erään toisen suomalaisvähemmistön viimevuotinen yritys lieventää valtaväestön ennakkoluuloja – ja sen synnyttämä meteli. Mutta Manne-TV oli sentään silkkaa rautaa, hullua huumoria ja iloista irrottelua, jättibonuksena vielä huikean hienot musiikkiesitykset.

Voin vakuuttaa 22 vuotta Ankdammenin rannalla eläneenä, että suomenruotsalaisuus voi olla suomensuomalaisellekin hauskaa. Jopa ilman snapsiviisuja.

Älkää katsoko ohjelmaa YLE-Areenalta

P.S. Aamun turkulaisuutinen: Kauppatorin alle rakennettava parkkiluola viivästyy. Onpa sitten Euroopan kulttuuripääkaupungissakin vuonna 2011 ainakin yksi hieno nähtävyys. Mutta ainutlaatuinen se ei valitettavasti ole, koska Helsinskissäkin on samanlainen, siinä eduskuntatalon edessä. Näillä näkymin vielä kolmen vuoden päästäkin.

Se on moro Uutta Vuotta! Hyvä, että ainakin vanha vuosi on loppu. Jos saisin ehdottaa, niin olisi joulukin. Jotenkin joulun tunnelma tuntuu väkinäiseltä jo joulupäivän illan jälkeen. En tiedä, olisiko ripaus lunta kukoistavalla pihanurmikolla lievittänyt hämmennystä. Kuusen voi kyllä pitää valoa tuomassa sinne loppiaisen nurkille. Ruotsissa kuusen ”ryöstäminen” on melkein kansallinen juhlapäivä: julgransplundring, Tjugondag Knut. Silloin koristeomenat näpistetään ja syödään.

Apropos joulukuusi. Joulun alusviikot olivat hyvin kiireiset, Helsinkiinkin sahattiin viisi kertaa edestakaisin. Päätimme, tai oikeammin ajauduimme tilanteeseen, että hankimme joulukuusen vasta joulurauhan julistamisen jälkeen niin kuin joskus aikaisemminkin. Mutta yritykseksi jäi taatolta, vaikka innoissaan olikin. Rauha jämähti kaupunkiimme, mutta hakoakaan ei löytynyt tutuilta myyntipaikoilta. Liekö jokin uusi EU-direktiivi astunut voimaan? Ehkä kuusikauppa aiheuttaa liikaa häiriötä?

Perheyhteisömme lavastusvastaava ajatteli luovasti, ja sain tehtäväkseni koota joulukuusen vaateripustimesta ja köynnöksistä. Aitoon Verta, IKEA ja kyyneleitä -tyyliin yritin noudattaa saamaani summittaista ohjetta. Ja nousihan se, tai pikemminkin laski, siististi koukusta riippuen. Eikä Misty-kissamme päässyt pettymyksekseen jahtaamaan koristeita kuusen oksilta. Ei yhtäkään neulasta lattialla, sohvalla, tyynyillä, joka puolella kotia! Paitsi ne edellisten joulujen jäännökset.

Kun kuusi ei tarvinnutkaan jalkaa, kellarista jo valmiiksi etsitty sai uuden tehtävän. Mitä mainioin teline – jääpalatkin mahtuivat – Löitens Linie Akvavitille jouluruokapöydässä! Niin, tietysti norjalaista juhlajuomaa, kun perheemme perinteet kummasti kallistuvat sinne suuntaan. Ja vaikka Aalborg tai Skåne maistuvat paremmilta, ne eivät ole seilanneet kahta kertaa päiväntasaajan yli. Kirkasta (tai melkein) juomaa ja auringonpaistetta vuoden pimeimpien päivien iloksi!

Ja vielä pieni vinkki uudenvuodenperinteille. Suosittelen lupausten sijaan uuden vuoden tavoitetta. Tiedättehän: selkeä eli helposti nimettävä, kannustava eli tavoittelemisen arvoinen, ei liian vaikea eikä helppo, mitattavissa oleva, välitavoitteiksi jaettava. Tulos: plus eli saavutettu tai miinus eli se perinteinen.

Kannuvalimon puolesta Onnea 366 päiväksi!

Olen tätä kirjoittaessani minilomalla Espanjan aurinkorannikolla varsin lähellä erilaisia suomalaisyhteisöjä. Jo lentokoneessa tuntui kuin olisi Helsingin tai Turun keskustassa kulkenut. Tuttuja naamoja kone täynnä. ”Golfia pelaamaan” on suosituin selitys. Miksi semmoisia selityksiä muuten tarvitaan? Kai aikuiset itselliset ihmiset ovat lähinnä itselleen tilivelvollisia?

Me olemme Kaiuksen kanssa hänen ensimmäisellä ulkomaan reissullaan. Hän sai pontevana poikana oman passin, jonka kuvan pitäisi riittää tunnistamaan viisivuotiaaksi asti. Sen verran tömäkästi jätkä istui kuvaamon tuolilla, että sillä kuvalla pääsee vaikka minne…

Maailma näyttää kovin paljon erilaiselta täältä katsottuna. Sitä voi äkkiseltään tuntea itsensä ulkosuomalaiseksi kun tätä meininkiä täällä katselee.

Täällä on aina saanut takuuvarmasti suomalaiset päivälehdet. Nyt tuntuu olevan niin ja näin. Onneksi netti toimii. Tosin aina ystävällinen ja asiantunteva yhteyshenkilöni Pasi Vepsä Aurajoen Puhelimessa (lienee nykyään DNA) valotti, ”että älä nyt kauhian paljon tiedostoja lataa”, sillä yhden megan hinta on kuulemma 7,90 euroa! Huh!

Oli hyvä tieto. Olisi siinä Hesarin pdf:lle tullut hintaa…

Netistä kun seuraa keskustelua Häkämiehen USA:n puheesta, erilaisista insuliinisurmista sun muusta, tulee vähintään hämmentynyt olo. Todellakin ulkona oleva. Siis ulkosuomalainen?

Olen perheeni kanssa lomaillut säännöllisesti aina silloin tällöin Espanjan Costa del Solilla, tai niin kuin nykyään sanotaan myös Costa del Golf. En erityisemmin piittaa sen paremmin golfista kuin auringossa löhöilystäkään, rauhallisesta olosta vaan. Ja tietty ruoanlaitosta hyvistä, peräti loistavista raaka-aineista. Osaavat tuoreen myymisen täällä paremmin kuin Suomessa. Sehän ei ole uutinen.

Asumuksemme terassilta kun tähyän, on edessä aurinkorannikon suosituin lintu, nostokurki. Niitä täällä on enemmän kuin tarpeeksi. Mietityttää, kuinka paljon tänne voidaan rakentaa? Missä kulkevat rajat. Liikenne on ylittänyt kaikki rajat jo vuosia sitten.

Nostokurjen ympärillä pyörii lokkeja. Ne hakevat paikkansa nosturin ulkonemista. Tasaisin välein ne seisovat sen päällä. Puolustavat paikkaansa toisilta, välillä onnistuen, väillä epäonnistuen. Mitähän ne tästä kaikesta miettivät?

PS. Formulaa katselin RTL:ltä ihan ilmaiseksi 4:3 kuvasuhteella. Jäin miettimään josko Kimi olis pärjännyt paremmin maksutv:stä 16:9 katsottuna? Kotona kun kukaan ei ollut katsomassa…

Tämän päivän Helsingin Sanomat siteeraa verkkosivuillaan Dagens Industri –lehteä. Siellä kerrotaan, että Unileverin Uppsalan tehdasta oltaisiin lopettamassa heikon kannattavuuden vuoksi.

Pakko myöntää, että Pro Sinappi -liikkeen toisena käynnistäjänä tunnen pientä huvittuneisuutta asian johdosta.

Uppsalassa toimiva Slottsin tehdas on tehnyt sinappia kohta 90 vuotta, ja siis myös Turun Sinappia vuodesta 2003. Lähin Unileverin sinappitehdas toimii Ranskassa. Tuntuisi kummallisesta jos Pohjolan makeita sinappeja alettaisiin valmistaa Dijon-sinapin synnyinmailla.

Herää mielenkiintoinen kysymys: Onko Turun Sinappi myynnissä? Palaako se Suomeen? Sellaisia markkinahuhuja on ollut liikkeellä viime päivinä.

Pro Sinappi –liikkeen puolesta emme ole järjestämässä tulojuhlia jos niin kävisi. Meillä on Auran Sinappi ja se riittänee.

Sen sijaan jos Uppsalassa tarvitaan osaamista kansanliikkeen pystyttämisessä paikallisen Slottsin puolesta, Markku Haapioon tai minuun voi ottaa yhteyttä…

PS. Bongasin hauskan tekstinpätkän Turun Sinapin sivuilta: “Suomalaisten suussa sileä, korkealaatuisista sinapinsiemenistä valmistettu sinappi maistuu perinteisesti paremmalta kuin vaikkapa ranskalaisten suosima karkearakenteinen sinappi. Saattaa tosin olla, että ranskalaiset eivät ole tutustuneet Turun Sinappiin.” Että sikäli…

PS 2. Kirjoitin HP-kastikkeen muutosta Hollantiin viime toukokuussa. Mitähän siellä markkinaosuudelle kuuluu?